Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Perusoikeutenne tällä terrorin vuosituhannella (edit: 2005-09-dd)

Perusoi­keu­ten­ne tällä ter­ro­rin vuosi­tu­han­nel­la

Ih­mi­set ovat yhden­ver­tai­sia lain edessä, poislukien ne, joita viranomainen tai yksi tahi useampia kunnon kansalainen epäilee terroristeiksi alkuperän, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, väärän juttukaverin, hunnun/rätin tai muun raskauttavan syyn perusteella.

Lap­sia on koh­del­ta­va tasa-ar­voi­ses­ti yk­si­löi­nä, mi­kä­li ne kun­nioit­ta­vat isään­sä ja äi­tiän­sä, kiit­tä­vät näitä kas­vat­ta­vis­ta lyön­neis­tä, keit­tä­vät heil­le kah­vit kra­pu­la-aa­mui­na ja sii­voa­vat kodin isin ja äidin bi­lei­den jäl­jil­tä.

Tasa-arvoa edis­te­tään sen mu­kaan, kuin elii­tin eri­kois­ase­man säi­lyt­tä­mi­nen myö­ten antaa.

Jo­kai­sel­la on oi­keus elä­mään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Tämä sallittakoon harkinnan mukaan myös niille, jotka eivät tällaista armoa ansaitse.

Va­pau­den­me­ne­tyk­sen lail­li­suus voi­daan saat­taa tuo­mio­is­tui­men tut­kit­ta­vak­si, ellei tur­val­li­suus­viran­omai­nen näe jo syyl­li­sen jalka­terän asen­nos­ta tai pu­keu­tu­mi­ses­ta mois­ta vero­va­ro­jen tuh­laus­ta ai­heet­to­mak­si.

Ke­tään ei saa ki­dut­taa. Kuu­lus­te­lus­sa tai muus­sa vas­taa­vas­sa haas­tat­te­lus­sa, jossa ensi­si­jai­se­na ta­voit­tee­na on tie­to­jen tai tun­nus­tuk­sen saa­mi­nen ter­ro­ris­teil­ta, sat­tu­nei­ta vam­mau­tu­mi­sia ja kuo­le­man­ta­pauk­sia äl­köön las­ket­ta­ko ki­du­tuk­sek­si.

Ke­tään ei saa koh­del­la ihmis­arvoa louk­kaa­vas­ti. Ter­ro­ris­ta epäil­tyä koh­del­ta­koon vas­taa­vas­ti ter­ro­ris­tin ar­vol­le so­pi­vas­ti.

Va­pau­ten­sa me­net­tä­neen oi­keu­det tur­va­taan lail­la, mi­kä­li hä­nel­lä vielä on hen­gen ja ruu­miin voi­mia oi­keuk­siaan käyt­tä­mään.

Vapaa liik­ku­mi­nen: Ter­ro­ris­teik­si “epäil­lyt” pi­dä­te­tyt pitää voida va­paas­ti siir­tää maas­ta toi­seen, mi­kä­li on pe­lät­tä­vis­sä, että Pu­nai­nen Risti tai muu ter­ro­ris­te­ja tu­ke­va taho muu­ten pää­see hei­dän jäl­jil­leen.

Jo­kai­sel­la on oi­keus kuu­lua tai olla kuu­lu­mat­ta us­kon­nol­li­seen yhdys­kun­taan sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että us­kon­not­to­man mo­raa­li ei voi kos­kaan ke­hit­tyä kris­ti­tyn mo­raa­lin ta­sol­le.

Ku­kaan ei ole vel­vol­li­nen osal­lis­tu­maan oman­tun­ton­sa vas­tai­ses­ti us­kon­non har­joit­ta­mi­seen. Kris­til­lis­tä koulu­ope­tus­ta, joka on val­tion eri­tyi­ses­sä suo­je­luk­ses­sa isän­maan mo­raa­li­puh­tau­den var­mis­ta­mi­sek­si, äl­köön kat­sot­ta­ko us­kon­non har­joit­ta­mi­sek­si.

Jo­kai­sen koti­rauha on turvattu. Älköön kukaan kuitenkaan salatko puhelujaan ja sähköpostejaan, älköön sulkeko kirjeitään tai lukitko oviaan ja näin haitatko terroristien jäljittämistä.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Dingonit (edit: 2004-07-12)

Dingonit

Mi­tä­kö näin tai­vaal­la viime yönä?

Me Rubiniumin so­tu­rit näim­me kuusi dingonia su­sien­sa se­läs­sä tuol­la aron itä­lai­dal­la. Jah­ta­sim­me niitä län­teen jär­ven etelä­puo­lit­se kun­nes ne pää­si­vät li­vah­ta­maan aar­nio­met­sään. Dingonit aset­tau­tui­vat pui­den suo­jaan ja suun­ta­si­vat jou­sen­sa mei­hin. Oli jo siksi hä­mä­rää, että nii­den nuo­len­kär­kien pu­nai­nen hohde erot­tui ok­sien lo­mas­ta. Dingonien jou­kos­ta alkoi kuu­lua vai­meaa hy­räi­lyn kal­tais­ta hu­mi­naa, joka vähä vä­häl­tä nousi ki­meäk­si ul­von­nak­si ja kat­ke­si sit­ten yl­lät­täen. Het­ken ku­lut­tua sama tois­tui mo­nel­la suun­nal­la kauem­pa­na met­säs­sä. Jon­kin­lai­nen vies­ti eteni met­säs­sä häi­pyen lo­pul­ta kuu­lu­mat­to­miin.

Olim­me läh­dös­sä saar­ta­maan dingoneja, kun nii­den yli pui­den lat­vo­ja hi­poen len­näh­ti meitä kohti pääs­kys­tä muis­tut­ta­via olen­to­ja. Näin vi­lah­duk­sen sini­hoh­toi­sis­ta sil­mis­tä yhden olen­nois­ta su­hah­taes­sa aivan vieritseni. Heit­täy­dyin maa­han, mutta sii­vek­käät eivät tul­leet ta­kai­sin.

Kä­des­sä kas­voi kipu kuin am­piai­sen pis­ton jäl­jil­tä ja kumma rauha le­vi­si mie­leen. Nur­mel­la sei­sos­ke­le­va ha­rak­ka alkoi tun­tua lä­hei­sel­tä. Mie­tin, miten tehdä lä­hem­pää tut­ta­vuut­ta. Puut nyök­käi­li­vät hy­väk­sy­väs­ti, kun vas­ta­sin ha­ra­kan nau­rah­duk­seen.

Tai­vaal­la pääs­ky­set oh­jai­li­vat pil­viä ker­to­maan väri­kyl­läis­tä ta­ri­naa. Ta­ri­na syn­nyt­ti kut­kut­ta­van aa­vis­tuk­sen siitä, että olin jon­kin mie­len­kiin­toi­sen oi­val­luk­sen jäl­jil­lä. Ta­ri­nan huip­pu­koh­das­sa ym­mär­sin kaik­keu­den sy­vim­män ole­muk­sen.

To­ve­ri­ni lo­jui­vat au­tuaan nä­köi­si­nä kas­vot kohti tai­vas­ta. Dingonit vil­kut­ti­vat ys­tä­väl­li­ses­ti ja rat­sas­ti­vat keskitsemme pois. Tuuli sotki pilvi­ta­ri­nan, pääs­ky­set al­koi­vat kir­kuen pyy­dys­tää hyt­ty­siä, ha­rak­ka hyp­pe­li si­vum­mal­le, enkä minä enää ym­mär­tä­nyt kaik­keu­den ole­mus­ta. To­ve­ri­ni eivät näyt­tä­neet ym­mär­tä­vän mi­tään.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Internetiin laajakaistalla! (edit: 2004-04-16)

In­ter­ne­tiin laaja­kais­tal­la!

—   Uu­teen talo­yh­tiööm­me on han­kit­tu yh­tei­nen halpa in­ter­net-yh­teys, hih­kai­sin asun­non­vä­lit­tä­jän pa­pe­rei­ta se­lail­les­sa­ni. ”Laaja­kais­ta, DSL, HomePNA, tek­ni­nen tuki, edul­li­nen, käyt­tö­jär­jes­tel­mä­riip­pu­maton, …”

—   Pal­jon­ko se mak­saa?, elä­män­to­ve­ri kysyi.

—   xx euroa kuu­kau­des­sa. Ny­kyi­nen ADSL-yh­tey­te­ni mak­saa viisi­kym­men­tä pro­sent­tia enem­män kuin tuo uusi.

—   xx eu­rol­la voisi ostaa ker­ran kuus­sa hyvän kir­jan tai ti­la­ta hyviä leh­tiä. Ei tar­vit­si­si tihruta päät­teel­lä siinä toi­vos­sa, että jon­kun lin­kin takaa löy­tyi­si jo­tain mie­len­kiin­tois­ta.

—   Lai­tan liit­ty­mä­ti­lauk­sen heti ve­tä­mään niin, että kaik­ki on val­mis­ta kun kan­nan ko­nee­ni uu­teen kämp­pään.

—   Toi­mii­ko yh­teys myös Linux käyt­tö­jär­jes­tel­män kans­sa?, var­mis­tin ti­laus­ta teh­des­sä­ni.

—   Yh­teys on käyt­tö­jär­jes­tel­mä­riip­pu­maton ja mah­dol­li­sis­sa on­gel­ma­ti­lan­teis­sa tek­ni­nen tu­kem­me pal­ve­lee aamu­kah­dek­sas­ta ilta­kah­dek­saan, pal­ve­lun­tar­joa­jan myyjä va­kuut­ti.

—   Voit­ko jär­jes­tää mi­nul­le sähkö­pos­tin? elä­män­to­ve­ri kysyi kuu­kau­den ku­lut­tua.

—   En juuri nyt. Yh­tey­des­sä on on­gel­mia. Eilen se toimi yli puoli tun­tia, sa­moin viik­ko sit­ten tiis­tai­na, mutta tä­nään en ole vielä saa­nut yh­teyt­tä.

—   Olet jo kuu­kau­den kaik­ki vapaa-ajat mu­tis­sut ko­neen ää­res­sä. Minä olen jou­tu­nut yksin pur­ka­maan kaik­ki muut­to­laa­ti­kot. On­nek­si lap­se­si eivät ol­leet kuu­le­mas­sa, mil­lais­ta kiel­tä käy­tät, elä­män­to­ve­ri va­lit­ti.

—   En ym­mär­rä tätä. Edel­li­nen laaja­kais­ta­yh­teys alkoi toi­mia lähes it­ses­tään, är­jäi­sin. Kon­fi­gu­roin­ti­pa­ra­met­rit al­koi­vat käydä her­moil­le­ni.

—   Pyydä jol­tain apua. Eikö niil­lä ole mi­tään tek­nis­tä tukea?

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me ar­ki­sin aamu­kah­dek­sas­ta ilta­kah­dek­saan. Tuel­lam­me voi myös olla ti­la­päi­ses­ti ruuh­kaa. Voit myös lä­het­tää meil­lä sähkö­pos­tia. Vas­taam­me sähkö­pos­tei­hin vii­kon­loppuisin­kin. Seu­raa­vak­si ker­ron, miten sel­vi­tä ylei­sim­mis­tä on­gel­mis­ta. Kan­nat­taa ottaa esil­le kynä ja pa­pe­ria. …”

Ko­kei­len kaik­kia nau­hal­ta tul­lei­ta vink­ke­jä pait­si sähkö­pos­tin lä­het­tä­mis­tä: ”Jos au­to­si hyy­tyy erä­maa­han, aja lä­him­mäl­le huol­to­ase­mal­lem­me, jossa on ym­pä­ri­vuoro­kau­ti­nen pal­ve­lu.”

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me..”

Oma apu paras apu. Käyt­tö­jär­jes­tel­män ”expert options” kym­me­nis­tä parametreistä on vielä monta ko­kei­le­mat­ta:

”# If your download collapses while you have a parallel upload, this parameter might be an op­tion for you. It manages your upload stream and reserves bandwidth for special packets like TCP ACK packets or interactive SSH.
For example, the german TDSL account, provides 128kbit/s upstream and 768kbit/s downstream. We can only tune the upstream. # Example: If you want to tune a 128kbit/s upstream DSL device like german TDSL set the following values: # FW_HTB_TUNE_DEV="ppp0,125" # where ppp0 is your pppoe device and 125 stands for 125kbit/s upstream”

Töis­sä päi­vän päät­teek­si syö­tän Goog­leen saa­ma­ni virhe­il­moi­tus­ten avain­sa­no­ja. En ym­mär­rä ensi lu­ke­mal­la kuin lau­seen: ”… Unfortunately providers seldom know the details of the pppoE protocol they offer. They should look in their log files the messages related to PADI and PADO” kir­joit­taa eräs yh­teys­on­gel­mien kans­sa pai­nis­kel­lut. Nuo ly­hen­teet mi­nun­kin virhe­il­moi­tuk­sis­sa­ni kum­mit­te­le­vat. Tieto on vuo­del­ta 2001. Tuo­ret­ta asian­tun­ti­jan tie­toa? No, ai­na­kin tun­si­vat ter­mit toi­sin kuin liit­ty­mä­ope­raat­to­rin asian­tun­ti­jat.

Ko­to­na lues­ke­len ma­nuaa­le­ja ja web-si­vu­jen print­te­jä ja ko­kei­len, ja ko­kei­lin ja ko­kei­len ja …. Toi­mii!!! Käyn suih­kus­sa, pesen ham­paa­ni ja kir­joi­tan mai­lin yh­tey­den tar­joa­jal­le: ”Nyt se toi­mii.”

Mutta en on­nis­tu lä­het­tä­mään mai­lia — Yh­teys on hä­vin­nyt! Ins­tal­loin käyt­tö­jär­jes­tel­män uu­del­leen pääs­täk­se­ni var­mas­ti alku­ti­laan, josta on hyvä jat­kaa seu­raa­va­na il­ta­na.

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me..”

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me..”

Tek­ni­nen tuki.

??? Ih­mi­sen­kal­tai­sen ääni ???

—   Laaja­kais­ta­yh­tey­te­ni toi­mii vain sa­tun­nai­ses­ti. Vii­mek­si …

—   Loki­tie­to­jem­me mu­kaan olet­te ol­leet yh­tey­des­sä pal­ve­li­meem­me. Ei teil­lä mi­tään on­gel­maa ole. Muut­kin oli­si­vat ta­kuul­la va­lit­ta­neet, jos mei­dän pal­ve­lus­sam­me olisi jo­tain on­gel­mia, tek­ni­nen tuki va­kuut­taa.

—   Mutta kun…, än­ky­tän.

—   No, mikä Win­dows teil­lä on?

—   Olen ko­keil­lut win­dow­sil­la­kin, mutta pää­asias­sa käy­tän Li­nu­xia …

—   Ahaa, on­gel­ma on siis käyt­tö­jär­jes­tel­mäs­sän­ne. Tei­dän tulee kään­tyä Linux toi­mit­ta­jan­ne puo­leen. Emme voi aut­taa.

Tie­dän, että Linux-yh­tei­sö aut­taa minkä voi, mutta on kovin vai­kea vas­ta­ta ky­sy­myk­seen: ”In­ter­net-yh­tey­te­ni ei toimi. Mitä teen?” Pi­täi­si osata ker­toa jo­tain yh­tey­den toi­min­ta­peri­aat­tees­ta.
Eihän kysyminen mitään maksa. Vai maksaako?

—   Miten tämä yh­teys toi­mii? Mil­lais­ta pro­to­kol­laa se käyt­tää? Mitä mer­kit­se­vät saa­ma­ni PADI ja PADO virhe­il­moi­tuk­set?, yri­tän urk­kia tek­ni­sel­tä tuel­ta.

—   Tämä on aivan ta­val­li­nen in­ter­net-yh­teys, tyh­my­ri. Vas­taa tuki­hen­ki­lö. Ei hän tyh­my­ri sanaa käytä, mutta äänen­käyt­tö ker­too kai­ken.

—   Mi­nul­la on ai­kai­sem­min laaja­kais­ta­yh­teys, joka toimi on­gel­mit­ta. Mitä eroa näis­sä yh­teyk­sis­sä voi olla?

—   Tätä kes­kus­te­lua on turha jat­kaa. Vika on jär­jes­tel­mäs­sän­ne. Olem­me tuh­lan­neet ai­kaam­me tei­hin aivan koh­tuut­to­mas­ti. Näin yk­si­tyis­koh­tai­nen neu­von­ta kuu­luu mak­sul­li­sen yri­tys­tuen puo­lel­le. Klik.

Entä jos vika onkin ko­nees­sa­ni? Pi­täi­si­kö se viedä huol­toon?

Pa­laan alku­ti­laan ins­tal­loi­mal­la käyttiksen jäl­leen ker­ran. Yh­teys toi­mii! Sähkö­pos­ti­ni­kin voin lukea: ”Aihe: yh­tiöm­me laajakaista-ongelmat. Jär­jes­tel­mä on sal­li­nut joi­den­kin käyt­tä­jien va­ra­ta (tie­tä­mät­tään) koko yh­teys­ka­pa­si­tee­tin. …”

Yh­teys toi­mii koko illan, mutta ei enää seu­raa­va­na il­ta­na. Vedän sy­vään hen­keä ja soi­tan tek­ni­seen tu­keen.

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me..”

”Hei, olet soit­ta­nut tek­ni­seen tu­keem­me. Pal­ve­lem­me..”

—   Tek­ni­nen tuki.

—   Laaja­kais­ta­yh­tey­te­ni ei taas­kaan toimi …

—   Teilläpäin on ollut muil­la­kin on­gel­mia. Li­sään vähän lä­he­tys­te­ho­ja, ei­kö­hän se siitä.

Vielä muu­ta­ma yh­teys­katko ja muu­ta­ma soit­to tek­ni­seen tu­keen. ”Sel­vit­te­lem­me on­gel­maa. Emme juuri nyt tiedä, mistä on ky­sy­mys.”

Naa­pu­ril­ta kuu­lin, että lait­teis­to­ti­laan oli re­mon­tin yh­tey­des­sä pääs­syt hiek­ka­pu­hal­lus­hiek­kaa. Se se­lit­tä­nee vii­mei­sen parin päi­vän on­gel­mia.

—   Tämä on halpis-liittymä, jossa on ollut joi­ta­kin las­ten­tau­te­ja ja ikä­viä yl­lä­tyk­siä, naa­pu­ri ku­vai­lee. — Mi­nul­le ei ole ollut mi­kään ka­tast­ro­fi, vaik­ka en ole jos­kus saa­nut­kaan yh­teyt­tä.

—   Tuh­la­sin kuu­kau­den vapaa-ai­ka­ni, koska us­koin hei­dän väi­tet­tään, ettei yh­tey­des­sä ole mi­tään on­gel­mia. He taas eivät osan­neet ryh­tyä pa­ran­ta­maan pal­ve­luaan, koska us­koi­vat kai­ken ole­van kun­nos­sa.

—   Toi­mii­ko yh­tey­te­si nyt?

—   Ehkä.

Vuo­den tak­kua­mi­sen jäl­keen luo­vu­tan ja siir­ryn en­ti­seen liit­ty­mään. Kaik­ki toi­mii kuin unel­ma. Kyllä har­mit­taa oma sini­sil­mäi­syys ja väärä sin­nik­kyys.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Kaksi suuntaa (edit: 2007-07-dd)

Kaksi suun­taa

Ville harp­poo sa­ta­ma­ter­mi­naa­liin kän­nyk­kä kor­val­laan: ”Kun tämä juttu tulee ulos, ih­mi­set läh­tevät ka­duil­le. ’Viisi­tois­ta mi­nuut­tia, jotka muut­ti­vat maail­man’, ot­si­kot huu­ta­vat. Tror du det, Jaska! Äh, en tiedä minne mennä tääl­lä be­to­ni­pa­ra­kis­sa. Jo­no­ja on joka puo­lel­la. Soi­tan lai­vas­ta lisää.”

Ville kier­tää jo­nol­ta jo­nol­le kysyä hö­pi­se­mäs­sä jo­tain. Hän nyök­käi­lee, nau­rah­te­lee ja ta­put­taa lo­puk­si häm­men­ty­nei­tä jo­not­ta­jia olal­le. Hän ku­laut­taa baa­ris­sa ison lasin valko­vii­niä ja aset­tuu Tuk­hol­man jo­noon. ”Ca va?”, Ville kysyy koulu­rans­kal­laan edes­sään odot­te­le­van per­heen pie­nel­tä ty­töl­tä. Tytön van­hem­mat hät­käh­tä­vät, vaih­ta­vat pari sanaa ita­liak­si ja rau­hoit­tu­vat.

Hy­tis­sä Ville tyh­jen­tää huis­kaut­taa matka­lau­kun sän­gyl­le ja kai­vaa vaate­kasan seas­ta tieto­ko­neen­sa.

Teks­ti näy­töl­lä vie Vil­len ei­li­seen he­ku­maan ku­nin­gas­aja­tuk­ses­ta:

To­tuu­den taus­tat:

—  Mistä pre­si­dent­ti neu­vot­te­lee ulko­mi­nis­te­ri Var­vun vie­rai­lul­la?

—  Pomon tar­koi­tus on nä­päyt­tää Var­vun edel­tä­jää, joka väit­ti pomon rik­ko­van ihmis­oi­keus­so­pi­muk­sia.

—  Hyvä, että siitä pahan ak­se­lin nuo­les­ke­li­jas­ta on pääs­ty. Mihin val­tiol­li­siin ta­voit­tei­siin Varpu pyr­kii?

—  Tus­kin hän sel­lai­sia yk­si­tyis­koh­tia on poh­ti­nut. Hä­nel­le riit­tää pääs­tä pomon kans­sa sa­maan ku­vaan takan ää­rel­lä.

Äkkiä kan­nel­le ih­mi­siä ju­tut­ta­maan, Ville hö­pi­see ja pomp­paa jal­keil­le. Mikä ti­lai­suus tes­ta­ta juttu­ideoi­ta­ni!

Ke­säi­sen saa­ris­to­sok­ke­lon ylle las­ke­va au­rin­ko py­säyt­tää Vil­len. Viisi vuot­ta sit­ten koko perhe oli kat­sel­lut samaa näkyä mat­kal­la kuu­kau­dek­si Na­ta­lien mö­kil­le. Ville oi­kai­see it­sen­sä pen­kil­le ihai­le­maan ilta­rus­koa ja muis­te­le­maan.

Kum­pui­le­va mai­se­ma sii­de­ri­pui­neen. Sii­de­ri. Na­ta­lie. ”Vaimo, mitä kesä­mekko on rans­kak­si?” ”Na­ta­lie, mek­ko­si kiin­nos­taa mies­tä­ni.” Sii­de­ri­puun alla Na­ta­lie hy­myi­lee hä­nel­le. Vieno tuuli ley­hyt­te­lee Na­ta­lien ohut­ta mek­koa.

—  Mikä uni mah­taa vie­tel­lä mie­hen kas­voil­le tuol­lai­sen hymyn?, tyttö nau­rah­taa ystävät­tärelleen.

Ville pon­nah­taa is­tu­maan.

—  Hei tytöt. Mitä miel­tä olet­te Tal­lin­nan pat­sas­kiis­tas­ta tai pre­si­dent­ti Bus­his­ta?

—  Mikä vie­te­ri­ukko sä olet? Pitkä vaa­lea ottaa as­ke­leen taak­se.

—  Teen sket­se­jä suur­po­li­tii­kas­ta. Mulla on tieto­ko­neel­la­ni jymy­jut­tu­ja.

—  Ketä kiin­nos­taa? Leh­det tois­ta­vat jut­tu­jaan Pu­ti­nis­ta ja Mic­hael Moore on taa­tus­ti ime­nyt Bus­his­ta kai­ken huvin. Unoh­da. Lähde tans­si­maan, eh­dot­taa tum­mem­pi ty­töis­tä. ― Tuol­lai­nen keho menee huk­kaan tieto­ko­neen ää­res­sä.

Ku­nin­gas­aja­tus? Jaska ja ka­me­ra. Jas­kan sauna­ka­ma­rin takka. Mi­nis­te­ri Varpu ja pomo Bush. Kuka Condoleezaksi? Kuka piru nau­raa? Kuka piru ei naura? Ih­mi­set ka­duil­le. Kesä­te­ras­seil­le. To­ril­la mun juttu 20mx40m screenillä. Nau­ra­vat. Mulle? Lokit?

Oras­ta­va hätä ah­dis­taa rin­taa. Entä jos olen ihan tyhmä, toi­to­tan it­ses­tään­sel­vyyk­siä? Ta­juan asioi­den lai­dan puoli vuot­ta ka­pak­ka­rah­vaan jäl­keen. Pa­niik­ki le­viää koko keski­var­ta­loon. Kä­ve­le­mi­nen hel­pot­taa. Par­taal­ta par­taal­le. Ym­py­rää taka­kan­nel­la.

Lasi vii­niä dis­kon baa­ris­sa lau­kai­see pa­nii­kin. Toi­nen la­sil­li­nen saa jutun tun­tu­maan kel­vol­li­sen pa­ki­nan raa­ki­leel­ta. Kol­mas unoh­ta­maan pa­ki­nan.

—  Onko vie­te­ri­ukko jää­nyt jyrän alle? Pitkä vaa­lea tö­näi­see Vil­leä.

—  Ei puhu, laa­hus­taa pois. Kän­nis­sä, nai­nen jät­tä­nyt, talo pa­la­nut, avo­hoi­dos­sa. Ihan sama. Hupia siitä ei ai­na­kaan irtoa, tum­mem­pi ana­ly­soi.

Tuk­hol­ma aanuauringossa. Var­maan ihan OK niil­le, joil­la on jo­tain odot­taa tu­le­vai­suu­del­ta. Missä Jaska asuu­kaan?

—  Kerro idea­si koko tii­mil­le, Jaska in­toi­lee.

—  Ei tässä oi­kein mi­tään ideoi­ta sillai var­si­nai­ses­ti niinku oo, Ville sanoo Jas­kal­le ja tämän ai­nai­sel­la ka­ve­ril­le, Ste­fa­nil­le. ― Mua ma­sen­taa aika lail­la koko tää homma. Kaik­ki oi­keas­taan. Siis mun elämä.

—  Näy­tät juh­li­neel­ta, Jaska nyr­pis­tää.

Ville nap­saut­taa pro­jek­to­rin pääl­le: ”Täl­lais­ta mulla on kym­me­niä si­vu­ja.”

Jaska ja Ste­fan al­ka­vat edi­toi­da Vil­len sei­näl­le hei­jas­ta­maa teks­tiä. ”Ehkä tästä voi pät­kiä käyt­tää jos­sain.”

—  Ville, käy vaik­ka to­ril­la kah­vil­la, Jaska eh­dot­taa tö­näis­ten Vil­len he­reil­le.

Kah­vin ja mun­kin tuok­suun se­koit­tuu nou­se­van meri­tuu­len tuok­su ― loman ja levon tuok­su. On hyvä olla, kat­sel­la ja kuun­nel­la torin ih­mi­siä.

Mitä näil­le ih­mi­sil­le voisi antaa? Oi­kein kau­niin po­si­tii­vi­sen ta­ri­nan. Ei sa­tii­ria, ei pilk­kaa ― ei mi­tään ikä­vää, rumaa eikä pe­lot­ta­vaa. Lintu­koto­jutun nämä ansait­sevat. Sel­lai­seen var­mas­ti ihas­tu­vat.

”Olipa ker­ran pa­ra­tii­si­saari, …”

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Kulttuurien kohtaaminen (edit: 2005-01-01)

Kult­tuu­rien koh­taa­mi­nen

He­del­mä­kaup­pias on juuri avaa­mas­sa lii­ket­tään ja työn­tää myyn­ti­pöy­tää ka­dul­le. Au­rin­ko on jo kor­keal­la, mutta vielä ei ole kuuma. Kaup­pias huu­taa äitiä kat­so­maan ap­pel­sii­ne­jaan. Myyn­ti­pöy­däl­lä on joi­ta­kin kui­vah­ta­nei­ta ap­pel­sii­ne­ja ja ome­nia. Äiti vil­kai­see vie­rei­sen vi­han­nes­kaup­piaan hyvää va­li­koi­maa.

—  Se hank­kii vi­han­nek­sen­sa mie­hit­tä­jiä lie­hit­te­le­mäl­lä. Mo­ko­ma maan­pet­tu­ri, he­del­mä­kaup­pias äräh­tää.

Pie­nen kau­pan si­säl­lä hä­mä­räs­sä tis­kit ovat tyh­jil­lään. Kaup­piaan Falija tytär istuu puu­jak­ka­ral­la ja juot­taa vettä vau­val­le. En tiedä onko vauva Falijan vai onko se joku naa­pu­rus­ton orpo. Falija on minun iso­sis­ko­ni paras ka­ve­ri, mutta vau­vas­ta sisko ei ole ker­to­nut mi­nul­le mi­tään. Menen kau­pan vii­leään hä­mä­rään ja istun Falijan vie­reen. Falija on jo seit­se­män­tois­ta, mutta silti Falija jos­kus leik­kii kans­sa­ni. Olen­han mi­nä­kin jo nel­jän­tois­ta. Falijan vie­res­sä on hyvä olla. Vauva on juuri op­pi­nut hy­myi­le­mään.

Kun vil­kai­sen ka­dul­le näh­däk­se­ni, onko äiti jo läh­dös­sä huo­maan, että kaup­piaan myyn­ti­pöy­dän alta pil­kis­tää ryn­näk­kö­ki­vää­ri. Osoi­tan sitä Falijalle. Hän kään­tää kä­te­ni alas ja kuis­kaa: ”Kaup­piaat os­ti­vat ne ryös­tä­jiä vas­taan. Jos jon­kun liik­kee­seen hyö­kä­tään, muut aut­ta­vat.”

Falija si­lit­tää pää­tä­ni. Minun te­ki­si mieli si­lit­tää Falijan mus­tia pit­kiä ki­ha­roi­ta. Vauva on nu­kah­ta­nut.

Ka­dul­ta kuu­luu va­roi­tus­huu­to­ja: ”par­tio­auto, par­tio­auto”. Äiti juok­see si­sään ja me­nem­me pie­neen va­ras­to­ko­me­roon. Vain kaup­pias jää ka­dul­le. No­jaam­me hä­mä­räs­sä kivi­sei­nään ja odo­tam­me hil­jaa. Ase­tun vai­vih­kaa kiin­ni Falijan kyl­keen.

Ilman so­ti­las­par­tioi­ta tääl­lä ei voisi elää, koska ryös­te­li­jät mel­las­tai­si­vat täy­sin va­paas­ti. Mutta koska so­ti­laat pel­kää­vät ja am­pu­vat her­käs­ti, äiti on käs­ke­nyt ha­keu­tua suo­jaan par­tion tul­les­sa. Jos par­tio kui­ten­kin ehtii näkö­etäi­syy­del­lä, ei saa läh­teä juok­se­maan vaan pitää jäädä nä­ky­vil­le sei­so­maan ja vil­kut­ta­maan. Ik­ku­nas­ta ei kos­kaan saa kur­kis­tel­la, koska so­ti­laat pel­kää­vät sala-am­pu­jia ja am­pu­vat heti eh­tiäk­seen ensin.

—   Mah­ta­vat­ko ne nyt viedä jon­kun?, Falija kuis­kaa.

Viime vii­kol­la mei­dän ky­läs­tä vie­tiin seit­se­män mies­tä: Kaksi naa­pu­rin van­haa her­raa, kaksi nuor­ta saar­naa­jaa sekä kolme vie­ras­maa­lais­ta hu­li­gaa­nia. Hu­li­gaa­nit oli­vat jo­tain palk­ka­so­ti­lai­ta, jotka tu­li­vat tänne kuu­kausi sit­ten. Ka­ve­rit väit­ti­vät, että he vä­lit­ti­vät hashista ja oo­piu­mia mie­hit­tä­jil­le ja mei­dän omil­le so­ti­lail­le.

—   Samraa on ikävä, Falija sanoo.

Samra, isän ka­ve­ri, vie­tiin jo ke­vääl­lä. Ke­säl­lä saar­na­mie­het le­vit­ti­vät salaa ulko­mais­ta leh­teä, jossa oli niitä ki­du­tus­kuvia. Samra näkyi yh­des­sä ku­vas­sa.

Saar­na­mie­het roh­kai­se­vat meitä kes­tä­mään mie­hi­tys­tä. Jot­kut kui­ten­kin epäi­le­vät, että he te­ki­vät Samrasta vää­rän ilmi­annon, koska Samra oli jul­ki­ses­ti ateis­ti ja saa­nut länsi­mai­sen kou­lu­tuk­sen.

—   Te­ki­kö­hän reh­to­ri ilmi­annon?, Falija jat­kaa.

—   En usko, äiti sanoo. — Samra kri­ti­soi kaik­kien kuul­len van­haa hal­lin­toa, mie­hit­tä­jien hal­lin­toa, saar­na­mie­hiä ja ta­val­li­sia ih­mi­siä, jotka va­ras­te­li­vat ja ryös­te­li­vät. Ilmi­anto­palk­kioi­den ke­rää­jien on help­po va­leh­del­la Samran kal­tais­ten teh­neen tai val­mis­te­le­van jo­tain ku­mouk­sel­lis­ta. Reh­to­ri taas ha­lu­si olla kaik­kien ka­ve­ri vain saa­dak­seen rahaa kou­lul­le ja var­ti­jat kou­lun pi­hal­le. Reh­to­ri pel­kä­si kou­lun mai­neen kär­si­vän ja oli siksi vi­hai­nen Samralle, mutta ei hän ole ilmi­an­ta­ja.

—   Naa­pu­rin mummo ar­ve­li, että so­ti­lai­den pitää näyt­tää te­hok­kuu­ten­sa pi­dät­tä­mäl­lä ih­mi­siä, sanon. — Ja kun pi­dät­tää tie­tä­mät­tö­miä si­vul­li­sia, hei­dät on ki­dut­ta­mal­la pa­ko­tet­ta­va te­ke­mään jo­tain tun­nus­tuk­sia, ettei koko touhu näyt­täi­si aivan pöl­löl­tä.

—   Amnal, älä sinä pohdi täl­lai­sia, äiti sanoo. — Riit­tää, kun uskot, ett­emme ole vaa­ras­sa, vaik­ka ym­pä­ril­lä sat­tuu­kin kai­ken­lais­ta.

—   Pakko minun on poh­tia, kun mi­nul­ta päi­vit­täin udel­laan, mitä sinä ja isä teet­te ja mitä miel­tä olet­te po­li­tii­kas­ta, vas­taan. — Eilen se iso musta­kaa­pui­nen muu­ten kysyi, tun­nen­ko vai­keuk­sis­sa ole­via nuo­ria nai­sia, joita hei­dän it­se­näi­syys­liik­keen­sä voisi tukea.

—   Sitä kut­su­taan Ali Babaksi. Se yrit­tää pes­ta­ta itse­murha­pom­mit­ta­jia, Falija sanoo. — Tai sit­ten se hakee so­ti­lail­le viih­dyt­tä­jiä.

Falija kuu­los­taa kar­keal­ta. Tun­tuu kuin tuh­mat pojat oli­si­vat rik­ko­neet kau­niin koti­lei­kin.

Isä ei ole pu­hu­nut äidin kans­sa Samrasta pit­kään ai­kaan. Hän läh­tee joka aamu töi­hin – mie­hit­tä­jän palk­kaa­ma­na sii­voa­maan rau­nioi­ta. Isä on au­to­jen kor­jaa­ja, mutta sel­lai­sia töitä on ny­kyään kovin vähän. Jos­kus il­tai­sin isä kor­jai­lee jon­kun tutun autoa kor­jaa­mon rau­niois­ta kai­va­mil­laan työ­ka­luil­la.

Äiti on opet­ta­ja. Me­nem­me joka päivä kou­lul­le, vaikk­ei siel­lä ole käy­nyt kol­meen viik­koon kuin muu­ta­ma op­pi­las. Kou­lun edes­sä vanha ukko la­kai­see laas­tin mu­ru­sia ka­dul­ta. En ole näh­nyt ukkoa ai­kai­sem­min. Enkä mois­ta sii­voa­mis­ta­kaan enää pit­kään ai­kaan. Kou­lun oven edes­sä sei­soo nuori vaa­lea nai­nen ja tut­kii kra­naa­tin is­ke­miä kivi­sei­näs­sä.

—   Oliko tunti me­neil­lään, kun tämä tuli?, nai­nen kysyy äi­dil­tä ja kur­kis­taa si­sään pie­nen kra­naa­tin te­ke­mäs­tä reiäs­tä.

Kadun­la­kai­si­ja vil­kai­see äitiä ja nais­ta. Hän var­maan luu­lee, että äiti tun­tee nai­sen. Ei tun­te­mat­to­mal­le ole ta­pa­na noin puhua.

—  Yöllä se tuli, vas­taan ennen kuin äiti saa suu­taan auki. — Vain muu­ta­ma pii­rus­tus meni pi­loil­le. Ja liitu­tau­luun on vai­kea kir­joit­taa, kun sii­hen tuli sä­lö­jä. Nai­nen kuun­te­lee minua ilah­tu­nee­na ker­to­mas­ta­ni. Minun mie­les­tä­ni nai­nen on mu­ka­va.

Vie­ras nai­nen on avus­tus­työn­te­ki­jä, joka ha­luaa ju­tel­la äidin kans­sa saa­dak­seen kä­si­tyk­sen, mil­lais­ta apua tääl­lä tar­vi­taan. Hän ar­ve­lee, että koska äiti on opis­kel­lut län­nes­sä, hän osaa ker­toa kult­tuu­ri­erois­ta.

—   Sodan olo­suh­teet mää­rää tyy­lin, millä tääl­lä nyt ele­tään, ei kult­tuu­ri. — Tämä on apa­tiaa, ei kult­tuu­ria.

Äi­ti­kin tun­tuu jut­te­le­van mie­lel­lään nai­sen kans­sa. He al­ka­vat puhua po­li­tiik­kaa. Äiti se­lit­tää nai­sel­le sa­mal­la lail­la kuin jos­kus mi­nul­le, miksi meil­lä am­mu­taan ja on ryös­tö­jä ja mitä us­kon­tom­me tar­koit­taa.

Pi­hal­la on neljä luok­ka­ka­ve­ria­ni, joten tä­nään on kou­lua. Kou­lun al­kuun on vart­ti. Me­nem­me hiek­ka­pihan poik­ki kou­lun aidan läpi aja­neen pans­sa­ri­vau­nun ro­mul­le. Vaik­ka vaunu on saa­nut osu­man, se ei ole pa­la­nut, joten olem­me saa­neet siis­tit­tyä siitä miel­lyt­tä­vän leik­ki­pai­kan. Harmi, että ai­kui­set ovat vie­neet kaik­ki mie­len­kiin­toi­set lait­teet vau­nus­ta. Äidin mie­les­tä vau­nus­sa on vaa­ral­lis­ta leik­kiä, mutta isä sanoi, että missä olisi tur­val­li­sem­paa kuin pans­sa­rin suo­jas­sa. Lei­kim­me, että vie­ras kadun­la­kai­si­ja on vi­hol­li­nen.

Odot­te­lem­me näl­käi­si­nä iso­sis­koa päi­väl­lis­pöy­tään.

—   Yhtä epä­luo­tet­ta­va kuin se ame­rik­ka­lai­nen avus­tus­työn­te­ki­jä, äiti mu­ti­see. — Ky­se­li muka aut­taak­seen ja kaa­vai­li isoa avus­tus­ope­raa­tio­ta, mutta mi­tään ei ole ta­pah­tu­nut, vaik­ka aikaa on ku­lu­nut jo kaksi viik­koa.

Äidin har­mit­te­lu kes­key­tyy, kun iso­sisko ryn­tää si­sään. Isä aloit­taa moite­saar­naan, mutta kes­keyt­tää kun iso­sisko lä­väyt­tää pöy­däl­le vaat­teis­taan kai­va­man­sa sa­no­ma­leh­den pa­la­set. Yhden jutun ylä­kul­mas­sa näen sen avus­tus­työn­te­ki­jän kuvan. Koska vain äiti osaa kun­nol­la eng­lan­tia, hän lukee jutun ää­neen.

”… joten pai­kal­lis­ten asuk­kai­den tur­hau­tu­mi­nen voi pur­kau­tua mitä odot­ta­mat­to­mim­mil­la ta­val­la. En voi ker­toa tämän, sodan kes­kel­lä­kin idyl­li­sen, pikku­kau­pun­gin nimeä saati pal­jas­taa san­ka­ril­lis­ten haas­ta­tel­tu­jen hen­ki­löl­li­syyt­tä.”

—   Jo­kai­nen tä­kä­läi­nen tun­nis­taa sinut ja Celuban kau­pun­gin tuos­ta ku­vauk­ses­ta, isä sanoo vi­hai­se­na.

—   Tuo oli asial­li­nen ja puo­luee­ton ku­vaus ti­lan­tees­ta, iso­sisko to­teaa. — Hyvä, että kaik­ki saa­vat tie­tää.

—   Ter­ro­rin vas­tai­ses­sa so­das­sa ei sovi olla puo­luee­ton ja asial­li­nen, isä let­kaut­taa. — Joko ylis­tät mie­hit­tä­jää tai saat kär­siä. Mie­hit­tä­jä koh­te­lee lain­suo­jat­to­mi­na jo­kais­ta, joka ei ylis­tä hei­dän apuaan.

—   Eihän tääl­lä ole mi­tään ter­ro­ris­te­ja ellei noita mie­hit­tä­jän kou­lut­ta­jik­si ja turva­jou­koik­si pes­taa­mia palk­ka­so­ti­lai­ta las­ke­ta.

—   Juuri nii­den takia pitää olla nöy­räs­ti hil­jaa, isä äräh­tää. — Ja on tääl­lä ny­kyään muu­ta­kin epä­mää­räis­tä väkeä. Kaik­kia vie­rai­ta pitää varoa. Eikä tu­tuil­le­kaan kan­na­ta kaik­kia aja­tuk­siaan ker­toa.

Isä ja äiti päät­tä­vät, että py­syt­te­lem­me ko­to­na niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta. En oi­kein ym­mär­rä miksi.

Kol­men päi­vän ku­lut­tua he­rään kes­kel­lä yötä ry­ti­nään ja vie­ras­kie­li­siin huu­toi­hin. Ovi on ri­kot­tu ja joku on ryn­nän­nyt si­sään. Voi­ma­kas tasku­lam­pun valo so­kai­see. Minut re­tuu­te­taan sei­so­maan kas­vot sei­nää vas­ten kädet nis­kan ta­ka­na. Sisko sei­soo vie­res­sä­ni alas­to­ma­na. Kaik­ki muut­kin tai­ta­vat olla sa­mas­sa ri­vis­sä. So­ti­laat rie­hu­vat ja kuu­len, miten ta­va­roi­ta hei­te­tään lat­tial­le. Jal­ka­ni al­ka­vat puu­tua. Sei­son huo­nos­sa asen­nos­sa, mutt­en us­kal­la liik­kua. Sit­ten rie­hu­jat su­mut­ta­vat pääl­lem­me jo­tain sil­mis­sä ja kur­kus­sa kir­ve­le­vää kaa­sua ja me­ne­vät pois. Pi­hal­ta he am­pu­vat muu­ta­man lau­kauk­sen oven läpi. Vä­hi­tel­len pois­tu­vien au­to­jen ääni vai­me­nee. Vil­kui­lem­me va­ro­vas­ti ym­pä­ril­lem­me.

Ne ovat vie­neet isän.

Muis­tan, mitä kou­lun pihan isot pojat ovat ker­to­neet hal­li­tus­ta vas­tus­ta­vien koh­te­lus­ta edel­li­sen pre­si­dent­tim­me ai­ka­na. Sii­hen näh­den meitä on koh­del­tu hyvin. Noloa, että pel­kä­sin näin ko­vas­ti via­ton­ta koti­et­sin­tää. Isä­kin pää­see var­maan aa­mul­la kuu­lus­te­lun jäl­keen ko­tiin.

Sii­voam­me ja kor­jai­lem­me ta­va­roi­ta monta päi­vää. Joka päivä äiti käy po­lii­si­ase­mal­la ky­sy­mäs­sä, missä isä on ja mil­loin isä pää­see ko­tiin. Väit­tä­vät aina, että po­lii­si ei tiedä isäs­tä mi­tään.

Isän pal­kan maksu lo­pe­te­taan.

Minua on alet­tu in­nos­taa mu­kaan aut­ta­maan va­paus­tais­te­li­joi­ta. Mi­nus­ta so­ti­mi­nen on aina ennen tun­tu­nut pa­hal­ta: Ha­luan, että tulee rauha ja pää­sen kuor­ma-auton kul­jet­ta­jak­si. Mutta rau­haa ei tule ennenkuin pahat on voi­tet­tu. Ha­luan kos­taa niil­le, jotka vei­vät isän ja rii­sui­vat ison sis­kon. Jos­kus haa­vei­len ole­va­ni va­paus­tais­te­li­ja. Vien jou­kot isol­la kuor­ma-au­tol­la van­ki­lan lä­hel­le vuo­ril­le ja sit­ten va­pau­tam­me isän. Olem­me yli­voi­mai­sen tai­ta­via. Vi­hol­li­sia kuo­lee, mutta meis­tä vain yksi haa­voit­tuu.

Äiti on päät­tä­nyt, että mei­dän on li­vah­det­ta­va rajan yli: ”En halua po­jas­ta­ni so­ti­las­ta enkä halua, että tyt­tä­re­ni on min­kään­lais­ten ros­vo­jen ar­moil­la.” Iso­sisko on ker­to­nut Falijalle, joka on pyy­tä­nyt pääs­tä mu­kaan. Vau­vaa Falija ei kuu­lem­ma saa ottaa mu­kaan. Se ei sit­ten kai ole Falijan vauva.

Läh­dem­me seu­raa­va­na yönä naa­pu­ril­ta lai­na­tul­la maas­tu­ril­la. Naa­pu­ri va­ras­ti auton en­ti­sen hal­li­tuk­sen va­ri­kol­ta mie­hi­tyk­sen al­kaes­sa, mutta ei ole us­kal­ta­nut käyt­tää sitä.

Ajam­me vuo­ris­ton ja autio­maan sivu­pol­ku­ja pit­kin, koska pää­teil­lä kul­kee so­ti­lai­den saat­tuei­ta, niil­lä on tie­sul­ku­ja ja maan­tie­ros­vo­jen väi­jy­tyk­siä. Vuo­ris­tos­sa­kin voi olla ros­vo­ja, mutta ne ovat pii­les­ke­le­mäs­sä, ei­vät­kä vält­tä­mät­tä hyök­kää. Autio­maan suo­ria teitä on help­po ajaa kirk­kaas­sa kuu­ta­mos­sa ilman va­lo­ja, mutta sit­ten tie alkaa kie­mur­rel­la ylös kuk­ku­la­jonon rin­net­tä ja tie jää vä­lil­lä kuk­ku­lan rin­teen var­joon. Mut­kia on vai­kea nähdä, tie on kapea ja vä­lil­lä sen vie­res­sä on jyrk­kiä pu­do­tuk­sia.

Kuk­ku­la­jonon lael­ta näem­me valta­tiel­le, joka mei­dän on yli­tet­tä­vä. Siel­lä kul­kee pitkä saat­tue. Äiti ajaa tien­si­vuun ja to­teaa, että on so­pi­va aika käydä pis­sal­la. Äiti ja iso­sisko me­ne­vät tien si­vus­sa ole­vien ki­vien taak­se. Jos­tain kau­kaa kuu­luu vai­mea­na he­li­kop­te­rin ääni.

—   Falija, auta minua ot­ta­maan tuo pa­ket­ti alas auton ka­tol­ta. Ha­luan näyt­tää si­nul­le jo­tain.

”Ku­vaan tätä he­li­kop­te­ris­ta, joka on suo­jaa­mas­sa tank­ki­auto­saat­tueen öistä mat­kaa lä­hel­lä Celuban kau­pun­kia. Pari viik­koa sit­ten haas­tat­te­lin kau­pun­ki­lai­sia, muun muas­sa si­vis­ty­nyt­tä nais­opet­ta­jaa ja hänen poi­kaan­sa. Nyt olen heitä tur­vaa­vien so­ti­lai­den mat­kas­sa. Het­ki­nen, kak­kos­oh­jaa­ja osoit­taa infra­puna­lait­teen näyt­töä: Saat­tuet­ta lä­hes­tyy sivu­tietä pit­kin ajo­neuvo. Sen moot­to­rin lämpö hoh­taa näy­töl­lä jän­nit­tä­väs­ti fos­fo­rin vih­reä­nä. Auto py­säh­tyy kuk­ku­loil­le valta­tien ylä­puo­lel­la. Oh­jaa­ja kään­tyy len­tä­mään kohti kuk­ku­loi­ta ja kyt­kee kuu­lok­keis­ta kuu­lu­neen mu­sii­kin pois. Ul­ko­na on pimeä, enkä näe mi­tään, mutta infrapulaitteesta näen fos­fo­rin­hoh­toi­sia ihmis­hah­mo­ja nou­se­van au­tos­ta: yksi, kaksi, kolme, neljä.”

—   Me­ne­vät ase­miin väi­jy­mään saat­tuet­ta.

—   Olet­ko varma? Noin kau­kaa nii­den olisi vai­kea osua saat­tueen au­toi­hin.

—   Mitä muuta ne voi­si­vat olla yrit­tä­mäs­sä?

—   Il­moi­te­taan­ko tuki­koh­taan?

—   Ei eh­di­tä. Ne pää­see ki­vik­koon pii­loon.

—   Tänne­päin on tu­los­sa he­li­kop­te­ri. Noi­den loh­ka­rei­den alle no­peas­ti, sanon Falijalle.

—   Mikä tuo on?, Falija kysyy, kun ison loh­ka­reen alle pääs­tyäm­me avaan pa­ke­tin.

—   He­li­kop­te­rien alas am­pu­mi­seen so­pi­va kerta­käyt­töi­nen ohjus. — Senjälkeen kun isä vie­tiin, pää­tin ryh­tyä so­ti­maan. Turha tääl­lä on ki­tuut­taa ja odo­tel­la rau­haa ja oi­kean elä­män alkua. Ei täl­lai­nen has­sum­paa ole, kun suh­tau­tuu tähän oi­keal­la asen­teel­la: Mi­nul­la on oi­keus kos­taa ja naut­tia siitä. Eikä nuo höl­möt minua kiin­ni saa.

—   Mistä sait oh­juk­sen?

—   Sen ”Ali Baban” po­ruk­ka aut­toi meitä va­ras­ta­maan näitä. He myös opet­ti­vat meitä am­pu­maan näil­lä.

—  ”Nyt tu­li­tam­me ter­ro­ris­te­ja kone­ty­kil­lä. Oh­jaa­moon kuu­luu kova pauke ja maas­sa näkyy lei­mah­duk­sia. Ai­na­kin yksi kiven­loh­ka­reen taak­se pii­loon yrit­tä­nyt jää ma­kaa­maan liik­ku­mat­ta. Kunpa sai­sin jutun siitä, miten hä­nes­tä tuli ter­ro­ris­ti. Muita ei näy. Mitä nyt teem­me? Am­muim­me oh­juk­sen. Näen he­li­kop­te­rin tuuli­lasin läpi, miten ter­ro­ris­tien auto lei­mah­taa tu­leen kes­kel­lä yön pi­meyt­tä. Alam­me kier­tää aluet­ta. Oh­jaa­jat seu­raa­vat silmä tark­ka­na kuva­put­kiaan. Onko alueel­la lisää ter­ro­ris­te­ja? Jäikö joku hen­kiin? Mil­lai­sia asei­ta heil­lä on? Olen muu­ten tääl­lä täy­sin omal­la vas­tuul­la­ni.”

—   Äi­tii­si osui. Hän va­lit­taa. Falija aikoo läh­teä aut­ta­maan.

—   Ei voi mi­tään. Ne ampuu heti, jos joku nou­see nä­ky­viin, sanon Falijalle ja vedän hänet ta­kai­sin.

—   Sisko, pysy pii­los­sa! Äiti, ole aivan pai­kal­la­si.

Sisko oli jo nous­sut esiin, mutta pai­nui uu­des­taan pii­loon, kun au­toon osui.

—   Nyt odo­tel­laan, että tuo kop­te­ri kään­tää pyrs­tön­sä meil­le, alan se­lit­tää Falijalle. — Kun se pu­toaa, haem­me äidin ja iso­sis­kon ja pa­ke­nem­me vie­rei­sel­le kuk­ku­lal­le. Sinä kan­nat näitä kahta ryn­näk­kö­ki­vää­riä. Minä ja sisko kan­ne­taan äitiä.

—   Ne ha­ra­voi kaik­ki nämä kuk­ku­lat. Emme pääse pa­koon.

—   ”Ali Baba” sanoi, että so­ti­laat ei us­kal­la läh­teä yöllä vuo­ril­le. Tääl­lä on luo­lia, joi­hin voi kät­key­tyä.

—   Amnal, sinä osuit sii­hen. Se pu­toaa. Kau­heaa, Falija huu­taa in­nos­tu­nee­na.

—   Ihan hul­lua, pikku Amnal ampuu he­li­kop­te­rei­ta ja tap­paa ai­kui­sia ih­mi­siä. En halua täl­lais­ta, en halua, Falija alkaa kir­kua hys­tee­ri­se­nä.

Seu­rue ehti vael­taa vai­val­loi­ses­ti kaksi sataa met­riä ennenkuin koko kuk­ku­lan huip­pu peit­tyi tu­han­siin ry­pä­le­pom­mien rä­jäh­dyk­siin. Pom­mit oli lau­kais­tu tai­vaal­ta vii­den kilo­met­rin kor­keu­des­ta ja kym­me­nen kilo­met­rin pääs­tä.

Ihan hul­lua.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Lammella (edit: 2004-07-dd)

Lam­mel­la

Lam­mel­la

Sil­loin­kin oli ke­säi­nen var­hai­sil­ta, pääs­ky­si­neen kaik­ki­neen. Hän osasi ku­vail­la kau­niis­ti tun­nel­mia, joita tämä paik­ka hä­nes­sä he­rät­ti. Ihas­tuin hä­neen en­tis­tä enem­män - täy­del­li­nen olen­to. Päi­vää aiem­min olim­me mo­lem­mat ol­leet kaksi yk­si­näis­tä, sinä il­ta­na olim­me täy­del­li­sen on­nel­li­nen pari.

Toi­vot­ta­vas­ti tuo nu­lik­ka ei tule au­ko­maan pää­tään. Mä vedän tällä ka­li­kal­la heti ekasta uhoi­lun mer­kis­tä. Pää­hän. Tuol­lai­sia ei maan pääl­lä tar­vi­ta en­sim­mäis­tä­kään. Se tai­taa­kin olla ihan ys­tä­väl­li­nen hil­peä juh­li­ja. Miksi hel­ve­tis­sä kaik­kien pitää täl­läy­tyä koviksen nä­köi­sik­si? Oli­si­ko se kui­ten­kin käy­nyt pääl­le, jos oli­sin näyt­tä­nyt hei­kom­mal­ta?

Koko edel­li­sen yön olim­me val­vo­neet ja ju­tel­leet. Tun­tui mu­ka­val­ta aset­tua ma­kuul­le nur­mi­kol­le. Hän tun­tui hy­väl­tä vie­res­sä. Sii­hen oli help­po nu­kah­taa.

Niitä oli ai­na­kin kolme. Jos oli­sim­me heti läh­te­neet juok­se­maan, oli­sim­me ehkä pääs­seet kar­kuun. Mutta enhän minä sil­loin elä­mäs­tä mi­tään ym­mär­tä­nyt. En kai minä san­ka­rik­si pyr­ki­nyt, mutta jonkimmoinen kiuk­ku pisti jää­mään, kuin re­vii­riä puo­lus­ta­maan. Tuol­lai­siin ti­lan­tei­siin ei ole val­mis­tau­tu­nut muu kuin joku elo­ku­vien san­ka­ri. Ei siinä mi­tään osaa jär­keil­lä. Liekkö siinä mitää jär­keil­tä­vää edes.

He sai­vat si­dot­tua minut puu­hun ennen kuin ehdin tehdä muuta kuin het­ken huu­taa apua. Kädet selän ta­ka­na, suu tu­kit­tu­na ja vyö kau­laa ku­ris­taen jou­duin kat­so­maan, mitä he te­ki­vät hä­nel­le. Hän huusi ja py­ris­te­li vas­taan kun­nes he viil­te­li­vät häntä ja vään­si­vät hänen pikku­sor­men­sa si­joil­taan. Sitä kesti kauan. Kauan.

Po­lii­si­auto ul­vah­ti pai­kal­le. Ilah­duin, kun näin säi­käh­tä­neen ka­ve­rit mur­jot­ta­van po­lii­si­au­toon. Joku oli rea­goi­nut huu­toi­him­me. Ny­kyään mi­nä­kin rea­goin, kun kesä­öin kuu­len avoi­mes­ta makuu­huo­neen ik­ku­nas­ta huu­toa. En minä kyllä lähde ti­lan­net­ta sel­vit­tä­mään tai soita po­lii­sil­le. Väki­valta kuu­luu elä­mään – ei sille yksi raaja­rikko mies mi­tään voi.

Vii­mek­si näin hänet oi­keu­des­sa. Ei mei­dän juttu enää toi­mi­nut. Nii­den pot­ku­jen jäl­keen nai­set juuri muu­ten­kaan ole minua kiin­nos­ta­neet. Ju­ris­tit eivät saa­neet niitä edes van­ki­laan. Eikä ne mää­rät­ty­jä kor­vauk­sia­kaan kos­kaan mak­sa­neet. Kaksi niis­tä tuli ker­ran ka­dul­la vas­taan­kin. Nau­res­ke­li­vat.

Olisi mu­ka­va, jos ne tyy­pit saisi pa­la­si­na tuon­ne lam­men poh­jal­le. Kun­han tämä elämä lak­kaa kiin­nos­ta­mas­ta vielä pik­kui­sen vä­hem­män, hoi­dan hom­man. Vii­mei­nen hyvä työni tälle maail­mal­le.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Marginaali (edit: 2004-04-16)

Mar­gi­naa­li

—   Kuul­kaa­pa tätä, Laura huu­dah­ti He­sa­rin takaa:

"Opet­ta­jil­le ase­te­taan aivan epä­rea­lis­ti­sia vaa­ti­muk­sia. Nyky­lap­sil­la on ko­to­na niin huono kuri, että opet­ta­jan aika menee yh­teis­ten peli­sään­tö­jen opet­ta­mi­seen. Millä ajal­la kou­lut­taa eri kult­tuu­rien huomioonottamista, it­se­näis­tä ajat­te­lua ja oma-aloit­teis­ta yrit­tä­jyyt­tä, jos Pek­kaa ei saa jälki-is­tun­non uhal­la­kaan ve­tä­mään vihon lai­taan mar­gi­naa­lia vii­voit­ti­mel­la." Nimi­merk­ki "kai­ken ko­ke­nut opet­ta­ja."

—   Ope­tus­hal­li­tus on tiet­ty mää­rän­nyt mar­gi­naa­lien ve­tä­mi­sen oppimis­tavoitteeksi, Laura jat­koi. — Suo­ril­la mar­gi­naa­leil­la pe­las­te­taan tu­le­vat suku­pol­vet so­dil­ta ja työt­tö­myy­del­tä.

Sirk­ka, Lau­ran äiti kat­se­li huo­les­tu­nee­na ym­pä­ril­leen. Ko­to­na hän ei Lau­ran mieli­pi­teen pur­kauk­siin rea­goi­nut, mutta nyt he oli­vat vie­rai­na Erkin ja Maisun mö­kil­lä. Erkin mie­les­tä sään­tö­jen ja pe­rin­tei­den kun­nioit­ta­jat muo­dos­ta­vat si­vis­tyk­sen pe­rus­tan. Maisun mie­les­tä se oli tur­val­lis­ta.

—   En ym­mär­rä, miks­ei joku voi vetää mar­gi­naa­lia vih­koon­sa, Sirk­ka sanoi lauh­keas­ti. — Eihän se ole iso­kaan vaiva. Jos ker­ran on so­vit­tu, että vi­hos­sa pitää olla mar­gi­naa­lit.

—   Glo­baa­lil­le moni­kult­tuu­ri­suu­del­le te­ki­si hyvää, jos so­vit­tai­siin yh­tei­nen mar­gi­naa­li­käy­tän­tö kai­kil­le maail­man kou­luil­le, Arto, Lau­ran isä, hi­hit­ti.

Sirk­ka vil­kui­li läsnä­oli­joi­ta. Ettei vaan ku­kaan her­mos­tui­si. Mi­tä­hän Erkki ajat­te­lee Lau­ran kas­va­tuk­ses­ta — Arton takia Lau­ras­ta on tul­lut tuol­lai­nen anar­kis­ti, Sirk­ka ajat­te­li.

Arton ko­to­na oli elet­ty va­paas­ti ja huo­let­to­mas­ti. "On hyvä miet­tiä, kumpi on tär­keäm­pää, vält­tä­mä­tön vai mie­len­kiin­toi­nen", oli Arton isä nau­res­kel­lut. Ar­tol­ta­kin jäi­vät opin­not kes­ken, kun ani­maa­tioi­den te­ke­mi­nen ka­ve­rien kans­sa vei kai­ken ajan. "Kulta­lu­sik­ka suus­sa syn­ty­nyt", sa­noi­vat naa­pu­rit Ar­tos­ta — ja Arton isäs­tä.

—   Opet­ta­jien vas­tus­ta­mi­nen on sel­lais­ta nuo­ruu­den uhoa, Erkki sanoi lauh­keas­ti.

Ti­lan­ne tun­tui lau­kea­van: Erkki käyt­täy­tyi aina kor­rek­tis­ti ja hil­li­tys­ti. Silti Sir­kan ei ollut hyvä olla. Erkin mö­kil­lä tun­tui usein tältä.

Erkki oli ainoa lapsi. Erkin isä Toivo oli ollut hei­dän pie­nen kau­pun­kin­sa oppi­kou­lun reh­to­ri. Toivo oli pi­tä­nyt kou­lus­sa tiuk­kaa kuria ja pe­rus­te­li ja­ke­le­miaan ran­gais­tuk­sia yl­hääl­tä tul­leil­la mää­räyk­sil­lä ja vel­vol­li­suu­del­laan pitää yllä jär­jes­tys­tä: "En minä halua olla an­ka­ra, mutta kun on pakko."

—   Hyvä, että yle­väs­sä kaik­ki­tie­tä­vyy­des­sä­si osaat suh­tau­tua ym­mär­tä­väi­ses­ti Lau­ran lap­sel­li­suu­teen, Antti, Erkin poika, tu­hah­ti.

Erkki oli aina nou­dat­ta­nut isä-Toi­von tah­toa ja ha­lun­nut miel­lyt­tää tätä. Erkki yrit­ti olla An­til­le saman­lai­nen vii­sas ja voi­ma­kas poi­kan­sa ihai­le­ma isä­hahmo, mutta Antti ei ollut sel­lai­seen so­peu­tu­nut.

'Kaik­ki­tie­tä­vyys', Sirk­ka miet­ti. Se minua ah­dis­taa. Erkin su­vait­se­vai­suus ei ole em­paat­tis­ta su­vait­se­vai­suut­ta vaan yli­mieli­syyt­tä. Tun­tuu, kuin Erkki ajat­te­li­si: "Mei­dän si­vis­ty­neem­pien pitää osata suh­tau­tua su­vait­se­vai­ses­ti ym­mär­tä­mät­tö­mäm­piin."

—   Ilman yh­tei­siä peli­sään­tö­jä ja sel­kei­tä ra­jo­ja emme voi elää, Erkki tius­kai­si.

—   Si­nä­kö mää­räät yh­tei­set peli­sään­nöt, Antti sanoi mul­kais­ten Erk­kiä.

Maisu lähti su­rul­li­sen nä­köi­se­nä keit­tiöön.

—   Jos kou­lun jo­kai­nen pikku sään­tö pi­täi­si hy­väk­syt­tää jo­kai­sel­la op­pi­laal­la, ei kou­lus­sa muuta eh­ti­si­kään, Erkki sanoi.

—   Yh­tei­sis­tä peli­sään­nöis­tä ja ra­jois­ta uhoa­vat ne, joi­den mie­les­tä kou­lun teh­tä­vä on preus­si­lai­nen tot­te­le­vai­suus­kou­lu­tus, Antti sanoi. — Koi­rat kou­lu­te­taan tot­te­le­maan isän­tään­sä, ih­mi­sen pitää kyetä oma­eh­toi­seen mo­raa­li­seen ajat­te­luun. Ih­mi­sen pitää oppia toi­mi­maan eet­ti­ses­ti, vaik­ka ran­gais­tus ei uhkaa eikä ole toi­voa pal­kin­nos­ta.

—   Äidin­kie­len opet­ta­jam­me, Tuu­lan, kans­sa sy­ven­nyim­me ih­mis­ten yh­teis­eloon, Sirk­ka alkoi muis­tel­la tyy­ty­väi­sen läm­pi­mäl­lä ää­nel­lä. — Ana­ly­soim­me kir­jal­li­suu­den ku­vauk­sia ih­mis­ten kans­sa­käy­mi­ses­tä ja ih­mis­ten tun­te­muk­sis­ta, toi­veis­ta ja tar­peis­ta. Jos­kus ver­tai­lim­me omia toi­vei­tam­me. Niil­lä tun­neil­la opim­me ym­mär­tä­mään it­seäm­me ja muita pik­kui­sen pa­rem­min.

—   Us­kon­non ja etii­kan ope­tus kuu­lui Toi­vol­le, ei Tuu­lal­le, Erkki huo­maut­ti kii­vaas­ti.

Sirk­ka säi­käh­ti. Miten hän oli­kaan tul­lut mö­läyt­tä­neek­si mitä ajat­te­li.

—   Tuula in­nos­ti minut, Jas­kan ja Eli­nan te­ke­mään ani­maa­tioi­ta, Arto sanoi. — Hän muis­ti mei­dät vielä, kun ta­pa­sin hänet pari viik­koa sit­ten:

—   Mi­nus­ta se oli hie­noa ja opet­ta­vais­ta teil­le. En minä ar­van­nut, että te niin ko­vas­ti in­nos­tut­te, että koulu unoh­tuu. Huo­nos­ti­han tei­dän oli käydä. On­nek­si sait­te siitä lop­pu­jen lo­puk­si leipä­puun it­sel­len­ne.

On­ko­han Arto kos­kaan edes miet­ti­nyt ra­jo­jen aset­ta­mis­ta lap­sil­le, Sirk­ka miet­ti. Sirk­ka ar­vos­ti Erkin mieli­pi­tei­tä. Oli­han Erkki opet­ta­ja; lu­ke­nut kas­va­tus­tie­tei­tä­kin. Ja Erkki käyt­täy­tyi va­kuut­ta­vas­ti. Mutta silti tun­tui mu­ka­val­ta että juuri Arto oli Lau­ran isä. Arton kans­sa Laura setvi rak­kaus­huo­len­sakin.

Sir­kan van­hem­mat kun­nioit­ta­vat Erkin kal­tais­ta ar­vo­kas­ta opettajapersonaa. Sir­kan isä on länsi-Suomalainen maa­tilan isän­tä, jolle Arton työ on epä­mää­räis­tä tieto­ko­neen kans­sa pii­rus­te­lua. Ei Sir­kan äi­ti­kään Arton töis­tä kos­kaan mi­tään ky­sel­lyt. Ker­ran Sirk­ka oli tosin huo­man­nut, miten äiti oli kät­kes­kel­lyt in­nos­tus­taan, kun Arton te­ke­mä ani­maa­tio­pätkä näkyi tele­vi­sios­sa.

Isä olisi var­maan läi­mäyt­tä­nyt Sirk­kaa, jos olisi kuul­lut, ettei tämä ole ve­tä­nyt vihon lai­taan mar­gi­naa­lia opet­ta­jan mää­rää­mäl­lä ta­val­la. Olisi läi­mäyt­tä­nyt ja sa­no­nut, että si­nä­hän tyttö vedät ne mar­gi­naa­lit. Ei olisi tul­lut mie­len­kään ru­ve­ta "vii­sas­te­le­maan" — Lau­ran ja Antin lail­la. Sirk­ka ym­mär­si Erkin när­käs­tyk­sen.

Mutta jokin ah­dis­ti.

Lap­se­na Sirk­ka oli op­pi­nut ole­maan samaa miel­tä, koska muu­ten tuli huu­toa ja rem­miä. Isää piti ym­mär­tää ja myö­täil­lä, koska muu­ten isä her­mos­tui ja sil­loin Sir­kal­le rakas äiti alkoi itkeä. Toi­saal­ta ha­lu­si sanoa mieli­pi­teen­sä, toi­saal­ta ha­lu­si säi­lyt­tää koti­rau­han. Se se ah­dis­ti.

Maisu kuok­ki vi­han­nes­maal­la, Antti ja Laura is­tui­vat lai­tu­rin no­kas­sa, Arto ja Erkki heit­ti­vät tik­kaa lii­te­rin pää­dys­sä. Sirk­ka lähti laa­hus­ta­maan Maisun luo vi­han­nes­maal­le.

Maisu nousi ylös porkkanpenkistä, otti kas­te­lu­kan­nun ja lo­rot­ti vi­han­nes­maan lai­taan märän mut­kit­te­le­van juo­van.

—   Juos­ten kustu mar­gi­naa­li, Maisu pu­hi­si ja vir­nis­ti.

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Puuni (edit: 2005-09-22)

Puuni

Sata vuot­ta sit­ten kuu­sen taimi oli nos­ta­nut lat­van­sa sam­ma­lis­ta iso­jen vie­rus­to­ve­rien­sa var­jos­sa. Kuusi­kym­men­tä vuot­ta sit­ten myrs­ky oli kaa­ta­nut kaik­ki sen isot vie­rus­to­ve­rit. Va­loi­sal­la myrs­kyn luo­mal­la au­kiol­la sillä on ollut tilaa kas­vat­taa komea runko ja pitkätä tuu­heat oksat. Se on kas­va­nut vaa­ran kor­keim­mak­si puuk­si niin, että sen lat­vaan le­pää­mään aset­tu­va lintu näkee koko met­sän naa­pu­ri­vaa­ran lael­le asti.

Vakaa kuusi on ke­rän­nyt tur­viin­sa monen­lais­ta elä­jää. Juu­rel­la on muu­ra­hais­keko, ah­ke­ra ha­rak­ka­uros kasaa ok­sis­toon pesää, pie­nem­piä lin­tu­ja py­räh­te­lee ok­sis­tos­sa, ora­vat hyp­pe­le­vät ok­sil­la kä­py­jä jär­si­mäs­sä, kuo­ren alla jäy­tää nilaa muu­ta­ma touk­ka, joita tikka käy päi­vit­täin ko­put­te­le­mas­sa esiin.

—   Tule kat­so­maan pesää, jonka olen si­nul­le ra­ken­ta­nut, harakka-uros hou­kut­te­lee naa­ras­ta pyrs­töään tyy­lik­kääs­ti kei­kut­taen.

—   Iha­nas­ti olet ri­su­ja saa­nut sa­mal­le ok­sal­le osu­maan, naa­ras kiit­te­lee. — Ja mistä olet löy­tä­nyt kaksi noin iiihaanan kiil­tä­vää ruu­via? se ute­lee imar­te­le­vas­ti.

Ainoa uros näil­lä main ja toi­nen naa­ras kä­väi­si aa­mul­la kuulo­mat­kan pääs­sä, naa­ras ajat­te­lee huo­les­tu­nee­na. Pesä ei ole hääppönen, mutta en­kö­hän saa pönkättyä sitä sen ver­ran, ettei se ry­säh­dä maa­han kes­ken hau­to­mi­sen. Ja onhan tuol­la ukol­la vielä höy­he­net tal­lel­la.

—   Ruu­vit ovat su­ri­se­vas­ta ko­nees­ta, jolla ih­mi­nen kaa­taa puita, uros vas­taa.

—   Kaa­taa puita, naa­ras säi­käh­tää. — Tu­lee­ko se ta­kai­sin?

—   Ei sitä ole tääl­lä nä­ky­nyt sit­ten lu­mien su­la­mi­sen, uros rau­hoit­te­lee. — Eikä se ih­mi­nen tätä kuus­ta kaada.

Paris­kunta len­te­lee iloitellen kuu­sen ok­sis­tos­sa ja tar­joi­lee toi­sil­leen pikku maku­pa­lo­ja: ke­vään ensi tou­kat pää­se­vät hää­ate­riak­si.

Naa­ras pyö­räyt­tää pe­sään neljä munaa ja aset­tuu niitä hau­to­maan. Yksi mu­nis­ta va­lah­taa ha­ta­ran pesän si­suk­siin kauak­si naa­raan läm­mös­tä, mutta mui­den on hyvä olla. Hau­to­val­la naa­ral­la on aikaa tarkailla ym­pä­ris­tön vaa­ro­ja.

—   Tuol­la al­haal­la on muu­ra­hais­keko, se rää­käi­see. — Arvaa vaan, miltä tun­tuu istua pe­säs­sä, joka ku­hi­see muu­ra­hai­sia, se räk­syt­tää urok­sel­le.

—   Ei ne viime ke­sä­nä­kään pe­sään tun­keu­tu­neet, uros rau­hoit­te­lee. — Ja muu­ra­hai­sia­han nyt on joka pai­kas­sa.

—   Viime ke­sä­nä, naa­ras tivahtaa. — Kenen kans­sa sinä viime ke­sä­nä . . .

Kevät ete­nee ja hau­don­ta sujuu rau­hal­li­sis­sa mer­keis­sä.

—   Tsirp, kuu­lit­ko tö­mäh­dyk­sen? Tsarp kysyy tunto­sar­viaan hei­lu­tel­len.

Sa­mas­sa Tsyrp tö­mis­te­lee käy­tä­vää pit­kin si­sään. — Keon pääl­le pu­toi­lee jo­tain ihan kum­maa, se vies­tit­tää kes­ken­kas­vui­sil­la tunto­sar­vil­laan.

—   Nuo­ret aina höt­kyi­lee, vanha vii­sas Tsorp har­mit­te­lee, mutta oi­kai­see jal­kan­sa ja nou­see hi­taas­ti ja­loil­leen. Perä­jaoke on al­ka­nut pai­naa.

—   Käy­dään kat­so­mas­sa, Tsorp sanoo nuo­ril­le.

Tsorp joh­dat­te­lee Tsirpin, Tsarpin ja Tsyrpin pit­kin mut­kit­te­le­via käy­tä­viä kohti keon huip­pua. Juuri kun valo alkaa pil­kis­tää keon hui­pun ra­ken­tei­den läpi, kuu­luu tö­mäh­dys, outo ri­sah­dus ja keon ra­ken­teet tai­pu­vat. Kul­kue jat­kaa mat­kaan­sa py­säh­ty­mät­tä. Kuo­le­man aja­tus ei tule heil­le mie­leen. He suh­tau­tu­vat jon­kin ison allejäämiseen kuin ih­mi­set auto-on­net­to­muuk­siin.

—   Lin­nun munan kuo­ria, Tsorp to­teaa.

—   Tääl­lä on si­säl­lä hyvää syö­tä­vää, Tsirp hei­lut­te­lee tunto­sar­viaan.

—   Ja jos­sain tuol­la puus­sa on pesä, jossa sitä on lisää, Tsorp jat­kaa. — Läh­de­tään. Matka on pitkä eikä pesää ole help­po löy­tää.

Vanha herra ja pieni tyttö taa­per­ta­vat va­loi­saa metsä­pol­kua mäen lael­le. Vanha herra py­säh­tyy ison kuu­sen juu­rel­le.

—   Katso Laura, kuin­ka jy­ke­vä ja kor­kea kuusi, vanha herra sanoo. — Eikö sillä ole­kin tosi ko­meat ja tuu­heat oksat? — Minä käyn joka sun­nun­tai ihai­le­mas­sa tätä

Tyttö kat­se­lee ym­pä­ril­leen aivan kuin olisi val­mii­na ki­pai­se­maan joka suun­taan yhtä aikaa.

—   Kun minä olin aivan pieni, hurja myrs­ky kaa­toi ym­pä­ril­tä kaik­ki muut kuu­set. Vain tämä oli kyl­lin vahva kes­tä­mään tuul­ta. Minun isäni teki kaa­tu­neis­ta kuu­sis­ta hir­siä ja ra­ken­si niis­tä sen sau­nan, joka meil­lä on ran­nas­sa.

—   Vaari, oliko niis­sä kaa­tu­neis­sa puis­sa lin­nun­pesiä, Laura kysyy, rien­tää puun juu­rel­la nä­ke­män­sä muu­ra­hais­keon luo ja kyy­kis­tyy seu­raa­maan sen elä­mää.

—   Myrs­ky oli tal­vel­la, vaari vas­taa tytön se­läl­le.

Laura hy­päh­tää kat­so­maan kuu­sen run­koa aivan lä­hel­tä.

—   Muu­ra­hai­set kii­peää sen run­koa ylös, tyttö huu­dah­taa. — Mitä ne hakee puus­ta? — Ei kai ne syö sitä.

—   Noo, ööh, ei syö, ne tuota, . . .

—   Vaari, ajat­te­le jos minä oli­sin noin pieni ja voi­sin kii­ve­tä kuu­sen run­koa ylös. — Voi­sin vael­taa noita isoja oksia pit­kin ja kur­kis­tel­la sinua ok­sien vä­lis­tä. Tyttö kat­soo niska ke­nos­sa ylös. — Jos oli­sin muu­ra­hai­sen ko­koi­nen, voi­sin kei­nua neu­la­sen va­ras­sa.

—   Pu­toai­sit vaan, vaari sanoo vais­to­mai­ses­ti. Jaana, Lau­ran äiti, oli te­roit­ta­nut hä­nel­le, että Lau­raa pitä koko ajan vah­tia ja va­roit­taa vaa­rois­ta.

—   Ei muu­ra­hai­set sa­tu­ta vaik­ka ne putoo. — Ne lei­juu alas ja tömpsähtää peh­meäs­ti sam­ma­liin. Tunto­sar­vet vaan voi mennä vähän vää­rään.

Vaati is­tah­taa miet­te­liää­nä ki­vel­le. Hän oli pie­ne­nä miet­ti­nyt, miksi muu­ra­hai­set eivät kuole puus­ta pu­do­tes­saan. Voi­si­ko Lau­ral­ta kysyä?

Heikin pohteita > Novelliharjoitelmia > Kokoelma kirjoitusharjoituksia > Sairaanhoitaja vai insinööri (edit: 2004-04-16)

Sai­raan­hoi­ta­ja vai in­si­nöö­ri

Edel­li­se­nä päi­vä­nä äiti­korp­pi oli seu­rail­lut jär­ven ran­nan leiri­kes­kuk­seen tul­lei­den ih­mis­ten puu­hia. He kä­vi­vät lait­ta­mas­sa viit­to­ja ala­tien var­teen, sii­vo­si­vat, läm­mit­ti­vät sau­nan, ju­tus­te­li­vat ran­nal­la ilta­nuo­tiol­la ja me­ni­vät sii­vos­ti nuk­ku­maan au­rin­gon las­kun ai­kaan. Van­haa vii­saan­olois­ta toi­set oli­vat kut­su­neet Väi­nök­si, nuo­rem­mat oli­vat Matti ja He­le­na. Saman­lais­ta oli joka kesä ennen las­ten lei­rin alkua.

”Huo­men­na van­hem­mat tuo­vat lap­siaan lei­ril­le. Sil­loin mei­dän on hyvä päivä opet­taa lap­sil­lem­me re­vii­rin tark­kai­lua.”, äiti­korp­pi oli to­den­nut isä­kor­pil­le.

”Ensi vii­kon ai­ka­na saa­vat muu­ta­kin oppia ih­mis­ten ta­vois­ta.”, oli isä­korp­pi vas­tan­nut.

Nuo­rim­mai­nen kor­peis­ta il­moit­ti pu­nai­sen auton tu­los­ta vasta, kun se oli jo eh­ti­nyt pit­käl­le leiri­kes­kuk­seen vie­väl­lä ka­peal­la metsä­tiel­lä. Toi­set korp­pi­lap­set oli­vat kau­ka­na puron ran­nal­la.

—   Kum­mal­le nois­ta po­luis­ta kään­nyn? Va­sem­mal­le ylös vai oi­keal­le alas? Eihän kum­pi­kaan ole edes ajo­kel­poi­nen. Ma­ri­ka, saako siitä saa­ma­rin ajo-oh­jees­ta mi­tään sel­vää? Isä kysyi ja py­säyt­ti auton.

—   Älä isä her­mos­tu. Avaa ik­ku­na ja anna tuu­len vil­voit­taa pääsi, Ma­ri­ka heit­ti taka­pen­kil­tä. Hän tiesi, että ei isä oi­keas­ti ollut her­mos­tu­nut, ai­na­kaan pa­has­ti.

—   Muut ovat var­maan jo men­neet. Käyn kat­so­mas­sa, nä­kyy­kö pyö­rän­jäl­kiä. Äiti nousi hu­vit­tu­nee­na etu­pen­kil­tä ja ki­pai­si au­rin­koi­sel­le po­lul­le.

—   Äiti näyt­täi­si ihan in­tiaa­nil­ta, jos sillä olisi vielä sulka pääs­sä:

”Au­rin­ko on paah­ta­nut havu­met­sän tuok­sut esiin niin, että Squaw ei erota saa­liin tuok­sua. Saa­liin ka­vioi­den kat­ko­mat risut po­lul­la ker­to­vat kui­ten­kin Squawlle kai­ken tar­peel­li­sen.”, Ma­ri­ka pääs­te­li.

—   Koeta edes tämä viik­ko pitää lo­rui­lu­si ku­ris­sa. Tämä leiri on tar­koi­tet­tu va­ka­vaan ura­suun­nit­te­luun. Sitäpaitsi Squaw ei ole met­säs­tä­jä, vaan hal­ven­ta­va il­mai­su in­tiaa­ni­vai­mol­le.

Näyt­ti siltä, että isä oli juuri al­ka­mas­sa omaa lo­rui­luaan, kun äiti is­tah­ti pai­kal­leen ja sanoi: ”Oi­keal­le”. Ei siel­lä mi­tään jäl­kiä ollut nä­ky­nyt, mutta turha oli pääs­tää isää ja Mint­tua ki­nas­te­le­maan suun­nas­ta.

Van­hin korp­pi­lap­sis­ta il­moit­ti seu­raa­van, si­ni­sen, auton tu­los­ta, jo kun se hi­das­ti as­falt­ti­tiel­lä ylä­tien haa­raan. Nyt isä­korp­pi oli tyy­ty­väi­nen las­ten tark­kaa­vai­suu­teen.

—   Isä, ajo-oh­jeen mu­kaan pi­täi­si kään­tyä vasta seu­raa­vas­ta ris­teyk­ses­tä, Mint­tu sanoi kar­tan­lu­ki­jan pai­kal­ta kiuk­kui­se­na.

—   Tämä tie vie sinne leiri­kes­kuk­seen, luki oh­jees­sa mitä hy­vän­sä, isä sanoi var­ma­na.

—   Niin. täl­lai­set lei­rit ovat erin­omai­sen tär­kei­tä kan­san­ta­lou­den kan­nal­ta. So­pi­vien tes­tien avul­la nuo­ril­le voi­daan osoit­taa heil­le so­pi­va työ ja ker­toa sen vaa­ti­mat opin­not. Ei tule tur­hia väli­vuo­sia. Mi­nus­ta on sel­vää, että sinun kan­nat­taa opis­kel­la eko­no­mik­si kuten mi­nä­kin tein. Ei­kö­hän se tääl­lä val­ke­ne si­nul­le­kin.

—   Isä, ha­lu­sin tänne, koska en pääs­syt kesä­töi­hin, enkä kestä ko­to­na, Mint­tu tius­kai­si.
— Täällä voi tavata mukavia tyyppejä. Työelämä on sitä, että härskeimmät keräävät rahat pitämällä toisia pätkätöissä palkalla, joka ei riitä edes asumiseen kuin jossain radan varren korvessa. Minä lähden Intiaan heti kirjoitusten jälkeen.

Mint­tu ei kes­tä­nyt sitä, että isä ei kos­kaan kuun­nel­lut vaan tu­put­ti omia aja­tuk­siaan. Intia saa sen pois to­lal­taan, Mint­tu toi­voi mie­les­sään.

—   Eihän se ole mi­kään rat­kai­su. Isä oi­kein äräh­ti.

—   Olen­ko minä lu­van­nut jo­tain rat­kais­ta. Jos sys­tee­mi on ihan per­sees­tä, niin miksi minä miet­ti­sin jo­tain rat­kai­su­ja. Koe­tan naut­tia sen minkä voin ja vält­tää hy­väk­si­käy­te­tyk­si jou­tu­mis­ta. Työ­elä­mäs­sä voi naut­tia ja me­nes­tyä vain hy­väk­si­käyt­tä­jä ja sel­lai­sek­si olen liian kilt­ti tyttö. Mint­tu oli mie­les­tään kilt­ti, vaikk­ei isää sie­tä­nyt­kään.

—   Mikä pu­nai­nen kottero tuol­la on tien tuk­kee­na? Isä oli jo ihan hii­le­nä.

—   Älä tyyt­tää hölmö! Siel­lä on minun leiri­ka­ve­rei­ta­ni. No­laat minut kaik­kien näh­den, Mint­tu sanoi ja kät­key­tyi ajo-oh­jeen taak­se.

Il­lal­la isä­korp­pi oli hä­mil­lään. Ih­mi­set juok­si­vat ym­pä­riin­sä, jah­ta­si­vat toi­siaan ja pii­lou­tui­vat vä­lil­lä kuka min­ne­kin. Ihan pien­ten lei­ril­lä teh­tiin tuol­lais­ta, mutta nämä oli­vat jo täysi­kas­vui­sia. Vanha Väi­nö­kin juok­si aivan päät­tö­mäs­ti. ”Kor­pil­le tuol­lai­nen käy­tös ei sovi”, isä­korp­pi sanoi per­heel­leen.

Lei­ri­läi­siä oli tul­lut kaik­kiaan 20, 8 poi­kaa ja 12 tyt­töä, joten hä­li­nä oli mel­koi­nen. Korp­pi­lap­set oli­vat jo ope­tel­leet tun­te­maan useim­mat. Isä­korp­pi oli sa­no­nut, että re­vii­ril­le tu­le­vat ih­mi­set on aina ar­vioi­ta­va:

Tiina: pitkä tyttö, pitkä val­koi­nen tukka, va­ro­vai­nen, tus­kin vaa­rak­si. Jaana: lyhyt pu­nai­nen tukka, pul­lea, voi olla ar­vaa­ma­ton. Mi­kael: hin­te­lä rilli­pää, vai­kut­taa vaa­rat­to­mal­ta. Mikko: kalju, il­keän nä­köi­nen, vai­kea tie­tää, onko vaa­ral­li­nen. Ma­ri­ka: se, jossa ei ole mi­tään eri­tyis­tä. Mint­tu: kuin tien­var­ren fark­ku­mai­nok­ses­ta, äksy mutta ei tee pahaa. Jouni: ame­rik­ka­lai­sen hen­gen­pe­las­ta­jan nä­köi­nen, kil­tin­oloi­nen. Jaska: lyhyt tumma tukka, pul­lea, aina kuu­lok­keet kor­vis­sa, omis­sa maail­mois­saan, voi astua huo­maa­mat­taan lin­nun poi­ka­sen pääl­le, mutta muu­ten vaa­ra­ton.

—  Äiti, mitä ne tar­koit­taa "ste­reo­ty­pial­la"?, kysyi pie­nin korp­pi­lap­sis­ta.

—   Huo­men­ta Mint­tu, miten nu­kuit?

—   Ihan mu­ka­vas­ti vaik­ka joku kyllä kuor­sa­si hir­veäs­ti: Si­nä­kö se olit? Mint­tu kysyi Väi­nöl­tä ja jat­koi sa­maan hen­gen­ve­toon. — On jän­nää, kun nu­ku­taan kaik­ki sa­mas­sa sa­lis­sa. Si­nä­kö kek­sit eilis­il­tai­sen lei­kin? Ensin tun­tui tyh­mäl­tä, mutta se oli mu­ka­vaa.

—   Kun olin pieni, siis 50-lu­vul­la, lähi­seu­dun lap­set ko­koon­tui­vat il­tai­sin leik­ki­mään kaik­kea tuol­lais­ta.

—   Miten eh­dit­te? Eikö teil­lä ollut har­ras­tuk­sia?

—   Oli­han tuo­kin har­ras­tus, mutta teim­me toki pal­jon muu­ta­kin, ra­ken­sim­me ka­noo­tin ja jär­jes­tim­me näy­tel­mä­illan. Mutta ei meil­lä mi­tään ai­kuis­ten oh­jaa­mia har­ras­tuk­sia aika­tau­lui­neen ollut. Kek­sim­me itse har­ras­tuk­sem­me ja teim­me mitä mil­loin­kin hu­vit­ti.

—   Päheetä! Miks­ei ny­kyään voi olla tuol­lais­ta?

Aa­miai­sen jäl­keen Väinö, He­le­na ja Matti ker­taa­vat suun­ni­tel­man:

Tämä päivä unel­moi­daan. In­nos­te­taan nuo­ria kai­va­maan esil­le sitä, mitä he itse ha­luai­si­vat mie­lui­ten tehdä työk­seen ja mikä heis­tä tun­tuu elä­mäs­sä tär­keäl­tä. Sit­ten mie­ti­tään sy­vem­min, miksi juuri nuo asiat tun­tu­vat mu­ka­vil­ta ja tär­keil­tä. Huo­men­na mie­ti­tään, mitä huo­no­ja puo­lia eri­lai­sis­sa ura­va­lin­nois­sa ke­nen­kin mie­les­tä on. Loppu­vii­kos­ta työs­te­tään kun­kin haa­veis­ta rea­lis­ti­nen tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­ma konk­reet­ti­si­ne toi­men­pi­tei­neen.

—   Nyt ke­rä­tään po­ruk­ka luok­kaan, pyy­de­tään ensin jo­kais­ta ker­to­maan ly­hyes­ti omis­ta haa­veis­taan ja sit­ten lai­te­taan ne pa­rit­tain sy­ven­tä­mään aja­tuk­siaan, Matti sanoi ja huusi saman­tien: ”Kaik­ki heti luok­kaan.”

—   Minä olen Jaana. Mi­nus­ta on mu­ka­va tehdä jo­tain yh­des­sä mui­den kans­sa, jos ne ei ole tyh­miä tyyp­pe­jä. Hy­vien tyyp­pien kans­sa on haus­kaa ja sa­mal­la hom­mat tulee teh­tyä mel­kein huo­maa­mat­ta. Usein po­ru­kal­la saa­daan ai­kai­sek­si hie­nom­pia jut­tu­ja kuin mihin itse olisi kyen­nyt eikä hom­mat jää niin hel­pos­ti kes­ken.

—   Onko sulla mi­tään väliä, mitä teet yh­des­sä hy­vien tyyp­pie­si kans­sa? Mikko kysyi tiu­kas­ti.

Väinö huo­ma­si, miten Matti kur­tis­ti kul­miaan ja avasi suun­sa sa­noak­seen, että nyt ei vielä pi­tä­nyt kes­kus­tel­la, eikä var­sin­kaan alkaa kri­ti­soi­da tois­ten jut­tu­ja, mutta He­le­na tö­näi­si hänet hil­jai­sek­si.

Väinö tiesi, että tästä kes­kus­tel­laan il­lal­la. Matti sanoo, että ti­lan­ne pääs­tet­tiin poik­kea­maan hy­väs­tä suun­ni­tel­mas­ta. Sit­ten He­le­na yrit­tää se­lit­tää, miten ta­voit­tee­na on antaa lei­ri­läi­sil­le ti­lai­suus ope­tel­la ajat­te­le­maan itse eikä ar­vai­le­maan, mitä ai­kui­set toi­vo­vat hei­dän mil­loin­kin te­ke­vän tai sa­no­van. Tämä ei ole mi­kään koulu. Sama tulee tois­tu­maan joka ilta koko vii­kon ajan. Vii­mei­se­nä il­ta­na Matti tulee sa­no­maan: ”Ei ne op­pi­neet mi­tään, kun ette an­ta­neet minun opet­taa.” Johon He­le­na tulee vas­taa­maan: ”Hyvä, ett­eivät ai­na­kaan saa­neet pää­hän­sä sinun op­pe­ja­si.” Väinö tiesi sen­kin, mitä hän tulee sa­no­maan: ”Läh­ti­vät­hän lei­ri­läi­set kui­ten­kin tyy­ty­väi­si­nä ko­tiin, vai mitä luu­let­te?”

—   Jo­tain hyö­dyl­lis­tä, Jaana vas­ta­si Mikon ky­sy­myk­seen. — Po­ru­kal­la par­hai­ten sel­ke­nee sekin, mikä on tär­keää.

Jaana häm­mäs­te­li, mitä hän oli sa­no­nut vää­rin, kun oh­jaa­jat al­koi­vat tyrk­kiä toi­siaan. Mikon töy­key­den vielä olisi voi­nut ohit­taa, mutta nyt ei teh­nyt mieli puhua enem­pää.

—   Minä olen Jaska. Tällä het­kel­lä olen kiin­nos­tu­nut mu­sii­kin te­ke­mi­ses­tä tieto­ko­neel­la. Sä­vel­te­len usein yö­myö­hään huo­nees­sa­ni. Mulla on in­ter­ne­tis­sä ka­ve­rei­ta, joi­den kans­sa vaih­te­len kap­pa­lei­ta.

—   Mu­siik­ki on ihan kivaa, Tiina sanoi aral­la ää­nel­lä, mutta suo­raan Jas­kaan kat­soen.

—   Minä olen Ma­ri­ka ja ha­luai­sin oppia ym­mär­tä­mään mah­dol­li­sim­man hyvin bio­lo­giaa. Mi­nus­ta voisi tulla tut­ki­ja. Jos kaik­ki ih­mi­set ym­mär­täi­si­vät pa­rem­min luon­non sys­tee­mien toi­min­taa ja luon­non kau­neut­ta, ei ke­nen­kään an­net­tai­si va­hin­goit­taa luon­toa niin kuin nyt.

—   Eikö ole kau­hean tyl­sää nyh­jä­tä jos­sain la­bo­ra­to­rios­sa ja tut­kia yhtä ja samaa vuo­des­ta toi­seen, Timo kum­mas­te­li.

—   Tut­ki­muk­ses­sa ei tehdä yhtä ja samaa. La­bo­ra­to­riois­sa ei nyh­jä­tä vaan löy­de­tään koko ajan uusia asioi­ta ja vie­dään tie­det­tä eteen­päin. Tut­ki­mus on ainoa ala, jossa ei tois­te­ta samaa van­haa, Anna in­toi­li ennenkuin Ma­ri­ka sai suun­sa auki.

—   Mutta eihän tut­ki­jat mi­tään käy­tän­nöl­lis­tä saa ai­kai­sek­si, Mikko to­kai­si. — Ja kau­hean pitkä­pii­mäis­tä se on. Uusia teo­rioi­ta ke­hi­tel­lään vuosi­tol­kul­la. Mä ha­luan että yksi homma ei kestä yli viik­koa.

—   Voi­daan­ko miet­tiä huo­men­na tar­kem­min näitä jut­tu­ja, että kaik­ki eh­ti­vät nyt sanoa jo­tain ennen päi­väl­lis­tä, Väinö sanoi ja tark­kai­li huo­les­tu­nee­na Matin ja He­le­nan reak­tioi­ta.

—   Muut ei olisi saa­nut ai­kai­sek­si mi­tään, ell­eivät tut­ki­jat olisi ensin sel­vit­tä­neet miten asiat on, Ma­ri­ka to­kai­si vielä pi­kai­sen to­pa­kas­ti.

—   Niin, minä olen Timo. Olen pe­lan­nut jalka­pal­loa ja jää­kiek­koa monta vuot­ta. Ei minua oi­keas­taan mi­kään muu kiin­nos­ta. Minun täy­tyy saada liik­kua, käyt­tää voi­mia­ni ja voit­taa pe­le­jä. Siksi kai minun on vai­kea ym­mär­tää tut­ki­joi­ta.

—   Mistä sai­sit­te hor­mo­nin­ne ja muut do­pin­git ellei olisi ah­ke­ria tut­ki­joi­ta la­bo­ra­to­riois­saan, Mint­tu ir­vai­li ja vil­kai­si här­nää­väs­ti Mat­tia.

Mint­tu ei sie­tä­nyt ai­kui­sia, jotka mää­räi­le­vät ja Matti vai­kut­ti tyy­pil­tä, joka voi ru­ve­ta mää­räi­le­mään.

—   Minä olen Mikko. Mi­nul­la on parin ka­ve­rin kans­sa ideoi­ta siitä, miten tehdä rahaa IT-alal­la. Esi­mer­kik­si ka­pa­kois­sa ih­mi­set leik­kii kän­ny­köil­lään. Sil­loin ne hel­pos­ti in­nos­tuu ko­kei­le­maan kai­ken­lai­sia mak­sul­li­sia pal­ve­lui­ta. Tieto­ko­neen käyt­tä­jil­le taas voi pe­rus­taa verk­koon pe­le­jä, jois­sa vii­den centin mak­sul­la voi siir­tää pelin hah­moa. Kun in­nos­tuu pe­laa­maan, siir­to­ja ker­tyy huo­maa­mat­ta monen euron edes­tä. Kun pe­laa­jia on tu­han­sia il­las­sa, mei­dän kas­saan ki­li­see rahaa aika mu­ka­vas­ti.

—   Hir­veää hui­ja­ta hu­ma­lai­sia, Ma­ri­ka pa­hek­sui.

—   Myydänhän niil­le olut­ta­kin. Mei­dän pe­leis­tä ei tule maksa­kir­roo­sia eikä edes kra­pu­laa, Mikko pau­kaut­ti.

—   Et­te­kö osaa aja­tel­la mi­tään hyö­dyl­lis­tä. Vaik­ka van­huk­sil­le jo­tain tai syöpä­po­ti­lail­le? Jaana kysyi vil­pit­tö­mäs­ti.

—   Hu­ma­lais­ten avoin hui­jaa­mi­nen on re­hel­li­sem­pää kuin kaik­ki se hui­jaus, mitä teh­dään syöpä­las­ten aut­ta­mi­sen ni­mis­sä. Meil­lä ei vielä ole rahaa muu­hun kuin täl­lais­ten pe­lien te­ke­mi­seen. Kun­han ensin saam­me rahaa ka­saan täl­lai­sil­la pikku­ju­tuil­la, voim­me ru­ve­ta ke­hit­te­le­mään mer­kit­tä­väm­piä tuot­tei­ta, Mikko mark­ki­noi ku­vi­tel­lun fir­man­sa suun­ni­tel­mia.

Väi­nöä Mikon puhe är­syt­ti. Mikko kuu­los­ti li­pe­väl­tä myyn­ti­mie­hel­tä, jonka pu­heet hy­vis­tä ta­voit­teis­ta ovat sil­män­lu­met­ta. Sit­ten Väinö miet­ti omaa uraan­sa: 43 vuot­ta ah­ke­raa puur­ta­mis­ta Vir­ta­sen kone­pa­jal­la. Vasta eläk­keel­lä pääs­tyään hän oli al­ka­nut ih­me­tel­lä, miten hän oli voi­nut kaik­ki nuo vuo­det aja­tel­la, että hä­nel­lä ei ole muita mah­dol­li­suuk­sia. Mik­koa oli vai­kea ku­vi­tel­la us­kol­li­sek­si Vir­ta­sen kone­pajan hit­sa­rik­si.

—   Minä olen Mint­tu. Mi­nus­ta täl­lai­nen unemointi tun­tuu tyh­mäl­tä. Haa­vei­lu saa ih­mi­set ku­vit­te­le­maan, että on jokin mah­dol­li­suus jo­hon­kin mu­ka­vaan, vaik­ka oi­keas­ti kaik­ki on raa­dol­lis­ta kil­pai­lua, jossa in­hi­mil­li­syy­des­tä ei vä­li­te­tä vä­hää­kään. Ha­luai­sin saada ih­mi­set tun­te­maan jo­tain toi­siaan koh­taan ja kun­nioit­ta­maan kai­ken­lai­sia tyyp­pe­jä.

—   Maail­man in­hi­mil­lis­tä­mi­nen on jalo unel­ma, Tiina to­te­si va­ro­vas­ti.

—   Pyy­sin­kö minä jo­tain vit­tui­lua? Mint­tu mul­kai­si säi­käh­tä­nyt­tä Tii­naa.

—  Eiku ihan oikeesti, Tiina sai säi­käh­dyk­sel­tään sa­no­tuk­si.

—   Minun ni­me­ni on Mi­kael ja mi­nus­ta tulee pappi. Isäni on pappi ja äi­ti­kin on vah­vas­ti us­ko­vai­nen. Olen käy­nyt koko ikäni joka pyhä kir­kos­sa, ellei ole ollut tuhka­rok­koa tai muuta sel­lais­ta.

—   Kou­lus­sa reh­to­ri pe­rus­te­li meil­le us­kon­non ope­tuk­sen tär­keyt­tä väit­tä­mäl­lä, että kris­tin­usko on länsi­mai­sen si­vis­tyk­sen ja mo­raa­lin pe­rus­ta, etu­var­tio bar­ba­riaa vas­taan, Ma­ri­ka nousi kiih­dyk­sis­sään sei­so­maan.

—   Reksi tie­tää, että mä ja mun perhe ei kuu­lu­ta kirk­koon ja huo­maut­te­lee siitä aina. Mä huu­sin sille, että mun äiti on hie­nom­pi ih­mi­nen kuin rek­sin paskantärkee akka. Isää mä väi­tin si­vis­ty­neem­mäk­si kuin se ahdas­mie­li­nen reksi. Pikku­vel­jen mä sa­noin ole­van pal­jon iha­nam­man kuin rek­sin pikku­tyt­tö­jä kiu­saa­va Pekka-poika. Reksi sano: ”siinä näet­te bar­baa­rin” ja anto kaks tuntii jälkkärii. Us­kon­not on jul­mia.

—   Minun van­hem­pa­ni ovat sel­lai­sia lem­pei­tä us­ko­vai­sia, eivät mi­tään homot ris­tiin­nau­lit­ta­koon ja nai­set hel­lan ää­reen vauh­koi­li­joi­ta, Mi­kael rau­hoit­te­li tyy­ne­nä. Isä tukee seura­kun­nan nais­työn­te­ki­jöi­tä. Äidin mie­les­tä lii­kaa­kin, mutta sillä ei ole us­kon­non kans­sa te­ke­mis­tä.

—   Kau­nis­ta, mutta mi­nus­ta us­kon­to kui­ten­kin on vas­tuun­pa­koi­lua, Ma­ri­ka jat­koi vähän rau­hoit­tu­nee­na. — Ta­le­ba­nit­kin to­te­si­vat ih­mis­ten tap­pa­mi­ses­ta, että se on hir­veää, mutta koska Ju­ma­la käs­kee, muu ei auta.

Väinö piti Ma­ri­kan pu­hei­ta her­jauk­se­na, eikä pi­tä­nyt siitä, että He­le­na näyt­ti tyyväiseltä. Kum­pi­kin ha­lu­si puut­tua kes­kus­te­luun, mutt­ei tien­nyt miten.

—   Us­kon­to on tie­tys­ti tär­keä asia meil­le kai­kil­le poh­dit­ta­vak­si, mutta jos sy­ven­nym­me sii­hen, meil­tä jää pää­asia hoi­ta­mat­ta, Matti huo­maut­ti ana­lyyt­ti­ses­ti.

—   Us­kon­to­ja tai­taa olla yhtä monta kuin us­ko­via, Mi­kael poh­dis­ke­li tyy­nes­ti.

—   Minä olen Anna. Olen juuri oh­jel­moi­mas­sa tieto­ko­neel­le mal­lia, joka si­mu­loi sää­ilmiöitä. Sillä näkee, miten lämpö­erot syn­nyt­tä­vät ilma­vir­tauk­sia ja miten veden haih­tu­mi­nen ja tii­vis­ty­mi­nen tuot­taa pil­viä ja sa­det­ta. Näy­töl­tä näkee, miten ilma ja kos­teus liik­ku­vat. Kek­sin juuri eilen il­lal­la, miten voin li­sä­tä maan pyö­ri­mi­ses­tä ai­heu­tu­vat Coriolis-voiman. Se ai­heut­taa jän­niä pyör­tei­tä.
Meillä on verkossa porukka, jonka kanssa aiomme tehdä tästä opetuksen apuvälineen. Teemme tästä sellaisen, että näytöltä näkee selvästi, miten ilma ja kosteus liikkuvat.
Haluan luoda uudenlaisia toimivia systeemejä. Vaikka paperitehtaan, ellei sitä olisi jo keksitty.

—   Voi­sit­ko näyt­tää sitä mi­nul­le jos­kus, Tiina kysyi va­ro­vai­ses­ti.

—   Minä olen Jouni. Nää mun haa­veet ei oo kauheen mie­hek­käi­tä. Mi­nus­ta tun­tuu hy­väl­tä, kun saan au­tet­tua muita. Esi­mer­kik­si, kun on­nis­tuin se­lit­tä­mään ka­ve­ri­ni pikku­vel­jel­le, mistä yh­tä­lö­ryh­mis­sä ja nii­den rat­kai­se­mi­ses­sa on ky­sy­mys. Vuo­sia sit­ten ope­tin pikku­sis­kon lu­ke­maan. Tun­tui hy­väl­tä kun se oli niin on­nes­saan ja sanoi: ”Nyt minä ym­mär­rän.” Naa­pu­rin van­haa rou­vaa autan ja käyn jut­te­le­mas­sa sen kans­sa. Mi­nus­ta on mu­ka­va, kun se vai­kut­taa niin tyy­ty­väi­sel­tä. On aika jän­nää, kun huo­maa, että se on niin mu­ka­va ja vii­sas, vaik­ka se ajat­te­lee asiois­ta sillai mum­mo­mai­ses­ti.

Matti tunsi olon­sa vai­vau­tu­neek­si. Matti oli va­kuut­tu­nut, että hä­nel­lä ei ole mi­tään ahdas­mie­li­siä suku­puoli­en­nak­ko­luu­lo­ja. Hän oli aina sa­no­nut, että nai­nen pär­jää siinä missä mies­kin. Mutta entä täl­lai­nen Jouni?

—   Tuol­la var­ta­lol­la ja tuol­la asen­teel­la olet jo­kai­sen määrä­tie­toi­sen ura­nai­sen unel­ma-avio­mies. Jaana sanoi kat­soen Jou­nia.

—  Miten sulla voi olla tuol­lai­nen var­ta­lo?

—   Käyn aerobicissä. Mi­nus­ta on mu­ka­va olla hy­väs­sä kun­nos­sa ja tun­tea it­sen­sä vah­vak­si. Sen takia en juo enkä polta.

Mikko oli sa­no­mas­sa jo­tain, mutta Tiina kes­keyt­ti hänet.

—   Minä olen Tiina.

Tovin näyt­ti siltä, että Tii­nas­ta ei muuta irtoa, mutta sit­ten hän jat­koi yl­lät­tä­vän määrä­tie­toi­ses­ti.

—   Minun mie­les­tä­ni yri­tyk­sis­sä pi­täi­si olla kilt­te­jä joh­ta­jia. Sel­lai­sia, jotka ei anna heti pot­ku­ja vaan miet­tii työn­te­ki­jöi­den kans­sa, miten kukin voisi ke­hit­tyä ja mikä homma kel­le­kin so­pi­si. Sel­lai­sia joh­ta­jia, jotka kuun­te­li­si­vat kaik­kien ideoi­ta ja huo­lia ennenkuin päät­täi­si­vät mi­tään isoja jut­tu­ja. Jotka aut­tai­si­vat työn­te­ki­jöi­tä nä­ke­mään mitä pitää tehdä ja miten asiat kan­nat­taa hoi­taa. Jotka ei luu­li­si, että ai­noas­taan he osaa­vat aja­tel­la ja muil­le pitää antaa yksin­ker­tai­sia käs­ky­jä ja vah­tia, että ne tulee teh­tyä. Sel­lai­sia joh­ta­jia, jotka pe­rus­tai­si työ­pai­kal­le vaik­ka las­ten­tar­han, että äidit ja isät voisi käydä ruoka­tun­nil­la vil­kai­se­mas­sa te­na­viaan.

—   Eihän tuol­la ta­val­la joh­ta­mi­ses­ta tule mi­tään, Mikko vä­hek­syi.

—   Isä oli töis­sä aika tyh­mäs­sä fir­mas­sa, jossa ku­kaan ei ollut tyy­ty­väi­nen, Tiina jat­koi kuin pik­kui­sen in­nos­tu­nee­na. — Hom­mat meni huo­nos­ti, tuli kon­kurs­si ja isä jäi työt­tö­mäk­si. Äiti tut­kii yli­opis­tol­la yri­tys­ten toi­min­taa ja joh­ta­mis­ta. Se kan­taa ko­tiin kai­ken­lai­sia leh­tiä. Ai­na­kin ”Harward Bu­si­ness Review” on aika mie­len­kiin­toi­nen.

Tiina vil­kai­si pe­lok­kaas­ti ensin Mik­koa ja sit­ten mui­ta­kin.

—   Minä olen aina aja­tel­lut, että kaik­ki joh­ta­jat on puna­nis­kai­sia si­ko­ja, Mint­tu kat­kai­si hil­jai­suu­den.

—   Minä en tiedä, kuka va­lit­see joh­ta­jat, ja ajat­te­le­vat­ko ne niin kuin minä, Tiina sanoi hä­mil­lään.

Vai iro­niaa­ko Tii­nan il­mees­sä oli? He­le­nas­ta tun­tui, että hän mel­kein ym­mär­si, mitä Tiina yrit­ti sanoa.

Päi­väl­li­sen jäl­keen korp­pi­lap­set il­moit­ti­vat kol­men ai­kui­sen me­ne­vän sau­nal­le. Ovat vä­sy­neen oloi­sia.

”Kohta sau­nan piip­pu alkaa työn­tää tai­vaal­le savua, joka saa sil­mät vetistämään niin, ettei näe len­tää”, sanoi isä­korp­pi.
”Koska näille ihmisille tuodaan ruoka valmiina kaupasta, heillä ei ole mitään järkevää tekemistä ja siksi he kuluttavat aikaansa saunomalla, leikkimällä ja joutilaasti höpisten.”

—   Nämä Tii­nat ja Taa­vit aja­tuk­si­neen on yh­te­nä myl­läk­kä­nä pääs­sä­ni, Väinö va­lit­te­li ja is­tah­ti sau­nan por­taal­le.
— Olen aivan liian vanha ymmärtämään nykynuoria. Maailma oli aivan erilainen silloin kun olin heidän iässään. En minä osaa edes puhua niiden kanssa mistään.

—   Ei niil­lä ole mi­tään sel­lai­sia aja­tuk­sia, jonka poh­jal­ta voisi ru­ve­ta te­ke­mään asial­lis­ta ura­suun­nit­te­lua, Matti pa­hek­sui.
— Ei siitä tule mitään, jos alamme huomenna kysellä, miksi heitä kiinnostavat juuri ne asiat, joista he äsken kertoivat.

—   Voi si­tä­kin kysyä. Mei­dän teh­tä­vä on aut­taa heitä löy­tä­mään oleel­li­sia aja­tuk­sia, He­le­na va­lis­ti.
Helena mietti, miten ihmeessä selittää oma ajatusmallinsa.

—   Itse he jou­tu­vat omat suun­ni­tel­man­sa te­ke­mään. Me voim­me vain tar­jo­ta heil­le ti­lai­suu­den ke­hi­tel­lä aja­tuk­siaan ja ken­ties tar­jo­ta jo­tain hyö­dyl­li­siä näkö­kul­mia. Hei­dän pitää oppia itse ar­vioi­maan, mitkä aja­tuk­set ovat tär­kei­tä. Ei mei­dän pidä tyr­kyt­tää men­neen maail­man val­mii­ta aja­tuk­sia tu­le­vai­suu­den elä­jil­le, He­le­na yrit­ti.
— Ja nehän tykkää Väinöstä, hän lisäsi. — Meillä on mukava kaveruuden fiilis.

He­le­na tunsi, miten Matti ja Väinö pi­ti­vät hänen se­li­tys­tään tyh­jä­nä muoti­hö­pi­nä­nä. Ei hän osan­nut se­lit­tää, mitä ajat­te­li. Ken­ties omien sy­vim­pien aja­tus­mal­lien se­lit­tä­mi­nen toi­sel­la tapaa ajat­te­le­vil­le ei ole edes mah­dol­lis­ta.

—   Huo­men­na voim­me aloit­taa ker­to­mal­la it­ses­täm­me, He­le­na jat­koi.
— Miksi, miten ja millä perusteilla valitsimme uramme. Mutta nyt meidän pitää mennä päätalolle lukemaan iltasatu.

—   Tääl­lä­hän on ihana tun­nel­ma, Tiina huu­dah­ti tul­les­saan luok­kaan.
— Ihana kynttilän valo. Miksi pöydät on seinän vierillä ja nämä patjat lattialla?

—   Aset­tu­kaa kaik­ki mu­ka­vas­ti pat­joil­le ma­kaa­maan, He­le­na ke­hot­te­li.
— Kaikki mahtuvat kyllä, kunhan asetutte tarpeeksi tiiviisti.

Pikku­hil­jaa pat­joil­la lojui tiiviiisti yh­des­sä läjä tyy­ty­väi­siä nuo­ria.

—  Näin päi­väl­li­sen jäl­keen kor­pin jär­ven yllä, Mint­tu ker­toi. — Miet­ti­kää, ne vain len­te­le­vät huo­let­to­mi­na ja syö­vät, mitä met­säs­tä suu­hun löy­tyy. Korp­pi­lap­sil­la ei ole huol­ta kou­lus­sa pär­jää­mi­ses­tä eikä am­ma­tin­va­lin­nas­ta.

Kynt­ti­län va­los­sa nuo­ret näyt­ti­vät He­le­nan mie­les­tä hel­lyt­tä­vän on­nel­li­sil­ta. Hän luki lii­kut­tu­nee­na Tove Jans­so­nin kesä­kir­jas­ta luvun, jossa Mummi kes­kus­te­lee pie­nen tytön kans­sa Ju­ma­lan ole­muk­ses­ta. Kun luku lop­pui, oli pit­kään hil­jais­ta. Joku taisi jo tu­his­ta unis­saan.

—   Saan­ko minä ker­toa sadun isos­ta pip­pe­lis­tä, kuu­lui ka­sas­ta. — Olipa ker­ran …

—   Buu, kuu­lui Jou­nin ja Jaa­nan ääni. — Me läh­dem­me nyt nuk­ku­maan.

—   Minä olen Väinö, 63 v. Kävin kou­lua sen mikä oli pakko ja sit­ten hain töitä. Kotoa sain eväs­tys­tä am­ma­tin­va­lin­taan sen ver­ran, että rahaa pitää an­sai­ta ja sitä var­ten on teh­tä­vä ah­ke­ras­ti töitä. Tur­hia ei köy­hän pidä hai­ha­tel­la. Pää­sin koti­kylän kone­pa­jal­le töi­hin apu­po­jak­si. Koska olin ah­ke­ra ja tun­nol­li­nen, sain pian oi­kei­ta töitä. Niin vie­räh­ti 43 vuot­ta, kun­nes minut lai­tet­tiin var­hais­eläk­keel­le tar­peet­to­ma­na.

—   Minä olen 39 vuotias työ­tön, Matti aloit­ti. Olen puur­ta­nut 16-vuotta oh­jel­moi­ja­na ja so­vel­lus­suun­nit­te­li­ja­na useam­mas­sa IT-alan yri­tyk­ses­sä. Viime tal­ve­na meni taas yksi firma alta eikä ku­kaan enää palk­kaa näin van­haa sovellussuunnitelijaa. Pi­täi­si olla näyt­töä pro­jek­tin­joh­ta­mi­ses­ta, myyn­ti­tai­dois­ta tai muus­ta sel­lai­ses­ta.
Jostain syystä tietokoneet kiinnostivat minua. En minä ammatinvalintaa enkä urakehitystä sen kummemmin miettinyt.

—   Minä olen He­le­na. Työs­ken­te­len X:ssä HR kon­sult­ti­na. Äh, en mä osaa se­lit­tää mun työ­tä­ni.
Minun mielestäni työntekijät ovat inhimillisiä olentoja eivätkä hammasrattaita. Se täytyy pitää lähtökohtana töitä järjestellessä. Täytyy ymmärtää, että työ-yhteisö on ihmisyhteisö. Näen työssäni, mitä taitoja ihmisellä pitää olla pärjätäkseen työelämässä. Toisaalta näen, miten työt pitäisi järjestää, että ihmisten olisi mukava tehdä töitä.
Opiskelin psykologiaa ja kävin joillakin minun kiinnostavilla kursseilla. Olin milloin missäkin hommissa, kunnes neljä vuotta sitten sain nykyisen työpaikan. Se on iso firma täynnä insinöörejä ja myyntimiehiä.

—   Miten te täl­lais­ten lei­rien ve­tä­mi­sen kek­sit­te? Jaana kysyi.

—   Muu­ta­mat tutut va­lit­te­li­vat, ettei heil­lä ole aikaa kes­kus­tel­la las­ten­sa kans­sa eikä aikaa pe­reh­tyä sii­hen, mitä kaik­kea nyky­maail­mas­sa pitää ottaa huo­mioon opin­to­jaan ja uraan­sa suun­ni­tel­les­sa, Matti se­lit­ti hank­keen puuha­mie­hen virka­ää­nel­lä.
— Minulla on aikaa ja halua tehdä muutakin kuin kuunnella työttömien uudelleenkoulutuksessa jotain melkein valmista merkonomia selittämässä, miten laaditaan työpaikkahakemus.

—   Mitä kaik­kea olet­te sel­vit­tä­neet meitä var­ten? Jouni kysyi.

—   Minä olen lu­ke­nut kaik­ki mah­dol­li­set ope­tus­oh­jel­mat, surf­fail­lut we­bis­sä ja vaik­ka mitä muuta vielä, Matti ku­vai­li kä­sil­lään viit­ti­löi­den. — Tie­toa ja eri nä­ke­myk­siä kan­nat­taa pen­koa, mutta ei sillä lail­la mi­tään val­mii­ta vas­tauk­sia löydy. — Pe­reh­dyin asiaan seit­se­män päi­vää 12 tun­tia päi­väs­sä ja loppu­tulos oli, että mi­nus­ta tun­tuu, etten tiedä mi­tään, mistä olisi teil­le hyö­tyä.

—   Matti on tain­nut nuk­kua yönsä huo­nos­ti, He­le­na nau­res­ke­li.
— Ei meillä ole teille valmista vastausta, mutta ei teitä yksin jätetä urahuolinenne. Voimme auttaa teitä haeskelemaan omaa ratkaisuanne. Meidän lisäksi hirveän moni osaa ja haluaa auttaa teitä. Ja kyllähän te pärjäätte omillannekin. Hämmästyisitte jos tietäisitte, kuinka teihin verrattuna köykäisin eväin useimmat aikuiset porskuttavat.

—   Minua ei enää ah­dis­ta tu­le­vai­suus yhtä pal­jon kuin tänne tul­les­sa, Mint­tu sanoi Väi­nöl­le ja ha­la­si tätä.