Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Muutto Brysseliin > Helsinki Bryssel ()

Hel­sin­ki Brys­sel

—  Kaksi yötä lai­val­la. Tässä pää­see van­han ajan At­lan­tin yli­tys­ten tun­nel­maan. Men­nään­kö kan­nel­le lu­ke­maan päi­väl­lis­tar­joi­lua odo­tel­les­sa?

Kan­nel­la ta­paam­me kaksi suo­ma­lais­ta dip­lo­maat­tia avio­mie­hi­neen. Mu­ka­va sat­tu­mus minun mie­les­tä­ni.

—  Tämä ik­ku­na­pöytä on va­rat­tu meil­le koko mat­kan ajak­si, eikä ruo­kaa ja juo­maa tar­vit­se jo­not­taa. Lai­vaan pääsi aja­maan suo­raan si­sään ja kan­nen au­rin­ko­tuo­leis­sa on hyvin tilaa. Täl­lai­nen mat­kan­teko sopii mi­nul­le.

Ams­ter­da­mis­sa vaimo aset­ti minut ko­mei­den yö­var­ti­joi­den keskelle kuvattavaksi. Kaksi pientä poikaa pyysi — saksaa hollantilaisittain murtaen — minua ottamaan heistä kuvan. Rajasin kuvan huolella ja varoin vastavaloa. Otin kaksikin kuvaa ja näytin ylpeänä otoksiani pojille. Pojat vilkaisivat hätäisesti ensimmäistä kuvaa, kiittelivät hyväksi ja tarjoutuivat ottamaan meistä yhteiskuvan meidän kamerallamme. Pojilla oli yllään t-paidat, urheilushortsit ja jalassa lenkkarit. Olivatko pojat varautuneet juoksemaan lujaa vai olenko vainoharhainen? No, emme muutenkaan kaivanneet yhteiskuvaa: "Kiitos ei."

Myö­häi­sen aa­miai­sen jäl­keen as­te­lim­me ho­tel­lin naa­pu­ris­sa ole­vaan tro­piik­ki­mu­seoon. Tuntui "velvollisuudelta" käydä jossain museossa, emmekä edellisen illan kaupunkikierroksen jälkeen jaksaneet kävellä pidemmälle.

Teim­me kol­mes­sa tun­nis­sa mie­len­kiin­toi­sen kult­tuu­ri­mat­kan maail­man ym­pä­ri. Siinä vauh­dis­sa ei aina tien­nyt missä maan­osas­sa on.

Delft: Idyl­li­nen 750-vuo­tias Ver­mee­rin koti­kau­pun­ki. Miks­en ai­koi­naan än­key­ty­nyt tänne opis­ke­le­maan?

Numa asus­taa jän­nit­tä­väs­sä ul­lak­ko­huo­neis­tos­sa elä­vän oloi­sel­la alueel­la lä­hel­lä Brys­se­lin kes­kus­taa. Is­tum­me katto­te­ras­sil­la, kuun­te­lem­me isän­tä­väen vii­mei­siä oh­jei­ta ja ar­vioim­me uuden koti­kau­pun­kim­me nä­ky­miä ja ääniä.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Muutto Brysseliin > Pankkitili ()

Pank­ki­tili

—  Meil­lä on ta­paa­mi­nen Loräänsin kanssa.

—  Michél Loräänsin toimisto on kaupungin toisella laidalla, mies vastaanottotiskin takana valittaa anteeksipyytävästi. — Soitan hänelle, hän jatkaa avuliaasti.

—  Lorääns saattaa olla hänen etunimensä, yritämme varmistella.

—  Ei, Lorääns on hänen sukunimensä. Valitettavasti hän on nyt kesälomalla.

Kir­joi­tam­me pa­pe­ril­le nimen "Laurence".

—  Aaa, Lorääns, mies ilahtuu. — Lorääns on etunimi. Lorääns taas on sukunimi. Hetki vain, käyn ilmoittamassa hänelle.

Nuori nai­nen nou­taa mei­dät toi­mis­toon­sa. Pas­sit kel­paa­vat hä­nel­le, mutta

—  Tar­vit­sen to­dis­tuk­sen asuin­pai­kas­tan­ne. Vaik­ka­pa vuok­ra­so­pi­muk­sen.

Eipä meil­lä vielä ole asun­toa. So­vim­me pa­laa­vam­me parin päi­vän ku­lut­tua mu­ka­nam­me vai­mon työn­an­ta­jan alle­kir­joit­ta­ma to­dis­tus py­sy­väs­tä asu­mi­ses­ta. Eipä tie­ten­kään ar­vo­kas pank­ki voi tiliä avata ir­to­lai­sil­le.

—  Eihän tästä vai­vaa. Ihan naa­pu­ris­sa ol­tiin.

—  Hyvä, tästä näkee, että ma­da­mel­la on asial­li­nen asun­to, vir­kai­li­ja nyö­kyt­te­lee tyy­ty­väi­se­nä seu­raa­val­la ta­paa­mi­sel­la. —Entä monsieur? Missä monsieur asuu? Olet­te­ko ehkä nai­mi­sis­sa?

Niin. Sehän olisi skan­daa­li, jos kun­nian­ar­voi­sa pank­ki sal­li­si ma­da­men antaa vih­ki­mät­tö­mäl­le ra­kas­ta­jal­leen oi­keu­den käyt­tää ma­da­men tiliä.

—  Juu, nai­mi­sis­sa ol­laan.

—  Pas­seis­san­ne ei mai­ni­ta avio­puo­li­soa. Saan­ko nähdä vihki­to­dis­tuk­sen­ne?

—  Ei pas­sei­hin mer­ki­tä avio­puo­li­soa, vas­taam­me. — Suo­men­kie­li­nen vihki­to­dis­tuk­sem­me on Hel­sin­gis­sä Ru­ne­ber­gin­ka­dul­la asun­tom­me vaate­kaa­pin va­sem­mal­la ylä­hyl­lyl­lä.

Soi­tam­me vai­mon työ­pai­kan pai­kal­li­sel­le sih­tee­ril­le, joka käs­kee vir­kai­li­jan käydä ker­to­mas­sa esi­mie­hel­leen, että Bel­gias­sa on mui­ta­kin pank­ke­ja. Var­tin ku­lut­tua meil­lä on tili. Minä olin jo eh­ti­nyt val­mis­tau­tua bel­gia­lai­seen vih­ki­mi­seen.

Pal­ve­lu tun­tui pom­pot­ta­mi­sel­ta, vaan ehkä tä­kä­läi­set hui­ja­rit pyö­rit­täi­si­vät pank­ki­vir­kai­li­joi­ta miten sat­tuu, ellei heil­le olisi an­net­tu tiuk­ko­ja oh­jei­ta. Heti en­sim­mäi­sel­lä vii­kol­la ei kan­nat­ta­ne ju­lis­taa ty­pe­räk­si kaik­kea suo­ma­lai­ses­ta poik­kea­vaa.

Seu­raa­val­la vii­kol­la unoh­din pas­sin ko­tiin kun me­nim­me kuittamaan pank­ki­kort­te­ja. On­nek­si Loräänsin kollega ei ollut kiinnostunut henkilöllisyydestämme.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Muutto Brysseliin > Hotelliin ()

Ho­tel­liin

Ho­tel­li­huo­nees­sa pää­tän vil­kais­ta ra­ti­kan aika­tau­lua in­ter­ne­tis­tä. In­ter­ne­tin käyt­tö mak­saa 9.60€ tunti. Tunti on tie­tys­ti lyhin aika. Koko vuoro­kausi mak­saa 19.60€, viik­ko rei­lun sa­ta­sen ja kuu­kausi monta sataa. Alan las­kes­kel­la, miten sel­vi­tä hal­vim­mal­la. Sit­ten läh­den respaan. Miksi ho­tel­lit kiu­saa­vat täl­lai­sel­la ra­has­tuk­sel­la?

—  Onko teil­lä jos­sain ta­val­li­nen in­ter­net-yh­tey­den?

—  ???

—  Mi­nul­la on ko­to­na 15€/kk in­ter­net ja se riit­tää oi­kein hyvin tar­pei­sii­ni, se­li­tän. — Minun on turha mak­saa yli 300€/kk huo­neem­me DeLuxe-yhteydestä.

—  Bu­si­ness loungessamme on myös in­ter­net, mutta se tai­taa olla vielä kal­liim­pi, respa il­moit­taa avu­liaas­ti.

Eipä men­nyt vitsi eikä vies­ti pe­ril­le. Mak­soin rei­lun sa­ta­sen muu­ta­mas­ta tun­nis­ta. Eihän se ole pal­joa, mutta onko niil­lä kai­kes­sa muus­sa sama kate?

Erää­nä il­ta­na pank­ki­au­to­maat­ti antoi meil­le se­te­lien vä­lis­sä vie­raan pank­ki­kor­tin. Me­nim­me ho­tel­lin respaan ky­se­le­mään pu­he­lin­luet­te­loa. Tun­tui haus­kal­ta aja­tuk­sel­ta soit­taa kor­tin omis­ta­jal­le.

—  Turha soit­taa, tyh­mät. Lait­ta­kaa se pan­kin kirje­lo­ke­roon, portieri opas­ti.

Eipä sit­ten muuta siitä ho­tel­lis­ta.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Muutto Brysseliin > Kiva asunto Brysselissä ()

Kiva asun­to Brys­se­lis­sä

Helle on paah­ta­nut Cedricin — asun­non­vä­lit­tä­jän — mus­tan Skodan pät­sik­si. Il­mas­toin­ti alkaa vai­kut­taa vasta kun pai­ta­ni on märkä: Asun­nos­sam­me pitää olla par­ve­ke, te­ras­si tai puu­tarha.

Cedric kier­rät­tää meitä te­hok­kaas­ti ym­pä­ri kau­pun­kia. Päi­vän kym­me­nes­tä koh­tees­ta en­sim­mäi­nen on paras. Tyy­pil­li­nen tä­kä­läi­nen maison — "kolmi­ker­rok­si­nen rivi­talo­asun­to". Heti sisäänastuessa asun­to tun­tuu ko­dik­kaan ek­soot­ti­sel­ta. En­sim­mäi­ses­sä ker­rok­ses­sa on pit­kän­omai­nen olohuone-avokeittiö, josta on pääsy te­ras­sin kaut­ta pie­neen puu­tar­haan. Olo­huo­neen sei­nät ovat vaa­leaa muh­ku­rais­ta kiveä. Toi­ses­sa ker­rok­ses­sa on makuu­huone — brys­se­li­läi­sen talon ker­ros ei yleen­sä ole kovin iso — ja kylppäri ja kol­man­nes­sa pari pien­tä vie­ras­huo­net­ta. Kel­la­ri­ker­rok­ses­sa on vielä va­ras­to­tilaa ja pieni vers­tas: "Monsieur voi bricolage tääl­lä", Cedric mai­nos­taa hil­peä­nä.

Asun­non ny­kyi­nen vuok­ra­lai­nen on hyvin tyy­ty­väi­nen sekä asun­toon että vuok­ra­isän­tään. Emme kui­ten­kaan ota heti en­sim­mäis­tä. Liekkö vähän syr­jäs­sä­kin?

Tar­jol­la on ta­val­li­sia 70-luvun ker­ros­talo­asun­to­ja, mutta ne tun­tu­vat tyl­sil­tä eikä niis­sä ole kun­nol­lis­ta par­ve­ket­ta. Tällä hel­teel­lä on mah­do­ton luo­pua aja­tuk­ses­ta istua iltaa omal­la par­vek­keel­la tai te­ras­sil­la. Ha­luam­me pe­rin­tei­sem­pää bel­gia­lais­ta asu­mis­ta, mutta Cedric esit­te­lee sitä, mitä hä­nel­lä sat­tuu tar­jol­la ole­maan.

Päi­vän vai­kut­ta­vin kohde on erään pa­ro­nit­ta­ren asun­to. Talon hulp­pea ulko­näkö saa vä­lit­tä­jän aluk­si kään­ty­mään pi­hal­ta ta­kai­sin. Tähän asti brys­se­li­läi­sen talon ulko-oven takaa on pal­jas­tu­nut parin met­rin le­vyi­nen eteis­aula tai por­taik­ko, josta olem­me olem­me kii­ven­neet ylem­piin ker­rok­siin enin­tään met­rin le­vyi­siä por­tai­ta. Mutta pa­ro­nit­ta­ren ulko-oven ta­ka­na avau­tuu vii­den met­rin le­vyi­nen por­taik­ko, joka joh­taa monen kym­me­nen ne­liön suu­rui­seen ar­vok­kaas­ti ka­lus­tet­tuun au­laan: Aulan pöy­dil­lä kiil­te­lee kul­la­kin puoli­met­ri­nen hopea­kynt­te­lik­kö, sei­niä reu­nus­ta­vat tum­mat isot kirja­hyl­lyt täyn­nä nahka­sel­käi­siä kir­jo­ja, aulan noja­tuo­lit ovat kuin valta­is­tui­mia. Au­las­ta nou­see le­veät por­taat toi­sen ker­rok­sen leh­te­ril­le, josta voi ihail­la ala-aulaa lintu­pers­pek­tii­vis­tä.

—  Vuok­ra­lai­sen alue on tämän aidan sisä­puo­lel­la, pa­ro­ni­tar il­moit­taa vii­ta­ten ylä­ker­ran leh­te­riä kier­tä­vään tako­rau­tai­seen ai­taan ja por­tai­kon sul­ke­vaan port­tiin. — En halua, että te tai vie­raan­ne jäät­te oles­ke­le­maan ala­ker­ran au­laan. Yleen­sä vuok­raan tätä vain valko­ihoi­sil­le dip­lo­maa­teil­le. Nyt tääl­lä asuu es­pan­ja­lai­nen dip­lo­maat­ti. Eihän teil­lä ole pie­niä lap­sia?

Asun­nos­sa on kä­te­vä pieni käy­tä­vä keit­tiön ja ruoka­salin vä­lis­sä niin, että pal­ve­lus­väen ei tar­vit­se kul­kea vie­rai­den kes­kel­lä.

Va­lo­ja pa­ro­ni­tar ei saa syt­ty­mään juuri min­ne­kään, mutta ne hän on tie­tys­ti val­mis kor­jaut­ta­maan ensi ti­las­sa. Il­mei­ses­ti es­pan­ja­lai­nen dip­lo­maat­ti ei kai­paa va­lo­ja.

—  Vai­kut­ta­va asun­to hy­väl­lä pai­kal­la, mutt­ei aivan mei­dän eikä huone­ka­lu­jem­me tyy­liä, to­team­me pa­ro­nit­ta­rel­le. Ehkei hän­kään pi­tä­nyt meitä asun­ton­sa tyy­liin so­pi­vi­na.

Surf­faan päivä­kau­sia immoweb:in ja muiden vastaavilla sivuilla. 2-3 makuuhuoneen asunnoista on satoja ilmoituksia, mutta vain harvasta on osoite tai kuvia. Jos ilmoituksessa on kartta, siinä oleva nuoli ei osoita tarjolla olevaa asuntoa vaan kaupunginosan maantieteellistä keskikohtaa. Ja sillä kun on täällä vähemmän merkitystä kuin esimerkiksi Helsingissä. Välittäjät haluavat asunnonhakijan paikan päälle siinä toivossa, että aina joku kuitenkin väsyy ja hyväksyy jonkun välittäjän käteen jääneistä läävistä, vaikka se onkin sopimaton ja hankalassa osoitteessa.

Tääl­lä vä­lit­tä­jil­le ei an­ne­ta yksin­oi­keut­ta asun­non vä­lit­tä­mi­seen, vaan tyy­pil­li­ses­ti useam­pi vä­lit­tä­jä esit­te­lee sa­mo­ja asun­to­ja. Ellei ole tark­ka­na, voi jou­tua sa­maan lää­vään usean eri vä­lit­tä­jän kyy­dis­sä.

Illat ja vii­kon­loput ha­ra­voim­me jal­kai­sin ja au­tol­la Brys­se­lin asuin­aluei­ta tä­hyil­len "vuok­rat­ta­va­na" il­moi­tuk­sia ja ver­tail­len asuin­aluei­den tun­nel­maa. Asia­kas­ys­tä­väl­li­sis­sä il­moi­tuk­sis­sa ker­ro­taan makuu­huo­nei­den luku­määrä, par­haim­mil­laan jopa asun­non koko. Mo­nis­sa il­moi­tuk­sis­sa lukee kui­ten­kin vain "vuok­rat­ta­va­na" ja pu­he­lin­nu­me­ro. Par­haas­sa ta­pauk­ses­sa joku vas­taa heti, useim­mi­ten nu­me­ro on nä­py­tel­tä­vä muis­tiin ja soi­tet­ta­va virka-ai­ka­na.

"Se on va­li­tet­ta­vas­ti yksiö.", "Va­li­tet­ta­vas­ti se on jo vuok­rat­tu.", "Se on teil­le juuri so­pi­va! So­vi­taan ta­paa­mi­nen!" … Ta­paa­mi­siin ja po­ten­tiaa­li­siin asun­toi­hin alkaa seota.

Toi­si­naan ta­paa­mi­seen pitää so­vit­taa mei­dän ja vä­lit­tä­jän li­säk­si omis­ta­jan edus­ta­ja ovia avaa­maan.

—  Mo­neen­ko asun­toon olet­te jo tu­tus­tu­neet?, uusi vä­lit­tä­jä kysyy.

—  Pariinkymmeneen, vas­taam­me vä­sy­nees­ti.

—  Tai­dat­te olla vai­kea asia­kas.

—  Ha­luam­me te­ras­sin, par­vek­keen tai pihan, jolle mah­tuu vä­hin­tään nel­jän hen­gen pöytä. Tar­vit­sem­me 2-3 huo­net­ta. Emme halua "nuk­ku­ma­lä­hiöön vaan ih­mis­ten ja pal­ve­lu­jen kes­kel­le. Asun­nos­sa pitää olla riit­tä­vän suuri olo­huone vie­rai­den vas­taan­ot­toon.

—  Ei tei­dän bud­je­til­la tuol­lais­ta saa, vä­lit­tä­jä vas­taa. Pi­täi­si kait osata iloi­ta hänen tar­jon­nas­taan.

On­nek­si taas seu­raa­va­na päi­vä­nä meitä pal­ve­lee Cedric. Cedric ei ole pes­syt Skodaansa sit­ten maal­la käyn­nin: Har­maa­ta kuraa on rois­ku­nut ka­tol­le asti. Cedric nos­taa rep­pun­sa ja muut va­rus­teen­sa pen­keil­tä taka­kont­tiin niin, että mah­dum­me kyy­tiin. Pikku­takki ja suo­rat hou­sut on vä­lit­tä­jän uni­vor­mu, mutta Cedric ei sel­lais­ta käytä. Cedric ei ole­kaan ollut pit­kään asun­non vä­lit­tä­jä­nä eikä taida jää­dä­kään alal­le: Hän on tu­tus­tu­mas­sa alaan ja ke­rää­mäs­sä ko­ke­muk­sia. Sik­si­kö hä­nel­lä on varaa olla rento ja avu­lias?

Cedric on lu­van­nut näyt­tää meil­le yhden lu­paa­van asun­non, mutta hä­nel­lä onkin esi­tel­lä kolme. Jom­mas­ta­kum­mas­ta jäl­kim­mäi­ses­tä saat­taa tulla uusi ko­tim­me. Ei kum­pi­kaan täytä kaik­kia toi­vei­tam­me, mutt­ei asun­toa lo­put­to­miin jaksa eikä ehdi hakea.

—   Mi­nul­la on juuri teil­le so­pi­va asun­to, P. — taas uusi vä­lit­tä­jä — lupaa seu­raa­va­na aa­mu­na.

—  Missä osoit­tees­sa? Minkä hin­tai­nen?

—  Siel­lä käy­mi­nen ei kestä kauaa, P. lupaa.

"Juuri meil­le so­pi­va asun­to." Hinta oli lähes kaksi ker­taa il­moit­ta­mam­me ylä­raja. P. ei ker­to­nut osoi­tet­ta — kämp­pä siis on jos­sain hor­nan tuu­tis­sa tai ihan slum­mis­sa. Ei kiin­nos­ta. P. eh­dot­taa sin­nik­kääs­ti tois­ta koh­det­ta. So­vim­me ta­paa­mi­sen, kun hän suos­tuu ker­to­maan osoit­teen.

—  Olem­me pa­hoil­lam­me, mutta jou­dum­me pe­ru­maan ta­paa­mi­sem­me, il­moi­tam­me P.lle seu­raa­va­na päi­vä­nä.

Meil­le on tul­lut ti­lai­suus tu­tus­tua sa­maan ai­kaan Meroden metro­ase­man vie­res­sä ole­vaan lu­paa­van­oloi­seen asun­toon. Em­me­kä kui­ten­kaan olisi ha­lun­neet P.n vä­li­tyk­sel­lä vuok­ra­ta asun­toa.

—  Olen kym­me­nes­tä yh­teen­tois­ta et­si­nyt teil­le so­pi­vaa asun­toa ja nyt te pe­rut­te esit­te­lyn, P. vaah­to­si. — Mi­nul­la on tär­keäm­pää­kin te­ke­mis­tä: Etsin edus­tus­asun­toa X:n suur­lä­he­tys­tön kak­kos­virka­mie­hel­le. Missä ase­mas­sa te olet­te?

En tiedä, oliko kii­vas­tu­mi­nen nor­maa­li bel­gia­lai­nen tapa il­mais­ta tur­hau­tu­mis­taan, vai oliko tämä P.:lle ope­tet­tu myyn­ti­tak­tiik­ka. Tuol­la ta­val­la käyt­täy­ty­viä asun­non­vä­lit­tä­jiä olen ta­van­nut Suo­mes­sa­kin. Yhden mie­hen yri­tyk­siä. En ym­mär­rä, ovat­ko he burn-out, vai onko ky­sees­sä tak­tiik­ka, jolla he on­nis­tu­vat säi­kyt­te­le­mään jon­kun vä­sy­neen ja epä­toi­voi­sen asiak­kaan käyt­tä­mään pal­ve­luk­siaan? Su­rul­lis­ta, jos joku yli­kilt­ti alkaa sää­liä täl­lais­ten te­ke­miä "uh­rauk­sia".

P.:n jäl­keen tun­tui hy­väl­tä ta­va­ta miel­lyt­tä­vä nai­nen, joka esit­te­li meil­le vaa­ti­muk­sem­me täyt­tä­vän asun­non ja jossa mi­kään ei ensi­nä­ke­mäl­tä "tök­ki­nyt". Pikku­puut­tei­ta toki löy­tyi, mutta pa­rem­pi muu­ta­ma kau­neus­virhe — pie­net ik­ku­nat, katu­melu, … — kuin kal­liil­la han­kit­tu täy­del­li­nen.

Harmi, ettei Cedric saa­nut kaup­po­ja, mutta on­nek­si hyvä pal­ve­lu ei sen­tään saa­nut meitä hy­väk­sy­mään huo­noa asun­toa.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Puudelin arkea ()

Puu­de­lin arkea

Vielä en ole eh­ti­nyt su­la­tel­la, miltä "puu­de­lin" elämä tun­tuu. Pari en­sim­mäis­tä viik­koa on ku­lu­nut loman oloi­sis­sa tun­nel­mis­sa tu­ni­sia­lais­ta Numa-kissaa hoi­del­len, koska saim­me pa­rik­si vii­kok­si asun­non kis­san­hoi­toa vas­taan. Oman asun­non haku on muis­tut­ta­nut elä­män arki­ru­tii­neis­ta: Numa viet­tää kis­san­päi­viä, puu­de­li ei.

Kissa pyö­räyt­tää as­tian­pesu­ko­neen "pro­pel­lia"; ker­ran, kaksi, mutta kol­man­nel­la vauh­ti ei riitä — pro­pel­li jää tas­su­jen ulot­tu­mat­to­miin.

—  Miaauu! Kään­nä pro­pel­li!

Var­tin ver­ran jak­san pyö­räy­tel­lä pro­pel­lia Numan ulot­tu­vil­le, mutta sit­ten kyl­läs­tyn. Olen­ko huono "puu­de­li"?

Ostin vettä, Pierveliä. Numa vaa­tii Spa:ta. Haen kau­pas­ta it­sel­le­ni olut­ta. Katti mo­ko­ma op­pi­koon juo­maan Pierveliä tai kui­vu­koon.

Jo mui­nai­set roo­ma­lai­set osa­si­vat va­lut­taa ak­ve­duk­te­ja ja vesi­joh­to­ja pit­kin kel­vol­lis­ta juoma­vettä kaik­kien saa­ta­vil­le — rik­kail­le ko­tiin asti. Nyt juoma­vesi pitää kan­taa kau­pois­ta muovi­pul­lois­sa. Tyh­jät muovi­pul­lot ru­tis­te­taan isoon si­ni­seen muovi­säk­kiin, joka pitää kan­taa ka­dul­le tiis­tai­sin klo 17:00 - 19:00. No, mi­nul­le kel­paa Brys­se­lin hana­vesi. Kah­vin­kei­tin vaati, että suo­da­tan hana­ve­des­tä kal­kin pois.

Kas, si­nul­la on siellä paprikaakin, vaimo toteaa kun kaivelen jääkaapista aamiastarvikkeita. Olen jo leimautunut jääkaapin täyttäjäksi!

Pää­tän tar­jo­ta jo­tain ek­soot­tis­ta vai­mol­le ja poik­kean kaup­paan vie­rei­ses­sä Matonge-korttelissa. En ymmärrä mitään kaupan tarjonnasta: Esimerkiksi tällaiset toukat ovat kuulemma herkullinen ja ekologinen proteiinilähde, mutta nautitaanko nämä tällaisenaan vai keitetäänkö ensin? Pitää ostaa Afrikka keittokirja tai tutustua paikallisiin perheenemäntiin. Toistaiseksi syömme ulkona.

Minä kul­jen vai­mon pe­räs­sä tämän työ­pai­kal­la. Vain hä­nel­lä on avai­met. Vain hän tun­tee pai­kan.

Vaimo osaa kiel­tä pa­rem­min kuin minä. Vaimo ky­se­lee työ­pai­kal­ta vink­ke­jä ar­keen. Minä yri­tän pysyä pe­räs­sä ja tehdä mi­nul­le jä­te­tyn osuu­den. Uh­kaa­ko puudeloituminen? Pi­tä­nee ryh­tyä hoi­ta­maan nekin arki­ru­tii­nit, jotka vaimo hoi­taa van­has­ta tot­tu­muk­ses­ta.

Vaimo on aja­nut autoa sa­to­ja­tu­han­sia kilo­met­re­jä enem­män kuin minä ja pal­jon ek­soot­ti­sem­mis­sa pai­kois­sa. Vai­mol­la on pa­rem­pi suun­ta­vais­to­kin. Joko tor­kun hant­ti­mie­hen pai­kal­la ja vaimo ajaa tai sit­ten minä ajan ja vaimo neu­voo vie­res­sä. Yksin ajaes­sa­ni olen na­vi­gaat­to­rin Catherinen ar­moil­la: "Kään­ny oi­keal­le 300 m:n pääs­tä, kään­ny va­sem­mal­le, py­syt­te­le va­sem­mal­la, …" Mitä teen, jos Catherine vie minut jon­ne­kin lä­hiöön ja aloit­taa mykkä­kou­lun?

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Puudelin tulevaisuus ()

Puu­de­lin tu­le­vai­suus

Töis­sä — vaik­ka miten hyö­dyl­li­sis­sä, mie­len­kiin­toi­sis­sa ja ke­hit­tä­vis­sä — olen tun­te­nut halua tehdä jo­tain suu­rem­paa ja his­to­rial­li­ses­ti mer­kit­tä­väm­pää. Nyt ei työ vie aikaa maail­man pa­ran­ta­mi­sel­ta!

Py­säyt­täi­sin­kö ensin il­mas­ton­muu­tok­sen ja sit­ten vaik­ka aut­tai­sin maail­man kan­so­ja löy­tä­mään ikui­sen rau­han? Vai ryh­tyi­sin­kö maa­laa­maan? Mi­tä­hän sitä maa­lai­si?

Vai­mon pal­kal­la saa­tam­me tulla toi­meen ulko­maan­ko­men­nuk­sen ajan, mutta vii­meis­tään Suo­meen pa­la­tes­sa minun on hank­kiu­dut­ta­va töi­hin. Vaan ketä kiin­nos­taa pal­ka­ta muu­ta­man vuo­den it­seään ulko­mail­la to­teut­ta­nut­ta yli 50 vuotiasta puu­de­lia? Ja pitää töis­sä yli eläke­iän: Puu­de­lin vi­ras­sa ei kerry elä­ket­tä ja ainoa pesä­muna on myy­mä­tön ja vel­kai­nen asun­to Hel­sin­gis­sä.

Pitää syöt­tää vai­mol­le ter­veel­li­siä sa­laat­te­ja ja juot­taa rai­kas­ta lähde­vettä niin, että hän jak­saa hakea vielä tois­ta­kin ulko­maan­pos­tia.

Hyvin­voiva vaimo saat­taa ha­lu­ta vaih­taa van­han puu­de­lin nuo­reen lei­jo­naan. Eihän tässä voi it­se­kään naut­tia kuin sa­laat­tia ja lähde­vettä! Bel­gia­lai­nen olut ai­na­kin mais­tuu niin täy­te­läi­sen kalorikkaalta, ettei sitä naut­ti­mal­la pysy ha­lut­ta­van so­lak­ka­na.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Sapattivapaa ()

Sa­pat­ti­vapaa

Sa­pat­ti­va­paa­ni:

Joka asian teen mi­nul­le so­pi­vaan tah­tiin — pin­nal­li­sen ri­peäs­ti tai kun­nol­la sy­ven­tyen.

On­nek­si sa­tuin work­sho­piin, jossa vaih­doim­me ko­ke­muk­sia ajan­käy­tön te­hos­ta­mi­ses­ta ja asioi­den prio­ri­soin­nis­ta. Vaan miten tässä näin kävi? Enhän edes nuku pit­kään.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Kaksi viikkoa kulttuurishokkiin ()

Kaksi viik­koa kult­tuu­ri­shok­kiin

Mil­lais­ta olisi muut­taa oi­keas­ti eri­lai­sen kult­tuu­rin pa­riin?

Jos 1800-luvun Suo­mes­ta muut­ti Af­rik­kaan tai muu­ta­man mil­joo­nan asuk­kaan kau­pun­kiin sisä-Kii­nas­sa, var­maan koki kult­tuu­ri­sho­kin: "Eihän nämä ym­mär­rä edes yksin­ker­tais­ta ele­kiel­tä! Suut­tui­vat, kun vil­ku­tin ys­tä­väl­li­ses­ti?" "Mistä tääl­lä saa ruo­kaa?" "Voiko tätä syödä?" "Mitä ne nyt kaik­ki kat­so­vat?"

Kieli­tai­don kart­tu­mi­sen myötä alkoi kal­vaa epäi­lys, että asema­maas­sa ar­vos­te­taan eri­lai­sia asioi­ta kuin van­has­sa koti­maas­sa. Ko­to­na opit­tu fiksu käy­tös oli­kin nau­ret­ta­vaa tai pe­rä­ti so­pi­ma­ton­ta.

Tä­kä­läi­sen kaura­hiu­ta­le­pa­ke­tin kyl­jes­sä hy­myi­lee Elovena-tytön si­jas­ta pyö­reä­pos­ki­nen kvee­ka­ri­mies. Kau­pas­ta ei löydy juus­to­kim­pa­let­ta, josta olisi help­po höy­lä­tä siivu aamiasleivän pääl­le, koska tääl­lä juus­to na­pos­tel­laan pie­ni­nä kuu­tioi­na. Ei täl­lais­ten ero­jen luu­li­si kum­mois­ta kult­tuu­ri­shok­kia ai­heut­ta­van. Tä­kä­läi­set tun­tu­vat lep­poi­san mut­kat­to­mil­ta, joten ar­ki­set köm­mäh­dyk­set­kin hoi­tu­vat lop­pu­jen lo­puk­si ke­vyes­ti.

Muu­tos voi silti vä­syt­tää. Alku­in­nos­tuk­ses­sa­ni pää­tin ottaa täy­del­li­sen kieli­kyl­vyn: Hoi­dan kaik­ki asia­ni rans­kak­si, luen vain rans­kan­kie­li­siä leh­tiä ja kir­jo­ja kat­son vain rans­kan­kie­li­siä tv-oh­jel­mia. Tieto­ko­nee­ni käyt­tö­liit­ty­män kie­len vaih­doin rans­kak­si: File on fichier ja hiiri on souris. 'Sourire' taas on hymyillä joten :-) lienee 'surio' ranskaksi. Supprimer tarkoittaa tuhoa kertakaikkiaan äläkä unta nää, että sen fichier:n voisi onkia turvaan corbeillesta — Kantapään kautta opittu jää mieleen. Help on Aide. Kun ensin lukee Aide:n ja sitten suorittaa komennon ja sitten lukee Aide:n uudestaan, voi saada hämärän käsityksen siitä, mitä Aide-teksti tarkoittaa.

Rei­lun parin kuu­kau­den oles­ke­lun jäl­keen luen rans­kan­kie­li­siä leh­tiä, mutta var­mis­tan He­Sa­ris­ta, mitä maail­mal­la oi­keas­ti on ta­pah­tu­nut. (Juuri nyt pää­tin siir­tyä seu­raa­maan uu­ti­sia TV5:n web-sivuilta.) Suo­men tv-uu­ti­sia kat­son pe­rus­teel­li­sem­min kuin tä­kä­läi­siä. Vasta reilu kuu­kausi tv-liit­ty­män avaa­mi­ses­ta jak­soin kai­vaa esil­le rans­kan­kie­li­sen teks­ti­tyk­sen tä­kä­läi­siin lä­he­tyk­siin. (Sain nä­ky­viin sak­sa­lai­sen Siska-dek­ka­rin rans­kak­si dupattuna ja teks­ti­tet­ty­nä. En kat­so­nut lop­puun.)

En enää jaksa yrit­tää ta­va­ta joka tis­kil­lä ni­meä­ni rans­kak­si vaan vi­lau­tan hen­ki­lö­kort­tia­ni. Kau­pas­sa en jaksa tihruta kol­men pis­teen fon­til­la pai­net­tu­ja rans­kan­kie­li­siä tuote­se­los­tei­ta. En tiedä, onko vii­mek­si os­ta­ma­ni le­vi­te eläin- vai kas­vis­ras­vaa, mutta kan­nes­sa näyt­tää ole­van au­rin­koi­nen kuva olii­vi­leh­dos­ta. Vai onko se sit­ten­kin nor­man­dia­lai­nen lai­dun omena­pui­neen?

Ellen ym­mär­rä myy­jän tai vir­kai­li­jan ky­sy­mys­tä vas­taan 'oui' siinä toi­vos­sa, että ky­sees­sä on vain "so­pii­han tämä teil­le" koh­te­liai­suus. Tääl­lä kyllä pi­täi­si jak­saa ju­tel­la ja ky­sel­lä saa­dak­seen kai­ken oleel­li­sen tie­toon­sa.

Aluk­si ek­sy­mi­nen tun­tui mu­ka­val­ta ti­lai­suu­del­ta tu­tus­tua kau­pun­kiin vähän laa­jem­min. Nyt muis­te­len kai­hol­la Hel­sin­gin ai­ko­ja, kun tie­sin minne mennä asioi­ta­ni toi­mit­ta­maan ja löy­sin suo­raan pe­ril­le.

Kadun­kul­mas­sam­me oli elo­kuun alus­sa sym­paat­ti­nen vanha herra soit­ta­mas­sa po­se­tii­via. Yhä edel­leen se vei­va­ta vin­gut­taa siel­lä epä­vi­reis­tä too­saan­sa. Mo­ko­ma kuu­luu si­säl­le asti.

Aluk­si ha­lu­sin kai­kin ta­voin imey­tyä pai­kal­li­seen elä­män­muo­toon. Tun­tui kieh­to­val­ta ko­keil­la uu­den­lais­ta elä­män­tapaa. Nyt tun­tuu, ettei tääl­lä mi­tään oi­keas­ti eri­lais­ta ole, mutta vie­raan kau­pun­gin ja oudon kie­len takia kaik­ki on vähän vai­keam­paa.

Po­se­tii­vin soit­ta­ja lak­kaa är­syt­tä­mäs­tä. Hän vei­vaa po­se­tii­via aa­mul­la. Ja hän vei­vaa po­se­tii­via illan pi­mey­des­sä, vaik­ka sa­tai­si. Vain lou­nas­ai­kaan joku vanha herra työn­tää hänet tauol­le. Hän ojen­taa vi­hai­se­na ker­juu­kup­piaan ohi­kul­ki­joil­le. Joko hänen on paha olla tai sit­ten hänen ke­hi­tys­vam­man­sa saa hänet näyt­tä­mään vi­hai­sel­ta. Olisi koh­tuul­lis­ta, että hän an­sait­si­si elan­ton­sa työtä te­ke­mät­tä. Ellei hän nyt sit­ten kai­kes­ta huo­li­mat­ta nauti työs­tään.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Teekutsuilla ()

Tee­kut­suil­la

—  Muis­ta sit­ten esi­tel­lä it­se­si kuu­lu­vas­ti, vaimo eväs­tää.

—  Olen­ko mie­les­tä­si liian puu­de­lin­oloi­nen?

—  N.N:n pitää saada tie­tää, että puo­li­so­ni otti ilol­la hänen tee­kut­sun­sa vas­taan.

—  Just, joo. Var­maan mi­nä­kin ha­luan kai­lot­taa kai­kil­le suu­ren iloni.

N.N:llä oli töitä, eikä hän eh­ti­nyt pai­kal­le. Mie­het kai har­voin eh­ti­vät rou­vien tee­kut­suil­le. Mei­dät toi­vot­ti terve­tul­leek­si N.N:n rouva pro­to­kol­la­pääl­lik­kö, minkä jäl­keen Lady's Committee'n puheenjohtaja toivotti meidät uudet tervetulleeksi mukaan toimintaan.

Ajau­dun yleen­sä jut­te­le­maan nais­ten kans­sa, mutta nyt — sadan nai­sen ja kym­me­nen mie­hen kes­kel­lä — ha­keu­duin aluk­si kah­den nuo­ren mie­hen seu­raan.

—  Olin vielä muu­ta­ma kuu­kausi sit­ten ju­ris­ti­na koti­seu­dul­la.

—  Ja minä olin siel­lä po­lii­si­na. — Vielä en aina ihan tiedä, mitä tässä uu­des­sa roo­lis­sa­ni te­ki­sin.

Heil­lä roo­lin muu­tos lie­nee isom­pi kuin mi­nul­la. Luu­len­pa, että hei­dän koti­seu­dul­laan ei ole nais­po­lii­se­ja, eikä muu­ten­kaan nai­sia "mies­ten töis­sä". Eikä mie­hiä "nais­ten hom­mis­sa". Vaan mis­tä­pä minä tie­dän, kun en roh­jen­nut ottaa asiaa pu­heek­si: "An­teek­si, mutta tun­net­te­ko tämän puu­de­li­jutun?"

Nuori nai­nen kat­soo hu­vit­tu­nee­na meitä: Viisi mies­tä tii­viis­sä rin­gis­sä. Vedän hen­keä ja kut­sun hänet — ujon va­ro­vai­ses­ti — mu­kaan rin­kiim­me. Me mie­het olem­me tyy­ty­väi­siä: On­nis­tuim­me saa­maan mu­ka­vaa nais­seu­raa elä­vöit­tä­mään kes­kus­te­luam­me. Py­syt­te­lem­me­kin hänen tur­vis­saan loppu ajan. Sata muuta nais­ta jää­vät vie­raik­si.

Mitä opim­me hä­nel­tä? "Jos Pa­rii­si on uudet kor­kea­kor­koi­set ken­gät, niin Brys­sel on van­hat mu­ka­vat toh­ve­lit."

Jo kät­te­ly­jo­nos­sa si­sään tul­les­sa Lady's Committee:n jäsen ojensi minulle juhlahuoneiston historiasta kertovan monisteen. Kun aloin silmäillä sitä, hän vitsaili ettei minun tarvitse sitä heti lukea, hymyili ja tönäisi käsivarteen. Rouva, joka antoi minulle Lady's Committee:n jäsenanomuskaavakkeen, taputti olalle ja sanoi: "Otamme miehiäkin jäseniksi." Lopuksi juttukaverimmekin taputti minua olalle.

Olen ku­vi­tel­lut, että nai­set ta­put­te­le­vat minua, koska olen vas­tus­ta­mat­to­man komea. Mutta entä jos he eivät ta­put­te­le­kaan ko­meaa mies­tä vaan söpöä pikku puu­de­lia? Mu­ka­va niin­kin, mutta tun­tuu aika eril­tä.

Ko­to­na puu­de­li tart­tuu päi­vän leh­teen.

—  Leh­des­sä ker­ro­taan per­heen­äi­dis­tä, jonka mie­les­tä on mu­ka­va että avio­mies hoi­taa ajat­te­lun, puu­de­li lukee vai­mol­leen.

—  An­nan­han mi­nä­kin sinun aja­tel­la ihan mitä ha­luat, vaimo vas­taa.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Puudelin elämää > Musiikkia? ()

Mu­siik­kia?

Puo­len tun­nin poh­dis­ke­lun jäl­keen — pää­ruo­kaan siirrtyessämme — oi­val­lan, miks­ei oh­jel­ma ennen päi­väl­lis­tä toi­mi­nut niin kuin ha­lu­sin. En kui­ten­kaan lähde kes­ken päi­väl­li­sen tieto­ko­neel­le tes­taa­maan oi­val­lus­ta­ni, koska ei ole hyvä ryn­nä­tä suin päin ko­neel­le to­teut­ta­maan ideoi­taan vaan miet­tiä ensin rat­kai­su vähän val­miim­mak­si. Mie­les­sä häi­väh­ti sekin, ettei ole ollut hyvä jät­tää vai­moa yksin syö­mään. Päi­väl­li­sen ai­ka­na kek­sin monta uutta piir­ret­tä oh­jel­maa­ni. En muis­ta, mitä söim­me.

Jo vuo­sia sit­ten huo­ma­sin, että tieto­ko­neel­la­ni on Timidity-niminen ohjelma, joka kykenee tuottamaan melkein minkä hyvänsä istrumentin ääntä kunhan sille syöttää sopivia Midi-komentoja. Aavistelin MIDI-komentojen olevan muotoa: "Ala soittaa nuottia X voimakkuudella Y", "lopeta nuotin X soittaminen", "ala soittaa instrumenttia Z jne". Aavistukseni ei ollut aivan väärä, mutta kovin vajavainen: MIDI esit­te­ly

Oli­si­ko ko­neel­li­nen mu­siik­ki minun la­ji­ni? Pia­non soit­ta­mi­nen osoit­tau­tui vai­keak­si oppia. Juuri kun Ukko Nooa alkoi mie­les­tä­ni sujua, huo­ma­sin, että nuo­teis­sa­ni oli jo­tain soi­tet­ta­vaa myös va­sem­mal­le kä­del­le. Vasen kä­te­ni ei suos­tu­nut te­ke­mään eri asiaa kuin oikea. Ei edes sitä vähää, mitä Ukko Nooan nuo­tit vaa­ti­vat.

MIDI-komentoihin pe­reh­ty­mi­nen ja niitä tuot­ta­van oh­jel­man laa­ti­mi­nen kesti monta päi­vää, mutta sitä hie­nom­mal­ta tun­tui, kun itse tehty oh­jel­ma pau­kut­ti rum­pu­ja, näp­päi­li ki­ta­raa tai soit­ti ur­ku­ja va­lin­ta­ni mu­kaan. Mutta kovin yksi­toik­kois­ta "mu­siik­kia" oh­jel­ma­ni tuot­ti. In­tui­tion va­rai­set yri­tyk­se­ni moni­puo­lis­taa mu­siik­kia oh­jel­ma­ni pal­kit­si riita­soin­tui­sel­la ka­ko­fo­nial­la. Jätin oh­jel­man sik­seen ja pa­la­sin sen pa­riin vasta tänä ke­sä­nä.

Ehkä rytmi ei ollut oi­kein koh­dal­laan? We­bis­tä löy­sin teo­reet­tis­ta tie­toa tahti­la­jeis­ta sekä af­rik­ka­lai­sis­ta, in­tia­lai­sis­ta ja la­ti­na­lai­sis­ta ryt­meis­tä, jotka kaik­ki ha­lu­sin mu­kaan oh­jel­maa­ni. Has­sua kyllä, al­kei­den esit­te­lys­sä­kin käy­tet­tiin mi­nul­le vai­kei­ta mu­siik­ki­ter­me­jä. Miks­ei asioi­ta voi se­lit­tää ty­ves­tä puu­hun? Nyt kui­ten­kin luu­len ym­mär­tä­vä­ni, mitä tar­koit­taa 3/4, 4/4, 5/4 tai vaik­ka­pa (3+2+3)/8 tahti tai poly­ryt­mi­syys.

Vähä vä­häl­tä minua vie­tiin yhä sy­vem­mäl­le ma­te­ma­tiik­kaan ja yhä kauem­mas vai­mo­ni maail­mas­ta, johon tek­niik­ka ja ma­te­ma­tiik­ka eivät kuulu. Mai­nit­sin ker­ran vai­mol­le, että au­tom­me moot­to­ris­sa on viisi sy­lin­te­riä. Mi­nus­ta se oli kovin mie­len­kiin­tois­ta, koska kun olin pieni poika, moot­to­reis­sa oli yleen­sä 1, 2 tai 4 sy­lin­te­riä. Tosi isois­sa moot­to­reis­sa oli 6 tai 8 sy­lin­te­riä, mutt­ei kos­kaan pa­ri­ton­ta mää­rää.

—  Minua ei ihan hir­veäs­ti kiin­nos­ta mikä on sy­lin­te­ri, vas­ta­si vai­mo­ni.

3/4 tah­dis­sa tah­din pi­tuus on 3 1/4 nuot­tia ja tahti jae­taan kol­meen osaan, jois­ta en­sim­mäi­nen on pai­nol­li­nen — minun oh­jel­mas­sa­ni, en tiedä miten oi­keil­la muu­si­koil­la. 4/4 tah­dis­sa tah­din pi­tuus on 4 1/4 nuot­tia ja tahti jae­taan nel­jään osaan — bea­tiin, jois­ta en­sim­mäi­nen on pai­nol­li­nen ja kol­mas vähän ke­vyem­min pai­no­tet­tu. Jaan nämä osat edel­leen osa­bea­teik­si ja so­vel­lan samaa pai­no­tus­sään­töä, jos­kin ke­vyem­min.

Oh­jel­mas­sa­ni on nyt kah­dek­san sään­töä miten jakaa tahti osiin — bea­teik­si — bea­tit edel­leen osa­bea­teik­si ja nämä lo­pul­ta sä­ve­lik­si. Oh­jel­ma vaih­taa sa­tun­nai­ses­ti tätä sään­töä kol­men 4/4 tah­din — sä­keek­si kut­su­ma­ni jak­son — vä­lein. Ha­lu­sin vält­tää yksin­ker­tai­sia tyl­siä ryt­me­jä, mutta oh­jel­ma­ni tuot­taa nyt niin moni­mut­kai­sia ryt­mil­li­siä ra­ken­tei­ta, etten tun­nis­ta ryt­miä kuin har­voin.

Ryt­min sel­ven­tä­mi­sek­si li­sä­sin tah­tien vä­liin 1/4 nuo­tin tauon ja ly­hen­sin jo­kai­sen subbeatin vii­meis­tä nuot­tia yh­del­lä neljäosallaan. En ole varma, huo­maan­ko eron.

Ryt­min li­säk­si sä­vel­ten kor­keu­del­la­kin on mer­ki­tys­tä. Kut­su­ne­vat me­lo­diak­si kor­keu­den vaih­te­lun tuot­ta­maa efek­tiä. MIDI-komennoissa nuo­tin kor­keu­dek­si voi va­li­ta luvun vä­lil­tä 0-127 mikä kuu­lem­ma vas­taa ok­taa­ve­ja 0-10, 12 nuot­tia kus­sa­kin. Mi­ten­kö­hän sä­vel­tä­jät aset­te­le­vat nuot­tien kor­keuk­sia? We­bis­tä löy­sin pit­käl­ti ta­ri­naa, miten jaz­zia soit­taes­sa imp­ro­vi­soi­daan me­lo­diaa, mutta se oli kir­joi­tet­tu toi­sil­le jazz­muu­si­koil­le enkä ym­mär­tä­nyt siitä mi­tään.

Ar­ve­lin, että mitä yksin­ker­tai­sem­pi sään­tö, sitä var­mem­min väl­tän ka­ko­fo­nian. Ase­tin kun­kin tah­din­osan al­ka­maan edel­lis­tä osaa vähän ylem­pää, alem­paa tai sa­mal­ta kor­keu­del­ta. Samaa sään­töä so­vel­sin kun­kin tah­din­osan yk­sit­täi­sil­le sä­ve­lil­le. Eli jos oh­jel­ma tuot­taa kol­men tai nel­jän saman­kes­toi­sen nuo­tin "jonon", ne nou­se­vat tai las­ke­vat ell­eivät ole kaik­ki sa­mo­ja.

Soi­tan­to kuu­los­ti kovin "sä­röi­sel­tä". Onko vika kauittimassa vai syn­te­ti­saat­to­ri­oh­jel­mas­sa? Olen­ko lait­ta­nut syn­te­ti­saat­to­rin kaiun liian isok­si, koska ha­lu­sin mu­siik­ki­ni kuu­los­ta­van siltä kuin sitä soi­tet­tai­siin isos­sa sa­lis­sa.

Vai onko "särö" riita­soin­tu­ja? Kun pai­naa yhtä aikaa kahta pia­non kos­ke­tin­ta, ääni kuu­los­taa vä­lil­lä pa­rem­mal­ta, vä­lil­lä huo­nom­mal­ta. Ehkä kaik­ki sä­ve­let eivät ole oi­kein ka­ve­rei­ta.

We­bis­sä ker­rot­tiin mol­lis­ta, duu­ris­ta yms. Niis­sä ei käy­te­tä kaik­kia 12 nuot­tia vaan vain so­pi­vas­ti va­lit­tua seit­se­mää — jot­kut pär­jää­vät vii­den­kin nuo­tin as­tei­kol­la. Aloin käyt­tää vain "val­koi­sia kos­ket­ti­mia" ja riita­soin­nut vä­he­ni­vät. Vai tu­lin­ko sa­mal­la kor­jan­neek­si jon­kin muun vir­heen oh­jel­mas­ta?

Tähän asti olen luul­lut, että nuot­ti­vii­vas­tol­la on paik­ka kul­le­kin ok­taa­vin 12 nuo­til­le ja olen ih­me­tel­lyt — nuot­ti­avai­mien yms. li­säk­si eri­tyi­ses­ti ylen­nys- ja alen­nus­merk­ke­jä: Miks­ei lait­taa nuot­tia ri­vis­töl­lä ylem­mäs tai alem­mas jos sen paik­ka ei ole siinä, mihin se on piir­ret­ty? Vaan eipä vii­vas­tol­la tai­da­kaan olla paik­kaa kai­kil­le 12 nuo­til­le. Nuot­ti­vii­vas­to lie­nee kä­te­vä sä­vel­tä­jäl­le ja soit­ta­jal­le, mutta minun aja­tuk­sia­ni se on lä­hin­nä se­koit­ta­nut.

Sä­vel­tä­jän on ehkä mu­ka­va käyt­tää duuri­as­teik­koa, mutta oh­jel­mal­li­ses­ti tuli kovin ras­kaak­si yllä­pitää tie­toa siitä, mitä midi­as­tei­kon nuo­teis­ta 0-127 sopii käyt­tää. Pit­kän webin kai­ve­lun jäl­keen mi­nul­le sel­vi­si, mitkä sä­ve­let soi­vat har­mo­ni­ses­ti saman­ai­kai­ses­ti tai pe­räk­käin soi­tet­tu­na. Nuo­til­la ei ole väliä vaan nii­den vä­li­sel­lä erol­la, in­ter­val­lil­la. Aivan help­po ei ollut sel­vit­tää, mitkä sä­ve­let soi­vat har­mo­ni­ses­ti yh­teen, koska asiaa se­li­tet­tiin niin mo­nel­la eri ta­val­la ja mo­nel­la eri­lai­sil­la mer­kin­nöil­lä. Esi­mer­kik­si C-E-G on yhtä kuin I III V on puh­das kolmi­soin­tu. Eli kolme sä­vel­tä X1,X2,X3 soi­vat har­mo­ni­ses­ti mm. kun X2 on neljä puoli­sävel­as­kel­ta X1:tä kor­keam­mal­la ja X3 edel­leen X2:ta kolme puoli­sävel­as­kel­ta kor­keam­mal­la. 12 puoli­sävel­as­kel­ta taas on ok­taa­vi, mikä tar­koit­taa, että ok­taa­vin hyppy kak­sin­ker­tais­taa ää­neen taa­juu­den. (Taas on hyvä muis­tut­taa, että tämä ei ole mu­sii­kin oppi­kirja vaan ku­vaus tämän het­ki­ses­tä kä­si­tyk­ses­tä­ni mu­sii­kin teo­rias­ta.)

Riita­soin­tu­ja ra­joit­ta­ja sään­tö­ni mää­rää, että min­kään yhtäaikaa soi­vien sä­ve­lien vä­li­nen in­ter­val­li ei saa olla puoli­sävel­as­ke­li­na 1,6,8 eikä 10. Mi­kä­li eroa on yli ok­taa­vin, vä­hen­ne­tään ensin ero­tuk­ses­ta ko­ko­nai­set ok­taa­vit. Samaa sään­töä so­vel­lan osa­bea­tin nuo­teil­le. Oh­jel­ma saa ase­tel­la pe­räk­käin soi­tet­ta­vat osa­bea­tin sävel­kor­keu­det va­paas­ti kun­han ei käytä riita­soin­tui­sia nuot­te­ja ja py­syt­te­lee yhden ok­taa­vin si­säl­lä.

Mi­nul­le syn­tyi we­bis­sä sur­fa­tes­sa vai­ku­tel­ma, että säes­tet­täes­sä voi­daan käyt­tää kol­mi- tai neli­soin­tu­ja vah­vis­ta­maan tah­tia. Aluk­si oh­jel­ma­ni hyy­tyi yrit­täes­sään so­vit­taa eri soit­ti­mien kolmi­soin­tu­ja har­mo­ni­ses­ti yh­teen, mutta suos­tui lo­pul­ta sen te­ke­mään.

Millä tem­pol­la oh­jel­ma­ni kan­nat­tai­si sä­vel­lyk­siään soit­taa? Ja miten ker­toa ha­lut­tu tempo midi-kielellä?

Midi-kielisen kap­pa­leen alus­sa pitää ker­toa 1/4 nuo­tin kesto käyt­tä­mis­sä­ni midi-komennoissa. Se voi on­nek­si olla mikä hy­vän­sä nu­me­ro. Pää­tin ai­koi­naan, että 4/4 tah­ti­ni on 288 midin aika­yk­sik­köä pitkä, joten tuo luku on 72. Voin tie­tys­ti hui­ja­ta midi-syntetisaattoria soit­ta­maan kap­pa­lee­ni hi­taam­mal­la tem­pol­la väit­tä­mäl­lä, että nel­jäs­osa­nuot­ti­ni on vaik­ka­pa 48 yk­sik­köä pitkä, mutta kes­ken kap­pa­leen tem­poa ei voi kui­ten­kaan näin muut­taa.

Midi-komentojen se­kaan midi kap­pa­lee­seen voi lait­taa käs­kyn, joka mää­rit­tää tem­pon. Mu­sii­kin "perus­tempo" on kuu­lem­ma 120 bea­tia mi­nuu­tis­sa. Midi-komennoissa tämä ker­ro­taan il­moit­ta­mal­la, että 1/4 nuot­ti kes­tää 500000 mikro­se­kun­tia eli puoli sekunttia. Esi­mer­kik­si al­leg­ro (120-160 bea­tia mi­nuu­tis­sa) tar­koit­taa, että 1/4 nuot­ti kes­tää 375000—500000 mikro­se­kun­tia. 500000 mikro­se­kun­tia per 1/4 nuot­ti ei ole ih­mi­sel­le jär­ke­vä tem­pon il­mai­su, mutta sopii midi-laitteille.

Lai­toin oh­jel­man vaih­te­le­maan tem­poa 60%—140% perus­tem­pos­ta, mutt­en ollut varma, huo­ma­sin­ko sitä. Me­nee­kö ko­men­to pe­ril­le vai onko vaih­te­lu liian pien­tä minun ha­vai­ta? On­nek­si vaimo sanoi kuu­le­van­sa tem­pon vaih­te­lun. Siitä roh­kais­tu­nee­na ke­hi­tin oh­jel­maa niin, että sillä on tai­pu­mus aloit­taa kap­pa­le hi­taal­la tem­pol­la, soit­taa keski­osat vauh­dik­kaam­min ja hi­das­taa taas lop­pua kohti.

Oh­jel­ma­ni in­tou­tuu lait­ta­maan vä­lil­lä enem­män, vä­lil­lä vä­hem­män nuot­te­ja tah­tiin, mikä kuu­los­taa tem­pon vaih­te­lul­ta sekin. Sä­vel­tä­jät näyt­tä­vät pi­täy­ty­vän va­lit­se­maan­sa sään­töön jakaa tahti osiin kun taas oh­jel­ma­ni vaih­taa sään­töä muu­ta­man tah­din vä­lein. Pi­tää­kö minun ra­joit­taa sään­tö­jen va­li­koi­maa?

Ha­luan useam­man inst­ru­men­tin soit­ta­van yhtäaikaa jo sik­si­kin, että ha­lu­sin kuul­la poly­ryt­mis­tä mu­siik­kia, mutta kovin harva inst­ru­men­teis­ta­ni sopi toi­sen ka­ve­rik­si. Oh­jel­mal­li­sen syn­te­ti­saat­to­ri­ni useim­mat inst­ru­men­tit soi­vat sie­det­tä­väs­ti vain muu­ta­mal­la ok­taa­vil­la — ei­vät­kä tie­ten­kään sa­moil­la ok­taa­veil­la. Vain muu­ta­ma kel­paa yleis­käyt­töi­sek­si soit­ti­mek­si. Li­sä­sin oh­jel­maan mah­dol­li­suu­den ker­toa, millä ok­taa­veil­la se saa mi­tä­kin inst­ru­ment­tia soit­taa.

Oh­jel­man ke­hit­te­ly jat­kui ja jat­kui: Vä­lil­lä olin tyy­ty­väi­nen. Tun­sin tyh­jen­tä­nee­ni kaik­ki idea­ni ja voi­va­ni jät­tää oh­jel­man jää­hyl­le. Sit­ten sain taas jon­kin uuden aja­tuk­sen, jota läh­din suinpäin to­teut­ta­maan. Ensin kor­jaus yleen­sä epä­on­nis­tui tur­haut­ta­vas­ti. Idea­ni ei toi­mi­nut ol­len­kaan tai loppu­tulos kuu­los­ti ai­kai­sem­paa huo­nom­mal­ta. Van­haan ver­sioon en ha­lun­nut pa­la­ta, mutta uuden toi­mi­maan saa­mi­nen tun­tui tus­kai­sen yli­voi­mai­sel­ta. Kun­nes oh­jel­ma taas toimi — ehkä jopa pik­kui­sen en­tis­tä pa­rem­min.

Mu­sii­kin teo­rian ih­mei­den poh­dis­ke­lua vielä etääm­mäl­le in­hi­mil­li­ses­tä elä­mäs­tä vie­kin oh­jel­moin­ti.

Seu­raa­va esi­merk­ki on mu­sii­kin kan­nal­ta epä­olen­nai­nen, mutta oh­jel­moin­nin esit­te­lyn kan­nal­ta so­pi­vin löy­tä­mä­ni. Nu­me­rot 0-49 edus­ta­vat mi­nul­le seit­se­mää duuri­as­tei­kon nuot­tia seit­se­mäl­lä eri ok­taa­vil­la. En ha­lun­nut kuul­la kaik­kein ma­ta­lim­pia mö­ri­nöi­tä enkä kaik­kein pa­him­pia ki­mi­tyk­siä, joten jätin alim­mat ja ylim­mät ok­taa­vit pois. MIDI-komentoja var­ten oh­jel­man pitää las­kea, mikä MIDIn nuot­ti (nu­me­ro vä­lil­lä 0-127) vas­taa mi­tä­kin duuri­as­tei­kon nuot­tia ja toi­sin­päin.

Jos minun nuot­ti­ni on 22, olem­me ok­taa­vil­la kolme, koska 22/7 on 21 ja vähän pääl­le. Jako­jään­nös on 1, joten ky­sees­sä on kol­man­nen ok­taa­vin toi­nen duuri­as­tei­kon sävel eli d. MIDI ko­men­nois­sa ok­taa­vis­sa on tie­tys­ti 12 sä­vel­tä. Hyp­pään mö­reim­män ok­taa­vin yli, eli li­sään 12, sit­ten li­sään 12 ker­taa ok­taa­vien mää­rän — siis 3 esimerkkissä — ja vielä nuo­tin nu­me­ron 12-py­kä­läi­sel­lä as­tei­kol­la 0-11 — eli d on 2. Seu­raa­vas­sa las­ken­ta­sään­nöt prolog-ohjelmointikielellä:

Alla olen tes­tail­lut tätä pien­tä oh­jel­man­pät­kää. Prolog-tulkki osaa so­vel­taa sään­tö­jä etu- ja taka­perin, mistä on täl­lai­ses­sa oh­jel­moin­nis­sa pal­jon hyö­tyä.

Kol­man­nen ok­taa­vin sävel d siis on MIDI-nuotistolla nu­me­ro 50 ja minun duuri-numeroinnissani nuot­ti nu­me­ro 22. MIDI-nuotiston sävel nu­me­ro 51 ei sensijaan kuu­luu duuri­as­teik­koo­ni.

Vii­kon ku­lut­tua luo­vuin duuri­as­tei­kos­ta, joten tä­mä­kään pa­la­nen ei enää ole oh­jel­mas­sa­ni. Silti se esit­te­lee hyvin käyt­tä­mää­ni oh­jel­moin­ti­kiel­tä.

Oh­jel­moin­nis­ta in­nos­tu­neil­le lii­tän oh­jel­ma­ni tähän.

Vie­lä­kö muis­tat te­ras­sim­me juhla­päi­väl­li­sen, jonka ai­kai­sis­ta miet­teis­tä­ni tässä kir­joit­te­len?

video varalle, jos yo. ei toimi

Oh­jel­moin­ti täyt­tää mie­len ko­ko­naan ja vie ajat­te­lun aivan omaan, in­hi­mil­li­sel­le elä­mäl­lä vie­raa­seen moo­diin. Vai­mon ja tieto­ko­neen kans­sa ei osaa seu­rus­tel­la sa­ma­na päi­vä­nä. Aivo­voi­mis­te­lu­na oh­jel­moin­ti on moni­puo­li­sem­paa kuin su­do­kut, sana­ris­ti­kot tai tieto­ko­nei­den pa­sians­sit ja miina­ha­ra­vat, mutta ai­heut­taa myös voi­mak­kaam­man riip­pu­vuu­den.

"Bän­di­ni" oli kaa­tua in­ter­net-le­vi­tyk­sen tek­ni­siin on­gel­miin. Mu­sii­kin tie­dos­to­muo­to­ja on kym­me­niä ja niis­tä on yhtä vai­kea ottaa sel­vää kuin mu­sii­kin teo­rias­ta: Jot­kut muo­dot on pa­ten­toi­tu, jot­kut vain yhden val­mis­ta­jan suo­si­mia ja jot­kut va­pai­ta, har­ras­ta­jien yh­des­sä ke­hit­tä­miä ja ylei­seen käyt­töön an­ta­maa open sourcea. Tus­kin mi­nul­ta alet­tai­siin pe­rä­tä li­sens­si­mak­sua mp3 tie­dos­to­jen ja­ka­mi­ses­ta, mutta minä tuen open source softwarea, koska sitä it­se­kin hyö­dyn­nän.

Micro­soft ei mie­lel­lään tue kuin omia ke­hi­tel­miään — siltä vai­kut­taa. Eli win­dow­siin saat­taa jou­tua la­taa­maan lisä­osan . Sen lataamisen jälkeen ainakin kotimme Windows-kone osasi toistaa allaolevat. Kussakin näytteessä on enimmän aikaa äänessä kaksi eri soitinta, jotka soittavat joko molemmat 3/4 tai 4/4 tai sitten toinen soittaa 3/4 ja toinen 4/4 tahdissa.

(Päi­vi­tys syys­kuu 2010: Kun ko­kei­lin, toi­mii­ko mu­siik­ki­oh­jel­ma­ni uu­des­sa tieto­ko­nees­sa­ni, löy­sin oh­jel­mas­ta muu­ta­man vir­heen. Sa­mal­la vi­rit­te­lin vähän soin­tia. Loppu­tulos kuu­los­ti ai­kai­sem­paa pa­rem­mal­ta, joten lai­toin uudet mu­siik­ki­näyt­teet kuultavaksi.)

ki­ta­rat, tahti­laji 1

pu­hal­ti­mia, tahti­laji 1

piano+harp­pu, tahti­laji 1

huiluilua ja kil­ku­tus­ta, tahti­laji 1

pu­hal­ti­mia, tahti­laji 2

oboet

piano+harp­pu, tahti­laji 2

urut, tahti­laji 1

huiluilua ja kil­ku­tus­ta, tahti­laji 2

jou­set, tahti­laji 1

jou­set, tahti­laji 2

ki­ta­rat, tahti­laji 2

pa­li­kat

Me­kaa­ni­sel­ta­han tuo kuu­los­taa. Mieli te­ki­si saada soi­tan­toon in­hi­mil­lis­tä elä­vyyt­tä, vaan sel­lai­sen yrit­tä­mi­nen lie­nee kuin iki­liik­ku­jaa al­kai­si puu­ha­ta. Ryt­mil­le ja har­mo­nial­le voi laa­tia sään­tö­jä, mutta me­lo­dian an­ne­taan ym­mär­tää ole­van jo­tain tai­teel­li­sem­paa.

Kaj Stevall on ha­vain­nol­lis­ta­nut, miten tai­teen perus­asioi­den hallitseminen ei vielä tuota tai­det­ta. vaan lisänä pitää olla joku sykähdyttävä inhimillinen oivallus. Tässä jo on joku pikku sykähdys ;-)

Var­si­nai­sen me­lo­dian ke­hit­te­lyn si­jaan olen yrit­tä­nyt li­sä­tä vaih­te­lua. Vä­lil­lä käy­te­tään bea­tin sä­ve­lil­le nou­se­vaa, vä­lil­lä las­ke­vaa jär­jes­tys­tä ja jos­kus taas va­paa­ta. Tahti jae­taan vä­lil­lä isom­piin, vä­lil­lä pie­nem­piin osiin.

Minun oh­jel­moin­ti­har­joi­tuk­se­ni oli — toi­vot­ta­vas­ti saan jä­tet­tyä oh­jel­man edes muu­ta­mak­si kuu­kau­dek­si — jou­ta­van­päi­väi­nen leik­ki, mutta vas­taa­van in­nos­tuk­sen voi löy­tää mo­niin työ­teh­tä­viin­kin: Mo­ti­voi­da voi muu­ten­kin kuin ra­hal­la. Usein riit­tää, kun varoo demotivoimasta työ­ka­ve­rei­taan, alai­siaan — ja esi­mie­hiään.

"Oi­keas­sa työs­sä on pal­jon ikä­viä teh­tä­viä, jotka on pakko tehdä että syn­tyi­si tu­los­ta, kun taas har­ras­te­li­ja voi tehdä vain mu­ka­via jut­tu­ja." Näin pe­rus­tel­laan piis­kaa­mal­la mo­ti­voin­tia.

Vai oli­si­ko toi­sin­päin? Har­ras­te­li­jal­la ei usein­kaan ole hyö­dyl­li­syy­den tun­teen eikä ri­kas­tu­mi­sen toi­von tuo­maa mo­ti­vaa­tio­ta, mutta ai­kaan­saa­mi­sen halu vaa­tii kui­ten­kin puur­ta­maan tyl­siä­kin hom­mia.

Mel­kein sain kiin­ni jos­tain mo­ti­vaa­tioon liit­ty­väs­tä aja­tuk­ses­ta. Ehkä aja­tus kyp­syy ja antaa myö­hem­min ai­het­ta omaan jut­tuun­sa.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Belgia ja belgit — ensivaikutelmia > Arkisia kohtaamisia ()

Ar­ki­sia koh­taa­mi­sia

Hel­sin­gin ka­duil­la kä­vel­les­sä tun­tuu toi­si­naan kuin olisi tur­na­jai­sis­sa. Ei tääl­lä­kään kä­vel­lä so­ti­laal­li­sen täs­mäl­li­ses­ti kadun oi­keaa lai­taa, mutta pikku vil­kai­sul­la var­mis­te­taan, mitä kaut­ta luo­via ohi. Jär­jel­lä aja­tel­len ihan mi­tä­tön juttu, mutta tun­tuu ys­tä­väl­li­sel­tä: Ihan kuin oli­sin no­tee­rat­tu pulua kor­keam­mal­le. Tuol­lai­sen jäl­keen puh­keaa spon­taa­niin an­teek­si­pyyn­töön, jos tulee tör­mäil­leek­si.

Parin kuu­kau­den pääs­tä Brys­sel alkaa tun­tua Hel­sin­gil­tä. Ehkä olin alus­sa vie­ras­korea ja väis­te­lin on­nel­li­se­na siitä, että on­nis­tuin puik­ke­leh­ti­maan ka­dul­la toik­ka­roi­vien vä­lis­tä. Tä­kä­läi­set jalan­kul­ki­jat edel­lyt­tä­vät au­to­jen väis­tä­vän heitä myös sil­loin, kun he kä­ve­le­vät päin pu­nais­ta. Jonkimmoinen it­sek­kyy­den häi­väh­dys?

Erään kir­jan pää­hen­ki­lö oli syn­ty­nyt Suo­meen, vaik­ka oli sie­lul­taan ruot­sa­lai­nen. Sama ti­lan­ne, kuin mie­hen ruu­mii­seen syn­ty­neel­lä nai­sel­la. Olen­ko­han minä Eu­roop­paan syn­ty­nyt ja­pa­ni­lai­nen, koska jou­he­vim­min muis­tan liik­ku­mi­sen su­ju­neen To­kios­sa. Kul­jin usein maail­man vilk­kaim­mal­la metro­ase­mal­la, josta lui­kah­taa päi­vit­täin läpi ai­na­kin pää­kau­pun­ki­seu­dul­li­nen väkeä, ellei koko Suo­men asu­jai­mis­ton ver­ran kul­ki­joi­ta. Heil­le tois­ten huomioonottaminen oli yhtä luon­nol­lis­ta kuin meil­le hen­git­tä­mi­nen.

Tu­ris­ti­op­paan mu­kaan bel­gia­lai­seen kans­sa­käy­mi­seen kuu­lu­vat vuo­laat — ai­na­kin suo­ma­lai­sit­tain vuo­laat — koh­te­liai­suu­det. Siitä huo­li­mat­ta tä­kä­läi­set suh­tau­tu­vat hyvin ys­tä­väl­li­ses­ti sii­hen, että minä osaan hädin tus­kin tök­säyt­tää muu­ta­man asiaa­ni liit­ty­vän sanan. Ään­tä­myk­se­ni on niin kau­ka­na rans­ka­lai­ses­ta, että harva minua on ai­kai­sem­min ym­mär­tä­nyt, mutta tä­kä­läi­set ovat il­mei­ses­ti tot­tu­neet kai­ken­lai­seen mon­ger­ruk­seen.

Ti­la­sim­me ko­tiin­kul­je­tuk­sen soh­val­le. Sa­noim­me, että ulko­nos­tu­ria ei voi käyt­tää, koska meil­lä on niin pie­net ik­ku­nat, mutta meil­lä on lupa käyt­tää his­siä ja por­tai­ta.

—  Eihän tämä mahdu his­siin, pie­nem­pi soh­van kan­ta­jis­ta to­te­si.

—  On­nek­si rappu on väljä, iloit­sin.

—  Emme saa kan­taa ta­va­roi­ta kuin ala­ker­taan asti. Jos teem­me yh­den­kin poik­keuk­sen, kohta kaik­ki vaa­ti­vat meitä kan­nis­ke­le­maan ta­va­roi­ta ties minne, eikä ku­kaan enää tilaa nos­tu­ria.

—  Eihän näis­tä ik­ku­nois­ta saa nos­tu­ril­la mi­tään si­säl­le, intin. — Muut­to­mie­het­kin kan­toi­vat isot huone­kalut ylös. Kul­je­tus­ta ti­la­tes­sam­me ker­roim­me, että soh­vat ei mahdu ik­ku­nois­ta si­sään.

Ka­ve­ri soit­taa IKEAlle.

—  Ette kuu­lem­ma ker­to­neet his­sin mit­to­ja.

—  Asia­kas­pal­ve­luun kuu­luu kysyä, jos joku olen­nai­nen tieto jää saa­mat­ta.

—  Olisi hir­veä vaiva ky­sel­lä jo­kai­sel­ta os­ta­jal­ta his­sin kor­keut­ta. Jo­kai­sen pitää itse ker­toa olen­nai­set tie­dot.

Jos­sain kult­tuu­ris­sa olisi luon­te­vaa sanoa vaik­ka­pa: "Kul­je­tus­fir­mam­me ka­ve­rit eivät yleen­sä suos­tu kan­ta­maan ta­va­roi­ta ra­pus­sa. Olet­ko varma, että sohva mah­tuu his­siin­ne?" Mutta tääl­lä ei aja­tel­la asiak­kaan puo­les­ta. Har­mi­tel­laan vaan, että aina sama juttu näi­den ulko­maa­lais­ten kans­sa.

Soi­tin avuk­si pai­kal­lis­ta kiel­tä kun­nol­la osaa­van tutun.

—  Mikä ku­nin­ga­tar hän luuli ole­van­sa? Muu­ten oli­sin voi­nut yrit­tää­kin soh­van kan­ta­mis­ta ylös, mutta en enää tämän jäl­keen.

Enpä usko, että hän mis­sään ta­pauk­ses­sa olisi suos­tu­nut. Muu­ta­man tun­nin päh­käi­lyn jäl­keen pää­dyim­me sii­hen, että ka­ve­rit nos­ti­vat soh­vat talon ala-au­laan. Sa­noin, että pyy­dän ka­ve­rei­ta aut­ta­maan nii­den ylöskantamisessa. Kan­noim­me soh­vat il­lal­la vai­mon kans­sa ylös. Vähän tuli hiki ja ker­ran jou­duim­me le­pää­mään mat­kal­la.

Alun­perin ka­ve­rit tun­tui­vat mi­nus­ta työn­pa­koi­li­joil­ta. Sel­lai­sil­ta, joita seu­ra­sin ra­ken­nus­työ­maal­la Hel­sin­gis­sä, kun ta­va­ran­toi­mit­ta­jan pa­ket­ti­auto juut­tui lu­meen.

—  Harmi, ettei voida tulla työn­tä­mään näin kahvi­tauol­la, nau­res­ke­li jouk­ko työ­maan väkeä.

Työn­sin ka­ve­rin liik­keel­le ja pa­ke­nin pai­kal­ta her­jaus­ten saat­te­le­ma­na.

Lop­pu­jen lo­puk­si aloin ym­mär­tää kul­je­tus­fir­man ka­ve­rei­ta. Soh­van saa­mi­nen pe­ril­le asti olisi vaa­ti­nut heil­tä pal­jon ta­val­lis­ta enem­män pon­nis­te­lua. Oli­si­ko siitä pi­tä­nyt tar­jo­ta yli­mää­räis­tä? Se­kään kuin ei tunnu tääl­lä nor­maa­lil­ta käy­tän­nöl­tä.

Brys­se­lis­sä aje­le­maan tot­tu­nut ka­ve­ri jou­tui Hel­sin­gis­sä han­ka­luuk­siin: "Sun­nun­tai­aa­mu­na katu oli lähes tyhjä. Lai­toin vil­kun oi­keal­le. Ta­ka­na lähin auto oli parin­kym­me­nen met­rin pääs­sä. Vaih­doin rau­hal­li­ses­ti kais­taa. Seu­raa­vas­sa ris­teyk­ses­sä takaatullut ajoi rin­nal­le ja syyt­ti minua kiilamisesta hänen kaistalleen.

Kym­me­nen mil­joo­nan asuk­kaan Bel­gias­sa kuo­lee lii­ken­tees­sä yli tuhat hen­keä vuo­des­sa. Jos suo­ma­lai­set au­toi­li­jat ah­det­tai­siin yhtä ah­taa­seen maa­han, ehkä ti­lan­ne olisi yhtä huono.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Belgia ja belgit — ensivaikutelmia > Politiikka ()

Po­li­tiik­ka

Minun "ar­vauk­se­ni" erääs­tä lehti­ju­tus­ta: Puh­das­kieli­syyt­tä vaa­li­vat flaa­mit kä­vi­vät tus­saa­mas­sa yli kaik­ki rans­kan­kie­li­set teks­ti erääs­tä haju­vesi­liik­kees­tä.

Wallonit — rans­kan­kie­li­sel­lä alueel­la asu­vat — ovat yli­mie­li­siä ja elä­vät mei­dän kus­tan­nuk­sel­lam­me, väit­tä­vät fa­naat­ti­sim­mat flaa­mit. Wallonian ta­lous ei tällä het­kel­lä ole yhtä hy­väs­sä kun­nos­sa kuin Flan­de­rin.

Ko­lum­nis­ti spe­ku­loi Brys­se­lin käy­tä­väl­lä. Hän ehdottaa, että jos Belgia jakaantuu kahtia, Brysselin yhteys Walloniaan pitää varmistaa samoin kuin aikoinaan Länsi-Berliinin yhteys länteen ja Kaliningradin yhteys äiti-Venäjään.

Ka­ve­ri ker­toi flaa­mien vuo­tui­ses­ta pyörä­ret­kes­tä Brys­se­lin ym­pä­ri. Kyse ei ole har­mit­to­mas­ta sun­nun­tai­pyö­räi­lys­tä vaan voi­man­osoi­tuk­ses­ta. Vasta­ve­to­na fa­naat­ti­sim­mat rans­kan­kie­li­set käy­vät kään­te­le­mäs­sä opas­te­viit­to­ja osoit­ta­maan harha­po­luil­le. Saat­ta­vat­pa jopa ri­po­tel­la nas­to­ja rei­til­le. Erääl­lä vi­ral­li­sel­la vie­rai­lul­la yksi isän­nis­tä oli edel­li­se­nä vii­kon­lop­pu­na mur­ta­nut kä­ten­sä Brys­se­lin ym­pä­ri­ajos­sa.

Expatien leh­des­sä Mal­ta­lai­nen dip­lo­maat­ti va­lit­ti tä­kä­läis­tä kieli­po­li­tiik­kaa. "Ym­mär­sim­me toi­siam­me eng­lan­nin kie­lel­lä var­sin hyvin, mutta vir­kai­li­ja kiel­täy­tyi ot­ta­mas­ta muut­to­il­moi­tus­ta vas­taan eng­lan­nik­si. Vi­ral­li­sen mää­räyk­sen mu­kaan pitää kuu­lem­ma ottaa hol­lan­nin­kie­li­nen tulk­ki mu­kaan, ellei itse osaa hol­lan­tia."

Le Soir on toistaiseksi ollut pääasiallinen tietolähteeni. Odotan innolla internet-yhteyttä ja mahdollisuutta perehtyä Flanders today-sivustoon.

"Jos luu­let ym­mär­tä­vä­si Bel­gian sisä­po­li­tiik­kaa, olet saa­nut vää­rää in­for­maa­tio­ta", va­lis­ti rans­kan opet­ta­ja­ni. Minä en tiedä vielä juuri mi­tään Wallonian, Flan­de­rin enkä Brys­se­lin puo­lueis­ta enkä po­lii­ti­kois­ta. Silti aika ajoin yl­lä­tän it­se­ni tun­te­mas­ta sym­pa­tiaa jo­tain osa­puol­ta koh­taan. Ihmis­mieli ke­hit­tää vaik­ka tyh­jäs­tä pe­rus­te­lut puo­len va­lin­nal­le.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Belgia ja belgit — ensivaikutelmia > Rikollisuus ()

Ri­kol­li­suus

Tasku­var­kaat ovat kuu­lem­ma näp­pä­riä — mo­nel­ta on lom­pak­ko hä­vin­nyt povi­tas­kus­ta­kin aivan huo­maa­mat­ta. Asun­to­mur­toi­hin pitää kuu­lem­ma va­rau­tua. Var­kaat saat­ta­vat olla eri­kois­tu­nei­ta vaat­tei­siin, ho­peaan, ko­rui­hin tai elekt­ro­niik­kaa ja jät­tä­vät heil­le so­pi­mat­to­mat ta­va­rat rau­haan. Auto­ryös­tä­jä voi odot­taa pi­meäs­sä park­ki­hal­lis­sa.

Suur­ta huo­mioi­ta sai oi­keu­den­käyn­ti, jossa kaksi nuor­ta sai pit­kät tuo­miot, koska he MP3-soi­tin­ta ryös­täes­sään puu­kot­ti­vat kuo­liaak­si soit­ti­men nuo­ren omis­ta­jan.

Muu­ta­man päi­vän kaik­ki va­roi­tuk­set oli­vat tuo­rees­sa muis­tis­sa ja pidin jo­kais­ta ka­dul­la minua vil­kai­se­vaa tai lä­hel­le tu­le­vaa mies­tä po­ten­tiaa­li­se­na tasku­var­kaa­na. Vii­kon pääs­tä aloin taas hy­myil­lä ren­nos­ti.

En ole kuul­lut, että tääl­lä pa­hoin­pi­del­täi­siin si­vul­li­sia huvin vuok­si, enkä ole näh­nyt ag­gres­sii­vi­sia hu­ma­lai­sia. Hel­sin­gin yössä kuu­lee usein jon­kun pot­ki­van ros­kik­sia ja pa­him­mil­laan vielä huu­ta­van: "Ha­luan tap­paa jon­kun."

Olen ehkä ym­mär­tä­nyt vää­rin, mutta kä­sit­tääk­se­ni tä­kä­läi­nen hu­ma­lai­nen käyt­täy­tyy sil­miin­pis­tä­vän hil­li­tys­ti ja as­kel­taa huomiotaherättävän va­ro­vai­ses­ti ettei liika juo­mi­nen pal­jas­tui­si. Sam­mu­nei­ta ei makaa ka­duil­la.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Pistäytymisiä Brysselin ulkopuolella > 78 astetta pohjoista leveyttä ()

78 as­tet­ta poh­jois­ta le­veyt­tä

Tie­dän, että ret­kel­lä läh­ti­jöil­lä on ajo­haa­la­reis­saan mu­ka­van läm­min, ellei pe­rä­ti hiki, mutta silti aja­tus ulko­ilma­ret­kes­tä puis­tat­taa. Olen sisä­vaat­teis­sa ja -20 asteinen viima tun­tuu py­säh­ty­vän vasta lui­hi­ni. Ki­pai­sen si­säl­le läm­pi­mään, kei­tän kah­vit, is­tah­dan I:n tieto­ko­neen ää­rel­le ja kat­se­len ik­ku­nan ta­ka­na kevät­au­rin­gos­sa pöl­lyä­vää lunta. Tä­nään en kai­paa arktisisia olo­suh­tei­ta tämän lä­hem­mäk­si.

Troms­sas­ta nous­tua näen tal­vi­sen Jää­meren: Val­koi­nen laiva hal­koo si­nis­tä tyyn­tä ulap­paa kirk­kaas­sa au­rin­gon pais­tees­sa. Nä­ky­mä on kuin Itä­meren ris­tei­lyn mai­nok­ses­ta. Onhan jo maa­lis­kuun vii­mei­nen päivä, mutta olin silti odot­ta­nut jo­tain ark­ti­sem­paa.

Longyearbyeniin laskeuduttaessa kone pöllyttää irtolunta. Pakkasta on 22 astetta. Kentän poikki kävellessäni kuulen korvissani tasaisen napatuulen suhinan.

Matka­lauk­ku­hihna on si­sään tul­taes­sa heti oven pie­les­sä. Oi­keas­taan se on rink­ka­hihna — vain mi­nul­la ja Ber­ge­ni­läi­sel­lä elä­ke­läis­paris­kun­nal­la on matka­lauk­ku. Salin vas­tak­kai­sel­la lai­dal­la läh­te­vät mat­kus­ta­jat jo­not­ta­vat turva­tar­kas­tuk­seen. Esi­mer­kil­li­sen sel­keä ja hel­pos­ti hah­mo­tet­ta­va rat­kai­su. Brys­se­lin ken­tän la­by­rin­tis­sä jou­tuu men­nen tul­len ra­vaa­maan kilo­metri­tol­kul­la tie­tä­mät­tä missä on.

Longyearbyenin lento­kent­tä avat­tiin 1975. Lento­ko­neet al­koi­vat tuoda tuo­rei­ta he­del­miä, vi­han­nek­sia, sa­no­ma­leh­tiä, nau­hoi­tet­tu­ja TV-oh­jel­mia, fluns­sia, virka­mie­hiä ja kan­san­edus­ta­jia. Van­han ajan elä­män­meno hä­vi­si ja Longyearbyenissä alet­tiin elää kuin missä hy­vän­sä Nor­ja­lai­ses­sa kau­pun­gis­sa. Hal­lin­to siir­ret­tiin kai­vos­yh­tiöl­tä yh­teis­kun­nal­le ja alet­tiin ra­ken­taa perhe­asun­to­ja, päivä­ko­te­ja ja sen sel­lais­ta.

Myö­hem­min tänne hou­ku­tel­tiin yli­opis­to ja annettiin periksi turismin houkutuksille. Vanhat parakit uudistettiin opiskelija-asunnoiksi ja hotelleiksi, joihin houkuteltiin henkilökuntaa Thaimaasta asti. Montaa kymmentä muuta kansallisuutta täällä jo asuikin.

Lento­ken­tän oven pie­les­sä odot­taa bussi.

—  Siel­lä on vain yksi bussi eikä se lähde ennenkuin kaik­ki ovat kyy­dis­sä”, on I. opas­ta­nut, mutta var­muu­den vuok­si kysyn kui­ten­kin kul­jet­ta­jal­ta:

—  Es-kö Ni åker till Nybyen?

Edel­li­sen päi­vän rans­kan ko­keen jäl­jil­tä kieli ei pysy skandinaaviskalla.

—  Yes, vas­taa kul­jet­ta­ja.

Kuu­los­ti­ko­han ky­sy­myk­se­ni eng­lan­nil­ta?

Olen päät­tä­nyt, etten puhu eng­lan­tia kuin hätä­ti­las­sa. Yri­tys pär­jä­tä nor­jan kie­lel­lä tuo mu­ka­vas­ti mie­leen parin­kym­me­nen vuo­den ta­kai­sen Nor­jas­sa asu­mi­sen.

Kal­lis­ta­mal­la pää­tä­ni so­pi­vas­ti oi­keal­le kuu­len napa­tuu­len su­hi­nan bus­sin si­säl­lä­kin. Mutta sit­ten kor­vis­sa­ni nak­sah­taa ja ”napa­tuuli” tyyn­tyy.

Nybyen on yhtä kuin muu­ta­ma kai­vos­mies­ten pa­rak­ki Longyearbyenin lai­dal­la. Osa pa­ra­keis­ta on ho­tel­le­ja, osa opis­ke­li­ja-asun­to­ja. Pari sataa met­riä kauimmalta pa­ra­kil­ta jää­ti­kön suun­taan nö­köt­tää han­ges­sa yk­si­näi­nen telt­ta. Saman oloi­nen kuin Nuuskamuikkusella muumi­kir­jois­sa. Tel­tas­sa asuu opis­ke­li­ja­nei­to­nen — ai­na­kin sil­loin täl­löin. Yksi ar­ve­lee hänen sääs­tä­vän, toi­nen ar­vos­ta­van omaa rau­haa. Ka­ve­ri­naan tel­tas­sa hä­nel­lä on ki­vää­ri jää­kar­hu­jen va­ral­ta.

Kir­jau­dun ho­tel­lii­ni ja menen tien toi­sel­le puo­lel­le I:n käm­pil­le. Kohta si­sään tulee ka­ve­ri, joka ker­too lumi­vyö­ryn tuk­ki­neen kes­kus­tas­ta tu­le­van tien. Olen siis ju­tel­lut ka­ve­rin kans­sa, jonka auton edit­se on pyyh­käis­syt lumi­vyöry! San­ka­ri mel­kein it­se­kin ;-)

Tämä ei näytä ol­leen mi­kään James Bond lumi­vyöry, joka pyyh­kii rinne­ho­tel­le­ja alas laak­soon kuin tuli­tikku­as­ke­ja, mutta vaa­ral­li­nen kui­ten­kin. Saman­lai­nen on tap­pa­nut moot­to­ri­kelk­kai­li­jan viime vii­kol­la, joten Sysselman suljetuttaa tien. Seu­raa­va­na päi­vä­nä loput ki­nok­set säi­ky­tel­lään dy­na­mii­til­la alas rin­teil­tä. Ho­tel­li­ni koh­dal­la lumet kui­ten­kin jä­tet­tiin rin­teel­le ja ho­tel­li­ni taka­piha sul­jet­tiin TV:n po­lii­si­sar­jois­ta tu­tul­la nau­hal­la.

Sysselman tun­tuu ole­van kai­kes­sa mu­ka­na kuin ah­ke­ra talk­ka­ri. Minun kieli­tai­to­ni mu­kaan ”syssla med” tar­koit­taa puu­has­te­lua, joten Sysselman lie­nee puu­has­te­li­jan ta­pai­nen puuha­mies. Eng­lan­nik­si Sysselman on Governor - ku­ver­nöö­ri. Vie­rai­den kiel­ten vi­vah­teis­ta ei aina saa sel­vää.

—  Se on tuo lähin kelk­ka, jonka keu­las­sa lukee vih­reäl­lä ECO, vuok­raa­mon kassa osoit­taa pi­hal­le. — Espen tulee kohta pe­räs­tä opas­ta­maan teitä.

Espen tulee ja kat­se­lee vaie­ten, kun JP esit­te­lee kelk­kaa.

—  En ole aiem­min aja­nut täl­lais­ta veh­jet­tä, sanon Espenille ava­tak­se­ni kes­kus­te­lun.

—  Eipä tuo ole sen kum­mem­pi kuin muut­kaan kel­kat, Espen vas­taa.

Ajaes­sa­ni kelk­kaa käm­pil­le en riko kolmenkympin taa­ja­ma­ra­joi­tus­ta ja kes­kus­taa hal­ko­val­la joel­la jätän rei­lun mar­gi­naa­lin viidenkympin ra­joi­tuk­seen. Väylä on kuop­pai­nen ja li­säk­si kelk­ka sui­ker­taa oma­val­tai­ses­ti oi­keal­le ja va­sem­mal­le. Tällä pät­käl­lä en siis va­li­tet­ta­vas­ti vielä ko­ke­nut miltä ajo­viima tun­tuu, kun aje­taan taa­ja­man ulko­puo­lel­la sal­lit­tua kahdeksaakymppiä.

Vuok­raa­mo antoi ky­pä­rän alle lai­tet­ta­vak­si Nor­jas­sa ”finlandshättanina” tun­ne­tun naa­man peit­tä­vän villa­hupun, jossa on vain sil­mien koh­dal­la aukko. Ku­kaan pai­kal­li­nen kelk­kai­li­ja ei käytä mois­ta talvi­sodan ai­kais­ta va­rus­tus­ta. Kaula­lii­nal­la vah­vis­tet­tu­na se pitää pos­ket su­li­na, mutta ohjaa hen­gi­tys­ilman huur­rut­ta­maan niin ajo­lasit kuin omat­kin la­si­ni. Eikä huur­re kuivu it­ses­tään vaan jää­tyy niin, että la­se­ja pitää aika ajoin su­la­tel­la.

Seu­raa­va­na aa­mu­na läh­dem­me ret­kel­le. JP ajaa edel­lä, I pe­räs­sä ja minä istun I:n kyy­dis­sä. En tun­te­nut tar­vet­ta ky­sel­lä, minne men­nään. 20 vuot­ta sit­ten — auto­lo­mil­la — minä ajoin ja I. istui sis­kon­sa kans­sa taka­pen­kil­lä isom­min ky­se­le­mät­tä minne olim­me me­nos­sa ja mitä oli odo­tet­ta­vis­sa.

Kir­joit­ta­ja­kurs­sil­la opas­tet­tiin, että omia luon­to­elä­myk­siään ei kan­na­ta yrit­tää ko­pioi­da lu­ki­jan pää­hän. Mitä yk­si­tyis­koh­tai­sem­min kir­joit­ta­ja kuvaa esi­mer­kik­si lap­suu­ten­sa mökki­ran­nan he­rät­tä­miä tun­te­muk­sia, sen var­mem­min lu­ki­ja puu­tuu. Kul­la­kin on oma ta­pan­sa kokea, joten kir­joit­ta­ja voi vain antaa lu­ki­jal­le ai­nek­sia luoda oman ko­ke­muk­sen­sa. Harmi kyllä, en muis­ta, miten se neu­vot­tiin te­ke­mään. Ku­vi­tel­kaa siis it­sen­ne päi­väk­si ku­vien mai­se­miin läm­pi­mäs­ti pu­keu­tu­nee­na. Vauh­tia on 40-70 km/t rei­tin kuop­pai­suu­den mu­kaan. Kel­kan moot­to­rin hu­ri­na estää kes­kus­te­lun, joten mai­se­mia kat­se­lee omas­sa rau­has­saan. Takapenkkiläisenä minun ei tar­vin­nut kes­kit­tyä aja­mi­seen. Riit­ti, että pidin kun­nol­la kiin­ni.

—  Voi­sin­ko ai­ka­ni ku­luk­si ka­vu­ta ot­ta­maan pari kuvaa pa­ra­kin ta­ka­na ole­val­ta kuk­ku­lal­ta?, kysyn I:ltä.

—  Kylän ulko­puo­lel­le ei voi mennä, ennen kuin JP palaa ko­tiin pys­syn kans­sa.

Yhden pys­syn ta­lous on tääl­lä kuin yhden auton ta­lous Suo­men maa­seu­dul­la tai lä­hiöis­sä. Kylän ulko­puo­lel­le ei saa mennä ilman kun­nol­lis­ta ki­vää­riä, koska Svalbardilla — pinta-alal­taan noin vii­des­osa Suo­mes­ta — elää kol­mi­sen­tu­hat­ta jää­kar­hua, jol­lai­sel­le ih­mi­nen voi kel­va­ta väli­pa­lak­si, ellei pyyn­ti­onni ole suo­nut hyl­kei­tä. Toki jää­karhu voi lä­hes­tyä vain ute­liai­suut­taan tai leik­kiäk­seen — Husky ja jää­karhu — mutta ohjeiden mukaan on parasta olettaa, että se lähestyy syöntiaikeissa.

Jää­karhu on rau­hoi­tet­tu ja jää­kar­hun tap­pa­mi­ses­ta jou­tuu oi­keu­teen, jossa ar­vioi­daan, oliko ky­sees­sä aito hätä­var­je­lu.

Tääl­lä voi jäädä auton, moot­to­ri­kel­kan tai lumi­vyö­ryn alle, eksyä sok­ko­na lumi­py­rys­sä ja pa­lel­tua, pu­do­ta jäi­hin, hump­sah­taa jää­tik­kö­rai­lon pääl­le ki­nos­tu­neen lumi­kan­nen läpi jne. Miksi kai­kis­ta vaa­rois­ta jää­karhu sä­väyt­tää eni­ten? Ehkä siksi, että jää­kar­hun koh­taa­mi­seen voi ku­vi­tel­la vah­van draa­man kaa­ren. Ru­ti­noi­tu­nut Holly­wood käsi­kir­joit­ta­ja luo jän­ni­tys­tä vaik­ka moot­to­ri­kel­kal­la höl­möi­lyyn, mutta jää­kar­hun ja ih­mi­sen koh­taa­mi­seen ei tar­vit­se keino­te­koi­ses­ti luoda jän­nit­tei­tä. Riit­tää, että lukee va­rau­tu­mis­oh­jeet ja ku­vit­te­lee mie­les­sään ti­lan­teen, jossa jou­tui­si niitä so­vel­ta­maan.

Kuu­len I:n huo­nee­seen, kuin­ka nuori­pari kes­kus­te­lee käy­tä­väl­lä:

—  Mene sinä pu­ke­maan van­hem­pia­si sillä välin minä käyn ha­ke­mas­sa ky­pä­rät UNI­Sis­ta, nai­nen sanoo. — Muu­ten tässä menee koko päivä.

Jot­kut muut­kin ovat saa­neet su­ku­lais­vie­rai­ta hyy­sät­tä­väk­seen.

Heikin pohteita > Elämää Brysselissä > Pistäytymisiä Brysselin ulkopuolella > Viikko Atlantin takana ()

Viik­ko At­lan­tin ta­ka­na

Lo­mam­me kol­man­te­na päi­vä­nä nak­sau­tin New Yorker ho­tel­lin tv:n "maail­man par­haal­le uutis­ka­na­val­le", koska ha­lu­sim­me tie­tää, miten ir­lan­ti­lai­set oli­vat ää­nes­tä­neet Lis­sa­bo­nin so­pi­muk­ses­ta. Uu­ti­sis­sa ker­rot­tiin, että talk shown ve­tä­jä David Letterman oli edel­li­se­nä il­ta­na tun­nus­ta­nut har­ras­ta­neen­sa sek­siä alais­ten­sa kans­sa. Ki­ris­tä­jä oli vaa­ti­nut Lettermanilta kahta mil­joo­naa jät­tääk­seen jul­kai­se­mat­ta "ras­kaut­ta­vat to­dis­teet".

Mi­nul­le uu­ti­nen oli se, että talk-show on iso or­ga­ni­saa­tio alai­si­neen kaik­ki­neen. Olin luul­lut, että talk-show on hal­paa täy­tet­tä mai­nos­ten vä­liin — juon­ta­ja tai kaksi pii­pah­taa stu­dioon hö­pi­se­mään kyl­mil­tään jou­ta­via. Suo­men ra­dios­sa­han on näitä mu­siik­ki­oh­jel­mia, joi­den täyt­tee­nä on kai­ken­lais­ta hö­pi­nää.

Ruu­dun ala­lai­das­sa vi­lah­ti teks­ti, joka ker­toi että ir­lan­ti­lai­set ää­nes­tä­vät Lis­sa­bo­nin so­pi­muk­ses­ta.

Seu­raa­van aamun uu­ti­sis­sa kä­si­tel­tiin aamu­yöstä hu­ma­las­sa ko­tiin tul­leen ba­se­ball-pe­laa­jan ta­paus­ta: Kuin­ka hu­ma­las­sa hän mah­toi olla? Miksi pai­kal­le kut­sut­tiin po­lii­si? On­ko­han mies pe­leis­sä kun­nos­sa? Katsokaas, toi­sin kuin jalka­pal­los­sa, ba­se­bal­lis­sa pe­le­jä on mo­ne­na il­ta­na vii­kos­sa ja …

Li­säk­si uu­ti­sis­sa poh­dit­tiin sitä, oli­si­ko Lettermanin pi­tä­nyt pyy­tää vai­mol­taan an­teek­si kas­vo­tus­ten eikä tele­vi­sion vä­li­tyk­sel­lä.

Ruu­dun ala­lai­das­sa vi­lah­ti teks­ti, joka ker­toi että ir­lan­ti­lai­set ää­nes­tä­vät Lis­sa­bo­nin so­pi­muk­ses­ta.

Sitä seu­raa­va­na aa­mu­na ruu­dun ala­lai­das­sa ei enää mai­nit­tu Lis­sa­bo­nin so­pi­mus­ta.

Yhdys­val­loil­la on kum­maa psy­ko­lo­gis­ta sym­bo­li­arvoa, minkä takia tun­tuu, että esi­mer­kik­si thai­maa­lai­sen kult­tuu­rin he­rät­tä­mis­tä aja­tuk­sis­ta ja tun­te­muk­sis­ta voi puhua va­paam­min kuin ame­rik­ka­lai­suu­des­ta. Mitä sa­not­kin, se on jon­kun mie­les­tä amerikanvastaisuutta, toi­sen mie­les­tä naii­via ame­rik­ka­lai­suu­den ihai­lua.

Oli an­toi­saa kes­kus­tel­la pai­kal­lis­ten kans­sa. Kun on kas­vo­tus­ten mu­ka­van, älyk­kään asioi­hin pe­reh­ty­neen ih­mi­sen kans­sa, nä­ke­mys- ja asen­ne-eroja ei voi se­lit­tää lei­maa­mal­la "vää­rin­ajat­te­li­ja" tyh­mäk­si, tie­tä­mät­tö­mäk­si tai hui­ja­rik­si. On pakko myön­tää, ettei ole yhtä ai­noaa oi­keaa tapaa elää ja aja­tel­la. Vai em­me­kö ole vielä löy­tä­neet yh­tään ihan oi­keaa tapaa elää. Silti kas­vo­tus­ten kes­kus­te­le­mi­nen vah­vis­taa us­koa­ni sii­hen, että poh­jim­mil­taan kaik­ki ih­mi­set ovat hyvin saman­lai­sia.

Ame­rik­ka­lai­ses­sa do­ku­men­tis­sa väi­tet­tiin, että mo­nel­le po­liit­ti­sen mieli­pi­teen muo­dos­ta­mi­seen riit­tä­vät "ignorance and arrogance". Siis kuin missä ta­han­sa muual­la­kin. Mutta Yhdys­val­lois­sa osa­taan myös kä­si­tel­lä tär­kei­tä asioi­ta yhtä an­siok­kaan avoi­mes­ti, pe­rus­teel­li­ses­ti ja moni­puo­li­ses­ti kuin talkshow-uutiset kä­sit­te­li­vät Lettermanin ta­paus­ta. Sillä kiel­tä­mät­tä Lettermanin ta­paus ana­ly­soi­tiin pe­rus­teel­li­sen moni­puo­li­ses­ti.

Jot­kut ame­rik­ka­lai­sis­ta us­ko­ne­vat väit­tei­tä, että Eu­roo­pas­sa val­tiol­li­set eu­ta­na­sia­ko­mi­teat päät­tä­vät, keitä yli 75-vuo­tiai­ta hoi­de­taan, mutta jul­ki­suu­des­sa esi­te­tään myös sy­väl­li­siä ja asian­tun­te­via ana­lyy­se­ja niin ame­rik­ka­lai­ses­ta kuin eu­roop­pa­lai­ses­ta­kin ter­vey­den­huol­los­ta. Li­säk­si eri osa­puol­ten pe­rus­teel­li­set mai­nok­set var­mis­ta­vat, että ku­kaan ei voi olla kuu­le­mat­ta muu­ta­kin kuin oman to­tuu­ten­sa.

Ym­mär­tääk­se­ni erään ame­rik­ka­lai­sen Af­ga­nis­tan-pu­heen­vuo­ron, jou­duin pe­reh­ty­mään sii­hen, mitä Af­ga­nis­ta­nis­sa ta­pah­tui ennen kuin Neu­vos­to­liit­to mie­hit­ti sen 70-luvun lo­pus­sa. En tiedä, kuin­ka suur­ta osaa ame­rik­ka­lai­sis­ta näin sy­väl­li­nen pe­reh­ty­mi­nen kiin­nos­taa.

Tähti­liput oli­vat mo­ne­na päi­vä­nä puoli­tan­gos­sa il­mei­ses­ti Af­ga­nis­ta­nin so­das­sa kuol­lei­den muis­tok­si. Erään kir­kon ai­das­sa oli hui­ve­ja isän­maan puo­les­ta kuol­lei­den muis­tol­le.

Kovin vahva isän­maal­li­nen paa­tos he­rät­tää mi­nus­sa halun muis­tut­taa val­ta­vas­ta mää­räs­tä si­vii­li­uh­re­ja ja Ira­kis­sa ja Af­ga­nis­ta­nis­sa ki­du­te­tuis­ta. Mutta sa­mal­la lail­la uh­re­ja kaik­ki so­das­sa kuol­leet ovat.

Tuttu väit­ti vär­vä­rien vah­ti­neen kou­lu­jen ym­pä­ril­lä tun­neil­ta lint­saa­via ja tar­joa­van heil­le pes­tiä Af­ga­nis­ta­niin. Tar­mo­kas äiti oli es­tä­nyt poi­kan­sa läh­dön: "Ihan sama, mitä poika on alle­kir­joit­ta­nut, mutta Af­ga­nis­ta­niin hän ei lähde." Lop­pu­jen lo­puk­si vär­vä­rit oli­vat pois­tu­neet kou­lu­jen lie­peil­tä.

Ko­dit­to­mis­ta jot­kut sa­no­vat ole­van­sa sota­ve­te­raa­ne­ja.

Kah­dek­san vuot­ta Af­ga­nis­ta­nin sotaa. Moni ha­luaa jou­kot ko­tiin. Mi­nus­ta tun­tuu vää­räl­tä jät­tää af­ga­nis­ta­ni­lai­set oman on­nen­sa no­jaan. Toi­saal­ta en tiedä, mitä jou­kot siel­lä te­ke­vät ja onko niis­tä hyö­tyä vai hait­taa.

Vä­lil­lä ajat­te­len, että sy­väl­li­nen kes­kus­te­lu vaik­ka­pa Af­ga­nis­ta­nis­ta kuu­luu ame­rik­ka­lai­seen kult­tuu­riin ja monen suo­ma­lai­sen po­lii­ti­kon va­kuut­te­lu­ja ja lau­sun­to­ja pi­det­täi­siin tääl­lä tyh­jän­päi­väi­se­nä puoli­vil­lai­se­na de­ma­go­gia­na. Sit­ten taas tun­tuu päin­vas­tai­sel­ta.

Joka kau­pun­gis­sa tun­nel­ma ka­duil­la on oman­lai­sen­sa eikä kos­kaan sel­lai­nen kuin olen ku­vi­tel­lut. Ei ollut edes tv:stä tu­tus­sa New Yor­kis­sa. Jo­kai­sel­le vie­ras maa he­rät­tä­nee hen­ki­lö­koh­tai­sia tun­te­muk­sia, enkä ai­na­kaan minä osaa omia­ni ku­vail­la. Yk­sit­täi­nen tois­ar­voi­nen ha­vain­to­kin voi olla opet­ta­vai­nen:

Koko ajan näki ja kuuli uutta niin, että pit­kät­kin kä­ve­lyt su­jui­vat kuin huo­maa­mat­ta. Ja mehän kä­ve­lim­me. Pi­dem­mil­lä mat­koil­la metro oli jou­tui­sa ja bus­sit kul­ki­vat su­ju­vas­ti ja niis­tä näki kau­pun­kia, mutta kä­ve­ly oli silti paras tapa kokea kau­pun­kia. Sa­mal­la tuli pol­tet­tua tu­ke­vam­man­kin aa­miai­sen liika­ka­lo­rit. Ei jää­nyt pannu­kakku sii­rap­pei­neen vyö­tä­röl­le.

New Yor­kia pi­de­tään pil­ven­piir­tä­jien alku­ko­ti­na vaik­ka en­sim­mäi­set kai ra­ken­net­tiin val­lan muual­le. Man­hat­ta­nin kä­vi­jän siis täy­tyy olla jo­tain miel­tä pil­ven­piir­tä­jis­tä.

Lie­nee ra­tio­naa­li­nen rat­kai­su ra­ken­taa isoja ta­lo­ja kun kau­pun­ki­kin on niin iso. Kun pil­ven­piir­tä­jien vä­liin jät­tää riit­tä­väs­ti tilaa ka­duil­le le­vei­ne jalka­käy­tä­vi­neen, ei pie­nel­le ih­mi­sil­le tule ah­taan pai­kan kam­moa ja va­loa­kin riit­tää, vaik­ka suora au­rin­gon­pais­te yl­tää­kin ka­dul­le asti vain sen het­ken, kun au­rin­ko pais­taa kadun suun­taan. Eri vuosi­kym­me­nien pil­ven­piir­tä­jät tuo­vat mu­ka­vaa vaih­te­lua katu­ku­vaan. Monet Manhattamin ma­ta­lam­pien osien kadut vih­rei­ne pui­neen tun­tui­vat kui­ten­kin viih­tyi­säm­mil­tä.

Väki New Yor­kis­sa tun­tui vä­lit­tö­mäl­tä ja avu­liaal­ta. Uskon siel­tä löy­ty­vän kaik­kea mah­dol­lis­ta ta­va­raa, ruo­kaa, aja­tus­ta ja elä­män­tapaa. Monen New Yor­ki­lai­sen arvo­maailma lie­nee kau­ka­na omas­ta­ni, mutta kai­kel­le tun­tui ole­van tilaa. Tun­tui it­ses­tään­sel­väl­tä, että siel­tä löy­tyi­si myös hen­gen­hei­mo­lai­sia­ni.

Minun on siis help­po uskoa vai­mo­ni to­dis­tus­ta, että New York on hyvä paik­ka asua ja tehdä töitä.

Ais­tin aa­vis­tuk­sen "kan­so­jen su­la­tus­uu­nis­ta". Ih­mi­siä oli sel­väs­ti tul­lut eri puo­lil­ta maail­maa, mutta kaik­ki oli­vat kui­ten­kin jo­ten­kin ame­rik­ka­lai­sia. Tai ai­na­kin New Yor­ki­lai­sia. Vaik­ka es­pan­jaa kuu­li­kin pal­jon, kaik­ki tun­tui­vat pu­hu­van ai­na­kin toi­se­na kie­le­nään su­ju­vaa ame­ri­kan eng­lan­tia. To­tuus lie­nee, että lä­hes­kään kaik­ki eivät eng­lan­tia osaa, mutta sitä ei ka­dul­la huo­man­nut.