> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Perusoikeutenne tällä terrorin vuosituhannella (2005-09-dd)

 

Perusoikeutenne tällä terrorin vuosituhannella

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, poislukien ne, joita viranomainen tai yksi tahi useampia kunnon kansalainen epäilee terroristeiksi alkuperän, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, väärän juttukaverin, hunnun/rätin tai muun raskauttavan syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, mikäli ne kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä, kiittävät näitä kasvattavista lyönneistä, keittävät heille kahvit krapula-aamuina ja siivoavat kodin isin ja äidin bileiden jäljiltä.

Tasa-arvoa edistetään sen mukaan, kuin eliitin erikoisaseman säilyttäminen myöten antaa.

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Tämä sallittakoon harkinnan mukaan myös niille, jotka eivät tällaista armoa ansaitse.

Vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi, ellei turvallisuusviranomainen näe jo syyllisen jalkaterän asennosta tai pukeutumisesta moista verovarojen tuhlausta aiheettomaksi.

Ketään ei saa kiduttaa. Kuulustelussa tai muussa vastaavassa haastattelussa, jossa ensisijaisena tavoitteena on tietojen tai tunnustuksen saaminen terroristeilta, sattuneita vammautumisia ja kuolemantapauksia älköön laskettako kidutukseksi.

Ketään ei saa kohdella ihmisarvoa loukkaavasti. Terrorista epäiltyä kohdeltakoon vastaavasti terroristin arvolle sopivasti.

Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla, mikäli hänellä vielä on hengen ja ruumiin voimia oikeuksiaan käyttämään.

Vapaa liikkuminen: Terroristeiksi “epäillyt” pidätetyt pitää voida vapaasti siirtää maasta toiseen, mikäli on pelättävissä, että Punainen Risti tai muu terroristeja tukeva taho muuten pääsee heidän jäljilleen.

Jokaisella on oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan siitäkin huolimatta, että uskonnottoman moraali ei voi koskaan kehittyä kristityn moraalin tasolle.

Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kristillistä kouluopetusta, joka on valtion erityisessä suojeluksessa isänmaan moraalipuhtauden varmistamiseksi, älköön katsottako uskonnon harjoittamiseksi.

Jokaisen kotirauha on turvattu. Älköön kukaan kuitenkaan salatko puhelujaan ja sähköpostejaan, älköön sulkeko kirjeitään tai lukitko oviaan ja näin haitatko terroristien jäljittämistä.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Dingonit (2004-07-12)

 

Dingonit

Mitäkö näin taivaalla viime yönä?

Me Rubiniumin soturit näimme kuusi dingonia susiensa selässä tuolla aron itälaidalla. Jahtasimme niitä länteen järven eteläpuolitse kunnes ne pääsivät livahtamaan aarniometsään. Dingonit asettautuivat puiden suojaan ja suuntasivat jousensa meihin. Oli jo siksi hämärää, että niiden nuolenkärkien punainen hohde erottui oksien lomasta. Dingonien joukosta alkoi kuulua vaimeaa hyräilyn kaltaista huminaa, joka vähä vähältä nousi kimeäksi ulvonnaksi ja katkesi sitten yllättäen. Hetken kuluttua sama toistui monella suunnalla kauempana metsässä. Jonkinlainen viesti eteni metsässä häipyen lopulta kuulumattomiin.

Olimme lähdössä saartamaan dingoneja, kun niiden yli puiden latvoja hipoen lennähti meitä kohti pääskystä muistuttavia olentoja. Näin vilahduksen sinihohtoisista silmistä yhden olennoista suhahtaessa aivan vieritseni. Heittäydyin maahan, mutta siivekkäät eivät tulleet takaisin.

Kädessä kasvoi kipu kuin ampiaisen piston jäljiltä ja kumma rauha levisi mieleen. Nurmella seisoskeleva harakka alkoi tuntua läheiseltä. Mietin, miten tehdä lähempää tuttavuutta. Puut nyökkäilivät hyväksyvästi, kun vastasin harakan naurahdukseen.

Taivaalla pääskyset ohjailivat pilviä kertomaan värikylläistä tarinaa. Tarina synnytti kutkuttavan aavistuksen siitä, että olin jonkin mielenkiintoisen oivalluksen jäljillä. Tarinan huippukohdassa ymmärsin kaikkeuden syvimmän olemuksen.

Toverini lojuivat autuaan näköisinä kasvot kohti taivasta. Dingonit vilkuttivat ystävällisesti ja ratsastivat keskitsemme pois. Tuuli sotki pilvitarinan, pääskyset alkoivat kirkuen pyydystää hyttysiä, harakka hyppeli sivummalle, enkä minä enää ymmärtänyt kaikkeuden olemusta. Toverini eivät näyttäneet ymmärtävän mitään.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Internetiin laajakaistalla! (2004-04-16)

 

Internetiin laajakaistalla!

—   Uuteen taloyhtiöömme on hankittu yhteinen halpa internet-yhteys, hihkaisin asunnonvälittäjän papereita selaillessani. ”Laajakaista, DSL, HomePNA, tekninen tuki, edullinen, käyttöjärjestelmäriippumaton, …”

—   Paljonko se maksaa?, elämäntoveri kysyi.

—   xx euroa kuukaudessa. Nykyinen ADSL-yhteyteni maksaa viisikymmentä prosenttia enemmän kuin tuo uusi.

—   xx eurolla voisi ostaa kerran kuussa hyvän kirjan tai tilata hyviä lehtiä. Ei tarvitsisi tihruta päätteellä siinä toivossa, että jonkun linkin takaa löytyisi jotain mielenkiintoista.

—   Laitan liittymätilauksen heti vetämään niin, että kaikki on valmista kun kannan koneeni uuteen kämppään.

—   Toimiiko yhteys myös Linux käyttöjärjestelmän kanssa?, varmistin tilausta tehdessäni.

—   Yhteys on käyttöjärjestelmäriippumaton ja mahdollisissa ongelmatilanteissa tekninen tukemme palvelee aamukahdeksasta iltakahdeksaan, palveluntarjoajan myyjä vakuutti.

—   Voitko järjestää minulle sähköpostin? elämäntoveri kysyi kuukauden kuluttua.

—   En juuri nyt. Yhteydessä on ongelmia. Eilen se toimi yli puoli tuntia, samoin viikko sitten tiistaina, mutta tänään en ole vielä saanut yhteyttä.

—   Olet jo kuukauden kaikki vapaa-ajat mutissut koneen ääressä. Minä olen joutunut yksin purkamaan kaikki muuttolaatikot. Onneksi lapsesi eivät olleet kuulemassa, millaista kieltä käytät, elämäntoveri valitti.

—   En ymmärrä tätä. Edellinen laajakaistayhteys alkoi toimia lähes itsestään, ärjäisin. Konfigurointiparametrit alkoivat käydä hermoilleni.

—   Pyydä joltain apua. Eikö niillä ole mitään teknistä tukea?

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme arkisin aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Tuellamme voi myös olla tilapäisesti ruuhkaa. Voit myös lähettää meillä sähköpostia. Vastaamme sähköposteihin viikonloppuisinkin. Seuraavaksi kerron, miten selvitä yleisimmistä ongelmista. Kannattaa ottaa esille kynä ja paperia. …”

Kokeilen kaikkia nauhalta tulleita vinkkejä paitsi sähköpostin lähettämistä: ”Jos autosi hyytyy erämaahan, aja lähimmälle huoltoasemallemme, jossa on ympärivuorokautinen palvelu.”

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme..”

Oma apu paras apu. Käyttöjärjestelmän ”expert options” kymmenistä parametreistä on vielä monta kokeilematta:

”# If your download collapses while you have a parallel upload, this parameter might be an option for you. It manages your upload stream and reserves bandwidth for special packets like TCP ACK packets or interactive SSH.
For example, the german TDSL account, provides 128kbit/s upstream and 768kbit/s downstream. We can only tune the upstream. # Example: If you want to tune a 128kbit/s upstream DSL device like german TDSL set the following values: # FW_HTB_TUNE_DEV="ppp0,125" # where ppp0 is your pppoe device and 125 stands for 125kbit/s upstream”

Töissä päivän päätteeksi syötän Googleen saamani virheilmoitusten avainsanoja. En ymmärrä ensi lukemalla kuin lauseen: ”… Unfortunately providers seldom know the details of the pppoE protocol they offer. They should look in their log files the messages related to PADI and PADO” kirjoittaa eräs yhteysongelmien kanssa painiskellut. Nuo lyhenteet minunkin virheilmoituksissani kummittelevat. Tieto on vuodelta 2001. Tuoretta asiantuntijan tietoa? No, ainakin tunsivat termit toisin kuin liittymäoperaattorin asiantuntijat.

Kotona lueskelen manuaaleja ja web-sivujen printtejä ja kokeilen, ja kokeilin ja kokeilen ja …. Toimii!!! Käyn suihkussa, pesen hampaani ja kirjoitan mailin yhteyden tarjoajalle: ”Nyt se toimii.”

Mutta en onnistu lähettämään mailia — Yhteys on hävinnyt! Installoin käyttöjärjestelmän uudelleen päästäkseni varmasti alkutilaan, josta on hyvä jatkaa seuraavana iltana.

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme..”

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme..”

Tekninen tuki.

??? Ihmisenkaltaisen ääni ???

—   Laajakaistayhteyteni toimii vain satunnaisesti. Viimeksi …

—   Lokitietojemme mukaan olette olleet yhteydessä palvelimeemme. Ei teillä mitään ongelmaa ole. Muutkin olisivat takuulla valittaneet, jos meidän palvelussamme olisi jotain ongelmia, tekninen tuki vakuuttaa.

—   Mutta kun…, änkytän.

—   No, mikä Windows teillä on?

—   Olen kokeillut windowsillakin, mutta pääasiassa käytän Linuxia …

—   Ahaa, ongelma on siis käyttöjärjestelmässänne. Teidän tulee kääntyä Linux toimittajanne puoleen. Emme voi auttaa.

Tiedän, että Linux-yhteisö auttaa minkä voi, mutta on kovin vaikea vastata kysymykseen: ”Internet-yhteyteni ei toimi. Mitä teen?” Pitäisi osata kertoa jotain yhteyden toimintaperiaatteesta.
Eihän kysyminen mitään maksa. Vai maksaako?

—   Miten tämä yhteys toimii? Millaista protokollaa se käyttää? Mitä merkitsevät saamani PADI ja PADO virheilmoitukset?, yritän urkkia tekniseltä tuelta.

—   Tämä on aivan tavallinen internet-yhteys, tyhmyri. Vastaa tukihenkilö. Ei hän tyhmyri sanaa käytä, mutta äänenkäyttö kertoo kaiken.

—   Minulla on aikaisemmin laajakaistayhteys, joka toimi ongelmitta. Mitä eroa näissä yhteyksissä voi olla?

—   Tätä keskustelua on turha jatkaa. Vika on järjestelmässänne. Olemme tuhlanneet aikaamme teihin aivan kohtuuttomasti. Näin yksityiskohtainen neuvonta kuuluu maksullisen yritystuen puolelle. Klik.

Entä jos vika onkin koneessani? Pitäisikö se viedä huoltoon?

Palaan alkutilaan installoimalla käyttiksen jälleen kerran. Yhteys toimii! Sähköpostinikin voin lukea: ”Aihe: yhtiömme laajakaista-ongelmat. Järjestelmä on sallinut joidenkin käyttäjien varata (tietämättään) koko yhteyskapasiteetin. …”

Yhteys toimii koko illan, mutta ei enää seuraavana iltana. Vedän syvään henkeä ja soitan tekniseen tukeen.

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme..”

”Hei, olet soittanut tekniseen tukeemme. Palvelemme..”

—   Tekninen tuki.

—   Laajakaistayhteyteni ei taaskaan toimi …

—   Teilläpäin on ollut muillakin ongelmia. Lisään vähän lähetystehoja, eiköhän se siitä.

Vielä muutama yhteyskatko ja muutama soitto tekniseen tukeen. ”Selvittelemme ongelmaa. Emme juuri nyt tiedä, mistä on kysymys.”

Naapurilta kuulin, että laitteistotilaan oli remontin yhteydessä päässyt hiekkapuhallushiekkaa. Se selittänee viimeisen parin päivän ongelmia.

—   Tämä on halpis-liittymä, jossa on ollut joitakin lastentauteja ja ikäviä yllätyksiä, naapuri kuvailee. — Minulle ei ole ollut mikään katastrofi, vaikka en ole joskus saanutkaan yhteyttä.

—   Tuhlasin kuukauden vapaa-aikani, koska uskoin heidän väitettään, ettei yhteydessä ole mitään ongelmia. He taas eivät osanneet ryhtyä parantamaan palveluaan, koska uskoivat kaiken olevan kunnossa.

—   Toimiiko yhteytesi nyt?

—   Ehkä.

Vuoden takkuamisen jälkeen luovutan ja siirryn entiseen liittymään. Kaikki toimii kuin unelma. Kyllä harmittaa oma sinisilmäisyys ja väärä sinnikkyys.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Kaksi suuntaa (2007-07-dd)

 

Kaksi suuntaa

Ville harppoo satamaterminaaliin kännykkä korvallaan: ”Kun tämä juttu tulee ulos, ihmiset läh­tevät kaduille. ’Viisitoista minuuttia, jotka muuttivat maailman’, otsikot huutavat. Tror du det, Jaska! Äh, en tiedä minne mennä täällä betoniparakissa. Jonoja on joka puolella. Soitan laivasta lisää.”

Ville kiertää jonolta jonolle kysyä höpisemässä jotain. Hän nyökkäilee, naurahtelee ja taputtaa lopuksi hämmentyneitä jonottajia olalle. Hän kulauttaa baarissa ison lasin valkoviiniä ja asettuu Tukholman jonoon. ”Ca va?”, Ville kysyy kouluranskallaan edessään odottelevan perheen pieneltä tytöltä. Tytön vanhemmat hätkähtävät, vaihtavat pari sanaa italiaksi ja rauhoittuvat.

Hytissä Ville tyhjentää huiskauttaa matkalaukun sängylle ja kaivaa vaatekasan seasta tietokoneensa.

Teksti näytöllä vie Villen eiliseen hekumaan kuningasajatuksesta:

Totuuden taustat:

—  Mistä presidentti neuvottelee ulkoministeri Varvun vierailulla?

—  Pomon tarkoitus on näpäyttää Varvun edeltäjää, joka väitti pomon rikkovan ihmisoikeussopimuksia.

—  Hyvä, että siitä pahan akselin nuoleskelijasta on päästy. Mihin valtiollisiin tavoitteisiin Varpu pyrkii?

—  Tuskin hän sellaisia yksityiskohtia on pohtinut. Hänelle riittää päästä pomon kanssa samaan kuvaan takan äärellä.

Äkkiä kannelle ihmisiä jututtamaan, Ville höpisee ja pomppaa jalkeille. Mikä tilaisuus testata juttuideoitani!

Kesäisen saaristosokkelon ylle laskeva aurinko pysäyttää Villen. Viisi vuotta sitten koko perhe oli katsellut samaa näkyä matkalla kuukaudeksi Natalien mökille. Ville oikaisee itsensä penkille ihailemaan iltaruskoa ja muistelemaan.

Kumpuileva maisema siideripuineen. Siideri. Natalie. ”Vaimo, mitä kesämekko on ranskaksi?” ”Natalie, mekkosi kiinnostaa miestäni.” Siideripuun alla Natalie hymyilee hänelle. Vieno tuuli leyhyttelee Natalien ohutta mekkoa.

—  Mikä uni mahtaa vietellä miehen kasvoille tuollaisen hymyn?, tyttö naurahtaa ystävät­tärelleen.

Ville ponnahtaa istumaan.

—  Hei tytöt. Mitä mieltä olette Tallinnan patsaskiistasta tai presidentti Bushista?

—  Mikä vieteriukko sä olet? Pitkä vaalea ottaa askeleen taakse.

—  Teen sketsejä suurpolitiikasta. Mulla on tietokoneellani jymyjuttuja.

—  Ketä kiinnostaa? Lehdet toistavat juttujaan Putinista ja Michael Moore on taatusti imenyt Bushista kaiken huvin. Unohda. Lähde tanssimaan, ehdottaa tummempi tytöistä. ― Tuollainen keho menee hukkaan tietokoneen ääressä.

Kuningasajatus? Jaska ja kamera. Jaskan saunakamarin takka. Ministeri Varpu ja pomo Bush. Kuka Condoleezaksi? Kuka piru nauraa? Kuka piru ei naura? Ihmiset kaduille. Kesäterasseille. Torilla mun juttu 20mx40m screenillä. Nauravat. Mulle? Lokit?

Orastava hätä ahdistaa rintaa. Entä jos olen ihan tyhmä, toitotan itsestäänselvyyksiä? Tajuan asioiden laidan puoli vuotta kapakkarahvaan jälkeen. Paniikki leviää koko keskivartaloon. Käveleminen helpottaa. Partaalta partaalle. Ympyrää takakannella.

Lasi viiniä diskon baarissa laukaisee paniikin. Toinen lasillinen saa jutun tuntumaan kelvollisen pakinan raakileelta. Kolmas unohtamaan pakinan.

—  Onko vieteriukko jäänyt jyrän alle? Pitkä vaalea tönäisee Villeä.

—  Ei puhu, laahustaa pois. Kännissä, nainen jättänyt, talo palanut, avohoidossa. Ihan sama. Hupia siitä ei ainakaan irtoa, tummempi analysoi.

Tukholma aanuauringossa. Varmaan ihan OK niille, joilla on jotain odottaa tulevaisuudelta. Missä Jaska asuukaan?

—  Kerro ideasi koko tiimille, Jaska intoilee.

—  Ei tässä oikein mitään ideoita sillai varsinaisesti niinku oo, Ville sanoo Jaskalle ja tämän ainaisella kaverille, Stefanille. ― Mua masentaa aika lailla koko tää homma. Kaikki oikeastaan. Siis mun elämä.

—  Näytät juhlineelta, Jaska nyrpistää.

Ville napsauttaa projektorin päälle: ”Tällaista mulla on kymmeniä sivuja.”

Jaska ja Stefan alkavat editoida Villen seinälle heijastamaa tekstiä. ”Ehkä tästä voi pätkiä käyttää jossain.”

—  Ville, käy vaikka torilla kahvilla, Jaska ehdottaa tönäisten Villen hereille.

Kahvin ja munkin tuoksuun sekoittuu nousevan merituulen tuoksu ― loman ja levon tuoksu. On hyvä olla, katsella ja kuunnella torin ihmisiä.

Mitä näille ihmisille voisi antaa? Oikein kauniin positiivisen tarinan. Ei satiiria, ei pilkkaa ― ei mitään ikävää, rumaa eikä pelottavaa. Lintukotojutun nämä ansait­sevat. Sellaiseen varmasti ihastuvat.

”Olipa kerran paratiisisaari, …”

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Kulttuurien kohtaaminen (2005-01-01)

 

Kulttuurien kohtaaminen

Hedelmäkauppias on juuri avaamassa liikettään ja työntää myyntipöytää kadulle. Aurinko on jo korkealla, mutta vielä ei ole kuuma. Kauppias huutaa äitiä katsomaan appelsiinejaan. Myyntipöydällä on joitakin kuivahtaneita appelsiineja ja omenia. Äiti vilkaisee viereisen vihanneskauppiaan hyvää valikoimaa.

—  Se hankkii vihanneksensa miehittäjiä liehittelemällä. Mokoma maanpetturi, hedelmäkauppias ärähtää.

Pienen kaupan sisällä hämärässä tiskit ovat tyhjillään. Kauppiaan Falija tytär istuu puujakkaralla ja juottaa vettä vauvalle. En tiedä onko vauva Falijan vai onko se joku naapuruston orpo. Falija on minun isosiskoni paras kaveri, mutta vauvasta sisko ei ole kertonut minulle mitään. Menen kaupan viileään hämärään ja istun Falijan viereen. Falija on jo seitsemäntoista, mutta silti Falija joskus leikkii kanssani. Olenhan minäkin jo neljäntoista. Falijan vieressä on hyvä olla. Vauva on juuri oppinut hymyilemään.

Kun vilkaisen kadulle nähdäkseni, onko äiti jo lähdössä huomaan, että kauppiaan myyntipöydän alta pilkistää rynnäkkökivääri. Osoitan sitä Falijalle. Hän kääntää käteni alas ja kuiskaa: ”Kauppiaat ostivat ne ryöstäjiä vastaan. Jos jonkun liikkeeseen hyökätään, muut auttavat.”

Falija silittää päätäni. Minun tekisi mieli silittää Falijan mustia pitkiä kiharoita. Vauva on nukahtanut.

Kadulta kuuluu varoitushuutoja: ”partioauto, partioauto”. Äiti juoksee sisään ja menemme pieneen varastokomeroon. Vain kauppias jää kadulle. Nojaamme hämärässä kiviseinään ja odotamme hiljaa. Asetun vaivihkaa kiinni Falijan kylkeen.

Ilman sotilaspartioita täällä ei voisi elää, koska ryöstelijät mellastaisivat täysin vapaasti. Mutta koska sotilaat pelkäävät ja ampuvat herkästi, äiti on käskenyt hakeutua suojaan partion tullessa. Jos partio kuitenkin ehtii näköetäisyydellä, ei saa lähteä juoksemaan vaan pitää jäädä näkyville seisomaan ja vilkuttamaan. Ikkunasta ei koskaan saa kurkistella, koska sotilaat pelkäävät sala-ampujia ja ampuvat heti ehtiäkseen ensin.

—   Mahtavatko ne nyt viedä jonkun?, Falija kuiskaa.

Viime viikolla meidän kylästä vietiin seitsemän miestä: Kaksi naapurin vanhaa herraa, kaksi nuorta saarnaajaa sekä kolme vierasmaalaista huligaania. Huligaanit olivat jotain palkkasotilaita, jotka tulivat tänne kuukausi sitten. Kaverit väittivät, että he välittivät hashista ja oopiumia miehittäjille ja meidän omille sotilaille.

—   Samraa on ikävä, Falija sanoo.

Samra, isän kaveri, vietiin jo keväällä. Kesällä saarnamiehet levittivät salaa ulkomaista lehteä, jossa oli niitä kidutuskuvia. Samra näkyi yhdessä kuvassa.

Saarnamiehet rohkaisevat meitä kestämään miehitystä. Jotkut kuitenkin epäilevät, että he tekivät Samrasta väärän ilmiannon, koska Samra oli julkisesti ateisti ja saanut länsimaisen koulutuksen.

—   Tekiköhän rehtori ilmiannon?, Falija jatkaa.

—   En usko, äiti sanoo. — Samra kritisoi kaikkien kuullen vanhaa hallintoa, miehittäjien hallintoa, saarnamiehiä ja tavallisia ihmisiä, jotka varastelivat ja ryöstelivät. Ilmiantopalkkioiden kerääjien on helppo valehdella Samran kaltaisten tehneen tai valmistelevan jotain kumouksellista. Rehtori taas halusi olla kaikkien kaveri vain saadakseen rahaa koululle ja vartijat koulun pihalle. Rehtori pelkäsi koulun maineen kärsivän ja oli siksi vihainen Samralle, mutta ei hän ole ilmiantaja.

—   Naapurin mummo arveli, että sotilaiden pitää näyttää tehokkuutensa pidättämällä ihmisiä, sanon. — Ja kun pidättää tietämättömiä sivullisia, heidät on kiduttamalla pakotettava tekemään jotain tunnustuksia, ettei koko touhu näyttäisi aivan pöllöltä.

—   Amnal, älä sinä pohdi tällaisia, äiti sanoo. — Riittää, kun uskot, ettemme ole vaarassa, vaikka ympärillä sattuukin kaikenlaista.

—   Pakko minun on pohtia, kun minulta päivittäin udellaan, mitä sinä ja isä teette ja mitä mieltä olette politiikasta, vastaan. — Eilen se iso mustakaapuinen muuten kysyi, tunnenko vaikeuksissa olevia nuoria naisia, joita heidän itsenäisyysliikkeensä voisi tukea.

—   Sitä kutsutaan Ali Babaksi. Se yrittää pestata itsemurhapommittajia, Falija sanoo. — Tai sitten se hakee sotilaille viihdyttäjiä.

Falija kuulostaa karkealta. Tuntuu kuin tuhmat pojat olisivat rikkoneet kauniin kotileikin.

Isä ei ole puhunut äidin kanssa Samrasta pitkään aikaan. Hän lähtee joka aamu töihin – miehittäjän palkkaamana siivoamaan raunioita. Isä on autojen korjaaja, mutta sellaisia töitä on nykyään kovin vähän. Joskus iltaisin isä korjailee jonkun tutun autoa korjaamon raunioista kaivamillaan työkaluilla.

Äiti on opettaja. Menemme joka päivä koululle, vaikkei siellä ole käynyt kolmeen viikkoon kuin muutama oppilas. Koulun edessä vanha ukko lakaisee laastin murusia kadulta. En ole nähnyt ukkoa aikaisemmin. Enkä moista siivoamistakaan enää pitkään aikaan. Koulun oven edessä seisoo nuori vaalea nainen ja tutkii kranaatin iskemiä kiviseinässä.

—   Oliko tunti meneillään, kun tämä tuli?, nainen kysyy äidiltä ja kurkistaa sisään pienen kranaatin tekemästä reiästä.

Kadunlakaisija vilkaisee äitiä ja naista. Hän varmaan luulee, että äiti tuntee naisen. Ei tuntemattomalle ole tapana noin puhua.

—  Yöllä se tuli, vastaan ennen kuin äiti saa suutaan auki. — Vain muutama piirustus meni piloille. Ja liitutauluun on vaikea kirjoittaa, kun siihen tuli sälöjä. Nainen kuuntelee minua ilahtuneena kertomastani. Minun mielestäni nainen on mukava.

Vieras nainen on avustustyöntekijä, joka haluaa jutella äidin kanssa saadakseen käsityksen, millaista apua täällä tarvitaan. Hän arvelee, että koska äiti on opiskellut lännessä, hän osaa kertoa kulttuurieroista.

—   Sodan olosuhteet määrää tyylin, millä täällä nyt eletään, ei kulttuuri. — Tämä on apatiaa, ei kulttuuria.

Äitikin tuntuu juttelevan mielellään naisen kanssa. He alkavat puhua politiikkaa. Äiti selittää naiselle samalla lailla kuin joskus minulle, miksi meillä ammutaan ja on ryöstöjä ja mitä uskontomme tarkoittaa.

Pihalla on neljä luokkakaveriani, joten tänään on koulua. Koulun alkuun on vartti. Menemme hiekkapihan poikki koulun aidan läpi ajaneen panssarivaunun romulle. Vaikka vaunu on saanut osuman, se ei ole palanut, joten olemme saaneet siistittyä siitä miellyttävän leikkipaikan. Harmi, että aikuiset ovat vieneet kaikki mielenkiintoiset laitteet vaunusta. Äidin mielestä vaunussa on vaarallista leikkiä, mutta isä sanoi, että missä olisi turvallisempaa kuin panssarin suojassa. Leikimme, että vieras kadunlakaisija on vihollinen.

Odottelemme nälkäisinä isosiskoa päivällispöytään.

—   Yhtä epäluotettava kuin se amerikkalainen avustustyöntekijä, äiti mutisee. — Kyseli muka auttaakseen ja kaavaili isoa avustusoperaatiota, mutta mitään ei ole tapahtunut, vaikka aikaa on kulunut jo kaksi viikkoa.

Äidin harmittelu keskeytyy, kun isosisko ryntää sisään. Isä aloittaa moitesaarnaan, mutta keskeyttää kun isosisko läväyttää pöydälle vaatteistaan kaivamansa sanomalehden palaset. Yhden jutun yläkulmassa näen sen avustustyöntekijän kuvan. Koska vain äiti osaa kunnolla englantia, hän lukee jutun ääneen.

”… joten paikallisten asukkaiden turhautuminen voi purkautua mitä odottamattomimmilla tavalla. En voi kertoa tämän, sodan keskelläkin idyllisen, pikkukaupungin nimeä saati paljastaa sankarillisten haastateltujen henkilöllisyyttä.”

—   Jokainen täkäläinen tunnistaa sinut ja Celuban kaupungin tuosta kuvauksesta, isä sanoo vihaisena.

—   Tuo oli asiallinen ja puolueeton kuvaus tilanteesta, isosisko toteaa. — Hyvä, että kaikki saavat tietää.

—   Terrorin vastaisessa sodassa ei sovi olla puolueeton ja asiallinen, isä letkauttaa. — Joko ylistät miehittäjää tai saat kärsiä. Miehittäjä kohtelee lainsuojattomina jokaista, joka ei ylistä heidän apuaan.

—   Eihän täällä ole mitään terroristeja ellei noita miehittäjän kouluttajiksi ja turvajoukoiksi pestaamia palkkasotilaita lasketa.

—   Juuri niiden takia pitää olla nöyrästi hiljaa, isä ärähtää. — Ja on täällä nykyään muutakin epämääräistä väkeä. Kaikkia vieraita pitää varoa. Eikä tutuillekaan kannata kaikkia ajatuksiaan kertoa.

Isä ja äiti päättävät, että pysyttelemme kotona niin paljon kuin mahdollista. En oikein ymmärrä miksi.

Kolmen päivän kuluttua herään keskellä yötä rytinään ja vieraskielisiin huutoihin. Ovi on rikottu ja joku on rynnännyt sisään. Voimakas taskulampun valo sokaisee. Minut retuutetaan seisomaan kasvot seinää vasten kädet niskan takana. Sisko seisoo vieressäni alastomana. Kaikki muutkin taitavat olla samassa rivissä. Sotilaat riehuvat ja kuulen, miten tavaroita heitetään lattialle. Jalkani alkavat puutua. Seison huonossa asennossa, mutten uskalla liikkua. Sitten riehujat sumuttavat päällemme jotain silmissä ja kurkussa kirvelevää kaasua ja menevät pois. Pihalta he ampuvat muutaman laukauksen oven läpi. Vähitellen poistuvien autojen ääni vaimenee. Vilkuilemme varovasti ympärillemme.

Ne ovat vieneet isän.

Muistan, mitä koulun pihan isot pojat ovat kertoneet hallitusta vastustavien kohtelusta edellisen presidenttimme aikana. Siihen nähden meitä on kohdeltu hyvin. Noloa, että pelkäsin näin kovasti viatonta kotietsintää. Isäkin pääsee varmaan aamulla kuulustelun jälkeen kotiin.

Siivoamme ja korjailemme tavaroita monta päivää. Joka päivä äiti käy poliisiasemalla kysymässä, missä isä on ja milloin isä pääsee kotiin. Väittävät aina, että poliisi ei tiedä isästä mitään.

Isän palkan maksu lopetetaan.

Minua on alettu innostaa mukaan auttamaan vapaustaistelijoita. Minusta sotiminen on aina ennen tuntunut pahalta: Haluan, että tulee rauha ja pääsen kuorma-auton kuljettajaksi. Mutta rauhaa ei tule ennenkuin pahat on voitettu. Haluan kostaa niille, jotka veivät isän ja riisuivat ison siskon. Joskus haaveilen olevani vapaustaistelija. Vien joukot isolla kuorma-autolla vankilan lähelle vuorille ja sitten vapautamme isän. Olemme ylivoimaisen taitavia. Vihollisia kuolee, mutta meistä vain yksi haavoittuu.

Äiti on päättänyt, että meidän on livahdettava rajan yli: ”En halua pojastani sotilasta enkä halua, että tyttäreni on minkäänlaisten rosvojen armoilla.” Isosisko on kertonut Falijalle, joka on pyytänyt päästä mukaan. Vauvaa Falija ei kuulemma saa ottaa mukaan. Se ei sitten kai ole Falijan vauva.

Lähdemme seuraavana yönä naapurilta lainatulla maasturilla. Naapuri varasti auton entisen hallituksen varikolta miehityksen alkaessa, mutta ei ole uskaltanut käyttää sitä.

Ajamme vuoriston ja autiomaan sivupolkuja pitkin, koska pääteillä kulkee sotilaiden saattueita, niillä on tiesulkuja ja maantierosvojen väijytyksiä. Vuoristossakin voi olla rosvoja, mutta ne ovat piileskelemässä, eivätkä välttämättä hyökkää. Autiomaan suoria teitä on helppo ajaa kirkkaassa kuutamossa ilman valoja, mutta sitten tie alkaa kiemurrella ylös kukkulajonon rinnettä ja tie jää välillä kukkulan rinteen varjoon. Mutkia on vaikea nähdä, tie on kapea ja välillä sen vieressä on jyrkkiä pudotuksia.

Kukkulajonon laelta näemme valtatielle, joka meidän on ylitettävä. Siellä kulkee pitkä saattue. Äiti ajaa tiensivuun ja toteaa, että on sopiva aika käydä pissalla. Äiti ja isosisko menevät tien sivussa olevien kivien taakse. Jostain kaukaa kuuluu vaimeana helikopterin ääni.

—   Falija, auta minua ottamaan tuo paketti alas auton katolta. Haluan näyttää sinulle jotain.

”Kuvaan tätä helikopterista, joka on suojaamassa tankkiautosaattueen öistä matkaa lähellä Celuban kaupunkia. Pari viikkoa sitten haastattelin kaupunkilaisia, muun muassa sivistynyttä naisopettajaa ja hänen poikaansa. Nyt olen heitä turvaavien sotilaiden matkassa. Hetkinen, kakkosohjaaja osoittaa infrapunalaitteen näyttöä: Saattuetta lähestyy sivutietä pitkin ajoneuvo. Sen moottorin lämpö hohtaa näytöllä jännittävästi fosforin vihreänä. Auto pysähtyy kukkuloille valtatien yläpuolella. Ohjaaja kääntyy lentämään kohti kukkuloita ja kytkee kuulokkeista kuuluneen musiikin pois. Ulkona on pimeä, enkä näe mitään, mutta infrapulaitteesta näen fosforinhohtoisia ihmishahmoja nousevan autosta: yksi, kaksi, kolme, neljä.”

—   Menevät asemiin väijymään saattuetta.

—   Oletko varma? Noin kaukaa niiden olisi vaikea osua saattueen autoihin.

—   Mitä muuta ne voisivat olla yrittämässä?

—   Ilmoitetaanko tukikohtaan?

—   Ei ehditä. Ne pääsee kivikkoon piiloon.

—   Tännepäin on tulossa helikopteri. Noiden lohkareiden alle nopeasti, sanon Falijalle.

—   Mikä tuo on?, Falija kysyy, kun ison lohkareen alle päästyämme avaan paketin.

—   Helikopterien alas ampumiseen sopiva kertakäyttöinen ohjus. — Senjälkeen kun isä vietiin, päätin ryhtyä sotimaan. Turha täällä on kituuttaa ja odotella rauhaa ja oikean elämän alkua. Ei tällainen hassumpaa ole, kun suhtautuu tähän oikealla asenteella: Minulla on oikeus kostaa ja nauttia siitä. Eikä nuo hölmöt minua kiinni saa.

—   Mistä sait ohjuksen?

—   Sen ”Ali Baban” porukka auttoi meitä varastamaan näitä. He myös opettivat meitä ampumaan näillä.

—  ”Nyt tulitamme terroristeja konetykillä. Ohjaamoon kuuluu kova pauke ja maassa näkyy leimahduksia. Ainakin yksi kivenlohkareen taakse piiloon yrittänyt jää makaamaan liikkumatta. Kunpa saisin jutun siitä, miten hänestä tuli terroristi. Muita ei näy. Mitä nyt teemme? Ammuimme ohjuksen. Näen helikopterin tuulilasin läpi, miten terroristien auto leimahtaa tuleen keskellä yön pimeyttä. Alamme kiertää aluetta. Ohjaajat seuraavat silmä tarkkana kuvaputkiaan. Onko alueella lisää terroristeja? Jäikö joku henkiin? Millaisia aseita heillä on? Olen muuten täällä täysin omalla vastuullani.”

—   Äitiisi osui. Hän valittaa. Falija aikoo lähteä auttamaan.

—   Ei voi mitään. Ne ampuu heti, jos joku nousee näkyviin, sanon Falijalle ja vedän hänet takaisin.

—   Sisko, pysy piilossa! Äiti, ole aivan paikallasi.

Sisko oli jo noussut esiin, mutta painui uudestaan piiloon, kun autoon osui.

—   Nyt odotellaan, että tuo kopteri kääntää pyrstönsä meille, alan selittää Falijalle. — Kun se putoaa, haemme äidin ja isosiskon ja pakenemme viereiselle kukkulalle. Sinä kannat näitä kahta rynnäkkökivääriä. Minä ja sisko kannetaan äitiä.

—   Ne haravoi kaikki nämä kukkulat. Emme pääse pakoon.

—   ”Ali Baba” sanoi, että sotilaat ei uskalla lähteä yöllä vuorille. Täällä on luolia, joihin voi kätkeytyä.

—   Amnal, sinä osuit siihen. Se putoaa. Kauheaa, Falija huutaa innostuneena.

—   Ihan hullua, pikku Amnal ampuu helikoptereita ja tappaa aikuisia ihmisiä. En halua tällaista, en halua, Falija alkaa kirkua hysteerisenä.

Seurue ehti vaeltaa vaivalloisesti kaksi sataa metriä ennenkuin koko kukkulan huippu peittyi tuhansiin rypälepommien räjähdyksiin. Pommit oli laukaistu taivaalta viiden kilometrin korkeudesta ja kymmenen kilometrin päästä.

Ihan hullua.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Lammella (2004-07-dd)

 

Lammella

Lammella

Silloinkin oli kesäinen varhaisilta, pääskysineen kaikkineen. Hän osasi kuvailla kauniisti tunnelmia, joita tämä paikka hänessä herätti. Ihastuin häneen entistä enemmän - täydellinen olento. Päivää aiemmin olimme molemmat olleet kaksi yksinäistä, sinä iltana olimme täydellisen onnellinen pari.

Toivottavasti tuo nulikka ei tule aukomaan päätään. Mä vedän tällä kalikalla heti ekasta uhoilun merkistä. Päähän. Tuollaisia ei maan päällä tarvita ensimmäistäkään. Se taitaakin olla ihan ystävällinen hilpeä juhlija. Miksi helvetissä kaikkien pitää tälläytyä koviksen näköisiksi? Olisiko se kuitenkin käynyt päälle, jos olisin näyttänyt heikommalta?

Koko edellisen yön olimme valvoneet ja jutelleet. Tuntui mukavalta asettua makuulle nurmikolle. Hän tuntui hyvältä vieressä. Siihen oli helppo nukahtaa.

Niitä oli ainakin kolme. Jos olisimme heti lähteneet juoksemaan, olisimme ehkä päässeet karkuun. Mutta enhän minä silloin elämästä mitään ymmärtänyt. En kai minä sankariksi pyrkinyt, mutta jonkimmoinen kiukku pisti jäämään, kuin reviiriä puolustamaan. Tuollaisiin tilanteisiin ei ole valmistautunut muu kuin joku elokuvien sankari. Ei siinä mitään osaa järkeillä. Liekkö siinä mitää järkeiltävää edes.

He saivat sidottua minut puuhun ennen kuin ehdin tehdä muuta kuin hetken huutaa apua. Kädet selän takana, suu tukittuna ja vyö kaulaa kuristaen jouduin katsomaan, mitä he tekivät hänelle. Hän huusi ja pyristeli vastaan kunnes he viiltelivät häntä ja väänsivät hänen pikkusormensa sijoiltaan. Sitä kesti kauan. Kauan.

Poliisiauto ulvahti paikalle. Ilahduin, kun näin säikähtäneen kaverit murjottavan poliisiautoon. Joku oli reagoinut huutoihimme. Nykyään minäkin reagoin, kun kesäöin kuulen avoimesta makuuhuoneen ikkunasta huutoa. En minä kyllä lähde tilannetta selvittämään tai soita poliisille. Väkivalta kuuluu elämään – ei sille yksi raajarikko mies mitään voi.

Viimeksi näin hänet oikeudessa. Ei meidän juttu enää toiminut. Niiden potkujen jälkeen naiset juuri muutenkaan ole minua kiinnostaneet. Juristit eivät saaneet niitä edes vankilaan. Eikä ne määrättyjä korvauksiakaan koskaan maksaneet. Kaksi niistä tuli kerran kadulla vastaankin. Naureskelivat.

Olisi mukava, jos ne tyypit saisi palasina tuonne lammen pohjalle. Kunhan tämä elämä lakkaa kiinnostamasta vielä pikkuisen vähemmän, hoidan homman. Viimeinen hyvä työni tälle maailmalle.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Marginaali (2004-04-16)

 

Marginaali

—   Kuulkaapa tätä, Laura huudahti Hesarin takaa:

"Opettajille asetetaan aivan epärealistisia vaatimuksia. Nykylapsilla on kotona niin huono kuri, että opettajan aika menee yhteisten pelisääntöjen opettamiseen. Millä ajalla kouluttaa eri kulttuurien huomioonottamista, itsenäistä ajattelua ja oma-aloitteista yrittäjyyttä, jos Pekkaa ei saa jälki-istunnon uhallakaan vetämään vihon laitaan marginaalia viivoittimella." Nimimerkki "kaiken kokenut opettaja."

—   Opetushallitus on tietty määrännyt marginaalien vetämisen oppimis­tavoitteeksi, Laura jatkoi. — Suorilla marginaaleilla pelastetaan tulevat sukupolvet sodilta ja työttömyydeltä.

Sirkka, Lauran äiti katseli huolestuneena ympärilleen. Kotona hän ei Lauran mielipiteen purkauksiin reagoinut, mutta nyt he olivat vieraina Erkin ja Maisun mökillä. Erkin mielestä sääntöjen ja perinteiden kunnioittajat muodostavat sivistyksen perustan. Maisun mielestä se oli turvallista.

—   En ymmärrä, miksei joku voi vetää marginaalia vihkoonsa, Sirkka sanoi lauhkeasti. — Eihän se ole isokaan vaiva. Jos kerran on sovittu, että vihossa pitää olla marginaalit.

—   Globaalille monikulttuurisuudelle tekisi hyvää, jos sovittaisiin yhteinen marginaalikäytäntö kaikille maailman kouluille, Arto, Lauran isä, hihitti.

Sirkka vilkuili läsnäolijoita. Ettei vaan kukaan hermostuisi. Mitähän Erkki ajattelee Lauran kasvatuksesta — Arton takia Laurasta on tullut tuollainen anarkisti, Sirkka ajatteli.

Arton kotona oli eletty vapaasti ja huolettomasti. "On hyvä miettiä, kumpi on tärkeämpää, välttämätön vai mielenkiintoinen", oli Arton isä naureskellut. Artoltakin jäivät opinnot kesken, kun animaatioiden tekeminen kaverien kanssa vei kaiken ajan. "Kultalusikka suussa syntynyt", sanoivat naapurit Artosta — ja Arton isästä.

—   Opettajien vastustaminen on sellaista nuoruuden uhoa, Erkki sanoi lauhkeasti.

Tilanne tuntui laukeavan: Erkki käyttäytyi aina korrektisti ja hillitysti. Silti Sirkan ei ollut hyvä olla. Erkin mökillä tuntui usein tältä.

Erkki oli ainoa lapsi. Erkin isä Toivo oli ollut heidän pienen kaupunkinsa oppikoulun rehtori. Toivo oli pitänyt koulussa tiukkaa kuria ja perusteli jakelemiaan rangaistuksia ylhäältä tulleilla määräyksillä ja velvollisuudellaan pitää yllä järjestystä: "En minä halua olla ankara, mutta kun on pakko."

—   Hyvä, että ylevässä kaikkitietävyydessäsi osaat suhtautua ymmärtäväisesti Lauran lapsellisuuteen, Antti, Erkin poika, tuhahti.

Erkki oli aina noudattanut isä-Toivon tahtoa ja halunnut miellyttää tätä. Erkki yritti olla Antille samanlainen viisas ja voimakas poikansa ihailema isähahmo, mutta Antti ei ollut sellaiseen sopeutunut.

'Kaikkitietävyys', Sirkka mietti. Se minua ahdistaa. Erkin suvaitsevaisuus ei ole empaattista suvaitsevaisuutta vaan ylimielisyyttä. Tuntuu, kuin Erkki ajattelisi: "Meidän sivistyneempien pitää osata suhtautua suvaitsevaisesti ymmärtämättömämpiin."

—   Ilman yhteisiä pelisääntöjä ja selkeitä rajoja emme voi elää, Erkki tiuskaisi.

—   Sinäkö määräät yhteiset pelisäännöt, Antti sanoi mulkaisten Erkkiä.

Maisu lähti surullisen näköisenä keittiöön.

—   Jos koulun jokainen pikku sääntö pitäisi hyväksyttää jokaisella oppilaalla, ei koulussa muuta ehtisikään, Erkki sanoi.

—   Yhteisistä pelisäännöistä ja rajoista uhoavat ne, joiden mielestä koulun tehtävä on preussilainen tottelevaisuuskoulutus, Antti sanoi. — Koirat koulutetaan tottelemaan isäntäänsä, ihmisen pitää kyetä omaehtoiseen moraaliseen ajatteluun. Ihmisen pitää oppia toimimaan eettisesti, vaikka rangaistus ei uhkaa eikä ole toivoa palkinnosta.

—   Äidinkielen opettajamme, Tuulan, kanssa syvennyimme ihmisten yhteiseloon, Sirkka alkoi muistella tyytyväisen lämpimällä äänellä. — Analysoimme kirjallisuuden kuvauksia ihmisten kanssakäymisestä ja ihmisten tuntemuksista, toiveista ja tarpeista. Joskus vertailimme omia toiveitamme. Niillä tunneilla opimme ymmärtämään itseämme ja muita pikkuisen paremmin.

—   Uskonnon ja etiikan opetus kuului Toivolle, ei Tuulalle, Erkki huomautti kiivaasti.

Sirkka säikähti. Miten hän olikaan tullut möläyttäneeksi mitä ajatteli.

—   Tuula innosti minut, Jaskan ja Elinan tekemään animaatioita, Arto sanoi. — Hän muisti meidät vielä, kun tapasin hänet pari viikkoa sitten:

—   Minusta se oli hienoa ja opettavaista teille. En minä arvannut, että te niin kovasti innostutte, että koulu unohtuu. Huonostihan teidän oli käydä. Onneksi saitte siitä loppujen lopuksi leipäpuun itsellenne.

Onkohan Arto koskaan edes miettinyt rajojen asettamista lapsille, Sirkka mietti. Sirkka arvosti Erkin mielipiteitä. Olihan Erkki opettaja; lukenut kasvatustieteitäkin. Ja Erkki käyttäytyi vakuuttavasti. Mutta silti tuntui mukavalta että juuri Arto oli Lauran isä. Arton kanssa Laura setvi rakkaushuolensakin.

Sirkan vanhemmat kunnioittavat Erkin kaltaista arvokasta opettajapersonaa. Sirkan isä on länsi-Suomalainen maatilan isäntä, jolle Arton työ on epämääräistä tietokoneen kanssa piirustelua. Ei Sirkan äitikään Arton töistä koskaan mitään kysellyt. Kerran Sirkka oli tosin huomannut, miten äiti oli kätkeskellyt innostustaan, kun Arton tekemä animaatiopätkä näkyi televisiossa.

Isä olisi varmaan läimäyttänyt Sirkkaa, jos olisi kuullut, ettei tämä ole vetänyt vihon laitaan marginaalia opettajan määräämällä tavalla. Olisi läimäyttänyt ja sanonut, että sinähän tyttö vedät ne marginaalit. Ei olisi tullut mielenkään ruveta "viisastelemaan" — Lauran ja Antin lailla. Sirkka ymmärsi Erkin närkästyksen.

Mutta jokin ahdisti.

Lapsena Sirkka oli oppinut olemaan samaa mieltä, koska muuten tuli huutoa ja remmiä. Isää piti ymmärtää ja myötäillä, koska muuten isä hermostui ja silloin Sirkalle rakas äiti alkoi itkeä. Toisaalta halusi sanoa mielipiteensä, toisaalta halusi säilyttää kotirauhan. Se se ahdisti.

Maisu kuokki vihannesmaalla, Antti ja Laura istuivat laiturin nokassa, Arto ja Erkki heittivät tikkaa liiterin päädyssä. Sirkka lähti laahustamaan Maisun luo vihannesmaalle.

Maisu nousi ylös porkkanpenkistä, otti kastelukannun ja lorotti vihannesmaan laitaan märän mutkittelevan juovan.

—   Juosten kustu marginaali, Maisu puhisi ja virnisti.

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Puuni (2005-09-22)

 

Puuni

Sata vuotta sitten kuusen taimi oli nostanut latvansa sammalista isojen vierustoveriensa varjossa. Kuusikymmentä vuotta sitten myrsky oli kaatanut kaikki sen isot vierustoverit. Valoisalla myrskyn luomalla aukiolla sillä on ollut tilaa kasvattaa komea runko ja pitkätä tuuheat oksat. Se on kasvanut vaaran korkeimmaksi puuksi niin, että sen latvaan lepäämään asettuva lintu näkee koko metsän naapurivaaran laelle asti.

Vakaa kuusi on kerännyt turviinsa monenlaista eläjää. Juurella on muurahaiskeko, ahkera harakkauros kasaa oksistoon pesää, pienempiä lintuja pyrähtelee oksistossa, oravat hyppelevät oksilla käpyjä järsimässä, kuoren alla jäytää nilaa muutama toukka, joita tikka käy päivittäin koputtelemassa esiin.

—   Tule katsomaan pesää, jonka olen sinulle rakentanut, harakka-uros houkuttelee naarasta pyrstöään tyylikkäästi keikuttaen.

—   Ihanasti olet risuja saanut samalle oksalle osumaan, naaras kiittelee. — Ja mistä olet löytänyt kaksi noin iiihaanan kiiltävää ruuvia? se utelee imartelevasti.

Ainoa uros näillä main ja toinen naaras käväisi aamulla kuulomatkan päässä, naaras ajattelee huolestuneena. Pesä ei ole hääppönen, mutta enköhän saa pönkättyä sitä sen verran, ettei se rysähdä maahan kesken hautomisen. Ja onhan tuolla ukolla vielä höyhenet tallella.

—   Ruuvit ovat surisevasta koneesta, jolla ihminen kaataa puita, uros vastaa.

—   Kaataa puita, naaras säikähtää. — Tuleeko se takaisin?

—   Ei sitä ole täällä näkynyt sitten lumien sulamisen, uros rauhoittelee. — Eikä se ihminen tätä kuusta kaada.

Pariskunta lentelee iloitellen kuusen oksistossa ja tarjoilee toisilleen pikku makupaloja: kevään ensi toukat pääsevät hääateriaksi.

Naaras pyöräyttää pesään neljä munaa ja asettuu niitä hautomaan. Yksi munista valahtaa hataran pesän sisuksiin kauaksi naaraan lämmöstä, mutta muiden on hyvä olla. Hautovalla naaralla on aikaa tarkailla ympäristön vaaroja.

—   Tuolla alhaalla on muurahaiskeko, se rääkäisee. — Arvaa vaan, miltä tuntuu istua pesässä, joka kuhisee muurahaisia, se räksyttää urokselle.

—   Ei ne viime kesänäkään pesään tunkeutuneet, uros rauhoittelee. — Ja muurahaisiahan nyt on joka paikassa.

—   Viime kesänä, naaras tivahtaa. — Kenen kanssa sinä viime kesänä . . .

Kevät etenee ja haudonta sujuu rauhallisissa merkeissä.

—   Tsirp, kuulitko tömähdyksen? Tsarp kysyy tuntosarviaan heilutellen.

Samassa Tsyrp tömistelee käytävää pitkin sisään. — Keon päälle putoilee jotain ihan kummaa, se viestittää keskenkasvuisilla tuntosarvillaan.

—   Nuoret aina hötkyilee, vanha viisas Tsorp harmittelee, mutta oikaisee jalkansa ja nousee hitaasti jaloilleen. Peräjaoke on alkanut painaa.

—   Käydään katsomassa, Tsorp sanoo nuorille.

Tsorp johdattelee Tsirpin, Tsarpin ja Tsyrpin pitkin mutkittelevia käytäviä kohti keon huippua. Juuri kun valo alkaa pilkistää keon huipun rakenteiden läpi, kuuluu tömähdys, outo risahdus ja keon rakenteet taipuvat. Kulkue jatkaa matkaansa pysähtymättä. Kuoleman ajatus ei tule heille mieleen. He suhtautuvat jonkin ison allejäämiseen kuin ihmiset auto-onnettomuuksiin.

—   Linnun munan kuoria, Tsorp toteaa.

—   Täällä on sisällä hyvää syötävää, Tsirp heiluttelee tuntosarviaan.

—   Ja jossain tuolla puussa on pesä, jossa sitä on lisää, Tsorp jatkaa. — Lähdetään. Matka on pitkä eikä pesää ole helppo löytää.

Vanha herra ja pieni tyttö taapertavat valoisaa metsäpolkua mäen laelle. Vanha herra pysähtyy ison kuusen juurelle.

—   Katso Laura, kuinka jykevä ja korkea kuusi, vanha herra sanoo. — Eikö sillä olekin tosi komeat ja tuuheat oksat? — Minä käyn joka sunnuntai ihailemassa tätä

Tyttö katselee ympärilleen aivan kuin olisi valmiina kipaisemaan joka suuntaan yhtä aikaa.

—   Kun minä olin aivan pieni, hurja myrsky kaatoi ympäriltä kaikki muut kuuset. Vain tämä oli kyllin vahva kestämään tuulta. Minun isäni teki kaatuneista kuusista hirsiä ja rakensi niistä sen saunan, joka meillä on rannassa.

—   Vaari, oliko niissä kaatuneissa puissa linnunpesiä, Laura kysyy, rientää puun juurella näkemänsä muurahaiskeon luo ja kyykistyy seuraamaan sen elämää.

—   Myrsky oli talvella, vaari vastaa tytön selälle.

Laura hypähtää katsomaan kuusen runkoa aivan läheltä.

—   Muurahaiset kiipeää sen runkoa ylös, tyttö huudahtaa. — Mitä ne hakee puusta? — Ei kai ne syö sitä.

—   Noo, ööh, ei syö, ne tuota, . . .

—   Vaari, ajattele jos minä olisin noin pieni ja voisin kiivetä kuusen runkoa ylös. — Voisin vaeltaa noita isoja oksia pitkin ja kurkistella sinua oksien välistä. Tyttö katsoo niska kenossa ylös. — Jos olisin muurahaisen kokoinen, voisin keinua neulasen varassa.

—   Putoaisit vaan, vaari sanoo vaistomaisesti. Jaana, Lauran äiti, oli teroittanut hänelle, että Lauraa pitä koko ajan vahtia ja varoittaa vaaroista.

—   Ei muurahaiset satuta vaikka ne putoo. — Ne leijuu alas ja tömpsähtää pehmeästi sammaliin. Tuntosarvet vaan voi mennä vähän väärään.

Vaati istahtaa mietteliäänä kivelle. Hän oli pienenä miettinyt, miksi muurahaiset eivät kuole puusta pudotessaan. Voisiko Lauralta kysyä?

> Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Sairaanhoitaja vai insinööri (2004-04-16)

 

Sairaanhoitaja vai insinööri

Edellisenä päivänä äitikorppi oli seuraillut järven rannan leirikeskukseen tulleiden ihmisten puuhia. He kävivät laittamassa viittoja alatien varteen, siivosivat, lämmittivät saunan, jutustelivat rannalla iltanuotiolla ja menivät siivosti nukkumaan auringon laskun aikaan. Vanhaa viisaanoloista toiset olivat kutsuneet Väinöksi, nuoremmat olivat Matti ja Helena. Samanlaista oli joka kesä ennen lasten leirin alkua.

”Huomenna vanhemmat tuovat lapsiaan leirille. Silloin meidän on hyvä päivä opettaa lapsillemme reviirin tarkkailua.”, äitikorppi oli todennut isäkorpille.

”Ensi viikon aikana saavat muutakin oppia ihmisten tavoista.”, oli isäkorppi vastannut.

Nuorimmainen korpeista ilmoitti punaisen auton tulosta vasta, kun se oli jo ehtinyt pitkälle leirikeskukseen vievällä kapealla metsätiellä. Toiset korppilapset olivat kaukana puron rannalla.

—   Kummalle noista poluista käännyn? Vasemmalle ylös vai oikealle alas? Eihän kumpikaan ole edes ajokelpoinen. Marika, saako siitä saamarin ajo-ohjeesta mitään selvää? Isä kysyi ja pysäytti auton.

—   Älä isä hermostu. Avaa ikkuna ja anna tuulen vilvoittaa pääsi, Marika heitti takapenkiltä. Hän tiesi, että ei isä oikeasti ollut hermostunut, ainakaan pahasti.

—   Muut ovat varmaan jo menneet. Käyn katsomassa, näkyykö pyöränjälkiä. Äiti nousi huvittuneena etupenkiltä ja kipaisi aurinkoiselle polulle.

—   Äiti näyttäisi ihan intiaanilta, jos sillä olisi vielä sulka päässä:

”Aurinko on paahtanut havumetsän tuoksut esiin niin, että Squaw ei erota saaliin tuoksua. Saaliin kavioiden katkomat risut polulla kertovat kuitenkin Squawlle kaiken tarpeellisen.”, Marika päästeli.

—   Koeta edes tämä viikko pitää loruilusi kurissa. Tämä leiri on tarkoitettu vakavaan urasuunnitteluun. Sitäpaitsi Squaw ei ole metsästäjä, vaan halventava ilmaisu intiaanivaimolle.

Näytti siltä, että isä oli juuri alkamassa omaa loruiluaan, kun äiti istahti paikalleen ja sanoi: ”Oikealle”. Ei siellä mitään jälkiä ollut näkynyt, mutta turha oli päästää isää ja Minttua kinastelemaan suunnasta.

Vanhin korppilapsista ilmoitti seuraavan, sinisen, auton tulosta, jo kun se hidasti asfalttitiellä ylätien haaraan. Nyt isäkorppi oli tyytyväinen lasten tarkkaavaisuuteen.

—   Isä, ajo-ohjeen mukaan pitäisi kääntyä vasta seuraavasta risteyksestä, Minttu sanoi kartanlukijan paikalta kiukkuisena.

—   Tämä tie vie sinne leirikeskukseen, luki ohjeessa mitä hyvänsä, isä sanoi varmana.

—   Niin. tällaiset leirit ovat erinomaisen tärkeitä kansantalouden kannalta. Sopivien testien avulla nuorille voidaan osoittaa heille sopiva työ ja kertoa sen vaatimat opinnot. Ei tule turhia välivuosia. Minusta on selvää, että sinun kannattaa opiskella ekonomiksi kuten minäkin tein. Eiköhän se täällä valkene sinullekin.

—   Isä, halusin tänne, koska en päässyt kesätöihin, enkä kestä kotona, Minttu tiuskaisi.
— Täällä voi tavata mukavia tyyppejä. Työelämä on sitä, että härskeimmät keräävät rahat pitämällä toisia pätkätöissä palkalla, joka ei riitä edes asumiseen kuin jossain radan varren korvessa. Minä lähden Intiaan heti kirjoitusten jälkeen.

Minttu ei kestänyt sitä, että isä ei koskaan kuunnellut vaan tuputti omia ajatuksiaan. Intia saa sen pois tolaltaan, Minttu toivoi mielessään.

—   Eihän se ole mikään ratkaisu. Isä oikein ärähti.

—   Olenko minä luvannut jotain ratkaista. Jos systeemi on ihan perseestä, niin miksi minä miettisin jotain ratkaisuja. Koetan nauttia sen minkä voin ja välttää hyväksikäytetyksi joutumista. Työelämässä voi nauttia ja menestyä vain hyväksikäyttäjä ja sellaiseksi olen liian kiltti tyttö. Minttu oli mielestään kiltti, vaikkei isää sietänytkään.

—   Mikä punainen kottero tuolla on tien tukkeena? Isä oli jo ihan hiilenä.

—   Älä tyyttää hölmö! Siellä on minun leirikavereitani. Nolaat minut kaikkien nähden, Minttu sanoi ja kätkeytyi ajo-ohjeen taakse.

Illalla isäkorppi oli hämillään. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, jahtasivat toisiaan ja piiloutuivat välillä kuka minnekin. Ihan pienten leirillä tehtiin tuollaista, mutta nämä olivat jo täysikasvuisia. Vanha Väinökin juoksi aivan päättömästi. ”Korpille tuollainen käytös ei sovi”, isäkorppi sanoi perheelleen.

Leiriläisiä oli tullut kaikkiaan 20, 8 poikaa ja 12 tyttöä, joten hälinä oli melkoinen. Korppilapset olivat jo opetelleet tuntemaan useimmat. Isäkorppi oli sanonut, että reviirille tulevat ihmiset on aina arvioitava:

Tiina: pitkä tyttö, pitkä valkoinen tukka, varovainen, tuskin vaaraksi. Jaana: lyhyt punainen tukka, pullea, voi olla arvaamaton. Mikael: hintelä rillipää, vaikuttaa vaarattomalta. Mikko: kalju, ilkeän näköinen, vaikea tietää, onko vaarallinen. Marika: se, jossa ei ole mitään erityistä. Minttu: kuin tienvarren farkkumainoksesta, äksy mutta ei tee pahaa. Jouni: amerikkalaisen hengenpelastajan näköinen, kiltinoloinen. Jaska: lyhyt tumma tukka, pullea, aina kuulokkeet korvissa, omissa maailmoissaan, voi astua huomaamattaan linnun poikasen päälle, mutta muuten vaaraton.

—  Äiti, mitä ne tarkoittaa "stereotypialla"?, kysyi pienin korppilapsista.

—   Huomenta Minttu, miten nukuit?

—   Ihan mukavasti vaikka joku kyllä kuorsasi hirveästi: Sinäkö se olit? Minttu kysyi Väinöltä ja jatkoi samaan hengenvetoon. — On jännää, kun nukutaan kaikki samassa salissa. Sinäkö keksit eilisiltaisen leikin? Ensin tuntui tyhmältä, mutta se oli mukavaa.

—   Kun olin pieni, siis 50-luvulla, lähiseudun lapset kokoontuivat iltaisin leikkimään kaikkea tuollaista.

—   Miten ehditte? Eikö teillä ollut harrastuksia?

—   Olihan tuokin harrastus, mutta teimme toki paljon muutakin, rakensimme kanootin ja järjestimme näytelmäillan. Mutta ei meillä mitään aikuisten ohjaamia harrastuksia aikatauluineen ollut. Keksimme itse harrastuksemme ja teimme mitä milloinkin huvitti.

—   Päheetä! Miksei nykyään voi olla tuollaista?

Aamiaisen jälkeen Väinö, Helena ja Matti kertaavat suunnitelman:

Tämä päivä unelmoidaan. Innostetaan nuoria kaivamaan esille sitä, mitä he itse haluaisivat mieluiten tehdä työkseen ja mikä heistä tuntuu elämässä tärkeältä. Sitten mietitään syvemmin, miksi juuri nuo asiat tuntuvat mukavilta ja tärkeiltä. Huomenna mietitään, mitä huonoja puolia erilaisissa uravalinnoissa kenenkin mielestä on. Loppuviikosta työstetään kunkin haaveista realistinen tulevaisuuden suunnitelma konkreettisine toimenpiteineen.

—   Nyt kerätään porukka luokkaan, pyydetään ensin jokaista kertomaan lyhyesti omista haaveistaan ja sitten laitetaan ne parittain syventämään ajatuksiaan, Matti sanoi ja huusi samantien: ”Kaikki heti luokkaan.”

—   Minä olen Jaana. Minusta on mukava tehdä jotain yhdessä muiden kanssa, jos ne ei ole tyhmiä tyyppejä. Hyvien tyyppien kanssa on hauskaa ja samalla hommat tulee tehtyä melkein huomaamatta. Usein porukalla saadaan aikaiseksi hienompia juttuja kuin mihin itse olisi kyennyt eikä hommat jää niin helposti kesken.

—   Onko sulla mitään väliä, mitä teet yhdessä hyvien tyyppiesi kanssa? Mikko kysyi tiukasti.

Väinö huomasi, miten Matti kurtisti kulmiaan ja avasi suunsa sanoakseen, että nyt ei vielä pitänyt keskustella, eikä varsinkaan alkaa kritisoida toisten juttuja, mutta Helena tönäisi hänet hiljaiseksi.

Väinö tiesi, että tästä keskustellaan illalla. Matti sanoo, että tilanne päästettiin poikkeamaan hyvästä suunnitelmasta. Sitten Helena yrittää selittää, miten tavoitteena on antaa leiriläisille tilaisuus opetella ajattelemaan itse eikä arvailemaan, mitä aikuiset toivovat heidän milloinkin tekevän tai sanovan. Tämä ei ole mikään koulu. Sama tulee toistumaan joka ilta koko viikon ajan. Viimeisenä iltana Matti tulee sanomaan: ”Ei ne oppineet mitään, kun ette antaneet minun opettaa.” Johon Helena tulee vastaamaan: ”Hyvä, etteivät ainakaan saaneet päähänsä sinun oppejasi.” Väinö tiesi senkin, mitä hän tulee sanomaan: ”Lähtiväthän leiriläiset kuitenkin tyytyväisinä kotiin, vai mitä luulette?”

—   Jotain hyödyllistä, Jaana vastasi Mikon kysymykseen. — Porukalla parhaiten selkenee sekin, mikä on tärkeää.

Jaana hämmästeli, mitä hän oli sanonut väärin, kun ohjaajat alkoivat tyrkkiä toisiaan. Mikon töykeyden vielä olisi voinut ohittaa, mutta nyt ei tehnyt mieli puhua enempää.

—   Minä olen Jaska. Tällä hetkellä olen kiinnostunut musiikin tekemisestä tietokoneella. Säveltelen usein yömyöhään huoneessani. Mulla on internetissä kavereita, joiden kanssa vaihtelen kappaleita.

—   Musiikki on ihan kivaa, Tiina sanoi aralla äänellä, mutta suoraan Jaskaan katsoen.

—   Minä olen Marika ja haluaisin oppia ymmärtämään mahdollisimman hyvin biologiaa. Minusta voisi tulla tutkija. Jos kaikki ihmiset ymmärtäisivät paremmin luonnon systeemien toimintaa ja luonnon kauneutta, ei kenenkään annettaisi vahingoittaa luontoa niin kuin nyt.

—   Eikö ole kauhean tylsää nyhjätä jossain laboratoriossa ja tutkia yhtä ja samaa vuodesta toiseen, Timo kummasteli.

—   Tutkimuksessa ei tehdä yhtä ja samaa. Laboratorioissa ei nyhjätä vaan löydetään koko ajan uusia asioita ja viedään tiedettä eteenpäin. Tutkimus on ainoa ala, jossa ei toisteta samaa vanhaa, Anna intoili ennenkuin Marika sai suunsa auki.

—   Mutta eihän tutkijat mitään käytännöllistä saa aikaiseksi, Mikko tokaisi. — Ja kauhean pitkäpiimäistä se on. Uusia teorioita kehitellään vuositolkulla. Mä haluan että yksi homma ei kestä yli viikkoa.

—   Voidaanko miettiä huomenna tarkemmin näitä juttuja, että kaikki ehtivät nyt sanoa jotain ennen päivällistä, Väinö sanoi ja tarkkaili huolestuneena Matin ja Helenan reaktioita.

—   Muut ei olisi saanut aikaiseksi mitään, elleivät tutkijat olisi ensin selvittäneet miten asiat on, Marika tokaisi vielä pikaisen topakasti.

—   Niin, minä olen Timo. Olen pelannut jalkapalloa ja jääkiekkoa monta vuotta. Ei minua oikeastaan mikään muu kiinnosta. Minun täytyy saada liikkua, käyttää voimiani ja voittaa pelejä. Siksi kai minun on vaikea ymmärtää tutkijoita.

—   Mistä saisitte hormoninne ja muut dopingit ellei olisi ahkeria tutkijoita laboratorioissaan, Minttu irvaili ja vilkaisi härnäävästi Mattia.

Minttu ei sietänyt aikuisia, jotka määräilevät ja Matti vaikutti tyypiltä, joka voi ruveta määräilemään.

—   Minä olen Mikko. Minulla on parin kaverin kanssa ideoita siitä, miten tehdä rahaa IT-alalla. Esimerkiksi kapakoissa ihmiset leikkii kännyköillään. Silloin ne helposti innostuu kokeilemaan kaikenlaisia maksullisia palveluita. Tietokoneen käyttäjille taas voi perustaa verkkoon pelejä, joissa viiden centin maksulla voi siirtää pelin hahmoa. Kun innostuu pelaamaan, siirtoja kertyy huomaamatta monen euron edestä. Kun pelaajia on tuhansia illassa, meidän kassaan kilisee rahaa aika mukavasti.

—   Hirveää huijata humalaisia, Marika paheksui.

—   Myydänhän niille oluttakin. Meidän peleistä ei tule maksakirroosia eikä edes krapulaa, Mikko paukautti.

—   Ettekö osaa ajatella mitään hyödyllistä. Vaikka vanhuksille jotain tai syöpäpotilaille? Jaana kysyi vilpittömästi.

—   Humalaisten avoin huijaaminen on rehellisempää kuin kaikki se huijaus, mitä tehdään syöpälasten auttamisen nimissä. Meillä ei vielä ole rahaa muuhun kuin tällaisten pelien tekemiseen. Kunhan ensin saamme rahaa kasaan tällaisilla pikkujutuilla, voimme ruveta kehittelemään merkittävämpiä tuotteita, Mikko markkinoi kuvitellun firmansa suunnitelmia.

Väinöä Mikon puhe ärsytti. Mikko kuulosti lipevältä myyntimieheltä, jonka puheet hyvistä tavoitteista ovat silmänlumetta. Sitten Väinö mietti omaa uraansa: 43 vuotta ahkeraa puurtamista Virtasen konepajalla. Vasta eläkkeellä päästyään hän oli alkanut ihmetellä, miten hän oli voinut kaikki nuo vuodet ajatella, että hänellä ei ole muita mahdollisuuksia. Mikkoa oli vaikea kuvitella uskolliseksi Virtasen konepajan hitsariksi.

—   Minä olen Minttu. Minusta tällainen unemointi tuntuu tyhmältä. Haaveilu saa ihmiset kuvittelemaan, että on jokin mahdollisuus johonkin mukavaan, vaikka oikeasti kaikki on raadollista kilpailua, jossa inhimillisyydestä ei välitetä vähääkään. Haluaisin saada ihmiset tuntemaan jotain toisiaan kohtaan ja kunnioittamaan kaikenlaisia tyyppejä.

—   Maailman inhimillistäminen on jalo unelma, Tiina totesi varovasti.

—   Pyysinkö minä jotain vittuilua? Minttu mulkaisi säikähtänyttä Tiinaa.

—  Eiku ihan oikeesti, Tiina sai säikähdykseltään sanotuksi.

—   Minun nimeni on Mikael ja minusta tulee pappi. Isäni on pappi ja äitikin on vahvasti uskovainen. Olen käynyt koko ikäni joka pyhä kirkossa, ellei ole ollut tuhkarokkoa tai muuta sellaista.

—   Koulussa rehtori perusteli meille uskonnon opetuksen tärkeyttä väittämällä, että kristinusko on länsimaisen sivistyksen ja moraalin perusta, etuvartio barbariaa vastaan, Marika nousi kiihdyksissään seisomaan.

—   Reksi tietää, että mä ja mun perhe ei kuuluta kirkkoon ja huomauttelee siitä aina. Mä huusin sille, että mun äiti on hienompi ihminen kuin reksin paskantärkee akka. Isää mä väitin sivistyneemmäksi kuin se ahdasmielinen reksi. Pikkuveljen mä sanoin olevan paljon ihanamman kuin reksin pikkutyttöjä kiusaava Pekka-poika. Reksi sano: ”siinä näette barbaarin” ja anto kaks tuntii jälkkärii. Uskonnot on julmia.

—   Minun vanhempani ovat sellaisia lempeitä uskovaisia, eivät mitään homot ristiinnaulittakoon ja naiset hellan ääreen vauhkoilijoita, Mikael rauhoitteli tyynenä. Isä tukee seurakunnan naistyöntekijöitä. Äidin mielestä liikaakin, mutta sillä ei ole uskonnon kanssa tekemistä.

—   Kaunista, mutta minusta uskonto kuitenkin on vastuunpakoilua, Marika jatkoi vähän rauhoittuneena. — Talebanitkin totesivat ihmisten tappamisesta, että se on hirveää, mutta koska Jumala käskee, muu ei auta.

Väinö piti Marikan puheita herjauksena, eikä pitänyt siitä, että Helena näytti tyyväiseltä. Kumpikin halusi puuttua keskusteluun, muttei tiennyt miten.

—   Uskonto on tietysti tärkeä asia meille kaikille pohdittavaksi, mutta jos syvennymme siihen, meiltä jää pääasia hoitamatta, Matti huomautti analyyttisesti.

—   Uskontoja taitaa olla yhtä monta kuin uskovia, Mikael pohdiskeli tyynesti.

—   Minä olen Anna. Olen juuri ohjelmoimassa tietokoneelle mallia, joka simuloi sääilmiöitä. Sillä näkee, miten lämpöerot synnyttävät ilmavirtauksia ja miten veden haihtuminen ja tiivistyminen tuottaa pilviä ja sadetta. Näytöltä näkee, miten ilma ja kosteus liikkuvat. Keksin juuri eilen illalla, miten voin lisätä maan pyörimisestä aiheutuvat Coriolis-voiman. Se aiheuttaa jänniä pyörteitä.
Meillä on verkossa porukka, jonka kanssa aiomme tehdä tästä opetuksen apuvälineen. Teemme tästä sellaisen, että näytöltä näkee selvästi, miten ilma ja kosteus liikkuvat.
Haluan luoda uudenlaisia toimivia systeemejä. Vaikka paperitehtaan, ellei sitä olisi jo keksitty.

—   Voisitko näyttää sitä minulle joskus, Tiina kysyi varovaisesti.

—   Minä olen Jouni. Nää mun haaveet ei oo kauheen miehekkäitä. Minusta tuntuu hyvältä, kun saan autettua muita. Esimerkiksi, kun onnistuin selittämään kaverini pikkuveljelle, mistä yhtälöryhmissä ja niiden ratkaisemisessa on kysymys. Vuosia sitten opetin pikkusiskon lukemaan. Tuntui hyvältä kun se oli niin onnessaan ja sanoi: ”Nyt minä ymmärrän.” Naapurin vanhaa rouvaa autan ja käyn juttelemassa sen kanssa. Minusta on mukava, kun se vaikuttaa niin tyytyväiseltä. On aika jännää, kun huomaa, että se on niin mukava ja viisas, vaikka se ajattelee asioista sillai mummomaisesti.

Matti tunsi olonsa vaivautuneeksi. Matti oli vakuuttunut, että hänellä ei ole mitään ahdasmielisiä sukupuoliennakkoluuloja. Hän oli aina sanonut, että nainen pärjää siinä missä mieskin. Mutta entä tällainen Jouni?

—   Tuolla vartalolla ja tuolla asenteella olet jokaisen määrätietoisen uranaisen unelma-aviomies. Jaana sanoi katsoen Jounia.

—  Miten sulla voi olla tuollainen vartalo?

—   Käyn aerobicissä. Minusta on mukava olla hyvässä kunnossa ja tuntea itsensä vahvaksi. Sen takia en juo enkä polta.

Mikko oli sanomassa jotain, mutta Tiina keskeytti hänet.

—   Minä olen Tiina.

Tovin näytti siltä, että Tiinasta ei muuta irtoa, mutta sitten hän jatkoi yllättävän määrätietoisesti.

—   Minun mielestäni yrityksissä pitäisi olla kilttejä johtajia. Sellaisia, jotka ei anna heti potkuja vaan miettii työntekijöiden kanssa, miten kukin voisi kehittyä ja mikä homma kellekin sopisi. Sellaisia johtajia, jotka kuuntelisivat kaikkien ideoita ja huolia ennenkuin päättäisivät mitään isoja juttuja. Jotka auttaisivat työntekijöitä näkemään mitä pitää tehdä ja miten asiat kannattaa hoitaa. Jotka ei luulisi, että ainoastaan he osaavat ajatella ja muille pitää antaa yksinkertaisia käskyjä ja vahtia, että ne tulee tehtyä. Sellaisia johtajia, jotka perustaisi työpaikalle vaikka lastentarhan, että äidit ja isät voisi käydä ruokatunnilla vilkaisemassa tenaviaan.

—   Eihän tuolla tavalla johtamisesta tule mitään, Mikko väheksyi.

—   Isä oli töissä aika tyhmässä firmassa, jossa kukaan ei ollut tyytyväinen, Tiina jatkoi kuin pikkuisen innostuneena. — Hommat meni huonosti, tuli konkurssi ja isä jäi työttömäksi. Äiti tutkii yliopistolla yritysten toimintaa ja johtamista. Se kantaa kotiin kaikenlaisia lehtiä. Ainakin ”Harward Business Review” on aika mielenkiintoinen.

Tiina vilkaisi pelokkaasti ensin Mikkoa ja sitten muitakin.

—   Minä olen aina ajatellut, että kaikki johtajat on punaniskaisia sikoja, Minttu katkaisi hiljaisuuden.

—   Minä en tiedä, kuka valitsee johtajat, ja ajattelevatko ne niin kuin minä, Tiina sanoi hämillään.

Vai ironiaako Tiinan ilmeessä oli? Helenasta tuntui, että hän melkein ymmärsi, mitä Tiina yritti sanoa.

Päivällisen jälkeen korppilapset ilmoittivat kolmen aikuisen menevän saunalle. Ovat väsyneen oloisia.

”Kohta saunan piippu alkaa työntää taivaalle savua, joka saa silmät vetistämään niin, ettei näe lentää”, sanoi isäkorppi.
”Koska näille ihmisille tuodaan ruoka valmiina kaupasta, heillä ei ole mitään järkevää tekemistä ja siksi he kuluttavat aikaansa saunomalla, leikkimällä ja joutilaasti höpisten.”

—   Nämä Tiinat ja Taavit ajatuksineen on yhtenä mylläkkänä päässäni, Väinö valitteli ja istahti saunan portaalle.
— Olen aivan liian vanha ymmärtämään nykynuoria. Maailma oli aivan erilainen silloin kun olin heidän iässään. En minä osaa edes puhua niiden kanssa mistään.

—   Ei niillä ole mitään sellaisia ajatuksia, jonka pohjalta voisi ruveta tekemään asiallista urasuunnittelua, Matti paheksui.
— Ei siitä tule mitään, jos alamme huomenna kysellä, miksi heitä kiinnostavat juuri ne asiat, joista he äsken kertoivat.

—   Voi sitäkin kysyä. Meidän tehtävä on auttaa heitä löytämään oleellisia ajatuksia, Helena valisti.
Helena mietti, miten ihmeessä selittää oma ajatusmallinsa.

—   Itse he joutuvat omat suunnitelmansa tekemään. Me voimme vain tarjota heille tilaisuuden kehitellä ajatuksiaan ja kenties tarjota jotain hyödyllisiä näkökulmia. Heidän pitää oppia itse arvioimaan, mitkä ajatukset ovat tärkeitä. Ei meidän pidä tyrkyttää menneen maailman valmiita ajatuksia tulevaisuuden eläjille, Helena yritti.
— Ja nehän tykkää Väinöstä, hän lisäsi. — Meillä on mukava kaveruuden fiilis.

Helena tunsi, miten Matti ja Väinö pitivät hänen selitystään tyhjänä muotihöpinänä. Ei hän osannut selittää, mitä ajatteli. Kenties omien syvimpien ajatusmallien selittäminen toisella tapaa ajatteleville ei ole edes mahdollista.

—   Huomenna voimme aloittaa kertomalla itsestämme, Helena jatkoi.
— Miksi, miten ja millä perusteilla valitsimme uramme. Mutta nyt meidän pitää mennä päätalolle lukemaan iltasatu.

—   Täällähän on ihana tunnelma, Tiina huudahti tullessaan luokkaan.
— Ihana kynttilän valo. Miksi pöydät on seinän vierillä ja nämä patjat lattialla?

—   Asettukaa kaikki mukavasti patjoille makaamaan, Helena kehotteli.
— Kaikki mahtuvat kyllä, kunhan asetutte tarpeeksi tiiviisti.

Pikkuhiljaa patjoilla lojui tiiviiisti yhdessä läjä tyytyväisiä nuoria.

—  Näin päivällisen jälkeen korpin järven yllä, Minttu kertoi. — Miettikää, ne vain lentelevät huolettomina ja syövät, mitä metsästä suuhun löytyy. Korppilapsilla ei ole huolta koulussa pärjäämisestä eikä ammatinvalinnasta.

Kynttilän valossa nuoret näyttivät Helenan mielestä hellyttävän onnellisilta. Hän luki liikuttuneena Tove Janssonin kesäkirjasta luvun, jossa Mummi keskustelee pienen tytön kanssa Jumalan olemuksesta. Kun luku loppui, oli pitkään hiljaista. Joku taisi jo tuhista unissaan.

—   Saanko minä kertoa sadun isosta pippelistä, kuului kasasta. — Olipa kerran …

—   Buu, kuului Jounin ja Jaanan ääni. — Me lähdemme nyt nukkumaan.

—   Minä olen Väinö, 63 v. Kävin koulua sen mikä oli pakko ja sitten hain töitä. Kotoa sain evästystä ammatinvalintaan sen verran, että rahaa pitää ansaita ja sitä varten on tehtävä ahkerasti töitä. Turhia ei köyhän pidä haihatella. Pääsin kotikylän konepajalle töihin apupojaksi. Koska olin ahkera ja tunnollinen, sain pian oikeita töitä. Niin vierähti 43 vuotta, kunnes minut laitettiin varhaiseläkkeelle tarpeettomana.

—   Minä olen 39 vuotias työtön, Matti aloitti. Olen puurtanut 16-vuotta ohjelmoijana ja sovellussuunnittelijana useammassa IT-alan yrityksessä. Viime talvena meni taas yksi firma alta eikä kukaan enää palkkaa näin vanhaa sovellussuunnitelijaa. Pitäisi olla näyttöä projektinjohtamisesta, myyntitaidoista tai muusta sellaisesta.
Jostain syystä tietokoneet kiinnostivat minua. En minä ammatinvalintaa enkä urakehitystä sen kummemmin miettinyt.

—   Minä olen Helena. Työskentelen X:ssä HR konsulttina. Äh, en mä osaa selittää mun työtäni.
Minun mielestäni työntekijät ovat inhimillisiä olentoja eivätkä hammasrattaita. Se täytyy pitää lähtökohtana töitä järjestellessä. Täytyy ymmärtää, että työ-yhteisö on ihmisyhteisö. Näen työssäni, mitä taitoja ihmisellä pitää olla pärjätäkseen työelämässä. Toisaalta näen, miten työt pitäisi järjestää, että ihmisten olisi mukava tehdä töitä.
Opiskelin psykologiaa ja kävin joillakin minun kiinnostavilla kursseilla. Olin milloin missäkin hommissa, kunnes neljä vuotta sitten sain nykyisen työpaikan. Se on iso firma täynnä insinöörejä ja myyntimiehiä.

—   Miten te tällaisten leirien vetämisen keksitte? Jaana kysyi.

—   Muutamat tutut valittelivat, ettei heillä ole aikaa keskustella lastensa kanssa eikä aikaa perehtyä siihen, mitä kaikkea nykymaailmassa pitää ottaa huomioon opintojaan ja uraansa suunnitellessa, Matti selitti hankkeen puuhamiehen virkaäänellä.
— Minulla on aikaa ja halua tehdä muutakin kuin kuunnella työttömien uudelleenkoulutuksessa jotain melkein valmista merkonomia selittämässä, miten laaditaan työpaikkahakemus.

—   Mitä kaikkea olette selvittäneet meitä varten? Jouni kysyi.

—   Minä olen lukenut kaikki mahdolliset opetusohjelmat, surffaillut webissä ja vaikka mitä muuta vielä, Matti kuvaili käsillään viittilöiden. — Tietoa ja eri näkemyksiä kannattaa penkoa, mutta ei sillä lailla mitään valmiita vastauksia löydy. — Perehdyin asiaan seitsemän päivää 12 tuntia päivässä ja lopputulos oli, että minusta tuntuu, etten tiedä mitään, mistä olisi teille hyötyä.

—   Matti on tainnut nukkua yönsä huonosti, Helena naureskeli.
— Ei meillä ole teille valmista vastausta, mutta ei teitä yksin jätetä urahuolinenne. Voimme auttaa teitä haeskelemaan omaa ratkaisuanne. Meidän lisäksi hirveän moni osaa ja haluaa auttaa teitä. Ja kyllähän te pärjäätte omillannekin. Hämmästyisitte jos tietäisitte, kuinka teihin verrattuna köykäisin eväin useimmat aikuiset porskuttavat.

—   Minua ei enää ahdista tulevaisuus yhtä paljon kuin tänne tullessa, Minttu sanoi Väinölle ja halasi tätä.