Uskon va­kaas­ti, että kaikki kir­joit­ta­ma­ni on totta ja suurta vii­saut­ta.

Se on kui­ten­kin vain minun vakaa us­ko­muk­se­ni, ei tie­teel­li­nen totuus. Vain hölmö pe­rus­te­lee mieli­pi­tei­tään minun us­ko­muk­sil­la­ni. Vielä vä­hem­män ke­nen­kään mi­nua­kin tyh­mem­män us­ko­muk­sil­la.

Kuvia mat­koil­ta ja koti­seu­duil­ta.

Oh­jel­mis­to on kesken­eräinen, mutta toimii. Kuva­ko­koel­ma täy­den­tyy ja ja­los­tuu joskus "pimeinä talvi-iltoina" lumi­myrskyn saar­ta­ma­na. Ehkä.

Terve jär­kem­me erottaa vii­sau­den tyh­myy­des­tä, tiedon hum­puu­kis­ta, hyvän pahasta, oikean vää­räs­tä. Terve jär­kem­me tietää ovatko ihmiset poh­jim­mil­taan lais­ko­ja vai ahkeria, it­sek­käi­tä vai uh­rau­tu­vai­sia.

Vaan miksi toisten "terve järki" on niin usein vää­räs­sä — eri­lais­ta kuin minun? Miksi he kiel­tä­vät minulle it­ses­tään­selvät tosi­asiat eivätkä ymmärrä järki­pu­het­ta­ni? Pi­täi­si­kö­hän joskus ihan kysyä, pyytää se­lit­tä­mään, kuun­nel­la?

Suomeen pa­lat­tua tuntui pitkään vai­keal­ta olla mistään mitään mieltä. Koko kuuden ulko­mailla vie­te­tyn ajan se­lai­lin lähes päi­vit­täin verkkohesaria, mutta yhä har­vem­pi juttu kiin­nos­ti. Vii­mei­sen puolen vuoden aikana en seu­ran­nut Suomen uutisia lain­kaan ko­keak­se­ni kun­nol­li­sen kult­tuu­ri­shokin.