Heikin pohteita > Oppiminen, opiskelu, opettaminen > Valmennusta työmarkkinoille (edit: 2018-5-28)

Val­men­nus­ta työ­mark­ki­noil­le

Suu­rin osa kor­keas­ti kou­lu­te­tuis­ta työl­li­sis­tä on pää­ty­nyt ny­kyi­seen työ­hön­sä muu­ten kuin avoi­men työn­haun kaut­ta. Työt­tö­män ei siis kan­na­ta ku­vi­tel­la, että työ­paik­ka­il­moi­tuk­set oli­si­vat työl­lis­ty­mi­sen valta­väylä. So­pi­via avoi­mia työ­paik­ko­ja kan­nat­taa tie­tys­ti hakea, mutta harva työ­paik­ka­ha­ke­muk­sia teh­tai­le­mal­la työl­lis­tyy.

Työn­vä­lit­tä­jien ker­to­man mu­kaan monet yri­tyk­set Suo­mes­sa ha­ke­vat jul­ki­sel­la haul­la vain tie­tyn tek­nii­kan tai työ­kalun "täsmä­osaa­jia" juuri tämän het­ken tar­pei­siin — paras re­fe­rens­si onkin se, että jo tekee samaa hom­maa jos­sain muual­la. Kor­keas­ti kou­lu­te­tuis­ta jot­kut ovat täl­lai­sia täsmä­osaa­jia, mutta monen osaa­mi­nen on ylei­sem­pää kou­lu­tuk­sen ja ko­ke­muk­sen tuo­maa osaa­mis­ta ja kykyä muo­vau­tua kul­loi­sen­kin työ­teh­tä­vän tar­pei­siin. He eivät pär­jää täsmä­osaa­jien mark­ki­noil­la. Ei auta, vaik­ka miten va­kuut­ta­vas­ti osai­si esi­tel­lä osaa­mis­taan, laa­jaa ko­ke­mus­taan alal­ta ja ky­kyään oppia no­peas­ti uutta, jos tar­jol­la on val­mis täsmä­osaa­ja.

Minun­lai­se­ni ko­ke­nut ja kor­keas­ti kou­lu­tet­tu työn­ha­ki­ja, jolla ei ole var­si­nais­ta am­mat­tia ja to­dis­tus­ta/näyt­töä juuri nyt tar­vit­ta­vas­ta täsmä­osaa­mi­ses­ta, jou­tuu/pää­see kat­so­maan työ­mark­ki­noi­ta vähän kuin yrit­tä­jän näkö­kul­mas­ta. On miel­let­tä­vä it­sen­sä tois­tai­sek­si mää­rit­te­le­mät­tö­män asian­tun­ti­ja­pal­ve­lun tar­joa­jak­si: On löy­det­tä­vä asia­kas, jolle voi­sin jol­lain osal­la osaa­mis­ta­ni tuot­taa lisä­arvoa. Joku sel­lai­nen, jolla ei ole loppuunsaakka mää­ri­tel­tyä "täsmä­tar­vet­ta".

Ylei­nen neuvo työt­tö­mäl­le on ana­ly­soi­da ja esi­tel­lä osaa­mi­sen­sa sel­keäs­ti: Tee esit­te­ly it­ses­tä­si ja joku juuri sinun osaa­mis­ta­si tar­vit­se­va poi­mii sinut. Osaa­mis­ta ja ko­ke­mus­ta toki riit­tää, eikä sen ku­vaa­mi­nen si­nän­sä ole vai­keaa. Mutta ku­vaus pitää aina rää­tä­löi­dä vas­taan­ot­ta­jan mu­kaan niin kuin vies­tin­näs­sä yleen­sä. Vai­kein osuus on löy­tää po­ten­tiaa­li­set kiin­nos­tu­neet ja oppia ym­mär­tä­mään hei­dän aja­tus­ta­po­jaan ja tar­pei­taan.

Yri­tyk­siin tulee aivan val­ta­vas­ti yh­tey­den­ot­to­ja ja in­ter­net on pul­lol­laan palvelutarjoomuksia. Työn­ha­ki­jan on osat­ta­va fo­ku­soi­da yh­teen­ot­ton­sa te­hok­kaas­ti ja jo­ten­kin erot­tau­dut­ta­va huo­mio­ta saa­dak­seen. Jos pää­see jut­tu­sil­le po­ten­tiaa­li­sen asia­kas­yri­tyk­sen kans­sa, tämän pi­täi­si alus­ta saak­ka tun­tea kes­kus­te­lu hyö­dyl­li­sek­si. Asiak­kaan on­gel­mia ei tar­vit­se ym­mär­tää etu­kä­teen, mutta he­del­mäl­li­seen kes­kus­te­luun asiak­kaan toimi­alas­ta on kyet­tä­vä alus­ta asti. Riip­puu tyy­pis­tä, miten ke­nen­kin kans­sa käydä he­del­mäl­lis­tä kes­kus­te­lua. Val­men­nuk­ses­sa olisi hyvä ver­ry­tel­lä täl­lai­sia kes­kus­te­lu­ja.

Asia­kas tai työ­paik­ka on mo­nel­le löy­ty­nyt niin, että on sat­tu­nut oi­keaan paik­kaan oi­keaan ai­kaan ja ryh­ty­nyt kes­kus­te­le­maan oi­kean hen­ki­lön kans­sa. Näin pit­käl­le voi pääs­tä puo­lit­tain tuu­ril­la, mutta tästä eteen­päin pää­see vain, jos va­kuut­taa osaa­ja­na. Val­men­nuk­ses­sa olisi hyvä saada kuul­la ver­tai­sil­ta tie­to­ja ja nä­ke­myk­siä eri toimi­aloil­ta ja eri­lais­ten yri­tys­ten aja­tus- ja toi­min­ta­ta­vois­ta.

Työ­elä­mäs­sä tie­tyl­lä alal­la pit­kään toi­mi­neen voi olla vai­kea ym­mär­tää, kuin­ka "pi­hal­la" — huo­nos­ti ver­kos­toi­tu­nut ja huo­nos­ti pe­ril­lä työ­mark­ki­nois­ta — uran vaih­ta­ja tai pit­kään työ­elä­mäs­tä pois­sa ollut saat­taa olla. Yri­tyk­siin voi soi­tel­la ja sitä kaut­ta muo­dos­taa kä­si­tys­tä eri­lais­ten yri­tys­ten tar­peis­ta, mutta kai­kil­le osa­puo­lil­le te­hok­kaam­paa olisi, että myös työ­elämä­val­men­nuk­ses­sa työt­tö­mät vaih­tai­si­vat tie­to­jaan, ko­ke­muk­siaan ja nä­ke­myk­siään yri­tyk­sis­tä ja nii­den osaa­mis­tar­peis­ta. Jon­kin­moi­se­na si­mu­laa­tio­na voisi vaik­ka pe­rus­taa osaa­mis­ta ja asian­tun­te­mus­ta myy­vän yri­tyk­sen tai osuus­kun­nan.

Eri­tyi­sen hie­noa olisi, jos har­joi­tus­ryh­miä spar­raa­maan saa­tai­siin yri­tys­ten edus­ta­jia. Siinä olisi hyvä en­sim­mäi­nen ta­voi­te: hou­ku­tel­la yri­tyk­sen edus­ta­ja sparramaan val­men­nus­ryh­mää tai hank­kia kutsu jo­hon­kin yri­tyk­seen. Val­men­nus­ryhmä olisi var­mas­ti yri­tyk­sel­le mie­len­kiin­toi­sem­pi ta­va­ta kuin yk­sit­täi­nen työ­tön.

Asiak­kaan tar­pei­ta ko­ros­tet­taes­sa pitää ym­mär­tää nii­den mo­ni­nai­suus. Joil­lain asiak­kail­la/työn­an­ta­jil­la on mie­les­sään val­mis rat­kai­su on­gel­miin­sa, joku taas voi ilah­tua, jos osaat esit­tää pa­ran­nus­ta jo­hon­kin, jota hän ei vielä ole edes on­gel­mak­si tai mah­dol­li­suu­dek­si oi­val­ta­nut. Jot­kut ha­ke­vat nöy­rää apu­lais­ta, toi­set tasa­ve­rois­ta yh­teis­työtä it­se­näi­seen ajat­te­luun ky­ke­ne­vän asian­tun­ti­jan kans­sa. (Asia­kas tai työn­an­ta­ja — mel­kein sama tässä mie­les­sä.)

Lop­pu­jen lo­puk­si asiak­kaan pitää hyö­tyä pal­ve­luk­sis­ta­si, mutta se ei tar­koi­ta, että sinun aina kan­nat­tai­si luo­pua omas­ta ajat­te­lus­ta­si. Asia­kas päät­tää, mutta jos pää­tös on huono, etkä siitä mi­ten­kään häntä va­roi­ta, vaik­ka olet asian­tun­ti­jak­si esit­täy­ty­nyt, epä­on­nis­tu­mi­nen on sinun vi­ka­si.

Tie­dot, tai­dot ja hyvät ideat ja­los­tu­vat eri­lais­ten ih­mis­ten vä­li­ses­sä vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa. Monia start-up yri­tyk­siä ku­va­taan tiimi­yri­tyk­sik­si ja useim­pia hom­mia yri­tyk­sis­sä hoi­de­taan eri­lais­ten osaa­jien muo­dos­ta­mi­na tii­mei­nä. Työn­ha­ki­jaa ar­vioi­daan sen pe­rus­teel­la, mitehn hyvin hän tun­tuu so­pi­van osak­si tii­miä. Val­men­nuk­sen on syytä olla ta­voi­te­ha­kuis­ta vuoro­vai­ku­tus­ta — pitää hioa tai­to­ja tehdä yh­teis­työtä mitä eri­lai­sim­pien tyyp­pien kans­sa.

Op­pi­mi­ses­sa tär­keää on moni­puo­li­nen pa­lau­te, mutta esi­mer­kik­si työn­an­ta­jat eivät vält­tä­mät­tä vas­taa mi­ten­kään hy­lä­tyk­si tul­leil­le työn­ha­ki­joil­le. Työt­tö­mil­le ei oi­kein ole varaa tar­jo­ta kuin ver­tais­pa­lau­tet­ta. Ei ehkä ai­na­kaan muuta yhtä hyvää. Työt­tö­mät on syytä nähdä osaa­mi­sen ja ideoi­den poo­li­na, ei pel­käs­tään tie­don vas­taan­ot­ta­ji­na. Tie­don ja­ka­mi­sen si­jas­ta kan­nat­taa kes­kit­tyä val­men­net­ta­vien yh­teis­työn fa­si­li­toin­tiin.

Miten työt­tö­mien val­men­nuk­sen voisi jär­jes­tää? (Tämä on pi­kai­nen yk­si­nään kir­jat­tu hui­tai­su, ei ylis­tä­mä­ni tiimi­työn tuo­tos. Tästä tuli niin naii­vi, että se saat­taa lu­ki­jas­ta tun­tua louk­kaa­van ali­ar­vioi­val­ta.)

Osal­lis­tu­jil­ta voisi pyy­tää etu­kä­teen vapaa­muo­toi­sen esit­te­lyn it­ses­tään. Muis­te­taan ker­toa, että esit­te­lyt jae­taan muil­le osal­lis­tu­jil­le. Osal­lis­tu­jil­le voi tar­jo­ta link­ke­jä so­pi­vik­si kat­sot­tui­hin oh­jei­siin, mutta vapaa­muo­toi­suus on olen­nais­ta.

En­sim­mäi­nen ta­paa­mi­nen aloi­te­taan oh­ja­tul­la tu­tus­tu­mi­sel­la. Esim. ju­tel­laan hetki pa­reit­tain, sit­ten kaksi paria yh­des­sä, ... Tai jo­tain muuta; help­poa, tur­val­lis­ta, mutta heti aluk­si. Kahvi­tar­joi­lu­kin saat­taa toi­mia, jos joku var­mis­te­lee, että juttu luis­taa ja kai­kil­la on juttu­ka­ve­ri.

Ti­lai­suu­den viisi en­sim­mäis­tä mi­nuut­tia mää­rää, miel­tää­kö po­ruk­ka ti­lai­suu­den passiviseksi kuun­te­luk­si vai ak­tii­vi­sek­si yh­teis­toi­min­nak­si. Kon­tak­tin saa­mi­nen muu­ta­maan muu­hun osal­lis­tu­jaan heti aluk­si on tär­keää. Toi­saal­ta ak­ti­voi­va har­joi­tus luo vää­riä odo­tuk­sia, jos tar­koi­tus on is­tut­taa osal­lis­tu­jia pas­sii­vi­si­na kuun­te­le­mas­sa.

Ti­lai­suu­den fasilitaattorin pitää alus­taa toi­min­ta­ta­vois­ta: Esit­tää aja­tuk­sia tur­val­li­ses­ta ti­las­ta, puhua vuoro­pu­he­lun peli­sään­nöis­tä. Mitä avoi­mem­min voi­daan kes­kus­tel­la, sen hyö­dyl­li­sem­pää. Tähän tar­vi­taan läm­min­hen­ki­nen psyykkays tois­ten kun­nioit­ta­mi­ses­ta, luot­ta­muk­sel­li­suu­des­ta, ra­ken­ta­vas­ta vuoro­pu­he­lus­ta: Ol­laan tu­tus­tu­mas­sa toi­nen tois­tem­me ajat­te­luun, ei ar­vioi­mas­sa tois­ten nä­ke­myk­siä eikä asen­tei­ta, ei to­dis­ta­mas­sa omaam­me oi­keak­si, ei tyr­kyt­tä­mäs­sä omia aja­tuk­siam­me, ei kil­pai­le­mas­sa, ... Val­men­nuk­sen kes­kei­nen on­nis­tu­mi­sen mit­ta­ri on, miten va­paas­ti ja luon­te­vas­ti ih­mi­set roh­ke­ne­vat kes­kus­tel­la it­sel­leen han­ka­lis­ta asiois­ta.

Peli­sään­tö­alus­tuk­sen jäl­keen on hyvä ju­tus­tel­la hetki pie­nis­sä ryh­mis­sä niin, että ke­nen­kään ei tar­vit­se jäädä yk­si­nään miet­ti­mään, mi­tä­hän muut tästä "saar­nas­ta" ajat­te­li­vat? Hie­not peri­aat­teet jää­vät kuol­leek­si kir­jai­mek­si, ellei niitä "kui­ta­ta" yh­tei­ses­ti hy­väk­sy­tyik­si ly­hyel­lä ju­tus­te­lul­la.

Kou­lus­sa olem­me si­säis­tä­neet toi­min­ta­tavan, jonka mu­kaan opet­ta­ja ensin se­lit­tää, miten asiat ovat ja miten teh­tä­vä teh­dään ja sen jäl­keen op­pi­laat tois­ta­vat ja asia on opit­tu. Nyky­tie­don ja käy­tän­nön ko­ke­muk­sen mu­kaan täl­lai­nen op­pi­mis­kä­si­tys kan­nat­taa kään­tää pää­lael­leen. (yksi juttu ai­hees­ta: https://www.editapublishing.fi/tuote/flipped-learning-kaanteinen-oppiminen ) Op­pi­mis­kä­si­tyk­sen kään­tä­mi­nen pää­lael­leen tar­koit­taa oman aja­tus­maailman myl­ler­tä­mis­tä ylös­alai­sin. Sen jäl­keen alkaa var­si­nai­nen työ — Pitää ope­tel­la, miten käy­tän­nös­sä toi­mia uuden op­pi­mis­kä­si­tyk­sen mu­kaan.

Kun op­pi­mi­sek­si miel­le­tään opet­ta­jan puhe ja aikaa on vähän, suu­rin osa ajas­ta käy­te­tään opet­ta­jan pu­hee­seen, että "eh­di­tään käydä kaik­ki asiat läpi", eikä aikaa jää kuin enin­tään muu­ta­maan ky­sy­myk­seen ja kom­ment­tiin — Var­si­nai­sel­le op­pi­mi­sen vaa­ti­mal­le työl­le ei jää lain­kaan aikaa.

Pe­rin­tei­ses­tä oppimikäsityksestä pois­op­pi­mi­nen voi olla hi­das­ta ja vai­keaa. Kan­nat­taa läh­teä siitä, että op­pi­mis­ta ta­pah­tuu vain, kun op­pi­jat ajat­te­le­vat, vuoro­vai­kut­ta­vat ja toi­mi­vat ta­voit­teel­li­ses­ti. Vasta kun op­pi­jan työs­ken­te­lyä seu­ra­tes­saan tun­nis­taa op­pi­jan tar­peen, voi kom­men­toi­da, haas­taa tai opas­taa ti­lan­teen mu­kaan.

Kan­nat­taa tark­kaan miet­tiä, mitä lisä­arvoa luen­not ja esi­tel­mät tuo­vat osal­lis­tu­jil­le: Mitä niis­tä ei voi kor­va­ta web-ja­ke­lul­la — teks­ti­nä tai vi­deo­na? Mi­kä­li joku luen­to tun­tuu aivan vält­tä­mät­tö­mäl­tä, se on syytä jät­tää oh­jel­man lop­puun. Mi­kä­li luen­noit­si­ja on seu­ran­nut ta­pah­tu­mia, oh­jel­man lo­pus­sa hän tun­tee osal­lis­tu­jien tar­peet ja miten niitä kä­si­tel­lä. Koska osal­lis­tu­jat ovat val­men­nuk­sen ai­ka­na poh­ti­neet asioi­ta, mah­dol­li­sen luen­non si­säl­tö löy­tää paik­kan­sa hei­dän aja­tus­mal­leis­saan.

Ryhmä­työs­ken­te­lyyn on monen­lai­sia me­ne­tel­miä. Ko­kei­lu­jen myötä sel­viää, mitkä toi­mi­vat mis­sä­kin ti­lan­tees­sa ja mitkä ovat it­sel­le luon­te­via. En­sim­mäi­nen ryhmä­jako lie­nee pa­ras­ta tehdä ar­po­mal­la.

Ryh­miä voi se­koi­tel­la määrä­vä­lein niin, että jo­kai­nen kuu­lee jo­tain siitä, mitä muis­sa ryh­mis­sä on ju­tel­tu. Ryh­mien aja­tuk­sia voi kir­ja­ta lap­pu­sil­le ja kiin­nit­tää ne sei­näl­le. Lap­pus­ten pe­rus­teel­la voi­daan muo­dos­taa uusia ryh­miä. (Siis peri­aat­tees­sa ihan ta­val­lis­ta ja jär­ke­vää toi­min­nal­lis­ta ryhmä­työs­ken­te­lyä, jota ei kui­ten­kaan juuri näe työt­tö­mien "ak­ti­voin­nin" yh­tey­des­sä.)

pe­rin­tei­ses­ti ryhmä­töitä teh­des­sä ko­koon­nu­taan lo­puk­si kaik­ki yh­teen ja kes­kus­tel­laan yh­des­sä kun­kin ryh­män tuo­tok­sis­ta. Koe­taan vält­tä­mät­tö­mäk­si, että kaik­ki kuu­le­vat mitä kaik­ki muut ovat pu­hu­neet. Tämä vie pal­jon aikaa ja suu­rin osa po­ru­kas­ta jou­tuu enim­män aikaa kuun­te­le­maan pas­sii­vi­se­na.

Val­men­nuk­sen päät­teek­si osal­lis­tu­jat voi­vat pie­nis­sä ryh­mis­sä tii­vis­tää muu­ta­man mah­dol­li­sen suu­ren oi­val­luk­sen koko po­ru­kal­la jaet­ta­vak­si, mutta ei niis­tä­kään tar­vit­se koko jou­kol­la kes­kus­tel­la, koska se on hi­das­ta ja te­ho­ton­ta. Riit­tää, että ne tuot­ta­vat lisää päh­käil­tä­vää osal­lis­tu­jil­le — uusia näkö­kul­mia, uusia vi­rik­kei­tä.

Ryh­mät — ai­na­kin am­mat­ti­tai­dol­la spar­rat­tu­na — löy­täi­si­vät var­maan­kin opet­ta­vai­sia ai­hei­ta työl­leen: "Pe­rus­te­taan osaa­mis­tam­me tar­joa­va yri­tys tai osuus­kunta. Miten mark­ki­noim­me it­seäm­me? Mil­lai­sil­le asiak­kail­le? ... Täl­lai­sil­la har­joi­tuk­sil­la pi­täi­si olla pää­paino.

Voisi olla hyö­dyk­si jakaa ko­ke­muk­sia työn­haus­ta. Tie­tys­ti työ­mark­ki­nois­ta ja eri­lai­sis­ta yri­tyk­sis­tä, mutta myös siitä, miltä se ke­nes­tä­kin tun­tuu ja mikä kel­le­kin on vai­keaa. Yksi voi olla ylpeä siitä, että sadan soi­ton jäl­keen hän sai pu­hut­tua it­sel­leen pa­la­ve­rin mie­len­kiin­toi­sen yri­tyk­sen kans­sa. Tois­ta taas saat­taa no­lot­taa, että suot­ta häi­rit­si sataa kii­reis­tä joh­ta­jaa ennen kuin löysi sen, joka häntä tar­vit­si. Miltä it­sen­sä mark­ki­noi­mi­nen tun­tuu? miltä tun­tuu se sadas tyr­mäys? Eri­tyi­ses­ti tässä koh­din fasilitaattorin pitää olla tark­ka­na, että tur­val­li­sen tilan peri­aat­teet eivät unoh­du. Pa­hin­ta on, jos jon­kun "avau­dut­tua" kou­lut­ta­ja ar­vioi hänen asentensa hy­väk­si tai huo­nok­si, oi­keak­si tai vää­räk­si. Luot­ta­muk­sel­li­nen kes­kus­te­lu lop­puu sii­hen. Va­ro­vas­ti voi toki pyy­tää hen­ki­löä ker­to­maan lisää, ellei se tunnu han­ka­lal­ta.

Minun mie­les­tä­ni ak­tii­vi­mal­lia pe­rus­tel­tiin aluk­si sii­hen tyy­liin, että "kyllä 'ne' menee töi­hin, kun­han soh­val­la ma­koi­lu teh­dään riit­tä­vän ikä­väk­si". Sii­tä­kin ehkä so­pi­si kes­kus­tel­la, voi­si­ko ja tar­vit­si­si­ko mieli­kuvaa työt­tö­mis­tä moni­puo­lis­taa.

Työn­haku on työt­tö­män työtä, mutta aivan 24/7 sitä ei kan­na­ta tehdä. Sii­tä­kin voisi vaih­taa aja­tuk­sia, mitä muuta mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä työt­tö­mät ovat löy­tä­neet tai voi­tai­siin­ko yh­des­sä kek­siä jo­tain hyö­dyl­lis­tä te­ke­mis­tä? On hyvä saada työt­tö­mien osaa­mi­nen hyöty­käyt­töön. Jos­kus kun puhelnmyyjät ovat tiu­haan pom­mit­ta­neet, on al­ka­nut epäil­lä, onko kaik­ki palk­ka­työ ar­vok­kaam­paa kuin pal­ka­ton vapaa­eh­tois­työ vaik­ka­pa Syy­rian pa­ko­lais­ten hy­väk­si.

Työt­tö­miä ak­ti­voi­taes­sa tun­nu­taan ko­ros­ta­van nä­ke­mys­tä "jo­kai­nen on oman on­nes­sa seppä". Hyvä niin, mutta silti jot­kut voi­vat aja­tel­la, että hal­li­tuk­sen ope­tus- tut­ki­mus-, in­no­vaa­tio-, ja teol­li­suus­po­li­tiik­ka on ollut hai­tal­lis­ta kor­keas­ti kou­lu­tet­tu­jen työl­li­syy­del­le ja ennen kaik­kea Suo­men tu­le­vai­suu­del­le. Vaa­lien alla voisi poh­tia si­tä­kin, löy­tyi­si­kö intoa tehdä asial­le jo­tain.

Heikin pohteita > Oppiminen, opiskelu, opettaminen > Mikä ohjaa keskustelua koulusta (edit: 2017-03-08)

Mikä ohjaa kes­kus­te­lua kou­lus­ta

Tässä kir­joi­tuk­ses­sa ter­miä käyt­tö­teo­ria käytetään Wikipedian määrittelemällä tavalla:

Käyt­tö­teo­ria (engl. theory-in-use) on ih­mi­sen toi­min­taa, päät­te­lyä ja va­lin­to­ja tosi­asial­li­ses­ti oh­jaa­va si­säi­nen malli, joka voi poi­ke­ta mer­kit­tä­väs­ti niis­tä peri­aat­teis­ta eli julki­teo­rias­ta (engl. espoused theory), jonka ih­mi­nen ky­syt­täes­sä esit­tää oh­jaa­van toi­min­taan­sa. ( Wiki­pedia, käyt­tö­teo­ria )

Us­ko­muk­set vai­kut­ta­vat käyt­tö­teo­rioi­hin:

Erkki Peh­ko­sen mu­kaan us­ko­muk­sen voi­daan kat­soa viit­taa­van va­kai­siin, sub­jek­tii­vi­siin kä­si­tyk­siin ja tie­toi­hin, mu­kaan lu­kien tun­teet, joita ei voida pe­rus­tel­la ob­jek­tii­vi­ses­ti. Us­ko­muk­seen oi­keut­ta­vat syyt yk­si­lö mää­rit­tää ja va­li­koi usein tie­dos­ta­mat­taan. ( Wiki­pedia, us­ko­mus )

Opet­ta­ja muo­dos­taa op­pi­lai­ta, op­pi­mis­ta ja ope­tus­ta kos­ke­van käyt­tö­teo­rian­sa saa­man­sa kou­lu­tuk­sen sekä työ- ja elä­män­ko­ke­muk­sen­sa pe­rus­teel­la. Opet­ta­jan toi­min­nan taus­tal­la vai­kut­ta­va käyt­tö­teo­ria jää usein ulko­puolisilta pii­loon. Ehkä vas­taa­vas­ti mei­dän on vai­kea so­vit­taa yh­teen aja­tuk­siam­me kou­lus­ta siksi, ett­emme tun­nis­ta eroja tois­tem­me käyt­tö­teo­riois­sa em­me­kä siksi ym­mär­rä tois­tem­me pe­rus­te­lu­ja.

Ma­te­ma­tii­kas­sa teoreemien to­dis­ta­mi­ses­ta on help­po kes­kus­tel­la, koska kaik­ki pe­rus­te­le­vat väit­tei­tään sa­mo­ja ak­sioo­mia käyt­täen. Arki­elä­män kes­kus­te­luis­sa pe­rus­tam­me väit­teem­me omiin -- muil­le nä­ky­mät­tö­miin -- käyt­tö­teo­rioi­him­me.

Tämä juttu ei pyri an­ta­maan oh­jei­ta oi­keas­ta ta­vas­ta kes­kus­tel­la vaan esit­tää jou­kon kä­sit­tei­tä, jotka aut­ta­vat ana­ly­soi­maan kes­kus­te­lu­ja. Johto­pää­tök­se­nä esi­te­tään jouk­ko ky­sy­myk­siä, joita netti­kes­kus­te­luun osal­lis­tu­van kan­nat­taa it­sel­leen esit­tää.

Ope­tuk­sen taus­tal­la ole­vat teo­riat ja us­ko­muk­set

Opet­ta­jan ajat­te­lu ja toi­min­ta ovat vuoro­vai­kut­tei­ses­sa suh­tees­sa, joka on vai­keas­ti au­kais­ta­vis­sa ulko­puo­li­sel­le. Toi­min­ta on ha­vain­noi­ta­vis­sa ja tul­kit­ta­vis­sa, mutta opet­ta­jan aja­tuk­set ja toi­min­nan pe­rus­te­lut jää­vät ha­vain­noi­jal­ta pii­loon. Toi­min­nan taus­tal­la oleva tie­tä­mys on opet­ta­jan tie­toa, osit­tain hil­jais­ta ja sa­nat­to­mak­si muut­tu­nut­ta osaa­mis­ta, joka on ke­hit­ty­nyt opet­ta­jan­kou­lu­tuk­sen, elä­män- ja työ­ko­ke­mus­ten ja toi­min­nan kon­teks­tin vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa. (Aal­to­nen 2003, 6.)

Clarkin ja Petersonin ope­tus­tapa­mal­lis­sa opet­ta­ja­kog­ni­tio jae­taan kol­meen osa-aluee­seen: opet­ta­jan im­pli­siit­ti­siin teo­rioi­hin ja us­ko­muk­siin, ope­tuk­sen suun­nit­te­luun sekä ajat­te­luun ja pää­tök­sen­te­koon ope­tus­ti­lan­tees­sa. (Aal­to­nen 2003, 6-7). Opet­ta­jan im­pli­siit­ti­set teo­riat ja us­ko­muk­set muo­dos­ta­vat ope­tuk­sen käyt­tö­teo­rian tai käyt­tö­tie­don, joka Elbazin 1983 tut­ki­muk­sen mu­kaan muo­dos­tuu opet­ta­jan op­pi­joi­ta kos­ke­vis­ta ko­ke­muk­sis­ta, ope­tus­me­ne­tel­miin ja luo­kan hal­lin­taan liit­ty­vis­tä tie­dois­ta ja tai­dois­ta, kou­lun so­siaa­li­sen ra­ken­teen ja laa­jem­man yh­tei­sön tun­te­muk­ses­ta sekä oppi­aine­koh­tai­ses­ta ja mm. ke­hi­tys­psy­ko­lo­gi­ses­ta, op­pi­mis­teo­reet­ti­ses­ta ja yh­teis­kun­nal­li­ses­ta tie­dos­ta. Tieto opet­ta­jan omi­nai­suuk­sis­ta, ar­vois­ta ja us­ko­muk­sis­ta on osa opet­ta­jan käyt­tö­tie­toa ja -teo­riaa. (Aal­to­nen & Pitkä­niemi 2001, 404.)

Opet­ta­jan prak­ti­sen tie­tä­myk­sen, ku­vat­tiin­pa sitä käyt­tö­tie­to­na ja –teo­rioi­na tai us­ko­muk­si­na, on to­det­tu vai­kut­ta­van ope­tus­to­teu­tuk­sen laa­joi­hin puit­tei­siin ja tunti­ta­pah­tu­mien ra­ken­tee­seen. Kui­ten­kaan aina hen­ki­lö­koh­tai­set ope­tus­teo­riat eivät vält­tä­mät­tä rea­li­soi­du ihan­tei­den vaa­ti­mal­la ta­val­la. Tämä on ta­val­lis­ta opet­ta­jik­si opis­ke­le­vil­la ja var­sin vä­häi­sen ope­tus­ko­ke­muk­sen omaa­vil­la opet­ta­jil­la (esim. Wil­son, Konopak & Readence 1994; Pitkä­niemi 1998), mutta myös ko­ke­neil­ta opet­ta­jil­ta on ha­vait­tu risti­rii­tai­suuk­sia käyt­tö­teo­rioi­den ja toi­min­nan vä­lil­lä (esim. Lyons, Freitag & Hewson 1997). (Aal­to­nen & Pitkä­niemi 2001, 409.)

Tut­ki­jat mää­rit­te­le­vät us­ko­muk­sen kä­sit­teen eri kon­teks­teis­sa eri ta­voin, mutta useim­mi­ten jae­taan kä­si­tys, että us­ko­mus pe­rus­tuu ar­vioin­tiin ja tieto pe­rus­tuu ob­jek­tii­vi­siin fak­toi­hin (Pajares 1992, 313). Us­ko­muk­siin on tut­ki­mus­kir­jal­li­suu­des­sa vii­tat­tu esi­mer­kik­si kä­sit­teil­lä luulo, kä­si­tys ja mieli­pide.

Us­ko­muk­set ovat suh­teel­li­sen jär­keen­käy­piä, us­kot­ta­via ja ym­mär­ret­tä­viä pro­po­si­tioi­ta joi­den­kin ob­jek­tien ja ob­jek­ti­luok­kien luon­tees­ta ja ole­mas­sa­olos­ta (Moi­la­nen 1998, 72). Us­ko­muk­set ovat ko­ke­mus­ten seu­rauk­se­na syn­ty­nei­tä men­taa­li­sia konst­ruk­tioi­ta, usein tii­vis­ty­nei­nä ja in­teg­roi­tu­nei­na käyt­täy­ty­mis­tä oh­jaa­vik­si skee­moik­si ja kä­si­tyk­sik­si. Us­ko­muk­siin liit­tyy vah­vo­ja af­fek­tii­vi­sia tun­tei­ta sekä ar­vioi­via kom­po­nent­te­ja (Nespor 1987). Us­ko­mus­ten avul­la hen­ki­lö ra­ken­taa mie­le­käs­tä juon­ta toi­min­taan­sa ja it­sel­leen aiem­min ta­pah­tu­nei­siin asioi­hin. Tämän li­säk­si us­ko­muk­set ra­ken­ta­vat ih­mis­ten yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Us­ko­muk­set ovat osa opet­ta­jien to­del­li­suus­kä­si­tys­tä, ja ne liit­ty­vät hei­dän in­ten­tioi­hin­sa toi­mia tie­tyl­lä ta­val­la tie­tys­sä ti­lan­tees­sa.

Us­ko­muk­set vaih­te­le­vat laa­dul­taan ja voi­mak­kuu­del­taan, ja ne ryh­mit­ty­vät ajan ku­lues­sa mui­den us­ko­mus­ten ja us­ko­mus­ver­kos­to­jen, en­nak­ko­kä­si­tys­ten, asen­tei­den, nor­mien ja ar­vo­jen ym­pä­ril­le muo­dos­taen hen­ki­lön us­ko­mus­sys­tee­min. Arvot, nor­mit ja asen­teet ovat us­ko­mus­ten ala­ra­ken­tei­ta. Us­ko­mus­sys­tee­mit ovat dy­naa­mi­sia ja usein myös ti­lan­ne­si­don­nai­sia. Us­ko­muk­set kiin­nit­ty­vät aina jo­hon­kin kon­teks­tiin, mer­ki­tys­taus­taan, joka luo poh­jan us­ko­mus­ten ym­mär­tä­mi­sel­le (Moi­la­nen 1999, 93–96).

Omat us­ko­muk­set tun­tu­vat ab­so­luut­ti­sel­ta to­tuu­del­ta, minkä takia niitä ei yleen­sä ky­seen­alais­ta vaan yrit­tää saada muut­kin va­kuut­tu­maan niis­tä.

Fe­no­me­no­gra­fia

Lä­hes­tym­me koulu­kes­kus­te­lua fe­no­me­no­gra­fian kei­noin.

Fe­no­me­no­gra­fia on laa­dul­li­nen tut­ki­mus­suun­taus, jonka tar­kas­te­lun koh­tee­na ovat ih­mis­ten arki­päi­vän il­miöis­tä muo­dos­tu­neet kä­si­tyk­set ja nii­den eri­lai­set ym­mär­tä­mi­sen tavat. Se pyr­kii ku­vaa­maan, ana­ly­soi­maan ja ym­mär­tä­mään eri­lai­sia kä­si­tyk­siä sekä ver­tai­le­maan niitä et­sien saman­kal­tai­suuk­sia, eri­lai­suuk­sia ja poik­kea­vuuk­sia. Kä­si­tys­ten si­säl­tö ja kä­si­tys­ten suh­teu­tu­mi­nen toi­siin­sa ovat eri­tyi­ses­ti mie­len­kiin­non koh­tee­na, ei niin­kään il­miöt tai tut­kit­ta­vat hen­ki­löt it­ses­sään. (Huus­ko & Palo­niemi 2006.)

Koska yk­sit­täis­ten tut­ki­mus­ten – jopa mieli­pide­ky­se­ly­jen – tu­lok­siin vii­ta­taan toi­si­naan kuin lo­pul­li­seen ab­so­luut­ti­seen to­tuu­teen, on syytä ko­ros­taa, että fe­no­me­no­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen ensi­si­jai­se­na ta­voit­tee­na ei ole tehdä väit­tei­tä to­del­li­suu­des­ta, vaan ku­va­ta ih­mis­ten ar­jes­saan muo­dos­ta­mia kä­si­tyk­siä to­del­li­suu­des­ta.

Fe­no­me­no­gra­fi­nen tut­ki­mus ei ole puh­taan ob­jek­tii­vis­ta. Tut­ki­jan ai­neis­ton tul­kin­ta on aina sub­jek­tii­vis­ta ja tut­ki­jan tu­li­si­kin olla tie­toi­nen omis­ta kä­si­tyk­sis­tään ja en­nak­ko-odo­tuk­sis­taan tut­kit­ta­vas­ta ai­hees­ta. Tut­kit­ta­van il­mai­sun mer­ki­tys riip­puu myös asia­yh­tey­des­tä ja toi­saal­ta mer­ki­tys voi tulla ym­mär­ret­tä­väk­si vain omas­sa kon­teks­tis­saan.(Huus­ko & Palo­niemi 2006.)

Tässä tut­ki­muk­ses­sa käy­täm­me kä­sit­tei­tä toi­sin ajat­te­lu ja toi­sin­ajat­te­li­ja ku­vaa­maan ti­lan­tei­ta, jois­sa osa­puol­ten käyt­tö­teo­riat poik­kea­vat toi­sis­taan.

Ai­neis­ton ku­vaus

Ai­neis­tok­si va­lit­tiin blogi­kir­joi­tus http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/12/huudetaan-lujempaa.html ja siitä käytyyn keskusteluun annetut 66 kommenttia. Osallistujista kuusi esiintyi omalla nimellään. Keskustelijat olivat yliopistotutkijoita, opettajia ja yliopisto-opiskelijoita.

Blogi­kir­joi­tus alkaa seu­raa­vas­ti:

Ei­li­sil­lä (18.12.2013) Ylen Suora lin­jan netti­jat­koil­la kes­kus­tel­tiin opet­ta­jan auk­to­ri­tee­tis­ta, ku­ris­ta ja mo­lem­min­puo­li­ses­ta kun­nioi­tuk­ses­ta tai sen puut­tees­ta. [ …] Sa­mal­la voi poh­tia kahta asiaa: Mil­lais­ta olisi mennä joka päivä töi­hin (ja kri­tii­kit­tä aina to­tel­la) jos vas­tas­sa olisi pomo/työ­ka­ve­ri joka ajat­te­li­si aina sinut näh­des­sään: ”Mikä idiootti nulikka, ton sais heittää ulos täältä työpaikalta johonkin valvottuun tilaan. Se ei osaa mitään eikä kunnioita mua. Hitto. Ei voi kuin huutaa. Voispa lyödä.”

Jos jolla­kulla isol­la ai­kui­sel­la hen­ki­löl­lä on suu­ria vai­keuk­sia op­pi­lais­ta jopa nel­jän­nek­sen kans­sa, ja jol­la­kin toi­sel­la ei juuri ke­nen­kään kans­sa, kan­nat­taa ensin mai­ni­tun var­maan kuun­nel­la omia neu­vo­jaan (huuda, ellet siis voi heit­tää ulos tai lyödä, ja syytä vas­taan­ot­ta­jaa) ja vä­hä­tel­lä op­pi­lai­den li­säk­si on­gel­mat se­lät­tä­nei­tä kol­le­go­jaan, joi­den aja­tuk­set ovat luon­nol­li­ses­ti uto­pis­tis­ta pään­si­lit­te­lyä (vaik­ka siis toi­mi­vat­kin).

Va­lit­sim­me ky­sei­sen kes­kus­te­lun tut­ki­mus­ai­neis­tok­si sen run­saan mieli­pi­tei­den kir­jon takia. Emme ole ar­vioi­neet, missä mää­rin ai­neis­tom­me edus­taa tyy­pil­lis­tä netti­kes­kus­te­lua.

Ai­neis­ton ana­lyy­si

En­sim­mäi­sel­lä luku­ker­ral­la kir­ja­sim­me pu­heen­vuo­ro­jen he­rät­tä­mät tunne­ko­ke­muk­set, he­rän­neet vasta­väit­teet tai tun­teet saman­mie­li­syy­des­tä, koska ha­lu­sim­me olla tie­toi­sia tun­te­mus­tem­me vai­ku­tuk­ses­ta tul­kin­toi­him­me. Kir­ja­sim­me myös huo­mioi­ta kom­mu­ni­koin­ti­tyy­leis­tä ja ar­ve­lu­jam­me kir­joit­ta­jien käyt­tö­teo­rioi­den erois­ta.

Seu­raa­vil­la luku­ker­roil­la ai­neis­tos­ta iden­ti­fioi­tiin sys­te­maat­ti­ses­ti kes­kus­te­lun kulun kan­nal­ta olen­nai­sia piir­tei­tä, jois­ta osa kuvaa kom­mu­ni­koin­nin tapaa, osa on tul­kin­to­jam­me osal­lis­tu­jien käyt­tö­teo­riois­ta ja us­ko­muk­sis­ta. Osal­le näis­tä kes­kus­te­lun piir­teis­tä on poi­mit­ta­vis­sa ai­neis­tos­ta muu­ta­man lau­seen mit­tai­nen konk­reet­ti­nen esi­merk­ki, mutta useim­mi­ten tiet­ty asen­ne tai us­ko­mus ”huo­kuu” yk­sit­täi­ses­tä pu­heen­vuo­ros­ta tai jon­kin kir­joit­ta­jan pu­heen­vuo­rois­ta yleen­sä.

Seu­raa­van tyyp­pis­ten pu­heen­vuo­ro­jen esit­tä­jät ni­me­sim­me si­vul­li­sik­si. Opiskelija kritisoi kollegoitaan kuin ei olisi yksi heistä vaan heidän huonon käytöksensä ulkopuolinen uhri. Hän tuntuu tarkastelevan muita opiskelijoita yläviistosta, melkein kuin Yliopiston – auktoriteetin – näkökulmasta.

Ope­tuk­sen taso on erin­omai­nen. Opet­ta­jat kuun­te­le­vat opis­ke­li­joi­ta, he pyr­ki­vät muok­kaa­maan opis­ke­lu­me­ne­tel­miä opis­ke­li­joi­den miel­ten mu­kai­sik­si, he käyt­tä­vät vapaa-ai­kaan­sa opis­ke­li­joi­den hy­väk­si ja jous­ta­vat opis­ke­lu­käy­tän­nöis­sä lo­put­to­miin.

Opis­ke­li­jat sen si­jaan tu­le­vat tun­neil­le myö­häs­sä, pu­hu­vat tun­neil­la, eivät tee an­net­tu­ja teh­tä­viä, läh­te­vät tun­neil­ta ennen nii­den lop­pu­mis­ta, ky­se­le­vät opet­ta­jil­ta ”onko pakko” ja muu­ten­kin ovat erin­omai­sen ha­lut­to­mia pa­nos­ta­maan työn te­ke­mi­seen. Tästä seu­raa se, että opin­to­jen ete­ne­mis­tahti on kiu­sal­li­sen hidas.

Kir­joit­ta­jien nä­ke­mys­ten taus­tal­la tun­tui ole­van kaksi eri op­pi­mis­nä­ke­mys­tä: Joko ”oppiminen on päähän pänttäämistä” tai ”oppiminen on kriittisen ajattelun, luovuuden yms. kehittymistä”. Jälkimmäinen oppimisnäkemys ei kiteytynyt kovin selkeäksi.

Hauki on kala on monen asian op­pi­mi­seen erin­omai­nen vä­li­ne, se paras. Yk­si­tyis­koh­tais­ta ulkoa muis­tet­ta­vaa tie­toa on vai­kea muu­ten­kaan no­peas­ti ja te­hok­kaas­ti oppia. Hi­taam­pi op­pi­mi­nen ehkä sopii kan­sa­lais­opis­ton kurs­seil­le, mutta minä yli­opis­to-opis­ke­li­ja­na toi­von, että sai­sin opis­kel­la ta­voit­teel­li­ses­ti. Tah­toi­sin kui­ten­kin alani osaa­jak­si, enkä tähän ta­voit­tee­seen tällä tah­dil­la yllä.

Seu­raa­van tyyp­pi­set pu­heen­vuo­rot luo­kit­te­lim­me pyr­ki­myk­sek­si vuoro­puhe­luun – dia­lo­giin. Kommentti liittyy aikaisempien puheenvuorojen yhteen keskeiseen näkemyseroon ja täydentää niitä. Sävy antaa tilaa dialogin jatkamiselle.

Kun on kou­lus­sa 12v teh­nyt siksi, että toi­nen sanoo sen ole­van tär­keää ja hyö­dyl­lis­tä, ei sitä ihan het­kes­sä opi ot­ta­maan itse vas­tuu­ta.

Minä olin yli­opis­tos­sa 80-lu­vul­la. Osal­lis­tuin ai­na­kin kol­men tiede­kun­nan kurs­sei­hin. Eipä ollut suur­ta juh­laa perus­opin­nois­sa se vas­tuun­tunto ja ah­ke­ruus. Mo­nil­la meni jopa vuosi oppia opis­ke­le­maan. Mi­nul­la­kin.

In­nos­tus on säi­ly­tet­tä­vä ja vas­tuu opit­ta­va jo pie­ne­nä lap­se­na. Sil­loin va­paus kas­vaa ai­kui­suut­ta kohti, vas­tuun li­sään­tyes­sä.

Vai­kut­taa siltä, että osa kes­kus­te­li­jois­ta oli ”kurin ja jär­jes­tyk­sen”, osa ”em­paat­ti­sen kas­vun tu­ke­mi­sen” kannattajia.

”Se, että näkee op­pi­laat ja työn­sä liian ihan­teel­li­ses­ti saat­taa joh­taa työ­uu­pu­muk­seen” (Kirjoittaja aloittaa lainaamalla aiempaa puheenvuoroa) Se on myös epä­oi­keu­den­mu­kais­ta op­pi­lai­ta koh­taan, jotka tah­to­vat opis­kel­la ja kai­paa­vat rau­haa. Int­ro­ver­teil­le hälyisä luok­ka­huone on stres­saa­va ti­lan­ne, jolla on vai­ku­tuk­sen­sa myös mie­len­ter­vey­teen. En kai­paa tähän ko­ko­nai­suu­teen yh­tään ideo­lo­gia, joka ko­kei­lee omia me­to­de­jaan, vaan kai­paan käy­tän­nön kei­no­ja, joil­la opis­ke­li­joil­le taa­taan rauha tässä ja nyt.

Vi­siot ovat vi­sioi­ta ja käy­tän­tö käy­tän­töä. Yli­opis­tois­sa voi­tai­siin ottaa käytöön ka­me­ra­val­von­ta, jonka pe­rus­teel­la lan­ge­tet­tai­siin väli­ai­kai­sia opis­ke­lu­kiel­to­ja. Ki­kat­te­le­viin pissiksiin tus­kin muu­kaan te­hoaa. Sen ver­ran röyh­keää käy­tös on.

- - - - -

On su­rul­lis­ta lukea op­pi­lais­ta, jotka ker­to­vat, että ha­luai­si­vat kyllä oppia, olla mo­ti­voi­tu­nei­ta jne, mutta ”joku siinä vain on ettei on­nis­tu”. Ja että opet­ta­jan pi­täi­si vain pitää kuria enem­män mutta jo­ten­kin se­kään ei sit­ten vain auta. He ha­luai­si­vat jak­saa ja viit­siä, vii­meis­tään opis­ke­lu­ai­ko­jen hää­möt­täes­sä, mutta eivät tiedä miten sai­si­vat sen it­ses­tään irti. Nämä lap­set ovat kou­luun tul­les­saan ol­leet seit­se­män­vuo­tiai­ta ja opis­ke­lus­ta in­nois­saan. Emme me voi sanoa, että on liian op­ti­mis­tis­ta kas­vat­taa heitä työn­te­koon, jak­sa­mi­seen, kiin­nos­tu­mi­seen. Että he saa­vat tulla kou­luun ja edetä sit­ten, kun osaa­vat toi­mia siel­lä oi­kein. Että jos he eivät ole it­ses­tään sin­nik­käi­tä, niin ulos vaan, jotta pa­ril­le suu­rem­mit­ta vai­keuk­sit­ta jos­ta­kin tie­tyn­lai­ses­ta opis­ke­lu­sys­tee­mis­tä kiin­nos­tu­neel­le saa­daan hil­jai­nen ym­pä­ris­tö (jossa he voi­vat ope­tel­la ulkoa fak­toi­na pi­tä­miään asioi­ta opet­ta­jan tai oppi­kir­jan to­tuus­tor­ves­ta yksin ja vuoro­vai­kut­ta­mat­ta sen enem­pää tie­don kuin tois­ten ih­mis­ten­kään kans­sa).

Tun­tuu kuin ol­tai­siin sen pe­rim­mäi­sen ky­sy­myk­sen ää­rel­lä, onko ih­mi­nen luon­nos­taan paha, jota ei pidä ai­sois­sa kuin sää­li­mä­tön pakko vai hyvä, joka vai­keuk­sis­saan tar­vit­see em­paat­tis­ta huo­len­pitoa.

Pu­heen­vuo­roon, joka kan­nus­ti us­ko­maan op­pi­lai­den in­nos­tuk­seen ja ha­luun oppia ja esit­ti mo­ti­voi­tu­mat­to­muu­den yh­dek­si syyk­si tyl­sis­tyt­tä­vän ope­tuk­sen, tuli seu­raa­va vas­taus:

Yli­opis­to­ih­mis­ten on il­mei­sen vai­kea uskoa, että perus­kou­lus­sa on op­pi­lai­ta, joil­la ei ole kiin­nos­tus­ta eikä näkö­aloja, VAIK­KA OPET­TA­JA MITÄ TE­KI­SI. Opet­ta­jat ovat Suo­mes­sa hyvin osaa­via – yhä osaa­vam­pia – ja op­pi­lais­sa on yhä enem­män mo­ti­voi­tu­mat­to­mia. He eivät ole le­vot­to­mia ja ah­dis­tu­nei­ta opet­ta­jan­sa il­key­den vuok­si. He ovat ah­dis­tu­nei­ta huo­li­mat­ta opet­ta­jien­sa avus­ta, ys­tä­väl­li­syy­des­tä ja pa­neu­tu­mi­ses­ta. To­tean tämän teh­tyä­ni opet­ta­jan työ­tä­ni rak­kau­del­la 35 vuot­ta.

Tämän­tyyp­pi­set ti­lan­teet liit­ty­vät mie­les­täm­me il­miöön, jonka ni­me­sim­me nä­ke­mys­eroja kär­jis­tä­väk­si noi­dan­ke­häk­si. On mahdollista, että kumpikin osapuoli ymmärtää vastapuolen näkemyksen, mutta haluaa niin kovasti varmistaa oman näkemyksensä perillemenon, että vastapuoli kokee tulleensa tyrmätyksi ja tuo siksi oman näkemyksensä esille entistä vahvemmin.

Netti­kes­kus­te­luis­sa käy­te­tään toi­si­naan väit­tei­den pe­rus­te­lui­na ur­baa­ne­ja le­gen­do­ja. Ur­baa­ni le­gen­da on vahvasti tunteisiin vetoava totena kerrottu tapauskertomus. Se on draamallisesti selkeä eikä anna tilaa tulkinnoille. Urbaani legenda voi syntyä, jos mieltä kiihdyttäneestä tapahtumasta poimii vain itseä ärsyttävät ja omaa vastakkaista näkemystä vahvistavat piirteet.

Seu­raa­vaa meil­lä ei ole pe­rus­tet­ta väit­tää ur­baa­nik­si le­gen­dak­si, mutta se sopii hyvin esi­mer­kik­si siitä, mil­lai­sia ur­baa­nit le­gen­dat ovat:

Tässä yh­tey­des­sä tulee mie­leen erään pie­nen ala-as­teen op­pi­laan häm­men­nys, kun luo­kan sti­pen­din sai eräs koko vuo­den luo­kan työtä pa­has­ti häi­rin­nyt tyttö. Pe­rus­te­lu­na oli ollut se, että tämä villi lapsi ”ei enää pur­rut opet­ta­jaa”. Oliskohan tässä pal­kit­tu hie­man vää­rin?

Tu­lok­set

Kes­kus­te­luun vai­kut­ta­vat sei­kat ryh­mit­te­lim­me kom­mu­ni­koin­nin tyy­lei­hin sekä op­pi­mi­seen ja kas­va­tuk­seen liit­ty­viin us­ko­muk­siin.

Kom­mu­ni­koin­nin tyy­le­jä

Int­tä­mi­sek­si nimesimme puheenvuorot, joissa esitetään jokin näkemys ilman perusteluja ja muiden näkemykset ja vastaväitteet ohittaen. Inttäminen tuntuu usein yritykseltä pakottaa toisinajattelijat muuttamaan mielipiteensä. Inttäjä tuntuu uskovan vahvasti näkemykseensä ja pelkäävän, että toisinajattelijoiden ajatusten toteutuminen aiheuttaisi suurta vahinkoa.

Mo­nes­sa pu­heen­vuo­ros­sa esi­tet­tiin samat väit­teet pää­hän pänt­tää­mi­sen puo­les­ta ja sitä vas­taan ilman että ke­nen­kään nä­ke­myk­set ja­los­tui­vat:

Perus­kou­lun teh­tä­vä on opet­taa lap­set pänt­tää­mään. Sen on turha edes yrit­tää opet­taa kriit­tis­tä ajat­te­lua, koska kriit­ti­seen ajat­te­luun tar­vi­taan run­saas­ti tie­toa, jonka va­ras­sa asioi­ta voi ver­tail­la ja yh­dis­tel­lä.

Ai­neis­tos­sam­me esiin­tyi myös pe­rin­teis­tä väit­te­lyä. Väit­te­lyn tun­nus­merk­ke­jä ovat:

Ano­nyy­min aja­tuk­set taso­ryh­mien au­tuu­des­ta ovat erit­täin ylei­siä, vaik­ka niil­le ei tut­ki­muk­ses­sa löy­dy­kään to­dis­tei­ta. Tasa­päis­tä­vän perus­kou­lun tu­lok­se­na saa­tiin 1990-luvun lopun TIMSS ja 2000-luvun alun PISA-tut­ki­muk­sis­sa maail­man par­hai­ta op­pi­mis­tu­lok­sia. Hyvät osaa­jat oli­vat maail­man huip­pua, ja Suo­men hei­kot osaa­jat oli­vat mui­den mai­den heik­koi­hin ver­rat­tu­na aivan yli­voi­mai­sia.

Dia­lo­gik­si nimesimme puheenvuorot, jotka eivät tähdänneet löytämään voittajaa, ei oikeaa ratkaisua eikä totuutta vaan pyrkivät syventämään ymmärrystä omasta ja toisten käyttöteorioista. Dialogi on rakentavaa vuoropuhelua, joka edellyttää yritystä ymmärtää ”toisinajattelijoita”.

Yleen­sä dia­lo­gin sa­no­taan edel­lyt­tä­vän ”sa­mas­sa ve­nees­sä” ole­mi­sen ilma­pii­riä, jossa kaik­ki osal­lis­tu­jat tun­te­vat ole­van hy­väk­syt­tyä ja tur­val­lis­ta muut­taa tai olla muut­ta­mat­ta kä­si­tyk­siään. Kas­vok­kain kes­kus­tel­les­sa inttelystä on vai­kea siir­tyä dia­lo­giin. Ai­neis­tom­me pe­rus­teel­la netti­kes­kus­te­lus­sa on mah­dol­lis­ta vas­ta­ta int­tä­mis­tyyp­pi­seen mie­len­il­mai­suun dia­lo­gi­tyyp­pi­ses­ti.

Ju­tus­te­luk­si nimesimme ajatusten ja kuulumisten vaihdon, jossa ei pyritä mihinkään konkreettiseen lopputulokseen. Jutustelu on small-talkia, joka antaa tilaisuuden tutustua muiden osallistujien mieltymyksiin, arvostuksiin ja tapoihin kommunikoida. Lisäksi jutustelu pitää ryhmää koossa samalla tavalla kuin lintujen sirkutus pitää parven koossa.

Pu­heen­vuo­ro­jen esit­tä­jät ase­moi­vat eri ta­voin it­sen­sä suh­tees­sa mui­hin.

Si­vul­li­sik­si nimesimme henkilöt, joka kritisoi ulkopuolelta – norsunluutornistaan tai erakon kammiostaan – muiden käsityksiä ja tekemisiä. Sivullinen esiintyi muiden virheiden tai piittaamattomuuden uhrina.

Jot­kut il­moit­ti­vat yl­hääl­tä alas muil­le, mikä on oikea tapa aja­tel­la ja toi­mia. He neu­voi­vat toi­sia muut­ta­maan työ­ta­po­jaan, kir­joi­tus­tyy­liään, ar­vos­tuk­siaan ja aja­tus­mal­le­jaan ei­vät­kä an­tau­tu­neet kes­kus­te­luun tois­ten nä­ke­myk­sis­tä.

Ylhäältä-alas puhe suuntautui joko yleisesti kaikille osallistujille tai henkilökohtaisena ojennuksena yksittäiselle toisinajattelijalle.

Jot­kut tun­tui­vat ky­se­le­vän va­ro­vai­ses­ti al­haal­ta ylös neuvoja viisaammilta tai esiintyivät nöyrinä altavastaajina, esimerkiksi ”järjestelmän” uhreina.

Kes­kus­te­lus­sa voi myös syn­tyä me ja ne-asetelma – klikkejä, jotka suhtautuvat ”toisinajattelijoihin” kuin vastustajiin ja uhkaan yleiselle järjestykselle.

Ai­neis­tois­sa oli monta pu­heen­vuo­roa, jois­sa toi­siin osal­lis­tu­jiin suh­tau­dut­tiin neut­raa­lis­ti – tasa­ve­roi­ses­ti. Kom­mu­ni­koi­tiin ”olem­me sa­mas­sa ve­nees­sä” asenteella. Toisinajattelijoita ei yritetty pakottaa ruotuun, vaan pyrittiin dialogiin tai vaikuttamaan toisinajattelijoihin perinteisen väittelyn keinoin.

Jon­kin ker­ran kes­kus­te­lus­sa tais­tel­tiin olki­uk­ko­ja vas­taan, eli vastustaja korvattiin stereotyyppisellä hahmolla, jota kritisoitiin varsinaisen vastustajan sijasta. Uudistusmieliset tuomittiin elämästä vieraantuneiksi haihattelijoiksi, jotka jostain syystä tyrmättiin erityisesti sillä perusteella, etteivät he piittaa työrauhasta eivätkä vaadi työntekoa.

Työ­rauha­on­gel­mia op­pi­lai­den heik­koa mo­ti­vaa­tio­ta ko­ros­ta­vat ko­ki­vat, että heitä syy­tet­tiin em­pa­tian puut­tees­ta ja siitä, ett­eivät he kun­nioi­ta op­pi­lai­ta.

Täl­lai­nen vas­tak­kain­aset­te­lu johti hel­pos­ti nä­ke­mys­eroja kär­jis­tä­vään noi­dan­ke­hään, kun kum­pi­kin osa­puoli kes­kit­tyi var­mis­ta­maan oman nä­ke­myk­sen­sä pe­ril­le­menon ja näyt­tää siksi vasta­puo­len sil­mis­sä yksi­sil­mäi­sem­mäl­tä kuin ehkä on­kaan.

Nä­ke­mys­ero­jen taus­tal­la mah­dol­li­ses­ti ole­via us­ko­muk­sia

Eri­lai­set tul­kin­nat kä­sit­tees­tä auk­to­ri­teet­ti näyt­ti­vät ai­heut­ta­van eri­mie­li­syyk­siä. Joil­le­kin auk­to­ri­teet­ti mer­kit­see hen­ki­löä, jonka mieli­pi­det­tä kun­nioi­te­taan, koska häntä pi­de­tään vii­saa­na, oikea­mie­li­se­nä ja asian­tun­te­va­na. Toi­sil­le auk­to­ri­teet­ti mer­kit­see mieli­val­tais­ta val­lan­hi­mois­ta des­poot­tia, joka hal­lit­see pe­lol­la ja väki­val­lal­la.

”Val­lan tut­ki­jois­ta mm. Wrongin mu­kaan auk­to­ri­teet­ti voi pe­rus­tua eri­lai­siin val­lan läh­tei­siin, kuten pak­koon, pal­kit­se­mi­seen, le­gi­ti­mi­teet­tiin tai pä­te­vyy­teen. Jos esi­mer­kik­si täl­lai­nen erot­te­lu auk­to­ri­tee­tin pe­rus­teis­ta teh­dään, on help­po ha­vai­ta syitä opet­ta­jan auk­to­ri­tee­tis­ta käy­dyn jul­ki­sen kes­kus­te­lun vai­keuk­siin; opet­ta­ja, jonka auk­to­ri­teet­ti pe­rus­tuu pa­kot­ta­mi­seen, on tuiki toi­sen­lai­nen kuin opet­ta­ja, jonka auk­to­ri­teet­ti pe­rus­tuu hänen osoit­ta­maan­sa pä­te­vyy­teen.” (Nuu­ti­nen, 2001)

Joi­den­kin kir­joit­ta­jien ku­vauk­set hy­väs­tä ja huo­nos­ta kou­lus­ta ja oi­kean- ja vää­rän­lai­ses­ta ope­tuk­ses­ta he­rät­ti­vät mieli­kuvia ste­reo­tyyp­pi­ses­tä pe­rin­tei­ses­tä kou­lus­ta ja mo­der­nis­ta nyky­kou­lus­ta.

”Pe­rin­tei­ses­sä kou­lus­sa” opet­ta­ja on auk­to­ri­teet­ti, jota to­tel­laan. Ope­tus on opet­ta­ja­joh­tois­ta: Opet­ta­ja opet­taa ja op­pi­laat kuun­te­le­vat. Op­pi­las puhuu vain, mi­kä­li vii­tat­tuaan saa opet­ta­jal­ta luvan vas­ta­ta tämän esit­tä­mään ky­sy­myk­seen. Op­pi­mis­ta­voit­teet on mää­ri­tel­ty tark­kaan oppi­ai­neit­tain. Op­pi­lai­ta mo­ti­voi­daan ”ke­pil­lä ja pork­ka­nal­la”.

Pe­rin­tei­ses­sä kou­lus­sa aja­tel­laan, että on hyviä ja huo­no­ja op­pi­lai­ta – lah­jak­kai­ta ja ei niin lah­jak­kai­ta. Pe­rin­tei­ses­sä kou­lus­sa voi olla taso­ryh­miä.

Kan­nat­ta­jat nä­ke­vät pe­rin­tei­sen kou­lun hy­vi­nä puo­li­na kurin ja jär­jes­tyk­sen ja pi­tä­vät opet­ta­ja­joh­tois­ta ope­tus­ta ai­noa­na var­si­nai­se­na ope­tuk­se­na.

Pe­rin­tei­sen kou­lun vas­tus­ta­jien mie­les­tä opet­ta­ja­joh­toi­nen ope­tus ei ke­hi­tä nyky­maail­mas­sa tar­vit­ta­via ajat­te­lun, yh­teis­työn ja op­pi­mi­sen tai­to­ja.

”Mo­der­nis­sa nyky­kou­lus­sa” opet­ta­jan ti­lal­la on op­pi­mi­sen oh­jaa­ja ja ope­tuk­sen kor­vaa op­pi­las­kes­kei­nen op­pi­mi­nen. Op­pi­lai­ta oh­ja­taan yh­teis­työ­hön, oma­toi­mi­suu­teen ja vas­tuul­li­seen työn­te­koon. Nyky­kou­lus­sa us­ko­taan op­pi­lai­den kiin­nos­tuk­seen ja ha­luun oppia, kun­han sitä vah­vis­te­taan eikä tylytetä kuihduksiin. Nyky­kou­lus­sa in­teg­roi­daan eri­lai­sia op­pi­joi­ta.

Vas­tus­ta­jien mie­les­tä nyky­kou­lus­sa on rau­ha­ton­ta, op­pi­lail­ta ei vaa­di­ta työn­tekoa, opet­ta­jil­la ei ole auk­to­ri­teet­tia, nyky­kou­lus­sa ei opita kun­nol­la, – –

Joil­le­kin op­pi­mi­sen mitta näyt­tää ole­van sel­viä­mi­nen ”pe­rin­tei­sen kou­lun” ko­keis­ta ja ten­teis­tä, eri­tyi­ses­ti yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sis­ta. Toi­set pu­hu­vat opis­ke­li­joi­den tu­le­van elä­män haas­teis­ta ja hei­dän niis­tä sel­viy­ty­mi­seen tar­vit­se­mis­taan tie­dois­ta ja tai­dois­ta.

Esi­mer­kik­si Bloomin tak­so­no­mia kuvaa monta eri osaa­mi­sen ja op­pi­mi­sen tasoa. Ai­neis­tom­me pu­heen­vuo­rois­sa pu­hut­tiin vain kah­den­lai­ses­ta op­pi­mi­ses­ta: Pää­hän pänt­tää­mi­nen ja muu osaa­mi­nen. Väi­tel­tiin esi­mer­kik­si siitä, op­pii­ko kiel­tä pa­rem­min pänt­tää­mäl­lä pää­hän sa­no­ja ja kieli­oppisään­tö­jä vai käyt­tä­mäl­lä kiel­tä arjen ti­lan­teis­sa.

Yh­des­sä­kään pu­heen­vuo­ros­sa ei kä­si­tel­ty eks­pli­siit­ti­ses­ti kä­si­tyk­siä ihmis­mie­len toi­min­nas­ta.

Johto­pää­tök­set

Koska fe­no­me­no­gra­fi­nen tut­ki­mus ei tuota ab­so­luut­ti­sia to­tuuk­sia ei tut­ki­muk­sem­me pe­rus­teel­la voi antaa suo­si­tuk­sia oikea­op­pi­ses­ta netti­kes­kus­te­lus­ta, mutta lä­hes­ty­mis­ta­paam­me ja luo­maam­me kes­kus­te­lun piir­tei­den luo­kit­te­lua voi mie­les­täm­me käyt­tää apuna netti­kes­kus­te­lun edis­tä­mi­ses­sä.

Tässä tut­ki­muk­ses­sa tar­kas­te­lim­me jo käy­tyä kes­kus­te­lua em­me­kä siksi voi­neet ko­keil­la eri­tyyp­pis­ten in­ter­ven­tioi­den vai­ku­tus­ta kes­kus­te­luun. Esi­täm­me kui­ten­kin hy­po­tee­se­ja netti­kes­kus­te­luun vai­kut­ta­mi­ses­ta ja ideoi­ta in­ter­ven­tiois­ta, joil­la niitä voisi tes­ta­ta.

En­sim­mäi­nen hy­po­tee­sim­me on, että kes­kus­te­lun alus­tus vai­kut­taa kes­kus­te­lun luon­tee­seen, joten alus­tus kan­nat­taa som­mi­tel­la kes­kus­te­lun ta­voit­teen mu­kaan. Ta­voit­tei­ta voi luo­ki­tel­la esi­mer­kik­si seu­raa­vas­ti: Ta­voit­tee­na on

Jois­sa­kin or­ga­ni­saa­tiois­sa yh­teis­tä tahto­tilaa hae­taan kaksi­vai­hei­sel­la kes­kus­te­lul­la. En­sim­mäi­nen vaihe pi­de­tään dia­lo­gi­na, jonka ta­voit­tee­na on oppia ym­mär­tä­mään tois­ten eh­do­tuk­sia ja nii­den taus­tal­la ole­via käyt­tö­teo­rioi­ta ja ja­los­taa omia kä­si­tyk­siä sen mu­kaan kuin ai­het­ta il­me­nee.

Toi­sen vai­heen ― ehkä vasta seu­raa­van päi­vän väit­te­lyn ― ta­voit­tee­na on vai­kut­taa mui­hin ja tehdä pää­tök­siä. Voi­si­ko netti­kes­kus­te­lua oh­ja­ta dia­lo­giin esit­tä­mäl­lä ky­sy­myk­siä tois­ten nä­ke­myk­sis­tä ja pi­dät­täy­ty­mäl­lä väit­te­lyn­omai­sis­ta ar­viois­ta?

Ana­ly­soi­mas­sam­me kes­kus­te­lus­sa pii­loon jää­neet erot nä­ke­myk­sis­sä ope­tuk­sen ta­voit­teis­ta joh­ti­vat ohi­pu­hu­mi­seen: Yksi esit­ti aja­tuk­siaan siitä, mikä par­hai­ten val­men­taa vie­raan kie­len kieli­opin tent­tiin ja toi­nen kir­joit­ti siitä, mil­lai­set eväät elä­mään kou­lun pi­täi­si tar­jo­ta.

Sai­si­ko kes­kus­te­lus­ta tut­ki­vaa op­pi­mis­ta, jos sen alus­tai­si sel­keäl­lä tut­ki­mus­ky­sy­myk­sel­lä?

Voi­si­ko kes­kus­te­lun tyy­liin vai­kut­taa alus­ta­mal­la kes­kus­te­lu so­pi­val­la me­ta­fo­ral­la:

Lai­te­taan jo­kai­nen aja­tuk­sem­me pöy­däl­le yh­tei­seen ka­saan ja mie­ti­tään yh­des­sä, mitä kaik­kea jär­ke­vää niis­tä voisi ra­ken­taa. Tois­ten aja­tuk­sia on usein vai­kea ym­mär­tää, joten ky­sel­lään ja se­li­tel­lään kär­si­väl­li­ses­ti. Pöy­däl­le sopii heit­tää kai­ken­lai­sia aja­tuk­sia. ”Uusi idea voi olla hyvä. Uusi idea voi olla huono. Vain yksi on varma: Uusi idea näyt­tää ou­dol­ta. Jos­kus tosin uusi idea ― hyvä tai huono ― voi he­rät­tää suur­ta in­nos­tus­ta.” Äl­kääm­me siis tehkö liian hä­täi­siä johto­pää­tök­siä.

Esi­mie­hiä opas­te­taan usein, että hei­dän pitää ym­mär­tää alais­ten­sa ti­lan­ne ja hei­dän mieli­pi­teen­sä ja pe­rus­tel­la pää­tök­sen­sä sen mu­kai­ses­ti. Voi­si­ko netti­kes­kus­te­lus­sa vas­taa­vas­ti aloit­taa pu­heen­vuo­ron­sa ker­to­mal­la, miten on ym­mär­tä­nyt tois­ten nä­ke­myk­set ja pe­rus­te­lut ja vasta sen jäl­keen pe­rus­te­lee omat nä­ke­myk­sen­sä.

Muu­ta­ma ylei­sek­si tar­koi­tet­tu pu­heen­vuoro näyt­tiin tul­kit­ta­van hen­ki­lö­koh­tai­sek­si syy­tök­sek­si, mutta ana­lyy­sim­me ei riitä vas­taa­maan ky­sy­myk­siin, miksi näin kävi ja mikä vai­ku­tus sillä oli kes­kus­te­luun.

Läh­teet

Aal­to­nen, K. 2003.

Pe­da­go­gi­sen ajat­te­lun ja toi­min­nan suhde. Ope­tus­taan in­teg­roi­van opet­ta­jan tieto­pe­rus­ta lähi­hoi­ta­ja­kou­lu­tuk­ses­sa. Joen­suu: Joen­suun yli­opis­to­paino.

Aal­to­nen, K. & Pitkä­niemi, H. 2001.

Opet­ta­jan ajat­te­lun ja ope­tuk­sen to­teu­tuk­sen vä­li­nen mys­tee­ri: Voi­daan­ko se pal­jas­taa? Kas­va­tus 32 (4) s. 402-418.

Ahtee, M. & Peh­ko­nen, E. 2000.

Joh­da­tus ma­te­maat­tis­ten ai­nei­den di­dak­tiik­kaan. Hel­sin­ki: Oy Edita Ab.

Hak­ka­rai­nen, K., Bollström-Huttunen, M., Pyy­salo, R. & Lonka, K. 2005.

Tut­ki­va op­pi­mi­nen käy­tän­nös­sä - Matka­opas opet­ta­jil­le. Por­voo: Werner-Söderström Osake­yhtiö.

Hak­ka­rai­nen, K., Lonka, K. & Lip­po­nen, L. 2005.

Tut­ki­va op­pi­mi­nen. Järki, tun­teet ja kult­tuu­ri op­pi­mi­sen sy­tyt­tä­jä­nä. Por­voo: WSOY.

Hir­vo­nen, M. 2013.

Tut­ki­va op­pi­mi­nen ma­te­ma­tii­kas­sa. Pro gradu. Hel­sin­gin yli­opis­to, ma­te­ma­tii­kan ja ti­las­to­tie­teen lai­tos.

Huus­ko, M. & Palo­niemi, S. 2006.

Fe­no­me­no­gra­fia laa­dul­li­se­na tut­ki­mus­suun­tauk­se­na kas­va­tus­tie­teis­sä. Kas­va­tus 37 (2), 162–173.

Leppä­aho, H. 2007.

Ma­te­maat­ti­sen on­gel­man­rat­kai­su­tai­don opet­ta­mi­nen perus­kou­lus­sa. On­gel­man­rat­kai­su­kurs­sin ke­hit­tä­mi­nen ja ar­vioin­ti. Jyväs­kylä University Printing House.

Nuu­ti­nen, P. 2001.

Opet­ta­jat val­las­sa ja val­lan alla. http://sokl.uef.fi/verkkojulkaisut/kipinat/PirjoN.htm#Auktoriteetin%20k%C3%A4sitteest%C3%A4

Pajares, M. 1992.

Teachers’ beliefs and educational research: cleaning up a messy construct. Review of Educational Research 62 (3), 307–332.

Peh­ko­nen, E. 2003.

Tut­ki­va ma­te­ma­tii­kan ope­tus perus­kou­lus­sa. Tie­tees­sä ta­pah­tuu, 6, 35-38.

Stein, M., Engle, R., Smith, M., & Hughes, E. 2008.

Orchestrating productive mathematical discussions: five practices for helping teachers move beyond show and tell. Mathematical Thinking and Learning, 10, 313–340.

Väi­sä­nen, P. & Silkelä, R. 2000.

Us­ko­muk­set opet­ta­jak­si opis­ke­le­vien am­ma­til­li­ses­sa ke­hit­ty­mi­ses­sä. Teok­ses­sa J. Enkenberg, P. Väi­sä­nen & E. Sa­vo­lai­nen (toim.) Opet­ta­ja­tie­don ki­pi­nöi­tä. Kir­joi­tuk­sia pe­da­go­gii­kas­ta Joen­suun yli­opis­to. Savon­lin­nan opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tos, 132-153.