Uskon va­kaas­ti, että kaik­ki kir­joit­ta­ma­ni on totta ja suur­ta vii­saut­ta.

Se on kui­ten­kin vain minun vakaa us­ko­muk­se­ni, ei tie­teel­li­nen to­tuus. Vain hölmö pe­rus­te­lee mieli­pi­tei­tään minun us­ko­muk­sil­la­ni. Tie­tys­ti vielä vä­hem­män ke­nen­kään mi­nua­kin tyh­mem­män us­ko­muk­sil­la.

Kuvia mat­koil­ta ja koti­seu­duil­ta.

Oh­jel­mis­to on kes­ken­eräi­nen, mutta toi­mii. Kuva­ko­koel­ma täy­den­tyy ja ja­los­tuu jos­kus "pi­mei­nä talvi-il­toi­na" lumi­myrs­kyn saar­ta­ma­na. Ehkä.

Terve jär­kem­me erot­taa vii­sau­den tyh­myy­des­tä, tie­don hum­puu­kis­ta, hyvän pa­has­ta, oi­kean vää­räs­tä. Terve jär­kem­me tie­tää ovat­ko ih­mi­set poh­jim­mil­taan lais­ko­ja vai ah­ke­ria, it­sek­käi­tä vai uh­rau­tu­vai­sia.

Vaan miksi tois­ten "terve järki" on niin usein vää­räs­sä — eri­lais­ta kuin minun? Miksi he kiel­tä­vät mi­nul­le it­ses­tään­sel­vät tosi­asiat ei­vät­kä ym­mär­rä järki­pu­het­ta­ni? Pi­täi­si­kö­hän jos­kus ihan kysyä, pyy­tää se­lit­tä­mään, kuun­nel­la?

Suo­meen pa­lat­tua tun­tui pit­kään vai­keal­ta olla mis­tään mi­tään miel­tä. Koko kuu­den ulko­mail­la vie­te­tyn ajan se­lai­lin lähes päi­vit­täin verkkohesaria, mutta yhä har­vem­pi juttu kiin­nos­ti. Vii­mei­sen puo­len vuo­den ai­ka­na en seu­ran­nut Suo­men uu­ti­sia lain­kaan ko­keak­se­ni kun­nol­li­sen kult­tuu­ri­sho­kin.