Valmennusta työttömille, analyysi koulusta käytävästä keskustelusta, ...
2016-07-01
> Valmennusta työmarkkinoille (2018-5-28)
Pyysivät palautetta eräästä työelämävalmennuksen jaksosta. Innostuin pähkäilemään noin yleisemmin, millainen "koulutus" parhaiten auttaisi korkeasti koulutettuja työttömiä.
28 toukokuuta 2018
Suurin osa korkeasti koulutetuista työllisistä on päätynyt nykyiseen työhönsä muuten kuin avoimen työnhaun kautta. Työttömän ei siis kannata kuvitella, että työpaikkailmoitukset olisivat työllistymisen valtaväylä. Sopivia avoimia työpaikkoja kannattaa tietysti hakea, mutta harva työpaikkahakemuksia tehtailemalla työllistyy.
Työnvälittäjien kertoman mukaan monet yritykset Suomessa hakevat julkisella haulla vain tietyn tekniikan tai työkalun "täsmäosaajia" juuri tämän hetken tarpeisiin — paras referenssi onkin se, että jo tekee samaa hommaa jossain muualla. Korkeasti koulutetuista jotkut ovat tällaisia täsmäosaajia, mutta monen osaaminen on yleisempää koulutuksen ja kokemuksen tuomaa osaamista ja kykyä muovautua kulloisenkin työtehtävän tarpeisiin. He eivät pärjää täsmäosaajien markkinoilla. Ei auta, vaikka miten vakuuttavasti osaisi esitellä osaamistaan, laajaa kokemustaan alalta ja kykyään oppia nopeasti uutta, jos tarjolla on valmis täsmäosaaja.
Minunlaiseni kokenut ja korkeasti koulutettu työnhakija, jolla ei ole varsinaista ammattia ja todistusta/näyttöä juuri nyt tarvittavasta täsmäosaamisesta, joutuu/pääsee katsomaan työmarkkinoita vähän kuin yrittäjän näkökulmasta. On miellettävä itsensä toistaiseksi määrittelemättömän asiantuntijapalvelun tarjoajaksi: On löydettävä asiakas, jolle voisin jollain osalla osaamistani tuottaa lisäarvoa. Joku sellainen, jolla ei ole loppuunsaakka määriteltyä "täsmätarvetta".
Yleinen neuvo työttömälle on analysoida ja esitellä osaamisensa selkeästi: Tee esittely itsestäsi ja joku juuri sinun osaamistasi tarvitseva poimii sinut. Osaamista ja kokemusta toki riittää, eikä sen kuvaaminen sinänsä ole vaikeaa. Mutta kuvaus pitää aina räätälöidä vastaanottajan mukaan niin kuin viestinnässä yleensä. Vaikein osuus on löytää potentiaaliset kiinnostuneet ja oppia ymmärtämään heidän ajatustapojaan ja tarpeitaan.
Yrityksiin tulee aivan valtavasti yhteydenottoja ja internet on pullollaan palvelutarjoomuksia. Työnhakijan on osattava fokusoida yhteenottonsa tehokkaasti ja jotenkin erottauduttava huomiota saadakseen. Jos pääsee juttusille potentiaalisen asiakasyrityksen kanssa, tämän pitäisi alusta saakka tuntea keskustelu hyödylliseksi. Asiakkaan ongelmia ei tarvitse ymmärtää etukäteen, mutta hedelmälliseen keskusteluun asiakkaan toimialasta on kyettävä alusta asti. Riippuu tyypistä, miten kenenkin kanssa käydä hedelmällistä keskustelua. Valmennuksessa olisi hyvä verrytellä tällaisia keskusteluja.
Asiakas tai työpaikka on monelle löytynyt niin, että on sattunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja ryhtynyt keskustelemaan oikean henkilön kanssa. Näin pitkälle voi päästä puolittain tuurilla, mutta tästä eteenpäin pääsee vain, jos vakuuttaa osaajana. Valmennuksessa olisi hyvä saada kuulla vertaisilta tietoja ja näkemyksiä eri toimialoilta ja erilaisten yritysten ajatus- ja toimintatavoista.
Työelämässä tietyllä alalla pitkään toimineen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka "pihalla" — huonosti verkostoitunut ja huonosti perillä työmarkkinoista — uran vaihtaja tai pitkään työelämästä poissa ollut saattaa olla. Yrityksiin voi soitella ja sitä kautta muodostaa käsitystä erilaisten yritysten tarpeista, mutta kaikille osapuolille tehokkaampaa olisi, että myös työelämävalmennuksessa työttömät vaihtaisivat tietojaan, kokemuksiaan ja näkemyksiään yrityksistä ja niiden osaamistarpeista. Jonkinmoisena simulaationa voisi vaikka perustaa osaamista ja asiantuntemusta myyvän yrityksen tai osuuskunnan.
Erityisen hienoa olisi, jos harjoitusryhmiä sparraamaan saataisiin yritysten edustajia. Siinä olisi hyvä ensimmäinen tavoite: houkutella yrityksen edustaja sparramaan valmennusryhmää tai hankkia kutsu johonkin yritykseen. Valmennusryhmä olisi varmasti yritykselle mielenkiintoisempi tavata kuin yksittäinen työtön.
Asiakkaan tarpeita korostettaessa pitää ymmärtää niiden moninaisuus. Joillain asiakkailla/työnantajilla on mielessään valmis ratkaisu ongelmiinsa, joku taas voi ilahtua, jos osaat esittää parannusta johonkin, jota hän ei vielä ole edes ongelmaksi tai mahdollisuudeksi oivaltanut. Jotkut hakevat nöyrää apulaista, toiset tasaveroista yhteistyötä itsenäiseen ajatteluun kykenevän asiantuntijan kanssa. (Asiakas tai työnantaja — melkein sama tässä mielessä.)
Loppujen lopuksi asiakkaan pitää hyötyä palveluksistasi, mutta se ei tarkoita, että sinun aina kannattaisi luopua omasta ajattelustasi. Asiakas päättää, mutta jos päätös on huono, etkä siitä mitenkään häntä varoita, vaikka olet asiantuntijaksi esittäytynyt, epäonnistuminen on sinun vikasi.
Tiedot, taidot ja hyvät ideat jalostuvat erilaisten ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Monia start-up yrityksiä kuvataan tiimiyrityksiksi ja useimpia hommia yrityksissä hoidetaan erilaisten osaajien muodostamina tiimeinä. Työnhakijaa arvioidaan sen perusteella, mitehn hyvin hän tuntuu sopivan osaksi tiimiä. Valmennuksen on syytä olla tavoitehakuista vuorovaikutusta — pitää hioa taitoja tehdä yhteistyötä mitä erilaisimpien tyyppien kanssa.
Oppimisessa tärkeää on monipuolinen palaute, mutta esimerkiksi työnantajat eivät välttämättä vastaa mitenkään hylätyksi tulleille työnhakijoille. Työttömille ei oikein ole varaa tarjota kuin vertaispalautetta. Ei ehkä ainakaan muuta yhtä hyvää. Työttömät on syytä nähdä osaamisen ja ideoiden poolina, ei pelkästään tiedon vastaanottajina. Tiedon jakamisen sijasta kannattaa keskittyä valmennettavien yhteistyön fasilitointiin.
Miten työttömien valmennuksen voisi järjestää? (Tämä on pikainen yksinään kirjattu huitaisu, ei ylistämäni tiimityön tuotos. Tästä tuli niin naiivi, että se saattaa lukijasta tuntua loukkaavan aliarvioivalta.)
Osallistujilta voisi pyytää etukäteen vapaamuotoisen esittelyn itsestään. Muistetaan kertoa, että esittelyt jaetaan muille osallistujille. Osallistujille voi tarjota linkkejä sopiviksi katsottuihin ohjeisiin, mutta vapaamuotoisuus on olennaista.
Ensimmäinen tapaaminen aloitetaan ohjatulla tutustumisella. Esim. jutellaan hetki pareittain, sitten kaksi paria yhdessä, ... Tai jotain muuta; helppoa, turvallista, mutta heti aluksi. Kahvitarjoilukin saattaa toimia, jos joku varmistelee, että juttu luistaa ja kaikilla on juttukaveri.
Tilaisuuden viisi ensimmäistä minuuttia määrää, mieltääkö porukka tilaisuuden passiviseksi kuunteluksi vai aktiiviseksi yhteistoiminnaksi. Kontaktin saaminen muutamaan muuhun osallistujaan heti aluksi on tärkeää. Toisaalta aktivoiva harjoitus luo vääriä odotuksia, jos tarkoitus on istuttaa osallistujia passiivisina kuuntelemassa.
Tilaisuuden fasilitaattorin pitää alustaa toimintatavoista: Esittää ajatuksia turvallisesta tilasta, puhua vuoropuhelun pelisäännöistä. Mitä avoimemmin voidaan keskustella, sen hyödyllisempää. Tähän tarvitaan lämminhenkinen psyykkays toisten kunnioittamisesta, luottamuksellisuudesta, rakentavasta vuoropuhelusta: Ollaan tutustumassa toinen toistemme ajatteluun, ei arvioimassa toisten näkemyksiä eikä asenteita, ei todistamassa omaamme oikeaksi, ei tyrkyttämässä omia ajatuksiamme, ei kilpailemassa, ... Valmennuksen keskeinen onnistumisen mittari on, miten vapaasti ja luontevasti ihmiset rohkenevat keskustella itselleen hankalista asioista.
Pelisääntöalustuksen jälkeen on hyvä jutustella hetki pienissä ryhmissä niin, että kenenkään ei tarvitse jäädä yksinään miettimään, mitähän muut tästä "saarnasta" ajattelivat? Hienot periaatteet jäävät kuolleeksi kirjaimeksi, ellei niitä "kuitata" yhteisesti hyväksytyiksi lyhyellä jutustelulla.
Koulussa olemme sisäistäneet toimintatavan, jonka mukaan opettaja ensin selittää, miten asiat ovat ja miten tehtävä tehdään ja sen jälkeen oppilaat toistavat ja asia on opittu. Nykytiedon ja käytännön kokemuksen mukaan tällainen oppimiskäsitys kannattaa kääntää päälaelleen. (yksi juttu aiheesta: https://www.editapublishing.fi/tuote/flipped-learning-kaanteinen-oppiminen ) Oppimiskäsityksen kääntäminen päälaelleen tarkoittaa oman ajatusmaailman myllertämistä ylösalaisin. Sen jälkeen alkaa varsinainen työ — Pitää opetella, miten käytännössä toimia uuden oppimiskäsityksen mukaan.
Kun oppimiseksi mielletään opettajan puhe ja aikaa on vähän, suurin osa ajasta käytetään opettajan puheeseen, että "ehditään käydä kaikki asiat läpi", eikä aikaa jää kuin enintään muutamaan kysymykseen ja kommenttiin — Varsinaiselle oppimisen vaatimalle työlle ei jää lainkaan aikaa.
Perinteisestä oppimikäsityksestä poisoppiminen voi olla hidasta ja vaikeaa. Kannattaa lähteä siitä, että oppimista tapahtuu vain, kun oppijat ajattelevat, vuorovaikuttavat ja toimivat tavoitteellisesti. Vasta kun oppijan työskentelyä seuratessaan tunnistaa oppijan tarpeen, voi kommentoida, haastaa tai opastaa tilanteen mukaan.
Kannattaa tarkkaan miettiä, mitä lisäarvoa luennot ja esitelmät tuovat osallistujille: Mitä niistä ei voi korvata web-jakelulla — tekstinä tai videona? Mikäli joku luento tuntuu aivan välttämättömältä, se on syytä jättää ohjelman loppuun. Mikäli luennoitsija on seurannut tapahtumia, ohjelman lopussa hän tuntee osallistujien tarpeet ja miten niitä käsitellä. Koska osallistujat ovat valmennuksen aikana pohtineet asioita, mahdollisen luennon sisältö löytää paikkansa heidän ajatusmalleissaan.
Ryhmätyöskentelyyn on monenlaisia menetelmiä. Kokeilujen myötä selviää, mitkä toimivat missäkin tilanteessa ja mitkä ovat itselle luontevia. Ensimmäinen ryhmäjako lienee parasta tehdä arpomalla.
Ryhmiä voi sekoitella määrävälein niin, että jokainen kuulee jotain siitä, mitä muissa ryhmissä on juteltu. Ryhmien ajatuksia voi kirjata lappusille ja kiinnittää ne seinälle. Lappusten perusteella voidaan muodostaa uusia ryhmiä. (Siis periaatteessa ihan tavallista ja järkevää toiminnallista ryhmätyöskentelyä, jota ei kuitenkaan juuri näe työttömien "aktivoinnin" yhteydessä.)
perinteisesti ryhmätöitä tehdessä kokoonnutaan lopuksi kaikki yhteen ja keskustellaan yhdessä kunkin ryhmän tuotoksista. Koetaan välttämättömäksi, että kaikki kuulevat mitä kaikki muut ovat puhuneet. Tämä vie paljon aikaa ja suurin osa porukasta joutuu enimmän aikaa kuuntelemaan passiivisena.
Valmennuksen päätteeksi osallistujat voivat pienissä ryhmissä tiivistää muutaman mahdollisen suuren oivalluksen koko porukalla jaettavaksi, mutta ei niistäkään tarvitse koko joukolla keskustella, koska se on hidasta ja tehotonta. Riittää, että ne tuottavat lisää pähkäiltävää osallistujille — uusia näkökulmia, uusia virikkeitä.
Ryhmät — ainakin ammattitaidolla sparrattuna — löytäisivät varmaankin opettavaisia aiheita työlleen: "Perustetaan osaamistamme tarjoava yritys tai osuuskunta. Miten markkinoimme itseämme? Millaisille asiakkaille? ... Tällaisilla harjoituksilla pitäisi olla pääpaino.
Voisi olla hyödyksi jakaa kokemuksia työnhausta. Tietysti työmarkkinoista ja erilaisista yrityksistä, mutta myös siitä, miltä se kenestäkin tuntuu ja mikä kellekin on vaikeaa. Yksi voi olla ylpeä siitä, että sadan soiton jälkeen hän sai puhuttua itselleen palaverin mielenkiintoisen yrityksen kanssa. Toista taas saattaa nolottaa, että suotta häiritsi sataa kiireistä johtajaa ennen kuin löysi sen, joka häntä tarvitsi. Miltä itsensä markkinoiminen tuntuu? miltä tuntuu se sadas tyrmäys? Erityisesti tässä kohdin fasilitaattorin pitää olla tarkkana, että turvallisen tilan periaatteet eivät unohdu. Pahinta on, jos jonkun "avauduttua" kouluttaja arvioi hänen asentensa hyväksi tai huonoksi, oikeaksi tai vääräksi. Luottamuksellinen keskustelu loppuu siihen. Varovasti voi toki pyytää henkilöä kertomaan lisää, ellei se tunnu hankalalta.
Minun mielestäni aktiivimallia perusteltiin aluksi siihen tyyliin, että "kyllä 'ne' menee töihin, kunhan sohvalla makoilu tehdään riittävän ikäväksi". Siitäkin ehkä sopisi keskustella, voisiko ja tarvitsisiko mielikuvaa työttömistä monipuolistaa.
Työnhaku on työttömän työtä, mutta aivan 24/7 sitä ei kannata tehdä. Siitäkin voisi vaihtaa ajatuksia, mitä muuta mielekästä tekemistä työttömät ovat löytäneet tai voitaisiinko yhdessä keksiä jotain hyödyllistä tekemistä? On hyvä saada työttömien osaaminen hyötykäyttöön. Joskus kun puhelnmyyjät ovat tiuhaan pommittaneet, on alkanut epäillä, onko kaikki palkkatyö arvokkaampaa kuin palkaton vapaaehtoistyö vaikkapa Syyrian pakolaisten hyväksi.
Työttömiä aktivoitaessa tunnutaan korostavan näkemystä "jokainen on oman onnessa seppä". Hyvä niin, mutta silti jotkut voivat ajatella, että hallituksen opetus- tutkimus-, innovaatio-, ja teollisuuspolitiikka on ollut haitallista korkeasti koulutettujen työllisyydelle ja ennen kaikkea Suomen tulevaisuudelle. Vaalien alla voisi pohtia sitäkin, löytyisikö intoa tehdä asialle jotain.
> Mikä ohjaa keskustelua koulusta (2017-03-08)
Keskustelut opetuksesta ja oppimisesta eivät läheskään aina syvennä kenenkään ymmärrystä aiheesta saati lähennä näkemyksiä tarvittavista toimenpiteistä.
Opettajien käyttöteorioiden on todettu vaikuttavan heidän käsityksiinsä opettamisesta. Ehkä koulukeskustelun vaikeus johtuu huomaamatta jäävistä eroista keskustelijoiden käyttöteorioissa.
(Kirjoitus koulukeskustelusta perustuu pedagogisten opintojen harjoitustyöhön. En saanut yhteyttä opiskelukollegaani, jonka kanssa jutun kirjoitin, joten julkaisen sen -- vähän muokattuna -- omin luvin.)
Maaliskuu 2017
Tässä kirjoituksessa termiä käyttöteoria käytetään Wikipedian määrittelemällä tavalla:
Käyttöteoria (engl. theory-in-use) on ihmisen toimintaa, päättelyä ja valintoja tosiasiallisesti ohjaava sisäinen malli, joka voi poiketa merkittävästi niistä periaatteista eli julkiteoriasta (engl. espoused theory), jonka ihminen kysyttäessä esittää ohjaavan toimintaansa. ( Wikipedia, käyttöteoria )
Uskomukset vaikuttavat käyttöteorioihin:
Erkki Pehkosen mukaan uskomuksen voidaan katsoa viittaavan vakaisiin, subjektiivisiin käsityksiin ja tietoihin, mukaan lukien tunteet, joita ei voida perustella objektiivisesti. Uskomukseen oikeuttavat syyt yksilö määrittää ja valikoi usein tiedostamattaan. ( Wikipedia, uskomus )
Opettaja muodostaa oppilaita, oppimista ja opetusta koskevan käyttöteoriansa saamansa koulutuksen sekä työ- ja elämänkokemuksensa perusteella. Opettajan toiminnan taustalla vaikuttava käyttöteoria jää usein ulkopuolisilta piiloon. Ehkä vastaavasti meidän on vaikea sovittaa yhteen ajatuksiamme koulusta siksi, ettemme tunnista eroja toistemme käyttöteorioissa emmekä siksi ymmärrä toistemme perusteluja.
Matematiikassa teoreemien todistamisesta on helppo keskustella, koska kaikki perustelevat väitteitään samoja aksioomia käyttäen. Arkielämän keskusteluissa perustamme väitteemme omiin -- muille näkymättömiin -- käyttöteorioihimme.
Tämä juttu ei pyri antamaan ohjeita oikeasta tavasta keskustella vaan esittää joukon käsitteitä, jotka auttavat analysoimaan keskusteluja. Johtopäätöksenä esitetään joukko kysymyksiä, joita nettikeskusteluun osallistuvan kannattaa itselleen esittää.
Opettajan ajattelu ja toiminta ovat vuorovaikutteisessa suhteessa, joka on vaikeasti aukaistavissa ulkopuoliselle. Toiminta on havainnoitavissa ja tulkittavissa, mutta opettajan ajatukset ja toiminnan perustelut jäävät havainnoijalta piiloon. Toiminnan taustalla oleva tietämys on opettajan tietoa, osittain hiljaista ja sanattomaksi muuttunutta osaamista, joka on kehittynyt opettajankoulutuksen, elämän- ja työkokemusten ja toiminnan kontekstin vuorovaikutuksessa. (Aaltonen 2003, 6.)
Clarkin ja Petersonin opetustapamallissa opettajakognitio jaetaan kolmeen osa-alueeseen: opettajan implisiittisiin teorioihin ja uskomuksiin, opetuksen suunnitteluun sekä ajatteluun ja päätöksentekoon opetustilanteessa. (Aaltonen 2003, 6-7). Opettajan implisiittiset teoriat ja uskomukset muodostavat opetuksen käyttöteorian tai käyttötiedon, joka Elbazin 1983 tutkimuksen mukaan muodostuu opettajan oppijoita koskevista kokemuksista, opetusmenetelmiin ja luokan hallintaan liittyvistä tiedoista ja taidoista, koulun sosiaalisen rakenteen ja laajemman yhteisön tuntemuksesta sekä oppiainekohtaisesta ja mm. kehityspsykologisesta, oppimisteoreettisesta ja yhteiskunnallisesta tiedosta. Tieto opettajan ominaisuuksista, arvoista ja uskomuksista on osa opettajan käyttötietoa ja -teoriaa. (Aaltonen & Pitkäniemi 2001, 404.)
Opettajan praktisen tietämyksen, kuvattiinpa sitä käyttötietona ja –teorioina tai uskomuksina, on todettu vaikuttavan opetustoteutuksen laajoihin puitteisiin ja tuntitapahtumien rakenteeseen. Kuitenkaan aina henkilökohtaiset opetusteoriat eivät välttämättä realisoidu ihanteiden vaatimalla tavalla. Tämä on tavallista opettajiksi opiskelevilla ja varsin vähäisen opetuskokemuksen omaavilla opettajilla (esim. Wilson, Konopak & Readence 1994; Pitkäniemi 1998), mutta myös kokeneilta opettajilta on havaittu ristiriitaisuuksia käyttöteorioiden ja toiminnan välillä (esim. Lyons, Freitag & Hewson 1997). (Aaltonen & Pitkäniemi 2001, 409.)
Tutkijat määrittelevät uskomuksen käsitteen eri konteksteissa eri tavoin, mutta useimmiten jaetaan käsitys, että uskomus perustuu arviointiin ja tieto perustuu objektiivisiin faktoihin (Pajares 1992, 313). Uskomuksiin on tutkimuskirjallisuudessa viitattu esimerkiksi käsitteillä luulo, käsitys ja mielipide.
Uskomukset ovat suhteellisen järkeenkäypiä, uskottavia ja ymmärrettäviä propositioita joidenkin objektien ja objektiluokkien luonteesta ja olemassaolosta (Moilanen 1998, 72). Uskomukset ovat kokemusten seurauksena syntyneitä mentaalisia konstruktioita, usein tiivistyneinä ja integroituneina käyttäytymistä ohjaaviksi skeemoiksi ja käsityksiksi. Uskomuksiin liittyy vahvoja affektiivisia tunteita sekä arvioivia komponentteja (Nespor 1987). Uskomusten avulla henkilö rakentaa mielekästä juonta toimintaansa ja itselleen aiemmin tapahtuneisiin asioihin. Tämän lisäksi uskomukset rakentavat ihmisten yhteenkuuluvuutta. Uskomukset ovat osa opettajien todellisuuskäsitystä, ja ne liittyvät heidän intentioihinsa toimia tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa.
Uskomukset vaihtelevat laadultaan ja voimakkuudeltaan, ja ne ryhmittyvät ajan kuluessa muiden uskomusten ja uskomusverkostojen, ennakkokäsitysten, asenteiden, normien ja arvojen ympärille muodostaen henkilön uskomussysteemin. Arvot, normit ja asenteet ovat uskomusten alarakenteita. Uskomussysteemit ovat dynaamisia ja usein myös tilannesidonnaisia. Uskomukset kiinnittyvät aina johonkin kontekstiin, merkitystaustaan, joka luo pohjan uskomusten ymmärtämiselle (Moilanen 1999, 93–96).
Omat uskomukset tuntuvat absoluuttiselta totuudelta, minkä takia niitä ei yleensä kyseenalaista vaan yrittää saada muutkin vakuuttumaan niistä.
Lähestymme koulukeskustelua fenomenografian keinoin.
Fenomenografia on laadullinen tutkimussuuntaus, jonka tarkastelun kohteena ovat ihmisten arkipäivän ilmiöistä muodostuneet käsitykset ja niiden erilaiset ymmärtämisen tavat. Se pyrkii kuvaamaan, analysoimaan ja ymmärtämään erilaisia käsityksiä sekä vertailemaan niitä etsien samankaltaisuuksia, erilaisuuksia ja poikkeavuuksia. Käsitysten sisältö ja käsitysten suhteutuminen toisiinsa ovat erityisesti mielenkiinnon kohteena, ei niinkään ilmiöt tai tutkittavat henkilöt itsessään. (Huusko & Paloniemi 2006.)
Koska yksittäisten tutkimusten – jopa mielipidekyselyjen – tuloksiin viitataan toisinaan kuin lopulliseen absoluuttiseen totuuteen, on syytä korostaa, että fenomenografisen tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena ei ole tehdä väitteitä todellisuudesta, vaan kuvata ihmisten arjessaan muodostamia käsityksiä todellisuudesta.
Fenomenografinen tutkimus ei ole puhtaan objektiivista. Tutkijan aineiston tulkinta on aina subjektiivista ja tutkijan tulisikin olla tietoinen omista käsityksistään ja ennakko-odotuksistaan tutkittavasta aiheesta. Tutkittavan ilmaisun merkitys riippuu myös asiayhteydestä ja toisaalta merkitys voi tulla ymmärrettäväksi vain omassa kontekstissaan.(Huusko & Paloniemi 2006.)
Tässä tutkimuksessa käytämme käsitteitä toisin ajattelu ja toisinajattelija kuvaamaan tilanteita, joissa osapuolten käyttöteoriat poikkeavat toisistaan.
Aineistoksi valittiin blogikirjoitus http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/12/huudetaan-lujempaa.html ja siitä käytyyn keskusteluun annetut 66 kommenttia. Osallistujista kuusi esiintyi omalla nimellään. Keskustelijat olivat yliopistotutkijoita, opettajia ja yliopisto-opiskelijoita.
Blogikirjoitus alkaa seuraavasti:
Eilisillä (18.12.2013) Ylen Suora linjan nettijatkoilla keskusteltiin opettajan auktoriteetista, kurista ja molemminpuolisesta kunnioituksesta tai sen puutteesta. [ …] Samalla voi pohtia kahta asiaa: Millaista olisi mennä joka päivä töihin (ja kritiikittä aina totella) jos vastassa olisi pomo/työkaveri joka ajattelisi aina sinut nähdessään: ”Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä.”
Jos jollakulla isolla aikuisella henkilöllä on suuria vaikeuksia oppilaista jopa neljänneksen kanssa, ja jollakin toisella ei juuri kenenkään kanssa, kannattaa ensin mainitun varmaan kuunnella omia neuvojaan (huuda, ellet siis voi heittää ulos tai lyödä, ja syytä vastaanottajaa) ja vähätellä oppilaiden lisäksi ongelmat selättäneitä kollegojaan, joiden ajatukset ovat luonnollisesti utopistista päänsilittelyä (vaikka siis toimivatkin).
Valitsimme kyseisen keskustelun tutkimusaineistoksi sen runsaan mielipiteiden kirjon takia. Emme ole arvioineet, missä määrin aineistomme edustaa tyypillistä nettikeskustelua.
Ensimmäisellä lukukerralla kirjasimme puheenvuorojen herättämät tunnekokemukset, heränneet vastaväitteet tai tunteet samanmielisyydestä, koska halusimme olla tietoisia tuntemustemme vaikutuksesta tulkintoihimme. Kirjasimme myös huomioita kommunikointityyleistä ja arvelujamme kirjoittajien käyttöteorioiden eroista.
Seuraavilla lukukerroilla aineistosta identifioitiin systemaattisesti keskustelun kulun kannalta olennaisia piirteitä, joista osa kuvaa kommunikoinnin tapaa, osa on tulkintojamme osallistujien käyttöteorioista ja uskomuksista. Osalle näistä keskustelun piirteistä on poimittavissa aineistosta muutaman lauseen mittainen konkreettinen esimerkki, mutta useimmiten tietty asenne tai uskomus ”huokuu” yksittäisestä puheenvuorosta tai jonkin kirjoittajan puheenvuoroista yleensä.
Seuraavan tyyppisten puheenvuorojen esittäjät nimesimme sivullisiksi. Opiskelija kritisoi kollegoitaan kuin ei olisi yksi heistä vaan heidän huonon käytöksensä ulkopuolinen uhri. Hän tuntuu tarkastelevan muita opiskelijoita yläviistosta, melkein kuin Yliopiston – auktoriteetin – näkökulmasta.
Opetuksen taso on erinomainen. Opettajat kuuntelevat opiskelijoita, he pyrkivät muokkaamaan opiskelumenetelmiä opiskelijoiden mielten mukaisiksi, he käyttävät vapaa-aikaansa opiskelijoiden hyväksi ja joustavat opiskelukäytännöissä loputtomiin.
Opiskelijat sen sijaan tulevat tunneille myöhässä, puhuvat tunneilla, eivät tee annettuja tehtäviä, lähtevät tunneilta ennen niiden loppumista, kyselevät opettajilta ”onko pakko” ja muutenkin ovat erinomaisen haluttomia panostamaan työn tekemiseen. Tästä seuraa se, että opintojen etenemistahti on kiusallisen hidas.
Kirjoittajien näkemysten taustalla tuntui olevan kaksi eri oppimisnäkemystä: Joko ”oppiminen on päähän pänttäämistä” tai ”oppiminen on kriittisen ajattelun, luovuuden yms. kehittymistä”. Jälkimmäinen oppimisnäkemys ei kiteytynyt kovin selkeäksi.
Hauki on kala on monen asian oppimiseen erinomainen väline, se paras. Yksityiskohtaista ulkoa muistettavaa tietoa on vaikea muutenkaan nopeasti ja tehokkaasti oppia. Hitaampi oppiminen ehkä sopii kansalaisopiston kursseille, mutta minä yliopisto-opiskelijana toivon, että saisin opiskella tavoitteellisesti. Tahtoisin kuitenkin alani osaajaksi, enkä tähän tavoitteeseen tällä tahdilla yllä.
Seuraavan tyyppiset puheenvuorot luokittelimme pyrkimykseksi vuoropuheluun – dialogiin. Kommentti liittyy aikaisempien puheenvuorojen yhteen keskeiseen näkemyseroon ja täydentää niitä. Sävy antaa tilaa dialogin jatkamiselle.
Kun on koulussa 12v tehnyt siksi, että toinen sanoo sen olevan tärkeää ja hyödyllistä, ei sitä ihan hetkessä opi ottamaan itse vastuuta.
Minä olin yliopistossa 80-luvulla. Osallistuin ainakin kolmen tiedekunnan kursseihin. Eipä ollut suurta juhlaa perusopinnoissa se vastuuntunto ja ahkeruus. Monilla meni jopa vuosi oppia opiskelemaan. Minullakin.
Innostus on säilytettävä ja vastuu opittava jo pienenä lapsena. Silloin vapaus kasvaa aikuisuutta kohti, vastuun lisääntyessä.
Vaikuttaa siltä, että osa keskustelijoista oli ”kurin ja järjestyksen”, osa ”empaattisen kasvun tukemisen” kannattajia.
”Se, että näkee oppilaat ja työnsä liian ihanteellisesti saattaa johtaa työuupumukseen” (Kirjoittaja aloittaa lainaamalla aiempaa puheenvuoroa) Se on myös epäoikeudenmukaista oppilaita kohtaan, jotka tahtovat opiskella ja kaipaavat rauhaa. Introverteille hälyisä luokkahuone on stressaava tilanne, jolla on vaikutuksensa myös mielenterveyteen. En kaipaa tähän kokonaisuuteen yhtään ideologia, joka kokeilee omia metodejaan, vaan kaipaan käytännön keinoja, joilla opiskelijoille taataan rauha tässä ja nyt.
Visiot ovat visioita ja käytäntö käytäntöä. Yliopistoissa voitaisiin ottaa käytöön kameravalvonta, jonka perusteella langetettaisiin väliaikaisia opiskelukieltoja. Kikatteleviin pissiksiin tuskin muukaan tehoaa. Sen verran röyhkeää käytös on.
- - - - -
On surullista lukea oppilaista, jotka kertovat, että haluaisivat kyllä oppia, olla motivoituneita jne, mutta ”joku siinä vain on ettei onnistu”. Ja että opettajan pitäisi vain pitää kuria enemmän mutta jotenkin sekään ei sitten vain auta. He haluaisivat jaksaa ja viitsiä, viimeistään opiskeluaikojen häämöttäessä, mutta eivät tiedä miten saisivat sen itsestään irti. Nämä lapset ovat kouluun tullessaan olleet seitsemänvuotiaita ja opiskelusta innoissaan. Emme me voi sanoa, että on liian optimistista kasvattaa heitä työntekoon, jaksamiseen, kiinnostumiseen. Että he saavat tulla kouluun ja edetä sitten, kun osaavat toimia siellä oikein. Että jos he eivät ole itsestään sinnikkäitä, niin ulos vaan, jotta parille suuremmitta vaikeuksitta jostakin tietynlaisesta opiskelusysteemistä kiinnostuneelle saadaan hiljainen ympäristö (jossa he voivat opetella ulkoa faktoina pitämiään asioita opettajan tai oppikirjan totuustorvesta yksin ja vuorovaikuttamatta sen enempää tiedon kuin toisten ihmistenkään kanssa).
Tuntuu kuin oltaisiin sen perimmäisen kysymyksen äärellä, onko ihminen luonnostaan paha, jota ei pidä aisoissa kuin säälimätön pakko vai hyvä, joka vaikeuksissaan tarvitsee empaattista huolenpitoa.
Puheenvuoroon, joka kannusti uskomaan oppilaiden innostukseen ja haluun oppia ja esitti motivoitumattomuuden yhdeksi syyksi tylsistyttävän opetuksen, tuli seuraava vastaus:
Yliopistoihmisten on ilmeisen vaikea uskoa, että peruskoulussa on oppilaita, joilla ei ole kiinnostusta eikä näköaloja, VAIKKA OPETTAJA MITÄ TEKISI. Opettajat ovat Suomessa hyvin osaavia – yhä osaavampia – ja oppilaissa on yhä enemmän motivoitumattomia. He eivät ole levottomia ja ahdistuneita opettajansa ilkeyden vuoksi. He ovat ahdistuneita huolimatta opettajiensa avusta, ystävällisyydestä ja paneutumisesta. Totean tämän tehtyäni opettajan työtäni rakkaudella 35 vuotta.
Tämäntyyppiset tilanteet liittyvät mielestämme ilmiöön, jonka nimesimme näkemyseroja kärjistäväksi noidankehäksi. On mahdollista, että kumpikin osapuoli ymmärtää vastapuolen näkemyksen, mutta haluaa niin kovasti varmistaa oman näkemyksensä perillemenon, että vastapuoli kokee tulleensa tyrmätyksi ja tuo siksi oman näkemyksensä esille entistä vahvemmin.
Nettikeskusteluissa käytetään toisinaan väitteiden perusteluina urbaaneja legendoja. Urbaani legenda on vahvasti tunteisiin vetoava totena kerrottu tapauskertomus. Se on draamallisesti selkeä eikä anna tilaa tulkinnoille. Urbaani legenda voi syntyä, jos mieltä kiihdyttäneestä tapahtumasta poimii vain itseä ärsyttävät ja omaa vastakkaista näkemystä vahvistavat piirteet.
Seuraavaa meillä ei ole perustetta väittää urbaaniksi legendaksi, mutta se sopii hyvin esimerkiksi siitä, millaisia urbaanit legendat ovat:
Tässä yhteydessä tulee mieleen erään pienen ala-asteen oppilaan hämmennys, kun luokan stipendin sai eräs koko vuoden luokan työtä pahasti häirinnyt tyttö. Perusteluna oli ollut se, että tämä villi lapsi ”ei enää purrut opettajaa”. Oliskohan tässä palkittu hieman väärin?
Keskusteluun vaikuttavat seikat ryhmittelimme kommunikoinnin tyyleihin sekä oppimiseen ja kasvatukseen liittyviin uskomuksiin.
Inttämiseksi nimesimme puheenvuorot, joissa esitetään jokin näkemys ilman perusteluja ja muiden näkemykset ja vastaväitteet ohittaen. Inttäminen tuntuu usein yritykseltä pakottaa toisinajattelijat muuttamaan mielipiteensä. Inttäjä tuntuu uskovan vahvasti näkemykseensä ja pelkäävän, että toisinajattelijoiden ajatusten toteutuminen aiheuttaisi suurta vahinkoa.
Monessa puheenvuorossa esitettiin samat väitteet päähän pänttäämisen puolesta ja sitä vastaan ilman että kenenkään näkemykset jalostuivat:
Peruskoulun tehtävä on opettaa lapset pänttäämään. Sen on turha edes yrittää opettaa kriittistä ajattelua, koska kriittiseen ajatteluun tarvitaan runsaasti tietoa, jonka varassa asioita voi vertailla ja yhdistellä.
Aineistossamme esiintyi myös perinteistä väittelyä. Väittelyn tunnusmerkkejä ovat:
Anonyymin ajatukset tasoryhmien autuudesta ovat erittäin yleisiä, vaikka niille ei tutkimuksessa löydykään todisteita. Tasapäistävän peruskoulun tuloksena saatiin 1990-luvun lopun TIMSS ja 2000-luvun alun PISA-tutkimuksissa maailman parhaita oppimistuloksia. Hyvät osaajat olivat maailman huippua, ja Suomen heikot osaajat olivat muiden maiden heikkoihin verrattuna aivan ylivoimaisia.
Dialogiksi nimesimme puheenvuorot, jotka eivät tähdänneet löytämään voittajaa, ei oikeaa ratkaisua eikä totuutta vaan pyrkivät syventämään ymmärrystä omasta ja toisten käyttöteorioista. Dialogi on rakentavaa vuoropuhelua, joka edellyttää yritystä ymmärtää ”toisinajattelijoita”.
Yleensä dialogin sanotaan edellyttävän ”samassa veneessä” olemisen ilmapiiriä, jossa kaikki osallistujat tuntevat olevan hyväksyttyä ja turvallista muuttaa tai olla muuttamatta käsityksiään. Kasvokkain keskustellessa inttelystä on vaikea siirtyä dialogiin. Aineistomme perusteella nettikeskustelussa on mahdollista vastata inttämistyyppiseen mielenilmaisuun dialogityyppisesti.
Jutusteluksi nimesimme ajatusten ja kuulumisten vaihdon, jossa ei pyritä mihinkään konkreettiseen lopputulokseen. Jutustelu on small-talkia, joka antaa tilaisuuden tutustua muiden osallistujien mieltymyksiin, arvostuksiin ja tapoihin kommunikoida. Lisäksi jutustelu pitää ryhmää koossa samalla tavalla kuin lintujen sirkutus pitää parven koossa.
Puheenvuorojen esittäjät asemoivat eri tavoin itsensä suhteessa muihin.
Sivullisiksi nimesimme henkilöt, joka kritisoi ulkopuolelta – norsunluutornistaan tai erakon kammiostaan – muiden käsityksiä ja tekemisiä. Sivullinen esiintyi muiden virheiden tai piittaamattomuuden uhrina.
Jotkut ilmoittivat ylhäältä alas muille, mikä on oikea tapa ajatella ja toimia. He neuvoivat toisia muuttamaan työtapojaan, kirjoitustyyliään, arvostuksiaan ja ajatusmallejaan eivätkä antautuneet keskusteluun toisten näkemyksistä.
Ylhäältä-alas puhe suuntautui joko yleisesti kaikille osallistujille tai henkilökohtaisena ojennuksena yksittäiselle toisinajattelijalle.
Jotkut tuntuivat kyselevän varovaisesti alhaalta ylös neuvoja viisaammilta tai esiintyivät nöyrinä altavastaajina, esimerkiksi ”järjestelmän” uhreina.
Keskustelussa voi myös syntyä me ja ne-asetelma – klikkejä, jotka suhtautuvat ”toisinajattelijoihin” kuin vastustajiin ja uhkaan yleiselle järjestykselle.
Aineistoissa oli monta puheenvuoroa, joissa toisiin osallistujiin suhtauduttiin neutraalisti – tasaveroisesti. Kommunikoitiin ”olemme samassa veneessä” asenteella. Toisinajattelijoita ei yritetty pakottaa ruotuun, vaan pyrittiin dialogiin tai vaikuttamaan toisinajattelijoihin perinteisen väittelyn keinoin.
Jonkin kerran keskustelussa taisteltiin olkiukkoja vastaan, eli vastustaja korvattiin stereotyyppisellä hahmolla, jota kritisoitiin varsinaisen vastustajan sijasta. Uudistusmieliset tuomittiin elämästä vieraantuneiksi haihattelijoiksi, jotka jostain syystä tyrmättiin erityisesti sillä perusteella, etteivät he piittaa työrauhasta eivätkä vaadi työntekoa.
Työrauhaongelmia oppilaiden heikkoa motivaatiota korostavat kokivat, että heitä syytettiin empatian puutteesta ja siitä, etteivät he kunnioita oppilaita.
Tällainen vastakkainasettelu johti helposti näkemyseroja kärjistävään noidankehään, kun kumpikin osapuoli keskittyi varmistamaan oman näkemyksensä perillemenon ja näyttää siksi vastapuolen silmissä yksisilmäisemmältä kuin ehkä onkaan.
Erilaiset tulkinnat käsitteestä auktoriteetti näyttivät aiheuttavan erimielisyyksiä. Joillekin auktoriteetti merkitsee henkilöä, jonka mielipidettä kunnioitetaan, koska häntä pidetään viisaana, oikeamielisenä ja asiantuntevana. Toisille auktoriteetti merkitsee mielivaltaista vallanhimoista despoottia, joka hallitsee pelolla ja väkivallalla.
”Vallan tutkijoista mm. Wrongin mukaan auktoriteetti voi perustua erilaisiin vallan lähteisiin, kuten pakkoon, palkitsemiseen, legitimiteettiin tai pätevyyteen. Jos esimerkiksi tällainen erottelu auktoriteetin perusteista tehdään, on helppo havaita syitä opettajan auktoriteetista käydyn julkisen keskustelun vaikeuksiin; opettaja, jonka auktoriteetti perustuu pakottamiseen, on tuiki toisenlainen kuin opettaja, jonka auktoriteetti perustuu hänen osoittamaansa pätevyyteen.” (Nuutinen, 2001)
Joidenkin kirjoittajien kuvaukset hyvästä ja huonosta koulusta ja oikean- ja vääränlaisesta opetuksesta herättivät mielikuvia stereotyyppisestä perinteisestä koulusta ja modernista nykykoulusta.
”Perinteisessä koulussa” opettaja on auktoriteetti, jota totellaan. Opetus on opettajajohtoista: Opettaja opettaa ja oppilaat kuuntelevat. Oppilas puhuu vain, mikäli viitattuaan saa opettajalta luvan vastata tämän esittämään kysymykseen. Oppimistavoitteet on määritelty tarkkaan oppiaineittain. Oppilaita motivoidaan ”kepillä ja porkkanalla”.
Perinteisessä koulussa ajatellaan, että on hyviä ja huonoja oppilaita – lahjakkaita ja ei niin lahjakkaita. Perinteisessä koulussa voi olla tasoryhmiä.
Kannattajat näkevät perinteisen koulun hyvinä puolina kurin ja järjestyksen ja pitävät opettajajohtoista opetusta ainoana varsinaisena opetuksena.
Perinteisen koulun vastustajien mielestä opettajajohtoinen opetus ei kehitä nykymaailmassa tarvittavia ajattelun, yhteistyön ja oppimisen taitoja.
”Modernissa nykykoulussa” opettajan tilalla on oppimisen ohjaaja ja opetuksen korvaa oppilaskeskeinen oppiminen. Oppilaita ohjataan yhteistyöhön, omatoimisuuteen ja vastuulliseen työntekoon. Nykykoulussa uskotaan oppilaiden kiinnostukseen ja haluun oppia, kunhan sitä vahvistetaan eikä tylytetä kuihduksiin. Nykykoulussa integroidaan erilaisia oppijoita.
Vastustajien mielestä nykykoulussa on rauhatonta, oppilailta ei vaadita työntekoa, opettajilla ei ole auktoriteettia, nykykoulussa ei opita kunnolla, – –
Joillekin oppimisen mitta näyttää olevan selviäminen ”perinteisen koulun” kokeista ja tenteistä, erityisesti ylioppilaskirjoituksista. Toiset puhuvat opiskelijoiden tulevan elämän haasteista ja heidän niistä selviytymiseen tarvitsemistaan tiedoista ja taidoista.
Esimerkiksi Bloomin taksonomia kuvaa monta eri osaamisen ja oppimisen tasoa. Aineistomme puheenvuoroissa puhuttiin vain kahdenlaisesta oppimisesta: Päähän pänttääminen ja muu osaaminen. Väiteltiin esimerkiksi siitä, oppiiko kieltä paremmin pänttäämällä päähän sanoja ja kielioppisääntöjä vai käyttämällä kieltä arjen tilanteissa.
Yhdessäkään puheenvuorossa ei käsitelty eksplisiittisesti käsityksiä ihmismielen toiminnasta.
Koska fenomenografinen tutkimus ei tuota absoluuttisia totuuksia ei tutkimuksemme perusteella voi antaa suosituksia oikeaoppisesta nettikeskustelusta, mutta lähestymistapaamme ja luomaamme keskustelun piirteiden luokittelua voi mielestämme käyttää apuna nettikeskustelun edistämisessä.
Tässä tutkimuksessa tarkastelimme jo käytyä keskustelua emmekä siksi voineet kokeilla erityyppisten interventioiden vaikutusta keskusteluun. Esitämme kuitenkin hypoteeseja nettikeskusteluun vaikuttamisesta ja ideoita interventioista, joilla niitä voisi testata.
Ensimmäinen hypoteesimme on, että keskustelun alustus vaikuttaa keskustelun luonteeseen, joten alustus kannattaa sommitella keskustelun tavoitteen mukaan. Tavoitteita voi luokitella esimerkiksi seuraavasti: Tavoitteena on
Joissakin organisaatioissa yhteistä tahtotilaa haetaan kaksivaiheisella keskustelulla. Ensimmäinen vaihe pidetään dialogina, jonka tavoitteena on oppia ymmärtämään toisten ehdotuksia ja niiden taustalla olevia käyttöteorioita ja jalostaa omia käsityksiä sen mukaan kuin aihetta ilmenee.
Toisen vaiheen ― ehkä vasta seuraavan päivän väittelyn ― tavoitteena on vaikuttaa muihin ja tehdä päätöksiä. Voisiko nettikeskustelua ohjata dialogiin esittämällä kysymyksiä toisten näkemyksistä ja pidättäytymällä väittelynomaisista arvioista?
Analysoimassamme keskustelussa piiloon jääneet erot näkemyksissä opetuksen tavoitteista johtivat ohipuhumiseen: Yksi esitti ajatuksiaan siitä, mikä parhaiten valmentaa vieraan kielen kieliopin tenttiin ja toinen kirjoitti siitä, millaiset eväät elämään koulun pitäisi tarjota.
Saisiko keskustelusta tutkivaa oppimista, jos sen alustaisi selkeällä tutkimuskysymyksellä?
Voisiko keskustelun tyyliin vaikuttaa alustamalla keskustelu sopivalla metaforalla:
Laitetaan jokainen ajatuksemme pöydälle yhteiseen kasaan ja mietitään yhdessä, mitä kaikkea järkevää niistä voisi rakentaa. Toisten ajatuksia on usein vaikea ymmärtää, joten kysellään ja selitellään kärsivällisesti. Pöydälle sopii heittää kaikenlaisia ajatuksia. ”Uusi idea voi olla hyvä. Uusi idea voi olla huono. Vain yksi on varma: Uusi idea näyttää oudolta. Joskus tosin uusi idea ― hyvä tai huono ― voi herättää suurta innostusta.” Älkäämme siis tehkö liian hätäisiä johtopäätöksiä.
Esimiehiä opastetaan usein, että heidän pitää ymmärtää alaistensa tilanne ja heidän mielipiteensä ja perustella päätöksensä sen mukaisesti. Voisiko nettikeskustelussa vastaavasti aloittaa puheenvuoronsa kertomalla, miten on ymmärtänyt toisten näkemykset ja perustelut ja vasta sen jälkeen perustelee omat näkemyksensä.
Muutama yleiseksi tarkoitettu puheenvuoro näyttiin tulkittavan henkilökohtaiseksi syytökseksi, mutta analyysimme ei riitä vastaamaan kysymyksiin, miksi näin kävi ja mikä vaikutus sillä oli keskusteluun.