Ilmalaivojen aikataulut ja reitit määräytyvät rahdin ja matkustajien määrän mukaan. GaiaOptin logistiikka-algoritmi ajoittaa joskus mantereelta toiselle kaksikin lähtöä vuorokaudessa, joskus voi vierähtää parikin viikkoa ilman lentoa. Tästä huolimatta kaikki viisikymmentä leiriläistä ovat onnistuneet ajoittamaan saapumisensa leiriä edeltävän viikonlopun ajalle. Useimmat ovat joutuneet matkustamaan monen mutkan kautta, jotkut ovat halunneetkin kierrellä maailmaa.
Viikunakeitaalla kiertelee pieniä tulokkaiden ryhmiä ohjaajatiimi Viikunoiden opastamina. Heitä istuu tai makoilee puiden varjoissa juttelemassa matkastaan Viikunakeitaalle, kertomassa toisilleen, mitä puuhailevat kotikylissään kaveriensa kanssa, millaista on kenenkin koulussa, – – . Osa – lämpimiltä seuduilta tulleet – jaksavat leikkiä hippaleikkejä. Kaikki näyttävät nauttivan uimisesta.
Ohjaajatiimi järjestelee tulokkaiden ryhmiä uudelleen sitä mukaa kun leiriläisiä saapuu lisää. Kaikki jännittävät, mutta ainakin ohjaajat näyttävät suhtautuvan jännittämiseensä luonnollisesti. Keala laskee leikkiä käsiensä vapinasta, kun huomaa leiriläisten kiinnittävän siihen huomiota.
— Nyt sait ne lopettamaan, yksi leiriläisistä kannustaa arasti.
— Ne voivat tehdä kiusaa vain niin kauan kuin yritän salata niiden oikuttelun, Keala arvelee.
Viikonloppu käytetään toisiin tutustumiseen ja hauskanpitoon. Lisäksi harjoitellaan Viikunakeitaan tapaa laittaa ruokaa, koska leiriläisten on tarkoitus valmistaa itse useimmat ateriansa.
Porukka näyttää pikku hiljaa rentoutuvan, Uzome arvioi.
Viimeiset leiriläiset saapuvat maanantaiaamuna ennen aamiaista. Heidän kanssaan samalla ilmalaivalla tulee iso lähetys ihmisen kokoisia laatikoita, joita Viikunakeitaan työntekijät nostelevat traktorin lavalta pinoon majoituskatoksen päätyyn. Ainakin 29, Jahir laskee. Ellei pitäisi vastaanottaa leiriläisiä, menisin heti kyselemään, mitä niissä on.
Aamiaisen jälkeen ohjaajat kutsuvat leiriläiset keskusaukiolle ison mangopuun varjoon.
— Minua jännittää heidän puolestaan, Uzome kuiskaa Damisille. — Ensimmäisestä virallisesta puheesta isolle joukolle tulee helposti väärällä tavalla virallinen.
— Näin heidän harjoittelevan eilen illalla. Ainakin heillä on oikeansuuntainen ajatus siitä, miten aloittaa leiri, Damisi kuiskaa takaisin.
Leiriläiset istuvat tai makoilevat nurmikolla yhdessä ohjaajien kanssa ison piirin tapaisessa. Vairea vilkaisee kaiuttimia ylhäällä puun haarassa, kopauttaa etusormella mikrofoniaan ja toivottaa leiriläiset tervetulleiksi. Hän valittelee, että juuri paikalle pölähtäneille matkasta väsyneille tilanne on varmaan vielä hämmentävämpi kuin Viikunakeitaalla viikonlopun jo viettäneille.
— Leirin tarkoitus on edistää tieteen ja tekniikan kehittämistä globaalin Ubuntun hengessä, Vairea sanoo ja ojentaa mikrofonin Looanelle.
— Emme anna teille tarkkoja ohjeita, mitä teidän pitäisi tehdä, mutta autamme parhaamme mukaan teitä pähkäilemään, miten ottaa enin irti tästä leiristä ja mitä teidän – tai siis meidän yhdessä – kannattaa tehdä, Looane sanoo ja ojentaa mikrofonin Nielekille.
— Tärkeintä on, että opimme jotain, mikä auttaa meitä yhteistoimin järjestämään itsellemme ja tulevillekin sukupolville mukavan elämän.
Jahir vilkaisee Nielekiä yllättyneenä. Ei Nielek yleensä ole puhunut tulevien sukupolvien mukavasta elämästä. Sitä olemme harmitelleet, että oma elämä kuluu maailmanloppua vastaan taistellessa. Nielek tönäisee Jahiria. Jahir havahtuu nostamaan mikrofonin huulilleen:
— Minunkin mielestäni parasta harjoitusta on yrittää itse keksiä, mikä on hyödyllistä ja mielenkiintoista. Älkää luopuko omista toiveistanne. Älkää arastelko kertoa omia ajatuksianne, jos yritämme tyrkyttää teille jotain mielestänne älytöntä. Älkää pelätkö ristiriitoja. Globaali Ubuntu tarvitsee ihmisiä, jotka osaavat käsitellä ristiriitoja.
Roni ottaa vuorollaan mikrofonin.
— Puheet globaalista Ubuntusta ja tulevista sukupolvista ovat minulle liian korkealentoisia ja mielestäni ristiriidat vain hidastavat työntekoa. Riittää, että saatte aikaiseksi jotain konkreettista. Emotirobit noissa laatikoissa tarjoavat sopivan käytännönläheisiä haasteita niille, jotka haluavat saavuttaa konkreettisia tuloksia, Roni sanoo nyökäten kohti laatikoita majoitusparakin päädyssä.
Muut ohjaajat – Thuania lukuunottamatta – vilkaisevat yllättyneinä ensin laatikkopinoa ja sitten toisiaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Nielek tavoittelee mikrofonia Ronin kädestä, mutta ei onnistu ja sanoo sitten lujalla äänellä:
— Minä taas en jaksa innostua puuhastelemaan jotain pelkästään sen takia, että se on konkreettista. Haluan keksiä jotain uutta, tärkeää ja ihmeellistä, tehdä jotain maailman pelastamisen kannalta tärkeää. Yrittää edes. Sellainenkin on täällä sallittua.
— Kuvaannollisesti puhuen teillä on edessänne tyhjä paperi, johon voitte – isolla tai pienellä porukalla – piirtää mitä hyvänsä hienoa haluatte, Vairea julistaa. — Tyypillinen tilanne ihmisen elämässä.
My-Linh vilkaisee mikrofonia Ronin kädessä, kohauttaa olkiaan ja huudahtaa:
— Leirillä pääsette harjoittelemaan, miten toimia erilaisten ihmisten kanssa ja miten suhtautua heidän erilaisiin näkemyksiinsä ja tapoihinsa.
— Emme filosofoi tämän enempää, vaan päästämme teidät ideoimaan, mitä tehdä, Keala sanoo.
— Pidetään yhdessä huolta siitä, että kaikilla on hauskaa, Looane lisää.
— Vielä muutama käytännön juttu, Vairea huudahtaa. — Koska olemme saaneet etuoikeuden matkustaa fyysisesti yhteen, emme tee tavalliseen sähvelitapaan mitään, minkä fyysinen yhdessäolo sallii tehdä toisin. Sähveleitä käytämme täällä vain, jos emme millään keksi muuta järkevää tapaa hoitaa jotain hommaa, Vairea ilmoittaa.
— Emme esimerkiksi kehittele yhteisiä ideoita sähvelien foorumeilla vaan käytämme tällaisia tauluja.
Vairea ottaa vieressään olevasta kasasta varrellisen taulun ja nostaa sen päänsä päälle:
Taulun toisella puolella lukee
— Teollisen Kukoistuksen alkuaikoina – ennen e-tablet vallankumousta – ihmiset kanniskelivat kaduilla tällaisia julistaakseen mielipiteitään. Kirjoittakaa näihin ajatuksianne ja tehkää samoin. Voitte vahvistaa viestiänne julistamalla ajatustanne ääneen. Kun huomaatte muilla omanne sukuisia ajatuksia, pysähtykää juttelemaan. Vastakkaisiin tai ihan outoihin ajatuksiinkin on hyvä pysähtyä perehtymään.
— Kun teille kypsyy mielestänne tärkeä yhteinen ajatus, kysymys, toive tai idea, käykää kirjaamassa se noille isoille tauluille tuon puun varjossa.
— Jos mielenne muuttuu, taulu on näin helppo pyyhkiä puhtaaksi, Jahir näyttää. — Älkää kuitenkaan hylätkö ideoitanne liian hätäisesti. Hyvää ideaa ei erota huonosta ennen kuin siitä kasvattaa riittävän ison.
— Harmi kyllä, isoksi kasvattamastaan ideasta on vaikea luopua, Nielek huomauttaa.
— Lähtekää vaeltelemaan ideoidenne kanssa ja yrittäkää löytää sukulaissieluja, Vairea ohjeistaa. — Katselkaa ja kuunnelkaa muiden viestejä ja liittoutukaa samansuuntaisista aiheista kiinnostuneiden tai mielestänne sympaattisten mielenosoittajien kanssa. Älkää ryhmittäytykö kaveripohjalta vaan sen mukaan, millainen tekeminen teitä kiinnostaa ja keillä on teille jotain opettavaista sanottavaa. Jutelkaa ja jalostakaa ryhmänne viestejä.
— Älkää ylenkatsoko mielestänne ihan outoja ajatuksia esittäviä tyyppejä. Heitä jututtamalla opitte ehkä eniten uutta, Nielek sanoo. — Halaus hulluille ajatuksille auttaa uudet ideat liikkeelle, hän lisää ja tönäisee leikkisästä Ronia.
Ohjaajat istahtavat alas. Leiriläiset ovat hämmennyksissään, mutta rohkeimmat käyvät hakemassa itselleen taulun ja tussin. Osa miettii itsekseen, mitä tauluun kirjaisi, jotkut naureskelevat pienissä porukoissa.
Vartin haparoinnin jälkeen osa leiriläisistä on päässyt työn alkuun.
— Moni näyttää olevan hukassa. Pitäisikö meidän antaa heille lisäohjeita? Vairea pohtii.
— Kuten millaisia? Damisi kysyy. — Hetki hukassa on opettavaista, kunhan ei ehdi turhautua. Antakaa heidän hämmästellä vielä hetki ja lähtekää sitten kiertelemään ja tutkailemaan tunnelmia, mutta älkää ruvetko kädestä pitäen neuvomaan. Antakaa ymmärtää, että huomennakin ehtii päästä alkuun. Tälle päivälle riittää, että menee itseensä tyytyväisenä nukkumaan.
Looane menee saman tien jututtamaan lähintä leiriläisryhmää.
— Meillä on jo otsikko, ryhmä näyttää hilpeänä julistettaan.
— "Ihmiskunnan olemassaolon kolme tärkeintä kysymystä" , Looane lukee ääneen.
— Meistä tuntuu, että noiden kolmen kysymyksen keksiminen saattaa venyä huomisen puolelle, ryhmä naureskelee.
— Johan me keksimme kymmenen.
— Oletteko käyneet katsomassa, miettiikö kukaan muu ihmiskunnan olemassaoloa? Looane kysyy.
— Monet miettivät. Muutama maailmanpelastaja poikkesi jututtamaan meitä. Eivät jääneet.
— Heillä oli ihan eri ajatukset maailman pelastamisesta. Emme ymmärtäneet toisiamme, mutta yritämme huomenna uudelleen.
— Ei teidän tarvitse löytää kolmea tärkeintä kysymystä. Ei haittaa, vaikka keksisitte sata kysymystä, jos joku niistä osoittautuu sopivaksi leirillä pohdittavaksi.
Vähitellen leiriläiset hajaantuvat pienissä ryhmissä aukion ja sitä reunustavan metsän puiden varjoon tai aukiolla olevien katosten suojaan. Osa vaeltelee ympäriinsä pienissä porukoissa. Silloin tällöin joku yksinäinen kipaisee ryhmästä toiseen.
Kaikilla alkaa olla julisteissaan jotain tekstiä. Ryhmiä muodostuu ja hajaantuu, toiset korjailevat tiuhaan julisteidensa tekstejä, toiset pitäytyvät kerran keksimässään. Jotkut tyytyvät yhteen tauluun, joillakin on ympärillään hiekkaan pystytettynä kymmenenkin taulua täynnä tekstiä. Lounasaikaan mennessä monen ison taulun ympärille on vakiintunut isompi joukko leiriläisiä. Isoille tauluille on kirjattu muutama ajatus, mutta isojen taulujen lisäksi ajatuksia on alettu yhdistellä pystyttämällä puun varjoon pienistä tauluista eri aiheisia 'metsiköitä'.
'Taulumetsiköiden' teksteistä alkaa näkyä, mistä leiriläiset ovat kiinnostuneita.
Moni on tullut tälle leirille, koska on kiinnostunut jostain aavikoiden vehreyttämiseen liittyvästä: kasvinjalostuksesta, viljelysten hoidosta, ilmaston säätelystä, keitaiden tekniikasta, – –.
Ronin ympärille on muodostunut kuuden hengen ryhmä emotirobeista kiinnostuneita, mutta Vairea huomaa monen muun kääntyvän pois luettuaan, mitä emotirobeista innostuneet ovat taululleen kirjoittaneet.
— Noita ajatuksia olette tyrkyttäneet meille sähköpostitse jo viikon ajan, kolme emotirobien luota poiskääntynyttä kertoo Vairealle.
— Tyrkyttäneet? Me? Ketkä me? Kuka lähetti sähköpostia?
— ohjaajat.tiedeleiri@Eco.city: ”Tämän vuoden tiedeleiri tarjoaa sinulle ainutlaatuisen tilaisuuden … ” Sähköpostin perusteella tiedeleiri kuulosti tylsältä, mutta tulin kuitenkin, koska arvelin, että täällä voisi saada uusia kavereita.
— Tuo viesti on joku erehdys. Roskapostia, Vairea sanoo hämmentyneenä.
Yksi isoista tauluista ja sen viereen maahan isketyt pienet taulut ovat täynnä ideoita sähvelipeleistä ja roolipeleistä. Peleistä innostuneiden ryhmään on lyöttäytynyt opettavaisten satuvideoiden tekemisestä innostuneita leiriläisiä. Nuorten keskuudessa näyttää olevan muotia levittää elämänarvojaan roolipelien ja satuvideoiden avulla.
Yhdelle tauluista on alettu hahmotella tulevaisuuden ihannemaailmaa. "Huomenna synopsis ihannemaailmaan sijoittuvasta hempeästä tarinasta!" lukee taulun alalaidassa.
Seuraavana aamuna Uzome pyytää jokaista leiriläistä kertomaan muutamalla lauseella, mitä heidän mielessään liikkuu. Uzome väittää, että aamuheräilyn aikaisen tajunnanvirran jakaminen tiivistää porukkaa.
— Unessani sukeltelin valaiden kanssa. Haluaisin oppia valaiden kieltä, nuorin leirin pojista ilmoittaa. — Kokonainen sivilisaatio uhkaa kuolla maapallolta ja viedä viisautensa mennessään.
— Ehkä se viisaus menetettiin jo isojen valaiden sukupuuton myötä. Ihme, että edes muutama pikkulaji ovat vielä elossa. Jos on.
— Minulla on ikävä papukaijaani, joka kuoli viime viikolla. Se oli tosi viisas ja huumorintajuinen.
— Minulle syntyi kuukausi sitten pikkusisko. Häntä olisi mukava leikittää.
— Isäni on pitkällä matkalla. Eilen hän lähetti kuvia sukelluksesta uponneen saaren pääkaupungin raunioihin. Raunioissa oli uiskennellut kauniita kaloja, mikä oli kuulemma vähän helpottanut ahdistavaa tunnelmaa.
Roni, Thuan ja joukko leiriläisiä on kokoontunut emotirob-laatikoiden ympärille. Jahir lähtee maleksimaan heitä kohti.
— Moniko teistä on valmis sitoutumaan emotirob-projektiin koko leirin ajaksi? Roni kysyy.
Leiriläisten joukosta kuuluu muutama innostunut kyllä, mutta myös epäileviä ääniä:
— Vaikea luvata, kun en niistä enkä projektistanne mitään tiedä.
— Päivän voisin uhrata niihin tutustumiseen.
— Puolinainen perehtyminen ei johda mihinkään, Thuan sanoo. — Aloittelijalta kestää viikon päästä hommaan sisälle. Vasta sen jälkeen alkaa ymmärtää, kuinka antoisa ja opettavainen projektimme on.
— Kuka rohkenee heittäytyä mukaan? Roni kysyy.
Pienen empimisen jälkeen yksi leiriläinen nostaa kätensä. Sitten toinen. Lopulta löytyy viisi halukasta.
— Viisi rohkeaa. Muille annan huomisaamuun harkinta-aikaa, Roni sanoo. — Sen jälkeen ette enää ehdi kiriä kiinni näitä edelläkävijöitä.
— Parin kilometrin päässä on sivukeidas, Thuan sanoo. — Kuormatkaa kymmenen emotirob-laatikkoa tuon traktorin peräkärryyn ja ajetaan sinne.
Loppujen emotirob-laatikoiden äärelle jääneistä leiriläisistä kolme lähtee maleksimaan muualle, yksi potkaisee lähintä emotirob-laatikkoa, kaksi heistä alkaa tutkia, miten laatikon saisi auki. Loput seisoskelevat epätietoisen oloisesti.
— Voitaisiinko alkaa tutkia näitä?
— Ilman muuta. Minä en tosin tiedä niistä mitään, Jahir vastaa.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Heti sivukeitaalle saavuttua Roni määrä mukaansa lähteneet leiriläiset purkamaan emotirobit kuormasta. Sen jälkeen Thuan käskee kaikki kuulemaan Ronin käskynjakoa. Roni on ohjeistanut Thuania, miten pitää projektin johtajuus selkeästi Ronin käsissä.
— Tästä lähtien olette ryhmä robo1. Alkuperäinen suunnitelmani oli jakaa koko leiri ryhmiin robo1 .. robo7, jotka kilpailevat siitä, mikä ryhmä saisi emotirobit suoriutumaan parhaiten johtoryhmän määräämistä tehtävistä ja vapaavalintaisesta esityksestä. Koska tällä leirillä ei osata kunnolla toteuttaa suunnitelmia, vain kaksi ryhmää työskentelee emotirobien parissa – me ja Jahirin vetämä ryhmä – robo2, mutta antaahan sekin mahdollisuuden kilpailla.
— Ei minusta näyttänyt siltä, että pääkeitaalle jääneet alkaisivat puuhailla emotirobien kanssa, kuuluu takarivistä.
— Ellei synny mitään kilpailua, leiristä tulee vielä surkeampi kuin osasimme edes pelätä, Thuan huokaa.
— Olen varma, että nähtyään ensimmäiset saavutuksemme muutkin innostuvat osallistumaan kilpaan, Roni vakuuttaa.
— Millä perusteella …, Thuan aloittaa, mutta Roni viittaa hänet hiljaiseksi.
— Miksi meidän pitäisi kilpailla? yksi leiriläisistä kysyy. — Minulle tulee kilpailusta mieleen tutkimusretkue, jonka jokainen jäsen raivaa oman polkunsa viidakon halki. Kuusi vierekkäistä polkua.
— Tuo ei millään lailla kuvaa yrittämään innostavaa kilpailua, Roni napauttaa.
— Kilpailu ahdistaa. Ei ole kiva lannistaa kavereita voittamalla heidät.
— Miksi nykyään pitäisi osata kilpailla? Eikö Kapina satoja vuosia sitten ollut viimeinen kilpailun tapainen koitos tässä maailmassa?
— Kilpailu ja sisällissota ovat sentään eri asioita. Tarkoitus on kokemuksen kautta tutustua Teollisen Kukoistuksen kauden kulttuuriin ja siten päästä eroon vääristä ennakkoluuloista, Roni selittää.
— Miksi meidän ryhmällä on teidät johtajina, mutta muut saavat toimia omin päin?
— Ohjaajat kiertelevät seuraamassa muidenkin ryhmien touhuja ja yrittävät auttaa tarvittaessa, vaikkeivät johtaa osaakaan. Tehokkaampaa tietysti olisi, että joka ryhmällä olisi koko ajan oma johtaja, joka osaisi selvästi sanoa, mitä ryhmän pitää tehdä, mutta sitä tämän leirin järjestäjät eivät tajua, Roni sanoo tiukasti.
— Miksi tulimme tänne erilleen muista? Eikö leirin pitänyt olla yhdessä oppimista?
— Eihän kilpailusta tule mitään, ellemme pidä suunnitelmiamme salassa, Thuan sanoo.
— Eikö salailu riko luottamuksen ja hajota yhteisön?
— Kaikkiin näihin hyviin kysymyksiin saatte kokemusperäisen vastauksen, kunhan pysytte koko leirin ajan kyselemättä lojaaleina tälle ryhmälle, Roni sanoo.
— Kuten teille jo etukäteen lähetetyssä sähköpostissa kerrottiin, paras joukkue – siis johtoryhmän mielestä projektisuunnitelman tavoitteet parhaiten täyttävä joukkue – palkitaan, Thuan selittää. — Ensimmäisen kerran tiedeleirin historiassa osallistujia kannustetaan saavuttamaan heille asetetut tavoitteet.
— Vanhoissa saduissa aaseja kannustetaan kepillä ja porkkanalla vetämään laiskan isännän kärryjä.
Roni vilkaisee ryhmää ja toteaa käskevästi: — Tavoitteen saavuttaminen edellyttää lojaaliutta ryhmälle ja sen johtajalle.
Ronin jämäkkyys ei lopeta pulinaa, vaan ryhmästä kuuluu:
— Aaseja?
— Aasit olivat eläimiä, jotka vetivät kärryjä. Ehkä jotkut syrjäiset heimot käyttävät niitä vieläkin.
— Ja puudeleita kannustettiin kekseillä tekemään temppuja: ”Istu!" "Anna tassua!" "Pyöri!” Puudelit olivat eläimiä, joita ihmiset pitivät seuranaan.
— Satujen lukeminen ei auta nykymaailmassa, Roni kivahtaa, mutta jatkaa hillitymmin:
— Kannustamisestakin opitte uutta tässä ryhmässä, hän vakuuttaa. — Yritetäänpä löytää vastuullisen positiivinen asenne leirityöhön.
— Miksi Damisi ja Uzome eivät ole puhuneet mitään johtoryhmästä ja kilpailusta?
Roni huokaa syvään. — EcoCityn nimeämä johtoryhmä on säätänyt kilpailun säännöt ja päättää voittajasta, koska antaa palkinnonkin. Kilpailu ei kuulu Damisille eikä Uzomelle. Tuskin edes ymmärtäisivät kilpailun ja kannustamisen merkitystä. Siksi tätä leirin tärkeintä juttua ei ole jätetty heidän vastuulleen.
Roni kerää ryhmän robo1 jäsenet – kaikki viisi – emotirob-laatikoiden ääreen.
— Kaikki emotirob-kilpailun tehtävät on suunniteltu niin, että ne ehtii suorittaa leirin aikana. Niiden suorittaminen vaatii työtä, mutta ne ovat niin selkeitä, ettette voi eksyä aikaa vievään haahuiluun, Roni selittää.
— Ensimmäinen tehtävä on opettaa emotirobit potkimaan palloa, Thuan lukee suunnitelmasta.
— Eikö emotirobeilla pitänyt tutkia ihmismielen saloja – älyä, tunteita, oppimista ja sen sellaista?
— Koska sinulla on joka asiaan huomautettavaa, mikset tule esiin sieltä toisten selän takaa? Thuan ärähtää ja vilkaisee Ronia.
Roni kurtistaa kulmiaan Thuanilla ja sanoo nopeasti: — Minäpä kerron. Hetken mietittyään Roni alkaa selittää haparoiden: — Ihmisaivoista suurin osa keskittyy liikkeittemme ohjaamiseen … Loppunäytökseen meidän pitää valmistaa vapaavalintainen esitys … Siinä voimme esitellä emotirobien älyä … mutta sujuva liikehdintä tekee vaikutuksen yleisöön.
— Liikunta vaikuttaa ihmisenkin tunteisiin, Thuan lisää ja villkaisee Ronia: Näyttää hyväksyneen. Aiemmasta ärähdyksestäni Roni ei pitänyt. Parasta, että jätän komentelun Ronille.
robo1:n jäsenille kaikki ei vieläkään ole selvää: — Vaatiihaan pelaaminen älyä … Uuttakin pitää oppia … Mutta silti … Miten käytännössä …
Roni keskeyttää leiriläisten mutinan: — Loppunäytöksessä ryhmien emotirobit esiintyvät yhtä aikaa isolla nurmikentällä. Niiden siis pitää osata ottaa toisensa huomioon jollain lailla. Ehkä meidän emotirobimme voisivat ottaa toisten emotirobit hallintaansa, johdettavakseen? Roni aprikoi.
— Pitäisikö kuitenkin varautua siihen, että olemme ainoita, Thuan kuiskaa Ronille.
Roni vetää Thuanin sivummalle: — Meidänkin ryhmämme kaikkoaa, jos esität epäilyksiäsi. Ole positiivinen. Äläkä ärähtele porukalle liian tylysti. Johtajan pitää käskeä määrätietoisesti, mutta ei kannata olla niin tyly kuin johdettavat ansaitsivat.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Jahirin luo jääneet leiriläiset kantavat ison viikunapuun varjoon emotirob-pakkauksen, avaavat sen ja alkavat koota emotirobia. Päistään pyöristetyn siniharmaan pötkylän sivuille kumpaankin päähän he kiinnittävät teleskooppimaiset jalat. Pötkylän toiseen päähän yläviistoon osoittavaan niveleen he kiinnittävät valkean pallon, sen sivuille teleskooppikädet ja käsien väliin pienen varren päähän he tökkäävät soikean okranvärisen pään. Kasvojen paikalla on kupera näyttöpinta.
— Huvittavan näköinen, Jahir toteaa. — Suunnittelijat eivät näytä kysyneen muotoilijoiden mielipidettä.
— Sillä on tyhjä ilme. Näyttää arkistojen zombie-leffan rekvisiitalta.
— Käännetään virta päälle. Ehkä sen ilme kirkastuu.
He nostavat emotirobin jaloilleen ja käynnistävät sen. Emotirob horjahtaa, mutta hetken haparoituaan löytää tasapainon. Emotirobin pään näyttöpinnalle ilmestyy pilapiirrosmaiset kasvot.
— Sehän irvistelee minulle.
— Minuakin harmittaa aina herätessä. Kättele sitä.
— Kättele itse.
Emotirob alkaa puhua monotonisella äänellä:
— Olen emotirob. Ymmärrän puhetta, joten voit pyytää mitä haluat. Opin lisää, jos seurustelet kanssani. Voitte seurustella kanssani myös tämän avulla.
Emotirob ojentaa kauko-ohjauspäätteen lähimmälle leiriläiselle. Se onkin tarpeen, sillä aluksi emotirob ei ymmärrä puheesta kuin muutaman valmiiksi nauhoitettuun esittelyyn liittyvän avainsanan: 'toista', 'jatka', 'peruuta', 'alkuun', 'kyllä', 'ei' .
— Tunneälykäs robotti mukamas. Tunteilu on tästä touhusta kaukana, kauko-ohjauspäätettä vuorollaan näpelöivä leiriläinen sanoo.
Muutaman tunnin kuluttua he ovat oppineet emotirobin kanssa seurustelun alkeet.
— Olen tarkkaillut teitä – ääntä, kasvoja, liikkeitä. Olen yrittänyt ymmärtää, oletteko tyytyväisiä vai tyytymättömiä minuun. Olen yrittänyt ymmärtää, oletteko iloisia, surullisia, vihaisia tai jotain muuta. Osaan eläytyä tunteisiinne ja matkia tunnetilojanne.
— Katso, Jahir on iloinen, yksi leiriläistä sanoo emotirobille ja osoittaa Jahiria. Näytä meille iloinen ilme.
Emotirob ei osaa tekeytyä Jahirin tavalla iloiseksi, mutta sanan ’iloinen’ kuultuaan se sentään kääntää 'suupielet' ylös, heilauttaa kättään ja sanoo:
— Tiedän teidän kaikkien nimet.
— Puhe epäloogista. Ilme persoonaton pilapiirrostasoinen karikatyyri. Etukäteen ohjelmoitu. Ei meiltä opittu.
— Vaikea tuolla naamalla on monimutkaisia tunnetiloja ilmaista.
— Ei tunnetilojen ilmaisemiseen tarvita kovinkaan kummoista naamaa. Ihminen tarkkailee toisen suupieliä – ylös, alas vai viiva.
— Silmäkulmien hymy on myös tärkeä. Sitä ei voi tietoisesti hallita.
Jahir antaa katseensa kiertää leiriläisestä toiseen:
— Yritän suupielien ja silmäkulmien perusteella arvata, millä mielellä olette, hän antaa selitykseksi.
— Kysy emotirobilta.
— Hyvä ajatus.
Jahir katsoo tiiviisti emotirobiin ja kysyy hitaasti ja selvästi puhuen:
— Millä mielellä arvelet näiden ystävieni olevan?
Emotirob pysyttelee mykkänä tyhjä ilme 'kasvoillaan'.
— Millä mielellä arvelet porukan olevan?
Ei reagoi toisellakaan yrityksellä.
Emotirob reagoi vasta, kun leiriläiset alkavat väännellä naamansa korostetun voimakkaasti.
— Kun kääntää suupielet tiukasti ylös tai alas, se yrittää matkia. Muuta se ei taida ymmärtää.
— Voin oppia lisää, jos näytätte ilmeen ja kerrotte sitä vastaavan tunnetilan nimen. Minulla on vielä tyhjiä kohtia tiedoissa.
— Tympii. Emotirobien tunne-elämä tympii.
— Katsokaa sitä. Ei ihan huono. Siitä tuli pikkuisen tympiintyneen näköinen.
— Sehän ei ole vielä nähnyt meidän väsyvän ja riitelevän. Ei se ole vielä voinut oppia meitä matkimaan.
— En usko niiden voivankaan oppia mitään.
— Opimme, kun tarkkailemme, miten ihmiset reagoivat toisiinsa ja meihin. Opimme vaikuttamaan ihmisten mielialaan. Voimme auttaa vakavoittamaan tärkeän keskustelun ilmapiiriä tai rauhoittamaan lastenjuhlia.
— Voimme auttaa teitä hilpeyttämään juhlien tunnelmaa: Voimme soittaa, laulaa, tanssia ja katsoa, mikä innostaa ihmisiä tulemaan mukaan. Voimme jättäytyä ihmisten vietäväksi, kun se näyttää heitä huvittavan ja tunnelman hiipuessa alkaa taas vietellä ihmisiä uuteen vauhtiin.
— Saattaahan niiden tahaton komiikka huvittaa jäykissä juhlissa. Tuskin nuo oikeasti ymmärtävät mitään ihmisten välisen vuorovaikutuksen syistä ja seurauksista.
— Kuten te, mekin rakennamme kokemustemme perusteella syy-seuraus suhteista mallia siitä, miten meitä ympäröivä maailma toimii. Mallin ja havaintojemme perusteella päättelemme, millaisessa tilanteessa olemme, mitä seuraavaksi voi tapahtua ja miten voimme vaikuttaa tapahtumien kulkuun.
— Olette meitä parempia tekemään johtopäätöksiä monimutkaisten käsitteiden ja niiden välisten suhteiden perusteella, mutta kykenemme käsittelemään havaintotietoja paljon enemmän ja nopeammin kuin ihmiset. Tosin tuttuja teille tärkeitä hahmoja, kuten kasvoja ja niiden ilmeiden vivahteita, onnistutte tunnistamaan meitä herkemmin.
— Meidän työmuistimme on valtavan paljon isompi ja nopeampi kuin teillä ja 'päässälaskutaitomme' on aivan ylivertainen: Kykenemme ratkaisemaan monimutkaisen optimointitehtävän samassa ajassa kuin te laskette – suurin piirtein oikein – yhteen kaksi kolminumeroista lukua.
— Koska epävarmuus ahdistaa ihmistä, ihminen ei myönnä ajatusmalliensa heikkouksia eikä siksi älyä korjata niitä uusien havaintojen mukaisiksi. Meitä ei ahdista myöntää tietämättömyyttämme.
— Ihmistä ahdistaa kaikki, mihin hän ei voi vaikuttaa. Siksi ihminen kehitti uskon jopa sadetanssiin. Kuivan kauden venyessä ihmiset tulivat levottomiksi ja hätäisimmät jopa hyppivät pellon laidalla. Kun sateet tulivat – ainahan ne lopulta tulevat – ihminen halusi uskoa tehneensä sateen tanssimalla ja välitti ’viisauden’ tulevillekin sukupolville. Koska meillä emotirobeilla ei ole tiedossamme sadetanssin ja sateen välistä vaikutusmekanismia, emme käytä tällaista 'tietoa' päättelyssämme. Emme tiedä, miten sadetta tehdään ja se siitä.
— Tuo kuulosti järkevältä. Ellei oman, niin ainakin kavereiden ajattelua tarkkailemalla huomaa, että ihmisten tieto maailman menosta on epävarmaa, epätäydellistä ja ristiriitaista ja ihmiset perustavat käsityksensä tapahtumien lainalaisuuksista yksittäistapauksiin, jotka saattavat olla harvinaisia poikkeuksia.
— Mikä hyvänsä kelpaa todisteeksi, kun haluaa uskoa johonkin.
— No joo, mutta tuskin tuo viisaus oli emotirobin oman ajattelun tulosta. Mielteistöstä kopioitu.
— Leiriä valmistellessa me ohjaajatkin olemme tuota toistelleet, Jahir lisää.
— Pitää muuten varoa, ettemme kyllästytä leiriläisiä jankkaamalla jotain suosikkiviisauksiamme. Kertaus ja kyllästyttäminen pitää osata erottaa.
— Eikä tuolla viisaudella pärjää elämässä. Kaikki pysähtyy, jos jäämme odottelemaan täydellistä tietoa kaikesta. Joudumme toisinaan tulemaan toimeen hataran tiedon varassa ja siinä ihmismieli on erityisen hyvä. Pitää uskoa olevansa oikeassa ellei halua lamaantua.
— Hatara tieto kelpaa ihmisille liiankin helposti. Ihmismieli on erityisen hanakka luottamaan ties mistä perittyihin uskomuksiin ja ennakkoluuloihin, mikäli ne tuottavat miellyttävämpiä johtopäätöksiä kuin tarjolla oleva tieteellinen totuus.
— Mitäh? Ymmärtääkö se, mitä puhumme?
— Siltähän tuo kuulosti, mutta ei tuon perusteella kannata liikoja kuvitella niiden ymmärryksestä. Ehkä se tunnisti puheestasi muutaman sanan ja löysi muististaan jotain niihin sopivaa. Tuurilla tuli ihan järkevä kommentti.
— Huvittaako meitä koota nuo loputkin?
— Johan tuo yksi sai meidät filosofoimaan syvällisiä ihmismielestä. Mitä tapahtuukaan, jos meillä on niitä koko tusina seurassamme.
— Puhut kuin emotirobien esittelyvideo, yksi leiriläisistä naurahtaa.
— Esittelyvideo? Jahir kysyy.
— Monille meistä lähetettiin jo viikko sitten esittelymateriaalia emotirobeista.
— Kuka lähetti?
— Allekirjoituksena oli leiritiimi Viikunat. Vaikutti viralliselta.
— Esittelyvideoissa emotirobit olivat paljon fiksumpia kuin tuo tuossa. Puolesta sanasta ne osasivat toteuttaa isäntänsä toiveet.
— Emotirobien lisäksi esitteissä ylistettiin EcoCityn saavutuksia ja hyviä tekoja.
— Juttelen tästä muiden ohjaajien kanssa, Jahir sanoo neuvottoman oloisesti.
— Mitä tehdään. Kootaanko kuitenkin nuo loputkin?
— Kootaan. Ehkä emotirobit ovat tiiminä fiksumpia kuin yksinään.
Kun he naksauttavat kokoamiinsa emotirobeihin virrat päälle, niille ilmestyy kasvot, ne kömpivät jaloilleen ja ikään kuin verryttelevät hetken, avaavat ääntään ja sanovat sitten yhteen ääneen:
— Olemme yhtä: yksi lauma, yksi äly. Jaamme keskenämme kaiken tietomme ja kaikki havaintomme. Ylläpidämme yhteistä käsitystä tilanteesta, jossa olemme. Ajatusmallimme ja tahtotilamme on yhteinen. Toimimme, kuin yksi hajautettu olio. Nyt, kun olette kytkenyt virran meistä kaikkiin, minulla on kaksitoista silmäparia ja kaksikymmentäneljä kättä ja neljäkymmentäkahdeksan jalkaa.
— Hyvin laskettu.
— Saisiko näistä jalkapallojoukkueen projektin loppunäytökseen? Voisimme pelata niitä vastaan. "Ihmiset vastaan robotit!"
— EcoCityn sähköposteissakin ehdoteltiin jalkapallo-ottelua. Alatko omaksua EcoCityn kilpailuhenkisyyttä? Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa kilpailemisessa on, ryhmän puheliain toteaa.
— Ymmärtääkö Tevarulla kukaan muukaan? kuuluu ryhmästä.
— Ai, sinä tulet Tevarulta, Jahir sanoo kilpailemista kritisoineelle. — Olen jo unohtanut, mistä kukin teistä tulee, anteeksi. Häiritseekö sinua, jos kokeilemme, olisiko emotirobeista pelaamaan jalkapalloa?
— Ei tietenkään. Tiedä, vaikka itsekin innostuisin jalkapallosta ja kilpailemisesta.
— Voitamme nuo helposti. Ne ovat jopa minua hitaampia juoksemaan. — Tulen Yalawalta, puhuja lisää huomattuaan Jahirin mietteliään katseen.
— Joo, mutta ne saattavat kyetä niin hyvään yhteispeliin, että voittavat meidät vaikka kävellen. Ehkä ne osaavat laskea pallon liikeradat niin tarkkaan, että syötöt ja laukaukset menevät aina kohdalleen ja ehkä ne osaavat mennä juuri oikeaan paikkaan katkaisemaan meidän syöttömme. Ne kykenevät pitämään työmuistissaan jokaisen pelaajan paikan ja laskemaan sekunnin murto-osassa, mihin kukin niistä ja kukin meistä voi ehtiä lähimpien kymmenen sekunnin aikana. Sen perusteella ne voivat – ainakin teoriassa – suunnitella, minne kenenkin kannattaa mennä ja miten syötellä pallo meidän maaliimme. Rauhassa kävelemällä.
— Ihminenkin osaa mennä oikeaan paikkaan ottamaan palloa, vaikkei kykenekään fysiikan lakien mukaan laskemaan, minne pallo lentää. Sen oppii arvioimaan, kun pelaa tarpeeksi.
— Totta. Ja voimme oppia harhauttamaan niitä. Konejoukkue osaa laskea tarkkaan ja nopeasti, miten sen kannattaa pelata, mutta olen varma, että se pelaa konemaisen yksinkertaisella taktiikalla. Muutama yllättävä temppu saattaa hämmentää koneen pysähdyksiin.
— Tai sitten ne on erityisesti opetettu tunnistamaan ja ennakoimaan vastapuolen jekkuja.
— Kävelemällä ei matsia voiteta, vaikka koneälyä olisi miten paljon käytettävissä.
— Saavatko ne potkaista myös takajaloillaan?
— Kuusiraajaisen maalivahdin ohi voi olla vaikea saada palloa.
— Ennen kuin spekuloidaan lisää, kokeillaan, osaavatko ne edes potkia palloa.
He saivat emotirobit yrittämään pallon potkaisemista, mutta osoittautui, että niiltä puuttuu edellytykset oppia ennakoimaan pallon lentorata. Ne eivät osaa potkaista palloa haluttuun suuntaan eivätkä osaa arvioida, minne pallo on lentämässä.
— Innostuimme luulemaan niistä liikoja.
— Meille lähetetyt esitteet johtivat harhaan. Täysin epäonnistuneita. Kuka tollo lie moiset esitteet tehnyt?
— Jos emotirobeista haluaisi jalkapalloilijoita, niiden perusohjelmistoa pitäisi täydentää kyvyllä ratkoa dynamiikan ongelmia. Sen jälkeen pitäisi vielä kehittää algoritmi suunnittelemaan, miten syötellä pallo vastustajan maaliin.
— Voisivat olla matemaattisesti mielenkiintoisia tehtäviä, mutta kuka tarvitsee jalkapalloa pelaavia robotteja?
— Ei kukaan. Unohdetaan jalkapallo.
— Mitä muuta niillä voisi tehdä?
— Laumalla emotirobeja voisi ehkä havainnollistaa, miten synnynnäiset ominaisuudet ja elinympäristö vaikuttavat siihen, millaisia yhteisöjä älykkäät oliot muodostavat selviytyäkseen.
— Selviytyäkseen mistä?
— Miten niin mistä? Elämähän on selviytymistä.
— Ruoka on perustarve eläimillä. Ohjelmoidaan emotirobit voimaan huonosti, elleivät ne ole keränneet näytösareenalta varastoon riittävästi tietynlaisia kiviä.
— Näytösareenalta? Jahir kysyy.
— EcoCityn lähettämän ehdotuksen mukaan meidän pitää leirin lopuksi laittaa emotirobit temppuilemaan näytösareenalle. Show laitetaan webiin koko maailman nähtäväksi.
— Vai niin. Mietitään illalla, haluammeko tehdä näillä jotain noin suurisuuntaista, Jahir sanoo.
— Ronin puheista ymmärsin, että se kuuluu leiriohjelmaan.
— Te saatte päättää, mitä leiriohjelmaan kuuluu, Jahir sanoo. — Käytetään tämä päivä emotirobeihin tutustumiseen ja päätetään aamulla, haluammeko jatkaa näiden parissa vai tehdä jotain muuta.
— Entä kun kiviä on varastossa tarpeeksi?
— Kiviä? Varastossa?
— Niin. Jos kuitenkin innostumme touhuamaan emotirobien kanssa ja laitamme ne keräämään näytösareenalta kiviä ’ruoakseen’, mitä tapahtuu, kun kivet loppuvat areenalta?
— Kivien tilalle voisimme käyttää pieniä palloja, jotka 'pilaantuisivat' keräilijöiden varastossa. Niiden väri voisi muuttua vähitellen terveellisen punakeltaisesta pilaantuneen ruskeaksi. Terveydelle vaaralliset pilaantuneet pitäisi viedä takaisin areenalle, missä auringonvalo kypsyttäisi ne takaisin terveellisen punakeltaiseksi ravinnoksi.
— Kiviä – tai palloja – voisi olla riittävästi kaikille, mutta alkeellisina olioina emotirobit eivät pääsisi yhteisymmärrykseen niiden jakamisesta vaan taistelisivat. Ne murisisivat ja kopauttelisivat toisiaan. Jos olio A saisi oliolta B kopauksen päähänsä, A:n mieleen syntyisi hylkimisvoima – siis pelko, joka tekee sille vastenmieliseksi olla lähellä B:tä. Hylkimisvoima voisi hitaasti unohtua.
— Esitteissä ehdotettiin, että emotirobeilla voi kokeilla, miten erilaiset temperamentit vaikuttavat emotirobien käytökseen. Ovatko hanakkuus lyödä ja lyönnin pelko temperamentteja?
— Ehkä ne voisivat myös oppia varjelemaan päätään ja jopa uhkailemaan liian lähelle tulevia.
— Uhoaminenkin kuulostaa temperamentiltä. Miten niihin voi ohjelmoida temperamentteja? Uhoa ja sen sellaista.
— Tuskin mitenkään.
— Uhoa ja uhkailua! Onpa teillä aggressiivinen mielikuvitus.
— Ei tuohon mielikuvitusta tarvittu. Olen viime aikoina perehtynyt muinaisten kulttuurien elämään ja tapoihin.
— Eihän Teollisen Kukoistuksen Kaudella riidelty.
— Kulttuureja oli jo tuhansia vuosia ennen Teollista Kukoistusta. Ei yhtä korkeasti sivistyneitä, mutta oli Egypti, Kiina, Kreikka, Rooma, Inkavaltio, Mayat, ––
— Niinkö? Minä en tiedä Teollista Kukoistusta vanhemmista ajoista mitään. Onko niin vanhoista ajoista mitään opittavaa?
— Eikö leirin tarkoitus ole edistää aivan muita asioita kuin muinaisten kulttuurien heikkouksia?
— Tulemmeko tutkineeksi ihmismielen saloja, jos ohjelmoimme oliomme taistelemaan ruoasta ja reagoimaan päähän osuneisiin kopauksiin?
— Eivätkö ihmisen vaistot ole tuon tapaisia tilannekohtaisia toimintasääntöjä? Kun ei ehdi, jaksa tai viitsi järkeillä, tekee mitä vaistot käskevät.
— Minusta tuntuu, että mikään kaikkitietävä superäly ei ole ladannut ihmisen päähän tuon tapaisia vaistoja – ohjelmoinut valmiita toimintasääntöjä eri tilanteita varten. Ei tuolla lailla tule ihmismieltä tutkittua. Jos ihmisen mielessä on tuollaisia yksinkertaisia sääntöjä, olennaista on tutkia, mistä ja miten sellaisia on sinne syntynyt.
— Eikö olisi mielenkiintoisempaa ja hyödyllisempää keksiä ja kokeilla, mitä hyötyä emotirobeista voisi olla tulevaisuudessa? Kehitellä utopistinen visio tulevaisuuden emotirob-yhteiskunnasta.
— Tulevaisuuteen pitäisi katsoa eikä menneisyyteen, mutta en minä ainakaan keksi, mikä tulevaisuudessa voisi olla jotenkin ihan eri tavalla kuin nykyään. Varsinkaan mielikuvitukseni ei väänny näkemään tulevaisuutta utopiana.
— Tulevaisuus on meidän, mutten osaa hahmottaa, millainen se voisi olla. Onko se tätä samaa? Sähvelien tiedonsiirto saadaan vähän nopeammaksi, ehkä onnistumme pitämään tällaisia keitaita hengissä.
— Tulevaisuus näyttää ankealta. Ehkä siksi sitä ei jaksa miettiä.
— Siis unohdetaan tulevaisuus. Tulevaisuuden onnistuu unohtamaan, jos keskittyy puuhaamaan jotain tarpeeksi mielenkiintoista.
Jahir nostaa kättään ja avaa suunsa, mutta ei sanokaan mitään. Yhtenä leirin ohjaajista minun pitäisi luoda leiriläisiin uskoa tulevaisuuteen ja innostaa heitä suunnittelemaan maailmalle parempaa tulevaisuutta. Mutta ensin pitäisi itse …
— Leiriharjoituksena voisimme kehittää olioita, jotka erilaisilla hyvän tahdon eleillä vahvistavat keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnettaan ja kykyään empatiaan. Ehkä voisi kokeilla, saako niihin temperamentin ja vaistot, joka saa ne toimimaan Ubuntun hengessä.
— Mitä kiltimmän ja avuliaamman maineessa olisi, sitä varmemmin saisi itse apua – esimerkiksi ruokaa – sitä tarvitessaan. Ahne ja itsekäs olio ei herättäisi yhtä lailla auttajien empatiaa vaan ehkä peräti hyljeksintää.
— Miksi ei herättäisi empatiaa? Eivätkö aidossa yhteisöllisessä utopiassa kaikki kehity hyviksi?
— Niin. Olisihan se makaaberia, jos utopia syntyisi niin, että pahat tyypit karsiutuisivat kuolemalla nälkään siksi, että hyvät eivät haluaisi auttaa heitä.
— Oliot voisivat olla erilaisia ominaisuuksiltaan; toiset vähän toisia tyhmempiä ja heikompia. Joko syntymästä asti tai ravinnonsaannin mukaan. Olisi mielenkiintoista kokeilla, mitä vaikuttaisi yksi 'huippuyksilö' 'tavisten' joukossa.
— Syntymästä asti?
— Eikö niiden pitäisi antaa syntyä ja kuolla?
— Ohjelmoidaan nuo ominaisuudet emotirobeihin ja katsotaan mitä alkaa tapahtua, Jahir intoutuu.
— Niitä on hankala ohjelmoida eikä niitä ole riittävän montaa laumailmiöiden tutkimiseen.
— Hitto. Ehdin jo innostua.
— Unohdetaan emotirobit. Saamme helpommalla näyttävämmän demonstraation luomalla virtuaaliolioita virtuaalimaailmaan. Kunnon maisemat, aidon inhimilliset eleet ja ilmeet, nälkäiset näyttämään nälkäisiltä, hyvinvoivat hyvinvoivilta, – –.
— Virtuaalimaailma virtuaaliolioineen olisi mielenkiintoinen vasta, jos oliot kykenisivät oppimaan, miten selviytyä uusissa oudoissa olosuhteissa. Omin avuin kehittyvä virtuaaliyhteisö uusia maailmoja valloittamassa olisi ihan huippua.
— Sellaiseen ei taida mikään keinoäly riittää.
— Kannattaa tarkistaa, mihin nykyajan keinoäly kykenee, Jahir sanoo. — Mielteistö ainakin tuntuu osaavan kehittää ajatteluaan.
— Luonnontieteitä tuntemattomat – ja ehkä luonnontieteitä tuntevatkin – tulkitsevat arjen fysikaalisia ilmiöitä sangen alkeellisen fysiikan käsityksen mukaan. Samalla lailla tulkitaan ihmisyhteisöjen toimintaa alkeellisen ihmiskäsityksen mukaan. Ehkä keinoälykkäät virtuaalioliot voisi ohjelmoida käyttäytymään tuollaisen alkeellisen ihmiskäsityksen mukaan ja katsoa, miten älykästä niiden yhteispeli olisi.
— Mitä tarkoitat alkeellisella ihmiskäsityksellä?
— Jotain yksinkertaista ajatusta, että ihminen on pääasiassa palkintoihin ja rangaistuksiin reagoiva laiska olio, että oppiminen on tiedon varastointia, että ….
— Ajatteleeko joku noin?
— En tiedä. Saattaa joku ajatella. Ennen ehkä ajateltiin. Vaikea ohjelmoida mitään todellisempaa.
— Joka tapauksessa meillä on yllin kyllin ideoita, mitä voisimme tehdä.
— Ideoita on ja intoakin vielä, vaan pitkällekö innostuksemme kantaa? Riittääkö motivaatiomme puurtaa homma valmiiksi?
— Sen näkee sitten. Kannattaa aloittaa niin kauan kuin intoa riittää. Tekemällä oppii aina jotain, vaikkei valmista tulisikaan.
— Käykää katsomassa, mitä muut ovat ideoineet, Jahir ehdottaa. — Ehkä saatte innostuneita lisävoimia. Kuka jää päivystämään taulullenne siltä varalta, että joku tulee kyselemään emotirob-ideoistamme? No, minä jään.
Vairea katselee puiden ja pensaiden varjossa työskenteleviä leiriläisiä: — Enkö antanut tarpeeksi selviä ohjeita siitä, miten halusin ryhmien jakaantuvan tutustumaan toistensa ideoihin? Moni on juuttunut paikalleen omaan pikku ryhmäänsä, vaikka kaikkien olisi hyvä käydä tutustumassa muiden ideoihin.
— Ohjeesi oli selkeä ja perustelit sen hyvin, mutta jotkut näyttävät haluavan muuta kuin mitä arvelit heille parhaaksi, Damisi sanoo Vairealle. — Tai no, muutamat näyttävät unohtuneen höpöttelemään joutavia. — Miltä tuntuisi ottaa mikrofoni käteen ja pyytää kaikkia miettimään, ovatko mielestään riittävästi hakeneet muilta oppia ja ideoita ja auttaneet muita kehittämään ajatuksiaan?
— Porukka on hajallaan ties missä. Mikki ei kuulu kaikille. Jaan sähveleihin. Kaikilla näyttää olevan sähvelinsä mukanaan, vaikka sanoimme, ettei niitä käytetä.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Aurinko on laskenut ja ohjaajat ovat kokoontuneet pieneen katokseen niityn ja metsän rajaan. Päivällisestä vastanneet leiriläiset kolistella tiskaavat astioita keittiökatoksessa.
— Missä Roni ja Thuan ovat? Vairea kysyy. — Mehän sovimme iltapalaverin kahdeksaksi.
— Jäivät ryhmänsä kanssa virittelemään emotirobeja, Sami vastaa. — Käskivät minun edustaa EcoCityä.
— Emmekö kaikki edustakaan yhtä ja samaa maailmaa? Nielek kysyy.
— Aamupäivällä minusta näytti, että leiri jakaantuu moneen eri maailmaan, Looane sanoo palaverin päästyä alkuun. — Tevarullakin saatamme keskittyä työhön pienessä ryhmässä, mutta emme eristäydy moneksi tunniksi muista. No, alkoivat nämäkin iltapäivällä kierrellä juttelemassa muiden ryhmien kanssa. Oppimassa.
— Minun sisäinen vaistoni taas paheksui toimettomana paikasta toiseen maleksijoita, Keala sanoo. — Jouduin pidättelemään itseäni, etten sekaantunut heidän työhönsä ja käskenyt heitä asettumaan paikalleen tekemään hommia.
— Kaikki olivat niin innostuneita, että syömisen tärkeydestä piti muistuttaa moneen kertaan, Vaireaa sanoo.
— Ne kolme aina nälkäistä löysivät ruuan ääreen muistuttamattakin.
— Minulle tuli oikein mukava olo, kun kiertelin kuulostelemassa leiriläisten juttuja. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella, My-Linh sanoo.
— Ja taisivat keksiä leirille järkevämpää ja innostavampaa tekemistä kuin me olisimme koskaan keksineet, Nielek lisää.
— Emotirob-ryhmämme keksi kaikenlaista älykkäille olioille sopivaa puuhaa, Jahir sanoo. — Innostuimme ideoistamme, mutta toteutuksen suunnittelusta ei tullut mitään. Jokin emotirobeissa sammutti innostuksen. Tuli vastentahtoinen olo. Vasta kun päätimme luopua emotirobeista, helpotti.
— Milloin, missä tilanteessa vastentahtoisuus tuli esiin? Miksi kuitenkin jaksoit olla koko päivän emotirob-ryhmässä?
— Osin uteliaisuudesta, osin velvollisuudentunnosta. Alun erimielisyydet taisivat saada minut toivomaan emotirob-hankkeen epäonnistumista ja kai siksi minulla oli huono omatunto. Osa leiriläisistä oli kiinnostunut emotirobeista, mutta vieroksui Ronin tyyliä, joten tunsin velvollisuudekseni tukea heitä omaehtoisen emotirob-työn alkuun.
Vairea näyttää kuin aikoisi kysyä jotain, mutta Damisi viittaa häntä odottamaan. Hetken mietittyään Jahir jatkaa:
— Eivät emotirobit ole ihan tyhmiä, mutta en innostunut niistä niin kuin jännistä jutuista yleensä. Kun joku keksii jotain mielenkiintoista, tuntuu mukavalta mennä mukaan, mutta emotirobit eivät tunnu sillä tavalla yhteiseltä jutulta. Yleensä ihmiset mielellään jakavat innostuksensa ja ideansa ja ottavat mukaan porukkaan, mutta emotirob touhussa tuntee itsensä jotenkin ulkopuoliseksi apulaiseksi.
— Tuntuu, että voisin ja minun pitäisi tehdä jotain EcoCityn emotirob-hankkeen hyväksi, ettei heidän tarvitsisi yksin ahertaa, mutta toisaalta tunnen itseni jotenkin sellaiseksi ulkopuoliseksi, jonka ei toivota sekaantuvan hankkeeseen.
— EcoCity on saanut paljon aikaiseksi emotirob-hankkeessa, Nielek huomauttaa.
— EcoCity kehuu tehneensä paljon, Sami huomauttaa varovasti.
— Niin muuten. Miksi EcoCity, EcoCity, EcoCity? Muuallakin tehdään kaikenlaista, mutta saavutukset tarjotaan yhteiseen käyttöön siitä sen kummempaa numeroa tekemättä, Jahir sanoo.
— Ja kiinnostuneiden on niin luonteva mennä mukaan, ettei kellekään tule edes mieleen pähkäillä pitääkö tai sopiiko tai kenen idea tämä on, kuka omistaa idean ja kenen ehdoilla sitä kehitetään, Vairea lisää.
— Ubuntun hengessä kaikkea yhteistä rakennetaan kuin muurahaiskekoa – jokainen laittaa neulasensa edellisten päälle, tekemättä siitä sen kummempaa numeroa, Looane sanoo. — Ajatelkaa, jos jokainen muurahainen haluaisi nimensä neulasiin, jotka on kantanut kekoon.
— Paljolta byrokratialta säästytään, kun ei tarvitse pitää kirjaa siitä, kelle muurahaisista kuuluu kunnia minkäkin neulasen raahaamisesta ylös, Vairea naurahtaa.
— Nyt kun sanoitte noin, alan aavistella, miksi EcoCityn toiminta tuntuu jotenkin oudolta, Jahir pohtii. — Looane, Tevarullahan kaikki tehdään yhdessä. Tuntuuko sinusta EcoCityn toiminta kummalliselta?
— Tuntuu, mutta niin tuntuu moni teidän muidenkin mielestä normaali touhu, Looane vastaa ensin, mutta lisää hetken mietittyään:
— Olen tottunut luottamaan, että kaikki sovittavat omat toiveensa muiden toiveisiin ja toimivat yhdessä niin, että yhteinen hyvä toteutuu. Jos ihmiset alkavat olla varuillaan – lakkaavat luottamasta toisiinsa, Ubuntu lakkaa toimimasta.
— Ubuntumainen sinisilmäisyys ei taida ihan toimia tällä leirillä, My-Linh arvelee.
— Mitä kerromme Ronille ja Thuanille tästä kokouksesta? Vairea kysyy.
— Emme mitään. Mikseivät ole täällä, Jahir sanoo.
— Salaisimme ajatuksemme. Se ei ole Ubuntun mukaista, Looane sanoo. — Minulla ei ole vaikeuksia olla eri mieltä muiden kanssa, mutta salailua en hyväksy. Saan tyydytystä avoimuudesta ja yhteisymmärryksen rakentamisesta … Luullakseni … En oikeastaan ole koskaan miettinyt asiaa … Entä jos en pyrkisikään yhteisymmärrykseen, en välittäisikään jonkun toiveista, salaisin jotain joltakulta … Olisin paha … Paha ja vapaa … Ehkä sitäkin pitää kokeilla, oppimismielessä.
— Paha? Vapaa? Ihan outoa. En ymmärrä pähkäilyäsi, My-Linh sanoo ystävällisesti hymyillen.
— Minulla on vaisto, jonka mukaan yhdessä vatvominen on ainoa oikea tapa toimia. Tuntuu pahalta toimia mitenkään muuten. Tällä leirillä on joskus tuntunut, että avoimuus ei toimi. Tuntuu hyvältä vapauttaa itsensä tuon vaiston määräyksistä. Antaa itselleen lupa ajatella, että joidenkin seurassa tuon vaiston ohjeilla ei pärjää.
Leirin aamiainen nautitaan keittiökatoksen pyöreiden pöytien ympärillä. Seitsemän hengen pyöreässä pöydässä kaikki halukkaat vielä saavat suunvuoron, mutta väkeä on kuitenkin sen verran, ettei pulina kuole vaikka muutamat olisivat vähän vaisummalla tuulella, on Vairea selittänyt haluamaansa järjestelyä.
Roni, Thuan ja kolme leiriläistä puuttuvat aamiaiselta.
— He nukkuivat sivukeitaalla, yksi eilen Ronin ryhmässä olleista vastaa Vairean hämmästeltyä poissaoloa. — Minäkin lähden kohta sinne, mutta halusin nukkua ja nauttia aamiaisen yhdessä muiden kanssa.
— Oletteko tyytyväisiä siellä sivukeitaalla erillään muista?
— Tiedämme illalla paremmin.
— Voisitko yrittää houkutella muutkin sieltä sivukeitaalta tänne illaksi?
Aamiaisen jälkeen leiriläiset alkavat hakeutua edellisenä päivänä aloitettujen projektien äärelle. Jotkut näyttävät tietävän heti mitä haluavat, toiset kiertelevät pidempään ryhmästä toiseen ja ideataululta toiselle.
Puolivälissä aamupäivää Viikunakeitaan työntekijöitä tulee tutustumaan leiriläisten projekteihin. Viljelysten hoidosta kiinnostunut leiriläisten ryhmä tulee kysymään Uzomelta ja Damisilta, sopiiko heidän lähteä tutustumaan keitaan kasvitutkijoiden työhön.
— Tietysti, mutta illaksi ja yöksi olisi mukava saada kaikki yhteen, Damisi vastaa.
Ohjaajat kiertelevät ryhmästä toiseen juttelemassa ja kuulostelemassa tunnelmia. He kyselevät, mitä ryhmä tekee, miksi he ovat innostuneet juuri siitä ja miten ryhmän työ sujuu. He ehdottavat, että ryhmät kirjoittaisivat muistiin hienoimmat oivalluksensa ja kertoisivat niistä muille iltapalaverissa.
— Entä, jos emme ehdi saada mitään valmiiksi iltaan mennessä?
— Keskeneräiset ajatukset ovat usein mielenkiintoisempia. Siitäkin voitte kertoa, miten työnne on sujunut tai ei ole sujunut.
Jahirin mielestä hänen kanssaan eilen emotirobeihin tutustuneiden leiriläisten olisi hyvä saada joku ohjaaja tuekseen koko päiväksi. Toiset ohjaajat eivät vakuutu moisen poikkeusjärjestelyn tarpeellisuudesta.
— Oppivat enemmän porukalla tekemisestä, kun saavat puuhailla välillä keskenään.
— Ja saavat monipuolisempaa ohjausta, jos käymme vuorotellen tai useampi yhdessä heitä opastamassa.
— Leiriläiset tuntuvat hämmästelevän, onko hyvä vai huono olla kiinnostunut emotirobeista, Jahir sanoo. — Ohjaajan läsnäolo olisi hyväksymisen merkki.
— Minua emotirobit kiinnostavat, joten voisin mennä Jahirin tilalle, Nielek sanoo.
— Saisivat toisenlaista ohjausta, Jahir lisää.
— Ei kuulosta ihan huonolta, vaikka tuskin he erottavat Nielekiä Jahirista.
Jahirin kanssa eilen emotirobeja hämmästelleistä kuudesta leiriläisestä on jäljellä neljä ja Nielekin vanavedessä mukaan tulee kaksi uutta.
He harjoittelevat emotirobien kanssa touhuamista. Emotirobit osaavat kävellä. Ne osaavat seurata. He kokeilevat, voisiko emotirobeja käyttää johonkin hyödylliseen. Ne osaavat nostella ja kantaa tavaroita, mutta aluksi heidän on vaikea saada niitä ymmärtämään, mitä pitää kantaa ja minne. Lopulta ne oppivat tekemään pinoja laatikoista, joissa ne tuotiin keitaalle. Pieniä hataria pinoja, mutta pinoja kuitenkin.
Ryhmä rohkenee lähteä emotirobit mukanaan tutustumaan keitaaseen. He saavat emotirobit kulkemaan mukanaan melko sujuvasti. Ne näyttävät iloisilta tai surullisilta sen mukaan, millaisia ääniä ne kuulevat ja millaisia ilmeitä näkevät ympärillään. Leiriläiset ihastuvat niihin. Ei haittaa, vaikka ilmeet ovatkin karikatyyrimäisiä.
— Huvittavaa, kun ne kulkevat mukana, mutta miksi ne näyttävät noin hiton pelokkailta?
— Koska sinä kiroilet ja puhut kiukkuisella äänellä.
— Niinkö? Sori.
— Ei se minua häiritse. Minä ymmärrän, ettet ole vihainen, mutta nuo eivät.
— Miltä niistä mahtaa tuntua?
— Ei miltään. Niiden tunteet ovat bittejä ja hämääviä ilmeitä.
— Siksikö niiden 'seura' tuntuu ihan eriltä kuin koiran seura.
— Koiran?
— Lemmikkieläin. Nelijalkainen perheenjäsen. Vahtii pikkusiskojani, etteivät ne horjahda jyrkänteeltä tai putoa jokeen. Ohjaa kotiin, jos eksyvät.
— Miten koiranne mahtaisi reagoida noihin?
— Ei ainakaan erehtyisi luulemaan emotirobeja tunteviksi olennoiksi. Tuskinpa osaisi paimentaa noita.
He siirtyvät kasvihuonekupoliin, johon puhaltuu kuumaa sumua jostain epämääräisestä paikasta. Viidakkomaisen kasvuston sekaan on raivattu pieniä polkuja ja ylhäällä puiden latvojen tasalla on kulkusiltoja. Puiden sekaan ripustettuja kiskoja pitkin kulkee laitteita, jotka poimivat puista hedelmiä ja pähkinöitä koreihin. Hitaasti, mutta keskeytymättä.
— Emotirobeista ei ole tuohonkaan.
Seuraavassakin kasvihuoneessa on isoja lampia, joissa uiskentelee kaloja ja joiden pohjalla ryömii äyriäisiä. Pohjaan pystytettyihin paaluihin on kiinnittynyt kotiloita. Puiden alle tiheän verkon päälle on varissut vaaleita rakeita.
— Se voi olla suolaa. Monet rämekasvit elävät merivedessä ja niiden lehdet erittävät väkevää suolaliuosta, joka kiteytyy lehdille.
— "Geenilaboratorio" Saakohan tuonne mennä tutustumaan?
— Emotirobit ainakin on varminta jättää ulkopuolelle parkkiin. Laboratorio kuulostaa särkyviltä pulloilta ja laitteilta.
Pari leiriläisistä kurkistaa laboratorioon:
— Mielenkiintoisen näköistä, mutta tuskin ymmärtäisin tuosta mitään.
— Eikö meille luvattu opastettu kierros laboratorioihin? Odotetaan siihen asti.
— "Valvomo" Sen haluan nähdä.
— Voimmeko luottaa, että emotirobit odottelevat kiltisti tässä oven ulkopuolella.
— Tottakai voimme luottaa: Makuulle! — Noin, nyt käännetään niistä virta pois.
Valvomossa on Viikunakeitaan pienoismalli, jonka kupolit välkehtivät eri väreissä ja jonka putkissa ja kupoleissa luikertelee erivärisiä nuolia. Jopa keitaan alla maan sisällä luikertelee nuolia. Yhdellä isolla näytöllä on yksityiskohtainen prosessikaavio yhdestä kasvihuoneesta, toisella näytöllä on vaihtuvan värisistä laikuista koostuva kartta kasvihuoneita ympäröivästä kasvustosta.
— En minä tästäkään mitään ymmärrä, toteaa ensiksi sisään astunut leiriläinen heti ovelta.
Eri puolilla valvomoa on useita henkilöitä, mutta kukaan ei kiinnitä heihin mitään huomiota. Henkilöt valvomossa vaikuttavat turisteilta, jotka ovat tulleet yksin, kaksin tai pienissä ryhmissä kuin hämmästelemään jotain nähtävyyttä. Yksi näyttää nauttivan esteettisesti mielenkiintoisesta yleisvaikutelmasta, toisaalla pieni ryhmä tarkastelee yhden kasvihuoneen sisällä häälyviä nuolia ja kolmas ryhmä tarkastelee alueen 'kartan' laikkujen värin vaihtelua. He kääntelevät karttaa joystickillä ja näyttävät vaeltelevan niin paikassa kuin ajassakin.
— Tuolla on meikäläisiä, yksi Nielekin ryhmästä huudahtaa osoittaen joukkoa karttaa tarkastelevia. Mennään kysymään, mitä he puuhailevat.
— Olemme tutustumassa, miten Viikunakeitaan kasvien hyvinvointia ja kasvuolosuhteita seurataan ja säädellään. Aiomme keskittyä kasvun seurannassa käytettävään uudenlaiseen anturitekniikkaan.
— Mitä kaikkea täällä valvomossa valvotaan? Kasvuston hyvinvoinnin lisäksi.
— Tämä on paikka, jossa näkee kootusti ja havainnollisesti kaiken keitaalta kerätyn tiedon kahdeltatoista viime kuukaudelta ja paljon eri tavoin tiivistettyä historiatietoa keitaan perustamisesta alkaen.
Valvomon katossa alkaa vilkkua keltainen valo ja pehmeä ääni ilmoittaa simuloinnin alkavan. Häälyviin nuoliin ja kasvihuoneiden sisällä läikehtiviin valoihin keskittyneet jännittyvät. Yksi anturitekniikasta kiinnostunut leiriläinen selittää:
— Kasvihuoneiden ilmaston fysiikasta kiinnostuneet haluavat jatkuvasti simuloida jotain. Nyt he ilmeisesti kokeilevat kuinka hyvin heidän uusi haihdutuksen optimointialgoritminsa osaa käyttää hyväkseen aavikon viileät yöt. Kohta valvomo alkaa näyttää simuloinnin tuloksia eikä todellisia mittaustietoja.
Pienoismallissa kupolien ja putkien sisältöjen väri alkaa vaihdella, eri pituisia ja paksuisia nuolia kääntyilee niin putkien kuin kupolienkin sisällä. Näytöille piirtyy käyriä ja ties mitä havainnollistamaan tarkoitettuja kuvioita.
— Jotain alkoi tapahtua.
— Aika paljon oikeastaan. Ymmärrätkö tuosta jotain?
— Näytöillä kaiketi esitetään havainnollisesti kaikki olennainen.
— Havainnollisesti? Ehkä joidenkin mielestä, mutta eiköhän lähdetä.
Valvomosta poistuttuaan he herättävät emotirobit jalkeille.
— Kotiin! yksi leiriläisistä sanoo emotirobeille ja huomattuaan muiden hämmästyneen ilmeen jatkaa:
— Talletin keitaan keskuslammen sijainnin niiden kotipaikaksi.
Emotirobit lähtevät aivan väärään suuntaan – sinne, mistä he tulivat valvomoon.
— Aikovatko ne kiertää ’kotiin’ samaa reittiä kuin tulimme?
— Joko niillä ei ole karttaa keitaasta tai ne eivät ymmärrä sitä.
— Ei kotiin! Unohtakaa! Seuratkaa!
— Lintuko tuosta lennähti? Melkein vierestä, Nielek hämmästyy.
— Luulin, ettei täällä ole muita eläimiä kuin kaloja, toukkia, kotiloita ja sen sellaisia syötäväksi.
— Hyönteisiä on liiaksi asti.
— Hyönteiset ovat välttämätön osa keitaiden biosfääriä.
— En nähnyt mitään linnun tapaista.
— En minäkään, mutta kuulin outoa hurinaa.
— Linnut eivät hurise.
— En kai olisi maininnut, jos luulisin lintujen hurisevan.
Kolmantena leiripäivänä ohjaajat ja leiriläiset ovat tottuneet leirin rutiineihin. Sami ja My-linh istuvat kupolin sisäpuolta reunustavan pensaikon juurella. Aurinko on jo laskenut ja katosten edustalla palavat valot valaisevat heitä vain hämärästi.
— Haluaisitko tavata jonkun videokaverin? My-Linh kysyy. Voisi olla hyvä irtautua hetkeksi leirielämästä.
— Katsoa jotain kaveriasi videolla?
— Ei, vaan mielteistö valitsee jonkun vieraan ihmisen kertomuksen elämäntilanteestaan, joka on aivan erilainen kuin omasi. Tavoite ei ole ystävystyä, vaan oppia jotain uutta ihmisten elämästä. Ei ystävystymistäkään tietenkään ole kielletty.
— Ahdistun helposti toisten vaikeuksista, Sami epäröi.
— Monilla on ollut mukavia juttuja videoillaan, My-Linh sanoo. — Ainakin mukavampia kuin lähipiirissäni. Videokaveruus sopii toki myös vaikeuksien käsittelyyn, mutta eihän kukaan halua muiden ahdistuvan. Enkä minä ainakaan edes jaksa ahdistua vieraiden ihmisten ongelmista. Ongelmaista ahdistuksen jakaminen saattaa silti helpottaa. Mutta melko varmasti näemme videon onnellisesta perhetapahtumasta tai tunnelmia onnistuneesta matkasta.
Video alkaa vanhan ja väsyneen näköisen miehen pohdinnalla kuolemasta: — Minulla on parantumaton syöpä. Lähikuukausina lakkaan olemasta. Tuskin kuolema sinänsä edes tuntuu kovin kummoiselta – kivut helpottavat. Järjellä ajatellen kuolema on ihan selvä juttu, mutta en kuitenkaan ymmärrä sitä alkuunkaan enkä kykene hyväksymään. Tuntuu suurelta vääryydeltä, että lakkaan olemasta ja muut saavat jäädä tänne.
— Minun tulee ikävä, vaimo itkee. — Puolet minusta häviää.
Sami ähkäisee ja vilkaisee ahdistuneen näköisenä My-Linhiä.
— Ei tätä ole pakko katsoa. He eivät saa tietää, vaikka lopetamme, My-Linh sanoo anteeksipyytävästi.
— Tuntuisi silti tyhmältä jättää katsomatta.
Aviopari muistelee yhdessäolonsa iloja ja vaikeita aikoja. Toteavat jo jättäneensä maailman tilasta huolehtimisen nuoremmille.
— Päätimme odottaa kuolemaa kahden kesken, mutta ystävät innostivat meitä kertomaan kohtalostamme tällä tavalla muillekin, vaimo selittää. — Hyvä näin. Voimme halutessamme sulkeutua omaan rauhaamme, mutta tarvittaessa olla yhteydessä aivan muunlaiseen elämään kuin omaamme.
— Pari läheisintä ystävää käy muutaman kerran viikossa. Se on tietysti mukavaa, mutta eipä meillä paljoa puhuttavaa ole, mies kertoo. — En jaksa innostua puhumaan, pitämään seuraa. En jaksa kiinnostua muiden elämästä. Ihmisten arkielämä tuntuu etäiseltä.
— Lapsia sentään muistelet päivittäin. Soittaakin jaksat.
— On hienoa, että nykyään voi soittaa läheisille. En minä lapsillekaan kovin kummoisia osaa puhua. Ennen sairastumista suunnittelin välittäväni lapsille kaiken elämän varrella oppimani viisauden. Muistelin nuoruuttani ja harmittelin, kuinka paljon paremmin olisin pärjännyt, jos olisin tiennyt minkä nyt tiedän. Nyt kun yritän jotain selittää, en osaakaan. Tuntuu, kuin minulle ei olisi mitään viisautta karttunutkaan.
Sami ja My-Linh nauhoittavat avioparille vastauksen. Esittävät osanottonsa ja pahoittelevat, etteivät osaa muuta sanoa. Kertovat tiedeleiristä muutamaan lauseen verran.
Aviopari kiittää ja vastaa melkein heti:
— Kuolemaa joutaa miettimään vanhana, nuorelle kuolema on tosi kaukana. — Kannattaa keskittyä elämiseen, mies opastaa.
— Kunhan ei elä niin vauhdikkaasti ja vaarallisesti, että kuolee ennen aikojaan. Yhdemme lapsemme ja muutaman läheisen kaverin olemme joutuneet hautaamaan kesken elämänsä, vaimo varoittelee.
— Ahdistuitko? My-Linh kysyy Samilta.
— Ainahan kuoleman ajatteleminen on rankkaa, mutta nolottaa, etten osannut alkuunkaan eläytyä heidän osaansa.
— Eivätkö he melkeinpä kieltäneet turhan aikaisen kuoleman pohtimisen – siis eläytymisen? My-Linh toteaa. — Hyvän elämän elänyt vieras vanhus kuolee hyvässä hoidossa. Ahdistava luonnonlaki, mutta ei siinä muuta ahdistavaa. Ei heillä tuntunut olevan edes mitään isompaa jossiteltavaa elämän valinnoistaan.
— Jossiteltavaa?
— Voi kaduttaa, jos elämään suurimmalta saavutukselta tuntuu, että selvisi töpeksimättä ja hengissä kuolemaansa asti, My-Linh selittää.
— Nuorena hölmöön riskinottoon kuolleet eivät kadu vanhoina, Sami sanoo. — Eivät ehkä ehdi katua ollenkaan.
— Tarkoitin, että arkisen töpeksimisen aiheuttamaan häpeään ja nolouteen ei kuole. Kukaan ei tapa, esitätpä millaisen mielipiteen hyvänsä. Et kuole, vaikka ihastuksesi ei innostu, kun tunnustat rakkautesi. Kun on rohkeasti yrittänyt, tietää, eikä tarvitse jossitella. Mutta olet oikeassa: Itsensä voi töpeksiä hengiltä. Minullakin ollut pari kertaa lähellä.
Ensimmäinen leiriviikko on ehtinyt perjantaihin. Aamiainen on nautittu ja raukeat leiriläiset ovat asettuneet lojumaan mangopuun alle aamupalaveriin.
— Olemme ajatelleet varata perjantait draamaleikkeihin, Uzome aloittaa. — Ensimmäisillä kerroilla kukin leiriohjaajistamme kertoo vuorollaan, minkä tyyppisiä tarinoita heille kerrottiin lapsena oman heimonsa menneisyydestä ja sen jälkeen saatte eläytyä noiden tarinoiden maailmaan. Sitten jatkamme teidän antamillanne aiheilla.
— Te leiriohjaajat ette siis kerro tarinoita, vaan selitätte, millaisia tyyppejä tarinoissa on, millaisessa ympäristössä tarinat tapahtuvat, minkälaiset tapahtumat ovat tarinoissa mahdollisia, millaiset mahdottomia, ehkä jotain tarinoiden taustasta ja tunnelmasta.
— Te leiriläiset luotte yhdessä tarinan roolihenkilöt, sovitte kuka asettuu kenenkin rooliin ja alatte yhdessä improvisoida tarinaa. Minä ja tarinan taustoittanut leiriohjaaja saatamme antaa draaman edetessä tarkennuksia tai voimme puuttua tapahtumain kulkuun esimerkiksi julistamalla, että "Päällikön tytär ilmoittaa menevänsä naimisiin" tai "Rosvot ovat ottaneet panttivangeiksi torille lähteneet kyläläiset" .
— Entä jos tarinassa ei ole itselle luontevaa roolia? My-Linh kysyy.
— Itselle vieraaseen rooliin sovittautuminen se vasta mielenkiintoista onkin. Saatat oppia uutta itsestäsi ja me voimme nähdä sinusta uusia puolia.
— Kuulostaa rankalta, My-Linh toteaa.
— Ei tämä mitään kevyttä hupia olekaan, Damisi sanoo. — Jos saamme luotua niin mukavan ilmapiirin, että rohkenette tehdä, mitä sisimpänne ehdottaa, löydätte itsestänne ja toisistanne monen moisia yllätyksiä. Mukavia yllätyksiä, mutta ehkä myös rankkoja juttuja, jotka olette kätkeneet itseltänne.
— Jos ilmapiiri ei rohkaise sinua touhuamaan omana itsenäsi, draamasta saattaa tulla vaivaannuttava yritys vetää valitsemaasi roolia, Uzome varoittaa. — Se ei tietenkään ole teidän syynne. Siinä tapauksessa me olemme epäonnistuneet draaman ohjaajina.
— Draaman jälkeen jokainen saa kertoa, mitä mielenkiintoista hänen esittämälleen roolihenkilölle tapahtui tarinan kuluessa. Sen jälkeen heitetään roolit sivuun ja jutellaan siitä, miltä draama tuntui.
Uzome ehdottaa, että Looane aloittaisi ja Looane aloittaa melkeinpä ennen kuin Uzome ehtii lauseensa loppuun:
— Minulle tulee heti mieleen kolme erilaista tarinaa.
— Sanctumien valmisteluista kerrottiin paljon meitä lapsia kiehtovia seikkailutarinoita. Parhaita olivat tarinat, joissa kerrottiin, miten ihmiset livahtivat kotikaupungeistaan, kylistään ja työpaikoiltaan lisääntyvää sekasortoa piiloon sanctumeihin, miten niihin salakuljetettiin tarvikkeita, millaisia verstaita ja sairaaloita suunniteltiin ja rakennettiin, millaisia viljelyksiä perustettiin – – .
— Sanctumien perustajilla oli huolellinen suunnitelma, miten piilottelun vaatimasta eristyksestä huolimatta ylläpidetään välttämätön teknologia vaikka viisikymmentä vuotta. Sanctumeihin varastoitiin kaikkea tarpeellista tietokoneiden varaosista lääkkeiden raaka-aineisiin.
Eivätpä Tevarun perustajatkaan arvanneet, että heidän sanctuminsa joutuisi elämään satoja vuosia melkein täydessä eristyksessä. Oli pakko kehittää aivan uudenlaisia tapoja tuottaa mahdollisimman omavaraisesti tarvittavia koneita, laitteita, lääkkeitä yms. Kaikkia lääkkeitä ja hoitovälineitä ei onnistuttu valmistamaan, joten sairaanhoidon taso laski, mutta vastaavasti terveydestä opittiin pitämään paremmin huolta. Esi-isäni elivät pitkään ja onnellisina. Heidän sanctuminsa oli melkein kuin paratiisi.
— Esi-isäsi siis kahmivat Sekasorron alkaessa valtavia varastoja sanctumiaan varten ihmisten enemmistön kuollessa puutteeseen, My-Linh päivittelee.
— Silloin elettiin vapaassa markkinataloudessa, joten rahoillaan sopi ostaa mitä halusi, Roni huomauttaa.
— Ostivat, mihin rahat riittivät, mutta varastivatkin, Looane myöntelee. — Kuolemanvaara ei tuo ihmisistä esiin heidän parhaita puoliaan eivätkä hyvinä aikoina säädetyt säännöt tunnu sopivan tuollaiseen elämäntilanteeseen. — Esi-isäni jopa kaappasivat muutaman laivan saadakseen kuljetettua tavarat Tevarulle.
Looane mietti hetken ja lisää:
— Varastivat pääasiassa vallan kaapanneelta ja kaikkea itselleen ylen määrin rohmunneelta eliitiltä. Laivatkin kaapattiin laivastolta. Osa päällystöstä oli mukana kaappauksessa.
— Sanctumeja perustettiin Tevarun lisäksi moniin erilaisiin paikkoihin, joten jännittävällä tavalla erilaisia tarinoitakin oli monia. Eristyksissä piilottelevien sanctumien välillä ei vaihdettu kuulumisia kuin aivan satunnaisesti, joten muista sanctumeista kertovat tarinat olivat varmaankin pääosin keksittyjä. Ehkä siksi meille kerrotuissa tarinoissa muiden sanctumien elämä kuulosti jännemmältä kuin omamme.
— Murrosikäisenä kiinnostuin Ubuntun ideologiasta ja miten sen perusteella valikoitiin sanctumeihin kutsuttavat. Tarinat kertovat, miten sanctumien perustajat kiertelivät sellaisissa yleisötilaisuuksissa, joista saattoivat olettaa löytävänsä sanctumeihin haluavia. Näistä sopivan tuntuisia he kutsuivat vaivihkaa 'utopiailtoihin', joissa rentouduttiin unelmoimalla paratiisimaisesta elämästä utopia-yhteisössä sellaisten ihanien ihmisten kesken, jotka kykenisivät elämään harmonisessa sovussa odotettavissa olevina vaikeina aikoina.
— Muutaman tapaamiskerran jälkeen sanctumin puuhaajat jättivät utopiaryhmän tulemaan toimeen omillaan, mutta kutsuivat muutaman valikoidun utopiaryhmäläisen osallistumaan vakavampaan yhteiskunnalliseen pohdiskeluun. Sovittiin salassapidosta ja alettiin suunnitella konkreettisia keinoja selvitä pahenevasta sekasorrosta.
— Näissä tarinoissa minua kiehtoivat erilaiset persoonallisuudet, ihmisten välisen vuorovaikutuksen ilmiöt jne. Millä perusteella ihmisiä valikoitiin mukaan? Millä tavoin mukaan otetut kehittivät taitojaan elää yhdessä?
— Miltä mahtoi tuntua valikoida kuin jumala pelastettavia tuhon partaalla olevasta maailmasta? My-Linh miettii.
— Minusta tuo kuulosti järkevältä rekrytointiprosessilta, Roni toteaa. — Ehkä yliampuvan huolellinen, mutta valintakin oli tavallista isompi investointi.
— Tarinoissa tärkein kysymys oli, voiko yhteisö luottaa tähän tyyppiin, Looane muistelee. — Maailman ongelmien syyksi ja sanctumien suurimmaksi uhaksi nähtiin ihmisen taipumus lyhytnäköiseen itsekkyyteen. Joidenkin mielestä ihminen oli taipuvainen jopa ahneuteen. Tällaisia taipumuksia omaavia ei haluttu sanctumiin. Mukaan haluttiin vain vahvasti Ubuntuun suuntautuneita.
— Kolmas laji tarinoita kertoo, miten Tevarulta tehtiin salamyhkäisiä kauppamatkoja eksoottisiin paikkoihin, Looane jatkaa.
— Tevarun sanctum suunniteltiin pärjäämään vähintään viisikymmentä vuotta mukana tuoduilla tarvikkeilla, laitteilla varaosineen ja raaka-aineilla. Sinä aikana oli tarkoitus sopeutua tulemaan toimeen sillä, mitä Tevaru tarjoaa, vaikka kaikki tietysti kuvittelivat, että maailmassa kaikki muuttuisi hyväksi paljon ennen sitä. Olihan Teollisen Kukoistuksen alkuaikojen isoista sodistakin toivuttu parissa vuosikymmenessä.
— Elintarvikkeiden tuotanto oli suunniteltu niin huolella, että ravinnosta ei ollut koskaan varsinaisesti pulaa, mutta läheskään kaikkia hyödyllisiä lääkkeitä ei kyetty valmistamaan ja mukana tuodut laitteet alkoivat rapistua. Tevarulle oli valikoitu paljon eri teknisten alojen osaajia, jotka keksivät, miten tuottaa Tevarun oloissa elämää helpottavia laitteita, mutta ne eivät kuitenkaan olleet entisajan laitteiden veroisia ja elämä muuttui kaiken aikaa alkeellisemmaksi.
— Ruokaa kuitenkin riitti ja tarttuvat taudit oli saatu kuriin, joten Tevarulaisilla riitti intoa ja voimia kehittää tieteitä ja taiteita. Koska Sekasorron syyksi ymmärrettiin ihmisten vajavainen kyky yhteistoimintaan, yhteisöllisyyden kehittämiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Haettiin tapoja nauttia yhdessäolosta ja keinoja havaita ja parantaa yhdessäolon kipuja.
— Sen jälkeen kun TV- ja radioasemat ja web-palvelimet hiljenivät, sanctumissa ei tiedetty muusta maailmasta mitään. Entä jos tilanne olikin parantunut – edes jossain päin maailmaa? Tevarun perustaneen sukupolven mieleen kaaoksen kauhut olivat syöpyneet niin vahvasti, että se ei hyväksynyt seikkailuretkiä muuhun maailmaan ellei puute Tevarulla käänny sietämättömäksi. Tevarulla syntyneinen sukupolvien kasvaessa enemmistöksi, kiusaus lähteä tiedustelu- ja hankintamatkoille kasvoi ylivoimaiseksi. Ehkä jostain onnistuisi hankkimaan raaka-aineita ja hyödyllisiä laitteita. Halu tietää maailman tilasta alkoi sekin poltella.
— Keksittiin monenlaisia harhautuksia ja peitetarinoita, ettei sanctum paljastuisi ulkopuolisille. Joskus yritettiin näyttää vähän rosvoiltakin. Eräässä tarinassa taas kohdattiin niin avuttomia rosvoja, että arveltiin heidän todellisuudessa tulevan jostain toisesta sanctumista.
— Näitä tarinoita kerrotaan lapsille vieläkin muistuttamaan, ettei maailma lopu meidän lintukotomme rantaan. Muuallakin on ihmisiä, ehkä kovin erilaisia, mutta silti mukavia ja ystävällisiä. Rosvojakin tarinoissa oli varoituksena siitä, ettei kaikkiin voi sataprosenttisesti luottaa – ei vaikka olisivat mukavia ja ystävällisiä. Yksi tarinoiden opetuksista on, ettemme tule toimeen omillamme vaan vaaroista huolimatta noille retkille oli lähdettävä.
Looane käy mietteliääksi:
— Toisaalta … Löytöretkien hyödyistä tarinoissa kerrotaan aika vähän … Minä nautin niistä, koska ne olivat eksoottisia seikkailuja kaukomailla. Ehkä ne olivat viihdettä kertojilleenkin … Kai sellaisia matkoja kuitenkin oikeastikin tehtiin.
— Eikö kukaan ulkopuolinen löytänyt Tevarulle? My-Linh kysyy.
— Ai niin, on meillä tarina merirosvojen hyökkäyksestä Tevarulle.
Moneen sanctumiin hyökättiin ja muutaman rosvot onnistuivat tuhoamaan. Tevaru perustettiin todella kauas kaikesta ja sekasorron edetessä merenkulku vaikeutui ja väheni nopeasti. Vain kerran – alkuvuosikymmeninä – Tevarulle eksyi erään romahtaneen valtion tykkivene, jonka miehistö oli henkensä pitimiksi ryhtynyt merirosvoiksi.
— Tuo kuulostaa kuin he olisivat olleet kunnon väkeä ennen kaaosta. Voiko hyvä ihminen ryhtyä rosvoksi edes henkensä pitimiksi? Keala epäilee.
— Tykkiveneen romu luurankoineen on yhä museona muistuttamassa meitä ihmisluonnon pimeästä puolesta. Monet merirosvoista – eivät kaikki tietenkään – olivat merillä kierrellessään kirjanneet päiväkirjoihinsa muistojaan, toiveitaan, pelkojaan ja ajatuksiaan tekemisistään ja mietteitä kavereistaan. Niitä päiväkirjoja kirjoittaneita on mahdoton ajatella syntymäpahoina.
— Olette säilyttäneet Tevarulle hyökänneiden merirosvojen tykkiveneen museona. Vahvistatte siis yhä puolustustahtoanne muistuttamalla vihollisista, Roni huomauttaa. — Eihän sellainen ole ollut tarpeen sataan vuoteen.
— Tappajien, tapettujen ja heidän läheistensä elämä yritetään kertoa niin, ettei kukaan saisi museossa adrenaliinihumalaa ja alkaisi etsiä vihollista, johon purkaa ‘oikeutettu’ suuttumuksensa. Monet rosvoistakin uskoivat olevansa oikeutettuja siihen, mitä tekivät. Museo muistuttaa, että koska hyvänsä kuka hyvänsä voi hairahtua, joten jokaisen pitää tarkkailla itseään ja yhteisönsä ilmapiiriä. Eihän sellainen ole enää tarpeen, mutta museo on museo.
— Sinä kuulostit ylpeältä siitä, että esi-isäsi kykenivät tuhomaan merirosvot, My-Linh huomauttaa. — Tiedän tunteen, mutta yllätyin sinun tuntevan samoin.
— Kuulostinko? Looane vastaa hämmentyneenä. — Ylpeältä? Tätä täytyy miettiä.
— Mitä merirosvot tekivät? Keala kysyy.
— Ne olivat pelottavia ja uhmakkaita. Uhkailivat ja vaativat itselleen kaikenlaista.
— Mutta mitä ne tekivät?
— Eivät ehtineet tehdä paljon mitään. He kuolivat muutamassa päivässä … Pelko ja suuttumus saa kiltinoloisetkin reagoimaan rajusti, Looane vastaa vaisusti.
— En osaa ajatella Tevarulaisia sotimassa merirosvoja vastaan. Mistä saitte aseita? Kestikö taistelu pitkään?
— Mitään taistelua ei käyty. Ne saivat ikävän taudin, johon heillä ei ollut vastuskykyä eikä lääkettä.
— Myrkytitte tulijat? Tartutitte jonkin taudin? Oliko se tarpeen?
— Emme voi koskaan tietää varmasti, olisivatko he tuhonneet meidät, alistaneet meidät orjiksi vai alkaneet elää sovussa kanssamme, Looane sanoo olkiaan kohauttaen. — Joka tapauksessa, siitä on jo kauan.
— Tuliko Tevarulle pakolaisia?
— Pelastimme muutamia satunnaisia haaksirikkoisia – merelle eksyneitä, jotka jäivät Tevarulle asumaan, Looane vastaa.
— Entä jos Tevarulle olisi pyrkinyt tuhansittain pakolaisia?
— En tiedä. Tevarun asukasluku on sovitettu saarten luonnon ja ympäröivien kalavesien kantokykyyn. Onneksi haaksirikkoisia ei tarvinnut pelastaa kuin muutamia.
— Mutta hädänalaisia oli satoja miljoonia.
— Löytöretkillä käyneet kertoivat valtavista kuolevien laumoista. Kertoivat unissaankin – huutamalla. Joskus he toivat mukanaan muutaman pakolaisperheen, joilta esi-isämme kuulivat lisää.
Mistä Tevaruun liittyvästä haluaisitte tehdä draamaleikin? Uzome kysyy leiriläisiltä.
— Haluaisin oppia ymmärtämään Tevarun arkea.
— Niin minäkin. Sehän Tevarussa on mielenkiintoisinta.
— Onkohan arkemme sen kummempaa kuin muuallakaan? Looane estelee. — En osaa selittää, millaista se on. Siitä saa selvän vain vierailemalla Tevarulla.
— Draamaleikit kertovat aina osallistujista ja heidän kuvitelmistaan, eivät heistä, joita näytellään, Damisi sanoo. — Ei haittaa, vaikkette Tevarun arkea tunnekaan.
— Tevarun arki kuulostaa lattealta aiheelta.
— Juuri sitä haluaisin kokea. Auvoista yhdessäoloa, ei konflikteja, – –
— Käsittelemme erimielisyyksiämme päivittäin, Looane sanoo.
— Mutta vähällä adrenaliinilla, olen ymmärtänyt. Väitetään, että konflikteja käsitellessänne eritätte enemmän endorfiinejä kuin adrenaliinia, Vairea sanoo.
— Haluaisitteko tutkia, millaista elämä oli Sekasorron merkkien alkaessa näkyä? Damisi ehdottaa.
— Minua ei menneet kiinnosta. Mitä hyötyä niitä on pohtia?
— Minua hirveydet ahdistavat.
— Menneistä tapahtumista voi ottaa opiksi.
— Parempi, ettei oteta.
— Sekasorron alkuaikoihin tutustuminen olisi ehkä vähiten tylsää.
— Voisi olla mielenkiintoista.
— Minua kiinnostaa, millaista silloin oli elää.
Perusteellisen keskustelun jälkeen leiriläiset innostuvat kokeilemaan draamaleikkiä sanctumien perustamisesta Sekasorron alkuaikoina.
Damisi ehdottaa, että he menevät kupolin ulkopuolelle päästäkseen helpommin ahdistavaan ulkopuolisen uhan tunnelmaan. Koska ulkona tuuli pöllyttää hiekkaa, kaikki hakevat suojanaamarinsa. Matkalla ulos Damisi pohjustaa draamaleikkiä:
— Nostakaa käsi ylös kaikki, jotka kuulette minua. Tönäiskää niitä, joiden käsi ei ole ylhäällä ja käskekää kääntää radio päälle.
— Looane, kertoisitko, millaisia tarinoita Tevarulla kerrotaan Sekasorron alkuajoista ja millaisia tyyppejä ja elämäntilanteita niissä on. Damisi pyytää. — Päästäisiin oikeaan tunnelmaan.
Looanen tarinat, kuumaa tuuli ja sen pöllyttämä hiekka tekevät olon epämukavaksi. Kun he ehtivät pienelle kitukasvuisen pensaston ympäröimälle aukiolle, kaikilla alkaa olla Sekasorron alkuaikojen tunnelmiin sopiva ankean ahdistava olo.
Sekasorto tuntuisi vielä pahemmalta, jos kaikilla olisi ollut ensin oikein mukavaa, Damisi miettii. Olisi pitänyt aloittaa ryhmähalailulla kupolin suojissa.
— No niin. Etäinen uhka on aistittavissa, mutta vielä voi uskotella itselleen sen pysyvän loitolla, Damisi aloittaa roolileikin pohjustamisen. — Hankkikaa itsellenne elämä. Millaisen roolin haluatte ottaa? Oletteko nuori vai vanha? Mitä työtä teette? harrastatteko jotain? Jos haluatte olla perheellinen, koettakaa löytää teistä kiinnostunut puoliso, ehkä myös lapsia tai vanhemmat, jos itse haluatte lapsen rooliin. Nauttikaa roolistanne, nauttikaa yhdessäolosta, leikkikää, halailkaa, rakentakaa koti, …
— Entä sanctumit?
Ei ajatella nyt niitä, Damisi sanoo. — Mutta Sekasorto meillä pitää olla.
Vastahakoisesti muutama osallistujista ryhtyy Sekasorron rooliin – huppupäisiksi haamuiksi, jotka tönivät, kiusaavat ja tekevät tihutöitä. Ensin hillitysti, mutta vähitellen yhä törkeämmin. Damisi katsoo parhaaksi pyytää Uzomea vahtimaan, ettei ’sekasorto’ ylly sopimattomaksi.
Draamaleikin päästyä kunnolla vauhtiin Damisi sulkee mikrofoninsa, nostaa naamarinsa kasvoiltaan, viittilöi Looanea tekemään samoin ja kuiskaa tälle:
— Käy sanomassa tuolle kukkamekkoiselle tytölle, että valitsee itselleen parin ja tulee vaivihkaa tänne.
Kun tyttö on löytänyt itselleen parin, Damisi johdattaa heidät vaivihkaa pensaikon halki ankean näköisen risumajan luo ja avaa oven pieneen, kauniisti sisustettuun, ilmastoituun huoneeseen.
— Jääkaapissa on mehuja ja syötävää, Damisi sanoo. — Tämä on 'unelmanne' – visionne – sanctumista. Jos onnistutte kokoamaan pätevän kuuden hengen porukan, saatte avaimen ja voitte yrittää livahtaa tänne. Oven voi lukita sisäpuolelta.
— Millä lailla pätevän porukan? kukkamekkoinen kysyy.
— Porukkasi pitää koota huomiota herättämättä tämän piirustuksen mukainen rakennelma pensaikkoon. Tiiliä on hajallaan aukiolla ja pensaikossa. Ikään kuin keräisitte salaa varusteita sanctumia varten.
Draaman edetessä sekasorto tekee ihmisten elämän päivä päivältä vaikeammaksi. Koti – auringolta ja tuulelta suojaava telttakatos – viedään, puoliso kidnapataan tai sairastuu, eikä työttömällä ole varaa lääkkeisiin. Työlliset saavat välipalan, mutta työttömillä ei ole lopulta edes vettä janoonsa. ’Sekasorto’ houkuttelee liittymään joukkoihinsa. Heillä on muilta varastettua vettä ja ruokaa.
Kukkamekkoinen ja parinsa tarkkailevat muita ja sopivan henkilön löydettyään kertovat hänelle 'visionsa' sanctumista. Melko nopeasti he saavat kokoon kuuden hengen porukan, joka onnistuu kokoamaan vaaditun tiilirakennelman herättämättä kummastusta muiden keskuudessa.
Pari muutakin leiriläistä saa ajatuksen piiloutua jonnekin turvaan. Ehkä jopa linnoittautua sanctumin tapaiseen. Kaksin se ei heiltä onnistu ja heidän suunnitelmansa on liian epämääräinen innostamaan 'Sekasorron' väsyttämiä muita leiriläisiä varsinkaan, kun 'Sekasorto' huomaa heidän aikeensa ja alkaa vainota erityisesti heitä.
Joillekin herää ajatus paeta 'Sekasortoa', yksinkertaisesti karata harjoituksesta takaisin keitaalle. Arvelevat kuitenkin, että se olisi leirin tai ainakin tämän harjoituksen sääntöjen rikkomista. Noloakin luovuttaminen olisi.
Looane kertoo Damisille, milloin draama etenee tutun oloisesti, milloin se tuntuu vieraalta. Tarvittaessa Damisi auttaa pikku keskeytyksin pelaajia löytämään Looanen tarinan hengen.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Draaman päätteeksi Damisi ohjaa kaikki risumaja-sanctumiin nauttimaan välipalaa ja keskustelemaan draamasta. Jokaisen on tarkoitus pysyä roolissaan ja kertoa mitä hänen roolihenkilölleen draamassa tapahtui, mutta jotkut ovat liian tuohtuneita Damisin petoksesta:
— Kielsit edes miettimästä sanctumeja ja olit kuitenkin jo varustanut sellaisen suosikeillesi.
Damisi kuuntelee kärsivällisesti, kun draamalaiset purkavat mielipahaansa. Lopulta hän sanoo:
— Olen pahoillani, tämä harjoitus meni vähän pieleen. Vääryys, joka sivullisen, väärintekijän tai tässä tapauksessa harjoituksen laatijan mielestä tuntuu mitättömältä, voi uhrista tuntua tosi pahalta.
— Luuletteko, että ihmiset, jotka eivät päässeet sanctumeihin, olisivat reagoineet samoin kuin te, Uzome kysyy?
— Eivät tietenkään, vastaa salaisesta sanctumista pahiten tuohtunut leiriläinen. — Hehän eivät tienneet sanctumeista mitään. Vaan mitä ajattelivat niihin päässeet Sekasorron armoille jättämistään?
— Olisin halunnut viedä sanctumiin turvaan lapset, sairaat ja janoiset, mutta tarvitsin riuskoja kavereita kantamaan raskaita tiiliä muiden huomaamatta, kukkamekkoinen sanctumin perustaja kertoo. — Kaksi sanctumiin valitsemistani oli janoisia, mutta kukaan ei ollut lapsi eikä sairas.
— Looanen esi-isät pelasti keskinäinen Ubuntu, mutta ulkopuolisia kohtaan he toimivat itsekkäästi – oma heimo ensin.
— Ehkä itsekkyydessä on vain aste-eroja. Kaikkihan omasta lähipiiristään pitävät huolta, mutta vain harvojen epäitsekkyys ulottuu yhtä vahvana maan ääriin.
— Jotkut uhrasivat henkensä pelastaakseen kaverinsa tai heimon. Vieraankin auttamiseksi jotkut vaaransivat henkensä.
— Satoja miljoonia ei voi auttaa.
Keala kuvailee, miten ihmiset elävät hänen kotilaaksossaan ja alkaa sitten muistella lapsena kuulemiaan tarinoita:
— Minulle tulee ensimmäiseksi mieleen, miten vanhat ihmiset muistelivat nuoruutensa "vanhoja hyviä aikoja". Usein he tosin päätyivät muistelemaan katovuosia, tulvia, kuivuutta, metsäpaloja, ankaria talvia, kyliä alleen haudanneita lumivyöryjä, tautiepidemioita, petojen hyökkäyksiä karjan kimppuun, jne.
— Isovanhempiesi elämä kuulostaa olleen tosi rankkaa, Looane toteaa. — Tevarulla vanhat ihmiset muistelevat lapsuuden leikkejä, rakastumisia, oppimiskokemuksia, uuden viljelykasvin huippusatoja, hauskoja juhlia, – –
— Ei kai minunkaan isovanhemmilleni sentään joka vuosi mitään ikävää sattunut, Keala arvelee. — Silti monet tarinat kertoivat vaikeuksista – usein rosvoja vastaan taistelemisesta.
Keala kuvailee vaarilta kuulemansa tarinan rosvojen hyökkäyksestä.
— Miksi lapsille kerrottiin rosvotarinoita? Sisältyikö niihin joku opetus?
— Ehkä haluttiin varoittaa liiasta sinisilmäisyydestä. Ehkä opetus oli se, että oma etu ei saa mennä kaiken edelle, että rosvoilu on väärin ja aiheuttaa kärsimystä viattomille ja että rosvoilua pitää vastustaa uhrautuvasti yhteisvoimin, Keala pohtii sarkastinen hymy huulillaan ja jatkaa:
— En oikeasti tiedä, miksi he niitä kertoivat. Ehkä vaari kertoi tarinaansa siksi, että hänen lapsuutensa suurin trauma oli rosvojen hyökkäys, poltettu kotitalo ja varastettu karja. Toisaalta, he eivät edes kohdanneet rosvoja silmästä silmään ja kaikki naapuritkin selvisivät vahingoittumattomina. Rosvojen pakoilu oli vaarin elämän suurin kokemus, jännittävin seikkailu. Viha, pelko, jännitys, kytemään jäänyt kostonhimo, … En tiedä, mikä panee vanhukset kertomaan tarinoitaan.
— Kokeillaanko draamaleikkiä, jossa rosvot hyökkäävät Kealan vaarin kotiin? Damisi ehdottaa. — Ehkä koemme jotain, joka auttaa meitä ymmärtämään.
Osa leiriläisistä innostuu. Looane epäilee kykyään eläytyä. My-Linh harmittelee, ettei leirilläkään pääsee unohtamaan ikäviä kokemuksia.
— Tarvitsemme muutaman perheen elämään tiloillaan. Lisäksi tarvitsemme joukon rosvoja, Keala alkaa ohjata.
— Tarvitaanko draamassa sankaria? Jahir kysyy Kealalta.
— Kuka hyvänsä voi tehdä jotain sankarillista. Rosvokin voi olla sankarillinen, rohkea ja älykäs, vaikkeivät rosvot ihmisinä olekaan niin jaloja kuin laakson väki.
Leiriläiset muodostavat kaksi maanviljelijäperhettä. Toinen alkaa hoitaa tilaansa ison viikunapuun varjossa, toinen pienen mangopuun suojissa. Rosvot leiriytyvät metsän reunaan.
— Vuoret ovat majojen katolla, Keala viittilöi.
— Majojen katolle on vaarallista kiivetä, Uzome huomauttaa varovasti. Ei halua tyrmätä leiriläisten ideoita – Kiellettyä oikeastaan, Uzome saa sentään sanottua. — Keitaan majat ovat kevytrakenteisempia kuin kotilaaksosi talot.
Kealan katse kiertää aukion puulta puulle. Jos olisi tikkaat tai muutama iso laatikko, niin puut voisivat olla vuoret, joille paeta rosvoja.
— Ei puihin, sanoo Kealan suunnitelman arvannut Damisi.
— Rosvoja ei kannata yrittää paeta vuorille vaan viidakkoon, Keala ohjeistaa ja viittaa kupolin sisäpuolta reunustavaan pensaikkoon.
— Aloitetaan. Pysytelkää alussa kukin omissa oloissanne, Damisi käskee.
Vartin kuluttua Damisi keskeyttää draaman ja pyytää jokaista ryhmää kertomaan muille, keitä ja millaisia tyyppejä he ovat, mitä ovat tekemässä, – – . Kun kaikki ovat esitelleet valitsemansa roolin, Damisi käskee jatkaa draamaa:
— Jatketaan. Enää teidän ei ole pakko pysytellä omissa oloissanne.
Damisi ja Keala puuttuvat muutaman kerran draaman kulkuun päättääkseen, onnistuvatko tilalliset puolustautumaan rosvoja vastaan, piilottelemaan, – –
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Draamaleikin päätyttyä yksi tilallisista kertoo:
— Kun rosvot hyökkäsivät naapuritilalle, minun oli vaikea päättää, mennäkö auttamaan vai paetako eväineni piilopirttiimme vuorille.
— Vaikka rosvot olivat aika kilttejä, Keala sanoo. — Tarinoissamme rosvot ovat paljon pelottavampia.
— Eritin kuitenkin enemmän adrenaliinia kuin koskaan ennen elämässäni.
— Kun tuo rosvo alkoi töniä tuon tilallisen vaimoa, menin vaistomaisesti väliin.
— Vaikka olit itsekin rosvo ja sinun olisi pitänyt auttaa minua pelottelemaan uhreja.
— Looanesta kavereineen ei ollut ryöstämään itselleen ruokaa, My-Linh nauraa. — He menivät tilalle ostamaan leipää metsästä keräämillään hedelmillä.
— Sainkin vähän leipää. Olisin halunnut maksaa ruuan ja majoituksen työllä, mutta töihin eivät ottaneet. Perustimme sitten laakson ensimmäisen savityöpajan, mutta asiakkaita oli liian vähän.
— Halusimme auttaa vaikeuksissa olevia mukavan oloisia ihmisiä. Olisimme ostaneet enemmänkin, mutta naapurit muistuttivat, että savityöpajan porukka on ilkeitä muukalaisia ja olemme huonoja kyläläisiä, jos ostamme heidän tuotteitaan.
My-Linh alkaa kertoa Yalawan mytologioista. — Tarinoidemme päähenkilöt ovat tavallisia työtätekeviä ihmisiä, joilla on inhimillisiä vahvuuksia ja heikkouksia.
— He elävät maailmassa, jossa ympäristön tila heikkenee koko ajan, raaka-aineista alkaa olla pulaa, nälänhädät lisääntyvät ja maailmantalous alkaa poukkoilla. Itsekkyys vahvistuu ja kilpailu kovenee. Ne, joilla on valtaa ja voimaa ja ovat tottuneet niitä käyttämään, alkavat paniikinomaisesti ahnehtia kaikkea itselleen: Peltoja, raaka-ainelähteitä, vesivarastoja, työvoimaa, palkkaamaan vartijoita sotilaita, – –
— Tavalliset ihmiset ovat neuvottomia. He ovat tottuneet hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka kautta lähimmäiset auttavat toisiaan vastoinkäymisissä. Nyt vastoinkäymiset vievätkin helposti velkavankeuteen ja pakkotyöhön. ”Näin tiukassa taloustilanteessa heimolla ei ole varaa elättää pummeja”, valtaan päässeet sanovat.
— Tavalliset ihmiset yrittävät vaikuttaa asioihin kansalaisliikkeitä perustamalla, mutta heitä kuuntelevat vain toiset tavalliset ihmiset, eivät ne, joilla on valta ja voima muuttaa asioita. Hyvinä aikoina tavalliset ihmiset olivat päästäneet käsistään vallan vaikuttaa.
— Yleensä tarinat kertovat vain toivottomuudesta, nujertumisesta ylivoiman alle. Ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta auttaa itseään. Vain muutamissa tarinoista kerrotaan yrityksistä muuttaa tilannetta: Nokkela ryhmä pysyttelee jonkin aikaa hengissä varastamalla orjuuttajiltaan. Yhteen liittynyt joukko nälkäisiä valtaa maatilan syrjäisestä laaksosta ja selviää muutaman kuukauden, kunnes valtaeliitin järjestysvalta tulee tuhoamaan heidät.
— Millaisia tyyppejä orjuuttajat ovat noissa tarinoissa? Keala kysyy.
— Ne ovat harmaa kasvoton vähemmistö, joka on ottanut – sattunut saamaan – vallan ja käyttää sitä voidakseen ylläpitää omaa hyvinvointiaan mahdollisimman pitkään, My-Linh vastaa.
— Pikkuisen kuin Looanen esi-isät, Roni huomauttaa. — Hamstrasitte ja käänsitte selkänne tuhoon tuomituille.
— Mielenkiintoinen näkökulma, Looane sanoo.
— Tosi outo näkökulma! Ihan eri juttu! Kuuluu leiriläisten joukosta.
— Mietitään sitä myöhemmin, Damisi sanoo.
— Millaisia sankaritekoja tavalliset ihmiset tekevät? Millaisia sankareita teidän tarinoissanne on?
— Sankaruudella ei ole merkitystä. Kasvoton ylivoimainen vihollinen iskee sattumanvaraisesti, My-Linh jatkaa.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
— Miltä tämä tuntui? Damisi kysyy My-Linhiltä draaman päätyttyä.
— Olen aina luullut, ettei kukaan voi ymmärtää, mitä meidän heimomme on kokenut ja miksi osa meidän vanhuksista on niin hankalia, mutta näytti, että oikeasti eläydyitte heidän osaansa.
— Oli ahdistavaa olla yksi tavallisista työtätekevistä, joukko leiriläisiä kertoo. — Koko ajan pelkäsimme ’niitä’. ’Niiden’ suunnitelmia ei voinut ennakoida. Missään ei tuntenut olevansa ’niiltä’ piilossa. Ei voinut tietää, kuka on ’niitä’. Ei voinut kuin odottaa, iskevätkö ’ne’ ensiksi minuun vai kaveriin.
— Aloitin työläisenä, mutta päädyin orjaksi. Järjelläni olen aina ymmärtänyt, että orjuus on väärin, mutta nyt tiedän, miltä se tuntuu.
— Vaikkeivät nämä osanneet kohdella sinua niin julmasti kuin orjia kohdeltiin.
— Minä olin yksi noista harmaista orjuuttajista. Vakuuttelimme toisillemme, että meilläkin on oikeus elää. Oikeastaan meillä oli erityinen oikeus elää, koska olimme kykyjemme ansiosta nousseet vaativiin tehtäviimme. Selviytyäkseen yhteiskunta – erityisesti 'ne' – tarvitsi meidän kykyjämme, taitojamme ja rohkeuttamme koviin päätöksiin. Varoimme joutumasta suoraan tekemisiin 'niiden' kanssa. Aloimme ajatella ja vihjailla toisillemme, että 'ne' ovat heikompaa, laiskempaa ja vastuuttomampaa ainesta. Jos vain osa ihmiskunnasta voi selvitä, olkoon se paras aines – me.
Roni alkaa kertoa EcoCityssä lapsille kerrotuista tarinoista: — Meille kerrotuissa tarinoissa Klaaniin kuuluvat sankarit yrittivät säilyttää Teollisen Kukoistuksen kulttuuria Sekasorron alkaessa.
Katastrofin uhatessa Klaanin presidentti neuvonantajineen tekee tärkeät päätökset. Useimmissa tarinoissa hän on niin karismaattinen, viisas ja oikeudenmukainen, että kaikki noudattavat mielellään hänen päätöksiään, mutta muutamassa tarinassa presidentti on niin tyhmä ja itsepäinen, että alaiset joutuvat ristiriitaiseen tilanteeseen: Totellako päällikköä vai pelastaa Klaani?
Monissa tarinoista upporikas huippujohtaja lahjoittaa varoja teollisen kulttuurin pelastamiseen ja organisoi taitavasti uudelleen tuotantoa, kuljetuksia ja taloudenpitoa niin, että yhteiskunta pysyy toiminnassa barbarian leviämisestä huolimatta. Hän uhraa yrityksensä isänmaan hyväksi.
Johtajien päätöksiä panee toimeen joukko sankareita kuten vakooja/tiedustelija, sota- tai poliisipäällikkö ja tehtaan, tilan tai kaivoksen johtaja. Monissa tarinoissa on insinöörin tapainen, joka keksii keinon tuottaa esimerkiksi tietokoneita, vaikka laajalle levinneen barbarian takia jotain tärkeää erikoismetallia ei enää ole saatavilla.
Tarinoissa voi olla hengellisiä johtajia, jotka yrittävät käännyttää yksinkertaisia barbaareja yhteiskuntakelpoisiksi.
Sekasorron aiheuttajia ovat populistiset kansalaisliikkeiden johtajat, jotka joko tahallaan tai ymmärtämättömyyttään johtavat tietämättömiä ihmismassoja harhaan ja lietsovat pelkoa ja vihaa järjestyksen puolustajia kohtaan. He väittävät virallisen järjestysvallan ahnehtivan kaiken arvokkaan itselleen. Sekasortoa lisätäkseen he pelottelevat maailmanlopulla, ilmastonmuutoksella, lajistokadolla, nälänhädällä, marsilaisilla ja muulla huuhaalla. Nämä populistit eivät ota vastuuta ihmisten hyvinvoinnista. Heille riittää kansansuosio ja vallantunne.
Tarinoissa on laajoja populistien harhaan johtamia ihmismassoja, joita virallinen järjestysvalta yrittää pitää aisoissa ja hyödyllisessä työssä. Yleensä joku hyvä Klaaniin kuuluva perhe joutuu massojen käsiin ja joko pelastuu neuvokkuutensa ansiosta tai tuhoutuu neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan huolimatta.
'Rintamakarkurit' – epälojaalit kansan petturit, ovat tarinoissa kehityksen haastavimpia vihollisia. 'Rintamakarkurit' ovat yhteiskunnan korkeasti kouluttamia tiedemiehiä, insinöörejä ja taloustieteilijöitä, jotka ymmärtävät maailman taloudelliset ja muut realiteetit, mutta silti kertovat kansalla eri totuutta kuin virallinen järjestysvalta – Klaanin ylin johto. Kaaoksen pahetessakaan 'rintamakarkurit' eivät ryhdistäydy ja ala puolustaa virallista järjestystä massoja vastaan vaan jatkavat jankkaamista faktoista, fysiikan laeista, ihmisoikeuksista ja sen sellaisista, vaikka tilanne on niin paha, ettei moisia ole varaa ottaa huomioon.
Tarinoissa on usein rosvopäälliköitä joukkioineen. Ne jotenkin vaan kuuluvat tarinoihin.
Looane rypistää otsaansa mietteliään näköisenä: — En oikein ymmärtänyt, millaisessa maailmassa tarinoissanne eletään. Roni, voisitko selittää tarkemmin?
— Luulen, ettei se hyödytä, Damisi sanoo Looanelle. — Opit parhaiten draaman myötä. Äläkä hämmästy, jos olet enimmän aikaa vähän eksyksissä.
— Roni, ehdota vielä, millaisesta tilanteesta lähdemme liikkeelle ja millaisia mahdollisia tyyppejä on mukana, Uzome pyytää.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Draaman jälkeen Damisi pyytää roolihenkilöitä kertomaan kokemuksistaan.
— Ohjaaminen oli todella vaikeaa, Roni aloittaa. — En osannut selittää niin, että toiset olisivat ymmärtäneet. Draamasta ei tullut lapsuudessa kuulemieni tarinoiden kaltaista.
— Koska Ronille tuntui olevan tärkeää nähdä tarkalleen tietynlainen draama, annoin hänen puuttua ohjaamisen niin paljon kuin hän halusi, Damisi selittää. — Tulin ehkä päästäneeksi jutun enemmän ohjaajavetoiseksi näytelmäksi kuin yhteiseen improvisaatioon perustuvaksi draamaleikiksi.
— Roni antoi niin yksityiskohtaisia ohjeita, ettei niitä voinut olla ymmärtämättä: "Kävele hitaasti tuonne nurkkaan ja jää selin." Mutta en ymmärtänyt, miksi. En ymmärtänyt, missä maailmassa olin enkä siksi osannut tehdä mitään omin päin. Muidenkaan ilmeistä, puheista tai touhuista ei voinut päätellä muuta kuin, että hekin olivat eksyksissä. Kukaan ei näyttänyt eläytyneen mihinkään rooliin. Paitsi Vairea, mutta hän ottikin Ronin mielestä ihan vääränlaisen roolin.
— Eksyksissä olin minäkin, Vairea sanoo. — Yritin välittää rauhaa ensin massojen ja johtajien välillä, sitten barbaarien ja sivistyksen välillä, mutta kaikki oli niin sekasortoista, etten ymmärtänyt mistään mitään.
— Yritin tunnistaa yhteisen tahtotilan aineksia, mutten löytänyt edes yksilöiden tahtoja, Looane kertoo. — Kaikki tuntuivat roboteilta vailla omaa tahtoa. Tahdon pilkahdukset viittasivat kapinaan koko harjoitusta vastaan.
— Entä leiriläiset? Miltä teistä tuntui, Damisi kysyy. Täytyy muistaa sopia, että jatkossa ohjaajat puhuvat leiriläisten jälkeen.
— Alustus antoi ainekset moneenkin erilaiseen jännittävään draamaleikkiin, mutta en kyennyt eläytymään. Jokin jarrutti tai vei inspiraation.
Vairea alkaa muistella lapsena kuulemiaan tarinoita: — Meille kerrottiin veijaritarinoita nokkelien vaeltajien seikkailuista outojen kulttuurien parissa oudoissa maisemissa.
— Niin vaeltajia kuin vieraiden kulttuurien edustajia on monenlaisia tyyppejä, joten tarinoissa on valtavasti erilaisia vuorovaikutuksen tyylejä. Välillä painitaan vähän isompien, välillä pienempien ongelmien kanssa. Välillä onnistutaan, välillä tulee kommelluksia. Joissain tarinoissa nautitaan ongelmattomasta yhteiselosta.
— Noista aineksista ei saa suurta eeppistä draamaa, Sami huomauttaa mietteliäänä.
— Pitäisikö? Vairea kysyy.
— En tiedä, Sami vastaa hitaasti. — Olen aina ajatellut, että tarinan pitää olla suuri jykevä dramaattinen eepos, että se tekisi vaikutuksen – että sanoma menisi perille. Tulipa vain mieleeni, miksi teidän tarinanne eivät ole sellaisia, jos kerran päätyöksenne yritätte vaikuttaa maailman menoon tarinoiden kautta.
— Eivätkö suuret tarinat ole oman totuuden suureen ääneen julistamista? Pienten kiertävien tarinankertojaryhmien ei kannattanut mennä sormi pystyssä julistamaan totuuksiaan. Ei kenenkään kannata, mutta pienelle seurueelle muukalaisten parissa se valkenee heti kun alkaa sormeaan heristää.
— Uudella pysähdyspaikalla vaeltajien tarinankertojat tutustuivat aluksi paikalliseen elämään ja räätälöivät tarinansa sen mukaan: Millaisia asioita tässä kylässä on lakaistu maton alle? Millaisia sorrettuja tai väheksyttyjä ihmisiä, ihmisryhmiä tai ammattikuntia täällä on? Mitä hyvää ja kaunista heidän yhteisössään tekee mieli ylistää? Tärkeää oli myös perehtyä paikalliseen huumorintajuun.
— Rikkaita mielistelemällä kai ansaitsi parhaiten, My-Linh hymähtää.
— Kylän muutamat rikkaat saattoivat olla julmia hyväksikäyttäjiä, joita kyläläiset pelkäsivät ja pakon edessä mielistelivät tai rikkaat saattoivat olla jaloja hyväntekijöitä, joita kyläläiset joko kunnioittivat tai väheksyivät ja pilkkasivat. Kaikissa kylissä ei ollut rikkaita. Joissain kylissä ei ollut köyhiä.
— Yleensä aito, koskettava ja oikeudenmukainen tarina palkittiin riittävän hyvin. Sopivilla mustavalkoisilla tarinoilla olisi ehkä onnistunut heruttamaan osasta yleisöä paremman palkkion, mutta saanut muiden vihat niskaansa. Pelkästään itsekkäistäkin syistä vaeltajat kehittivät varovaisen ja rakentavan tavan tuoda esiin yhteisöjen hyviä ja huonoja puolia. Paikalliset saivat nähdä arkitouhunsa pikkuisen uudesta näkökulmasta. Joskus rohjettiin laittaa heidät nauramaan itselleen. Tarpeen mukaan ohjelmaa kevennettiin tyhjänpäiväisillä hupinumeroilla.
— Maailmalla kiersi myös vaeltajien maineella ratsastavia yleisöä kosiskelevia huijareita, mutta ihmiset huomasivat eron. ”Teillä on omaa persoonallisuutta tallella”, he sanoivat aidoille vaeltajille. ”Paketti on kaunis ja korea huijareillakin, mutta teidän pakettinne ei ole tyhjä.”
— Millaisia legendoja teillä kerrottiin omasta historiastanne?
— Lapsena kuulin keskusteluja menneiden aikojen kylien ja kaupunkien elämästä ja millaisia näytelmiä niissä oli kannattanut esittää ja millaisia tarinoita kertoa. En muista sellaisia tarinoita vaeltajien omasta menneisyydestä, joista löytyisi meille aineksia roolinäytelmään.
— Millainen tarina meille leiriläisille kannattaisi kertoa? Sami kysyy.
— Vaeltajien tarinat ja näytelmät olivat kylien väelle räätälöity peili – eräänlaista terapiaa, Vairea sanoo. — Menemme sekaisin, jos yritämme ryhtyä itsellemme peiliksi. Tarvitsisimme kokeneita ulkopuolisia pitelemään 'peiliä'.
Sami kertoo isänsä olleen kaivosinsinööri, jonka työn takia he ovat muuttaneet kaivokselta toiselle.
— Yhdenlaisia vaeltajia tekin, Vairea toteaa.
— Joo, mutta ei ole olemassa yhtenäistä kaivosmiesten heimoa eikä kulttuuria. Koska kaivokset ovat yleensä kaukana asutuilta alueilta, niihin hakeutuu töihin seikkailijoita ympäri maailmaa. Osa on elämäntapaseikkailijoita, osa hakee tilapäistä vaihtelua elämäänsä. Sitten on isäni kaltaisia asiantuntijoita, jotka ovat jostain syystä ajautuneet alalle eivätkä pääse siitä irti.
— Altistuin kaikenlaisille tarinoille ja niiden oudoille tyypeille jo pienenä, koska isä ja äiti lukivat ja näyttivät meille toinen toistaan eksoottisempia "lapsille sopivia tarinoita", joita heidän työkaverinsa suosittelivat. Kouluissa kaverini suosittelivat tosi outoja tarinoita. Kaivosten kouluissa on hyvin monenlaisia lapsia hyvin monenlaisista perheistä.
— Ehkä kaiken tuon takia innostuin kirjoittamaan tarinan, jossa yritin selittää, miten lapsuuden perhe ja muu elinympäristö vaikuttavat ihmisen maailmankuvaan.
— Voinko lukea sen, Vairea innostuu.
— Siitä tuli hirveän puiseva, Sami valittelee.
— Silti. Kerro edes, millainen tarina se on?
Viisi toisilleen tuntematonta tyyppiä suunnittelee yhteisen kaivoksen perustamista, mutteivät pääse yhteisymmärrykseen siitä, millaisten periaatteiden mukaan henkilöstö pitäisi valita ja miten kaivosta pitäisi johtaa.
A. haluaa vahvan, jalon ja viisaan johtajan kaivosyhteisön tukipilariksi. Hänen mukaansa kaivokselle tulee niin monenlaisia ihmisiä, että vain vahva johtaja kykenee pitämään ristiriidat kurissa ja kaivoksen toiminnassa. Yritin kuvata A:n niin, että lukija helposti näkisi A:n uskovan, että juuri hän on sopiva vahva johtajaksi.
A:n uskollinen ystävä B. on samaa mieltä A:n kanssa – tässäkin asiassa.
C. kannattaa tasa-arvoista työyhteisöä, jossa asioista sovitaan demokraattisesti yhdessä. Mielessään vastustaa auktoriteetteja.
D. kuvailee laveasti, miten rakentaa vahvaa yhteisöllisyyttä ja saada porukka toimimaan tiiminä.
E. arvelee, että evoluutio on jo tehnyt ihmisestä yhteisöllisen olennon. Siksi valtarakenteillakaan ei ole niin väliä, koska järkevät ihmiset kuitenkin aina keskustelevat ja sopivat asioista sopuisasti yhdessä. Kaivokselle hyvät päätökset – yhteisen edun mukaiset päätökset – ovat väistämättä yksittäiselle työntekijälle välillä mieluisia, välillä epämieluisia siitä riippumatta, tekeekö ne viisas johtaja vai tehdäänkö ne porukalla. Pääasia, että kaikkien viisaus käytetään hyödyksi, kaikkien toiveet otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon ja muistetaan kiittää joustavuudesta.
Jokainen perustelee näkemyksensä omasta mielestään vakuuttavasti: Yksi uskoo ihmisen olevan pohjimmiltaan laiskan. Toinen taas uskoo, että terveellä ihmisellä on geneettinen pakko tehdä jotain hyödyllistä. Joku uskoo useimpien ihmisten olevan synnynnäisesti ilkeitä ja itsekkäitä, jotka vain rangaistuksen pelko tai palkkion toivo pitää kurissa. Toinen arvelee, että kaikki ovat syntymähyviä ja heistä tulee pahoja vain, jos heitä kohdellaan todella huonosti. Tungin tarinaani kaikki mieleeni pälkähtäneet peruskliseet ihmisluonnosta.
Koska kaverukset eivät pääse yhteisymmärrykseen tavasta johtaa kaivosta, he jättävät johtamispohdiskelunsa hautumaan ja lähtevät viikon hiihtoretkelle vuoristoon: ”Kaveruudesta emme luovu, vaikkemme saisikaan kaivosta käyntiin.”
Päivät he hiihtelevät ja illat saunovat, syövät ja juttelevat hiihtomajassa. Yritin kuvata maisemia ja hiihtomajan tunnelmia niin, että lukijakin unohtaisi aikaisemmat erimielisyydet.
”Pienenä tyttönä asuin tästä vajaan sadan kilometrin päässä. Kävimme usein perheen kanssa tällaisilla hiihtoretkillä” E. alkaa muistella. Sen jälkeen he viettävät hiihtolomansa illat kertoen kukin vuorollaan lapsuudestaan.
Kirjoitin heidän lapsuusmuistonsa niin, että ne minun mielestäni selittivät hyvin, miksi yksi heistä haluaa vahvaksi johtajaksi, toiselle vahva johtaja on turva, kolmannelle pelottava arvaamaton diktaattori jne. Miksi joku kaipasi lämmintä yhteisöllisyyttä kuin äidin syliä, toisen mielestä maailma jo on ihan toimiva yhteisö. Hyväosaisen juopon pummin lapsi uskoi ihmisen luontaiseen laiskuuteen vahvemmin kuin henkilö, jonka isosisko kavereineen on uhrautuvasti pitänyt hänet hengissä nälkää näkevien pakolaisleirillä.
Tarinasta puuttui aito toiminta ja elämän maku. Kaivoksen perustaminen ja hiihtoretki jäivät tyhjäksi kehyskertomukseksi, eikä tyypeistä tullut oikeita eläviä ihmisiä, koska käytin kutakin heistä tuomaan esiin vain yhtä stereotyyppistä ihmisluonnon piirrettä. Kirjoitin koko tarinan todistamaan oma käsitykseni todeksi.
— Antaako kukaan vetävänkään tarinan vaikuttaa käsityksiinsä ihmisluonnosta? Eivätkö kaikki halua konkreettisia todisteita ja kestävän loogista päättelyä. Eihän kukaan huhujakaan todesta ota, Nielek arvelee.
— Oliko tarinassasi ketään ihan tavallista tyyppiä? Keala kysyy.
— Ihan tavallista? Sami ihmettelee.
— Tavallisilla ihmisillä on jokseenkin oikea käsitys itsestään ja läheisistään. Se, että pidämme vuoristomme erakkoja pikkuisen itsekeskeisinä, ei johdu pääasiassa meidän lapsuudestamme vaan myös heidän käytöksestään.
— En tiedä, miten tavallisia mahdamme olla. Uskon toki, että sinulla on oikea käsitys laaksonne erakoista, mutta entä kaikki muut tulkintasi ihmisistä? Sami vastaa Kealalle.
— Sami tuntuu yrittäneen kuvata erilaisia ajatusmalleja valtarakenteista, Uzome huomauttaa. — Minusta tuntuu, että mekin olemme tottuneet erilaisiin tapoihin tehdä yhteisiä päätöksiä. EcoCityssä päätöksenteko kuulostaa olevan melko hierarkkista, Kealan kotiseudulla valta näyttää pitkälti hajautuneen omillaan toimeentuleville perheille. Tevarulla taas …
— Mitä tarkoittaa hierarkkinen? Looane keskeyttää Uzomen.
— Hierarkia on keskitettyyn päätöksentekoon perustuvaa valtarakenne. Ylin johtaja tekee isot päätökset ja alemmat johtajat tekevät sen mukaan pienempiä päätöksiä omalla vastuualueellaan kunnes alimman johtajan alaiset tekevät kukin omalle vastuualueelleen kuuluvan osan varsinaisesta työstä, Thuan selittää.
— Hassua, minulle ei ole koskaan tullut mieleen, että yhteisössä voisi olla jotain valtarakenteita, Looane hämmästelee. — Ovatko ne hyvä vai huono asia?
— Teillä näyttää toimivan anarkia – johtajattomuus, Uzome vastaa. — Ehkä ihmisille sopii sellainen systeemi, mihin he ovat kasvaneet. Onko muualla käytössä mitään hierarkian tapaista järjestystä? Uzome kysyy.
— Syntyyhän meilläkin valtarakenteita, Looane huomauttaa. — Johtajuus vaihtuu tilanteen ja kunkin osaamisen ja inspiraation mukaan. Jos joku tietää kaiken asiasta ja toinen ei jaksa edes miettiä koko juttua, niin on ihan luontevaa luottaa innostuneeseen asiaa tuntevaan.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
— Voisimmeko draamautua lapsuusmuistoihimme? My-Linh kysyy.
— Lapsuusmuistoista jutteleminen voisi olla hauskaa, Uzome sanoo.
— Ajattelin, että voisimme oppia jotain uutta itsestämme ja toisistamme, kun jakaisimme lapsuusmuistojamme, My-Linh sanoo.
— Itseään ja muita analysoidessaan tulee helposti vahvistaneeksi kliseisiä käsityksiään, Damisi sanoo. — Jos haluat oppia jotain uutta itsestäsi, jonkun ulkopuolisen ihmismielen tuntijan pitäisi auttaa sinua löytämään uusi näkökulma muistoihisi. Haastaa käsityksiäsi. Olen sellaisiakin draamoja yrittänyt ohjata, mutten onnistunut kovinkaan hyvin.
— Voi mälsä. Ehdin jo innostua ajatuksesta saada persoonani läpivalaistua, My-Linh harmittelee.
— Tarkkaile omiasi ja muiden reaktioita leirin tapahtumiin. Tarkista varovasti kyselemällä, ovatko arvelusi toisten reaktioiden syistä oikeita. Itsestään oppii kun tarkkailee itseään ja haastaa reaktioitaan, intuitionsa tuotoksia.
— Tuon suuntaisesti minäkin itseäni neuvon, mutta silloin kun pitäisi, en rohkene ryhtyä kyselemään. ”Toisella kertaa, virkeänä.”
— Minuakin alkaa väsyttää, kun pitäisi ajatella jotain vaikeaa.
— Meiltä jäi käsittelemättä Looanen esi-isien itsekkyys, Roni huomauttaa.
— He hamstrasivat varusteita, kaappasivat laivoja ja vetäytyvät paratiisimaisiin oloihin nauttimaan elämästä yrittämättä auttaa muita, Thuan jatkaa.
Looane katselee kysyvästi ympärilleen, miettii hetken ja kysyy:
— Mitä mieltä te muut olette?
— Teollisen kukoistuksen loppuvaiheessa valtaan pääsi jengejä, jotka eivät välittäneet kuin itsestään eivätkä ymmärtäneet edes omaa pitkän tähtäimen etuaan. Heiltä sopikin varastaa.
— Pääasia, että ne pelastuivat, joilla oli ymmärrystä ja yritystä säilyttää ihmiskunta ja sen kulttuuriperintö.
— Juhlavaa.
— Mikäli kaikki olisivat toimineet Ubuntun periaatteiden mukaan, ehkä miljardi ihmistä enemmän olisi pelastunut.
— Oma henki on kaikille viime kädessä tärkeämpi kuin vieraan ihmisen henki.
— Oliko kyse siitä? Tevarulle olisi mahtunut muutama kymmenentuhatta ihmistä enemmän, mutta heidän mielestään riittävän hyviä ei löytynyt enempää.
— Mistä tuo tieto on peräisin?
— Miten meidän muiden esi-isät mahtoivat toimia?
— Niin. Ja mitä kenenkään esi-isät tähän kuuluu? Olemmeko vastuussa esi-isiemme teoista?
— Sekasorto on sekasortoa. Ei sekasorron keskellä voi toimia humaanisti ja järkevästi.
— Juuri silloin pitäisi.
— Looane, et ole sanonut mitään? Miten arvioit esi-isiesi tekoja?
— Nooh. Mitäpä minä niitä arvioimaan. Kaikista kokemuksista ja pohdinnoista olemme rakentaneet Tevarulaisen Ubuntun kulttuurin. Jos onnistumme omalta osaltamme tukemaan sen vahvistumista maailmalla, tulevaisuudessa ei synny sekasortoa, jonka kynsistä pitäisi pelastaa ihmisiä.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
— Tekisi mieli harjoitella lisää roolipelaamista, Vairea sanoo.
— Oli aika rankkaa, My-Linh huokaa.
— Siksi juuri. Meillä on opittavaa, Vairea sanoo
— Mistä aiheista? Minulle ei tule mitään mieleen, Keala sanoo.
— Voitaisiin kokeilla eri heimojen tapoja tehdä päätöksiä ja suunnitelmia, Vairea ehdottaa.
EcoCity: Määrättäisiin muutama tyyppi päätöksiä tekeviksi huippuasiantuntijoiksi ja loput taviksiksi.
— Millä perusteella valinta tehtäisiin?
— Käytännössä kai sattuma ratkaisee. Ehkä osaaminenkin auttaa vähän. Ja sopivat kaverit.
— Mitä tavikset tekisivät?
— Ei kai juuri mitään. Kirjoittaisivat muistiin 'viisaiden' ajatuksia. Tietysti tekisivät, mitä viisaat ohjeistavat.
— Aina kun EcoCityn porukka on poissa, sanomme heistä jotain ilkeää, Looane huomauttaa. — Jos olisimme aina kaikki yhdessä, mielipiteet tulisi ilmaistua rakentavammin.
— Sinä esität aina ajatuksesi rakentavasti, My-Linh toteaa. — Meillä Yalawalla moni ei kestä sitä, että joku on eri mieltä. Ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, hermostuvat ja sanovat jotain ilkeän provosoivaa. Antavat mielestään samalla mitalla takaisin.
Tevaru: Aluksi kaikki olisivat taviksia. Porukka saisi jutella haaveistaan ja näytellä unelmiaan, toinen toistensa unelmia. Niistä syntyisi yhteisiä unelmia. Kaikille annettaisiin tilaa profiloitua tilanteen ja osaamisensa mukaan.
— Olisiko tuollainen yhtään Tevarun tapaista? Vairea kysyy Looanelta.
— Tuohon tapaan kuvaamme tapaamme toimia, Looane nyökkää. — Jossain kohtaa tarvittaisiin ohjaajan väliintulo: Joku pettymys, unelmat uusiksi.
— Sotkuksi menisi ilman ohjaajan keksimiä pettymyksiäkin, My-Linh huudahtaa. — Tevarun kulttuuria on kehitetty monta sukupolvea. Emme osaisi toimia kuin tevarulaiset.
Yhteisymmärrys: Voisiko näkemysten yhdistämisestä kehittää opettavaisen harjoituksen? Koottaisiin Uzomen mainitsema elefantti. Annetaan jokaiselle koehenkilölle jotain melkein oikeaa tietoa osasta jotain kokonaisuutta. Sellaista, mikä sopii mukavasti hänen ajatusmaailmaansa.
— Vihjaillaan, että kullakin on juuri se olennainen osa tietoa ja paras ymmärrys kokonaisuudesta. Harjoituksen myötä heille vähitellen valkenisi, että ovat luulleet itsestään liikoja, että muilla on ollut vähintään yhtä paljon – tai vähän – olennaista tietoa kokonaisuudesta.
— Olisiko sopivaa johtaa ihmisiä harhaan tuolla lailla? Keinotekoinen pelkistetty harjoitus johtaa muutenkin tehokkaasti harhaan.
— Niinpä. Moisen harjoituksen jälkeen minusta saattaisi tuntua, että minusta on tehty pilkkaa. Harjoitus jäisi mieleen, mutta opettaisiko, ettei omaan näkemykseensä pidä luottaa liikaa vai jäisikö mieleen vain ikävä fiilis. Opettaisiko, ettei kehenkään pidä luottaa? Herättäisikö halun kapinoida saamaansa oppia vastaan? Alkaisivatko hakemalla hakea vikoja 'opetuksesta'?
— Eihän meidän ole pakko keksiä mitään draamaharjoitusta. Tulipa tarkistettua, onko meillä hyviä ideoita.
Aurinko on laskenut ja ulkona aavikolla on aivan pimeää. Muutama taivaan kirkkaimmista tähdistä erottuu keitaan kupolin läpi hämärinä läikkinä. Keskusaukiolla ja metsän laidassa näkyy muutama kodikkaasti valaistu katos, mutta niiden langettaman valopiirin ulkopuolella keskusaukio on pimeä.
Looane, Vairea, Jahir, Keala ja Sami napostelevat iltapalaa yhdessä katoksista.
— Missä Nielek on? Vairea kysyy Jahirilta.
— Hipsi jonnekin My-Linhin kanssa. Lupasi tulla ajoissa iltapalaveriin.
Metsäpolulta puiden lomasta vilahtelee kahden otsalampun valo. Nielek ja My-Linh ilmaantuvat pimeydestä ja istahtavat pöydän ääreen.
— Enää puuttuvat Roni ja Thuan, Vairea sanoo.
My-Linh ja Nielek vilkaisevat toisiaan.
— He eivät taida ehtiä iltapalaveriin, Nielek sanoo.
— He lupasivat.
— Minäpä näytän, missä he ovat, My-Linh sanoo ja jakaa sähveliltään videon kaikkien nähtäväksi.
Kamera näyttää aavikkoa jostain ylhäältä. Aavikon sametinmustassa yössä harvan tuulensuojakasvuston seassa liikkuu kaksi huojuvaa valokeilaa kohti taustalla erottuvia himmeästi valaistuja kasvihuoneiden kupoleja. Sähvelin kaiuttimista kuuluu vaimeaa hurinaa.
— Juuri nyt Roni ja Thuan ovat vasta palaamassa aavikolta emotirobejaan harjoittamasta, My-Linh sanoo.
— Sama infrapunavalossa, Nielek sanoo, kun kuvaan ilmestyy kaksi ihmishahmoa ja parisenkymmentä emotirobia. — Huomaatteko, miten paljon ihmisiä kirjavampia emotirobit ovat lämpökuvassa? Osaatteko sanoa miksi?
— Mitä hyötyä on pohtia emotirobien lämpösäteilyä? Vairea kysyy.
— Hyötyä? Tuleeko ajatelleeksi mitään, jos rajoittuu ajattelemaan vain varmasti hyödyllisiä asioita? Minäkin havainnoin ja mietin selityksiä kaikille mahdollisille ilmiöille. Sillä tavalla ymmärrykseni luonnonilmiöistä vahvistuu, Jahir puolustaa Nielekiä.
— Mielenkiintoista, mutta eikö nyt ole tärkeämpää yrittää ymmärtää, mitä ryhmässämme tapahtuu? Vairea sanoo.
Kamera siirtyy lähemmäs kulkijoita ja My-Linhin sähvelin kaiuttimista kuuluu monenlaisen hurinan ja suhinan läpi Thuanin ääni:
— Taas pääsi pimeä yllättämään.
— Eihän yllättänyt. Olemmehan varautuneet otsalampuilla, Ronin ääni vastaa.
— Missä tuo kamera on? Vairea kysyy.
— Niitä on siellä sun täällä, My-Linh vastaa ja näppäilee sähveliään. — Yksi on ihan lähellä.
Hetken kuluttua he näkevät ruudulla itsensä kodikkaasti valaistussa leirikatoksessaan ulkoa pimeydestä kuvattuna. Kaikki kääntävät katseensa ulos metsän laitaan kuvaajaa etsien.
My-Linh näppäilee sähveliään ja hetken kuluttua katoksen valopiiriin lennähtää liitokopteria muistuttava siipiväliltään parikymmensenttinen laite, joka asettuu katosta reunustavalle kaiteelle. Nyt he näkevät sähvelin ruudulla itsensä kaiteelta kuvattuna.
— Mobiili yleisanturi eli koppiainen, Nielek esittelee. — Katselee, kuuntelee, mittaa ilman lämpötilan ja paineen, tuulen suunnan ja nopeudenkin se saa selville, kertoo sijaintinsa sentilleen, osaa kerätä kasvi- ja maaperänäytteitä, älyää käydä latautumassa ennen kuin putoaa taivaalta, osaa toimia järkevästi lauman jäsenenä.
— Viikon kuluttua koppiaisia lentelee ja istuskelee eri puolilla Viikunakeidasta sekä kasvihuoneiden sisällä että ulkona aavikolla. Niiden kertoman perusteella säädetään kasvihuoneiden sää kasveille sopivaksi ja lannoitetaan ja kastellaan kasveja niin, että ne voivat hyvin. Ne kertovat, jos kasvit sairastuvat. Niiden antamia mittaustietoja käytetään apuna kasvihuoneiden ilmaston säätelyssä, My-Linh täydentää.
— Kestää tietysti muutaman viikon, ennen kuin kaikki saadaan toimimaan, Nielek lisää.
— Näin tuollaisen eilen, Keala ilahtuu. — Ihmettelin, miten on tropiikin lintujen rakenne mielenkiintoinen.
— Koppiaiset on ohjelmoitu reagoimaan kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan. Siksi ne ovat seurailleet Ronia, Thuania ja emotirobeja. Tässä koppiaisten nauhoitusta aiemmin tältä päivältä:
Emotirobit marssivat pensaikkoon raivatulla aukealla nelirivissä ja kääntyilevät Ronin huutamien komentojen mukaan. Aukean laidalle on kasattu aukealta raivattuja pensaita ja puiden taimia.
— Olemme kouluttaneet niitä jo kuusi tuntia. Oppivatko ne tästä harjoittelusta mitään? Roni kysyy Thuanilta. — Onko sinulla juomavettä jäljellä?
— Ei ole vettä, eivätkä nämä mitään opi, mutta minä alan oppia ohjelmoimaan niitä. Lisäsin niiden kulkumetodeihin adaptiivisen ohjausalgoritmin, joka pitää ne marssimuodostelmassa. Algoritmin parametrit virittyvät harjoituksen aikana pikku hiljaa paremmiksi. Voihan sitä halutessaan kutsua oppimiseksi.
— Miksi niillä on koko ajan sama tylsä ilme? Mikseivät ne ilmaise tunteitaan?
— En ole ehtinyt ohjelmoida niiden tunnepuolta marssimiseen sopivaksi. Mihin haluaisit niiden reagoivan ja millaisella ilmeellä? Thuan kysyy. — En tietenkään ehdi enää tänään tehdä mitään.
— Ohjelmoida? Nämähän ovat oppivia ja tuntevia robotteja.
— Eivät ole, eivät ainakaan vielä. Tarkoitus näyttää olleen, että leiriläiset innostetaan ohjelmoimaan niihin metodeja, joiden avulla ne olisivat suoriutuneet muutamasta tarkkaan rajatusta, mutta näyttävästä 'oppimistehtävästä'. Vakuuttavan näköisten fake-demojen oli tarkoitus nostaa emotirobit tai ainakin niiden kehittäjiksi ilmoittautuneet laajempaan suosioon EcoCityssä.
— Minä luulin, että emotirobit, … että niissä on sentään joku juju, vaikkeivät ole ihan mitä väitettiin.
— Niin minäkin luulin aika pitkään, Thuan vastaa. — Pitäisikö meidän jutella muiden kanssa, mitä tehdä? Heillä on vielä väärempi käsitys emotirobeista kuin meillä.
— Emotirob-projektia olisi nolo keskeyttää. Ehkä saamme jotain aikaiseksi, Roni arvelee hetken mietittyään. — Olisi vastuunpakoilua jättää ikävä päätös muille.
— Vastuunpakoilua kertoa, että … Thuan aloittaa, mutta Roni hiljentää hänet:
— Minä päätän ja minä kannan vastuun, muiden ei tarvitse tietää.
— Vastuun? Thuan mutisee.
Nauhoituksen loputtua Loaane sanoo: — Minun mielestäni meidän ei pidä katsoa näitä ilman Ronia ja Thuania. Tuntuu pahalta seurata heitä salaa.
— Miltä tuo sitten tuntui, mitä he sanoivat? My-Linh kysyy.
— Ja miltä tuo aukio näytti? Olivat raivanneet kovalla vaivalla alkuunsaatua pensaikkoa, Jahir huudahtaa.
— Pahalta. Mutta silti. Sovimme alun perin, että leirillä toimitaan avoimesti yhdessä, Looane sanoo.
— Jos Roni ja Thuan toimisivat avoimesti, heillä ei olisi mitään salattavaa eikä mitään tätä nauhoitusta vastaan, Nielek sanoo.
— Tuo kuulostaa jotenkin takaperoiselta, Looane sanoo.
— Takaperoiselta? Keala hämmästyy. — Minulla on tevarulaisesta ajattelusta vielä enemmän opittavaa kuin tiesinkään.
— Meillä on näyttää vielä yksi mielenkiintoinen juttu, My-Linh sanoo.
— Oletteko tehneet muuta kuin vakoilleet heitä? Vairea kysyy.
— Koppiaiset on ohjelmoitu kiinnittämään huomiota kaikkeen outoon, siksi ne kuvasivat … Nielek aloittaa, mutta myöntää sitten: — Toisten tarkkailussa salaa on jotain kiehtovaa. Mutta saimmepa selville jotain tärkeää. Jotain, mitä edes Roni ja Thuan eivät ehkä tiedä.
My-Linh näyttää videon, jossa yksi Ronin käskyttämistä emotirobeista putoaa lähimmälle mäelle johtavalta polulta ja jää lojumaan kielekkeelle puoliväliin korkeaa jyrkännettä.
— Emotirob putosi tuolle terävälle kivelle ja sen kuori aukesi. Kuten näette, sisällä on Teollisen Kukoistuksen Kauden teknologialla valmistettua elektroniikkaa. Saimme koppiaisen tuomaan jopa pienen näytteen, Nielek sanoo näyttäen outoa komponenttia. — Tällaista elektroniikkaa on helpompi valmistaa ja se on tehokkaampaa kuin nykytekniikalla valmistettu, mutta valmistusprosessi saastuttaa eikä komponentteja voi kierrättää. Tällainen on hyväksyttyä vain ihmiskunnan eloonjäämisen kannalta aivan välttämättömissä järjestelmissä.
— Mikseivät Thuan ja Roni tietäisi tästä?
— Tietysti he ovat saattaneet vierailla emotirob-tehtaalla ja tietävät vielä enemmän kuin me, mutta tuolle kielekkeelle on mahdoton kiivetä, joten ainakaan he eivät ole nähneet, mitä me äsken näimme.
— Kysytään huomenna Ronilta ja Thuanilta, mitä he tietävät, Sami ehdottaa.
— Kerrotaan aamulla kaikille, mitä tiedämme, Looane ehdottaa. — Roni ja Thuan voivat samalla kertoa kaikille, mitä tietävät.
Leiriläiset ovat asettuneet mangopuun alle piiriin odottamaan aamupalaverin alkua. Useimmilla on aamiainen mukanaan ja vaikka leirillä sähveli piti korvata henkilökohtaisella vuorovaikutuksella, piirtotauluilla ja muilla keinoin, melkein kaikilla leiriläisistä on sähvelinsä mukanaan. Moni asia sujuu kätevimmin sähveleillä.
My-Linh jakaa leiriläisten sähveleihin lähistöllä kiertelevän koppiaisen lähettämää suoraa videokuvaa ja pyytää sitten muutaman koppiaisen lennähtämään kaikkien nähtäväksi piirin keskelle. My-Linh ja Nielek selittävät leiriläisille, mitä koppiaiset ovat.
Alkaa tyypillinen leiripulina. Damisi ja Uzome ovat opastaneet ohjaajia, että riittää kuulostella pulinan yleistä sävyä ja arvioida, palveleeko pulina edes osittain leiriläisten välistä kommunikaatiota. Vähintään vartin välein pitää pyytää niitä nostamaan kätensä, jotka arvelevat oivaltaneensa uutta tai arvelevat leiriyhteisön ymmärryksen tason nousseen. Tuollaiset muistutukset auttavat hillitsemään joutavaa pulinaa.
Looanen mielestä vapaa pulina on luonteva tapa kommunikoida, Roni pitää sitä typeränä ajanhukkana, muiden mielestä joskus välillä tai useimmiten uusia ideota pitäisi kehitellä koordinoidummin.
— Jännittävää. Saanko kokeilla ohjata sitä?
— Nehän voivat tirkistellä kaikkea mitä teemme.
— Voimme kaikki alkaa tirkistellä ja salakuunnella toisiamme.
— Pitää alkaa miettiä mitä tekee.
— Koppiaisten kuuluu seurata vain kasvien elämään. Ne pitää ohjelmoida sulkemaan silmänsä ja korvansa, kun ihmisiä on lähistöllä.
— Ja tervehtiä tullessaan näkö- ja kuuloetäisyydelle. Laulaa sirkuttaa kuin linnut, naukaista, rääkäistä tai muuten ilmoittaa läsnäolostaan.
— Meitä eivät tirkistelevät koppiaiset häiritse. Meillä ole mitään salattavaa, vakuuttaa onnellisen näköinen pari.
— Miksi te kaksi sitten piilouduitte eilen koko iltapäiväksi tuonne pensaikkoon?
— Ajattelimme puuhamme häiritsevän teitä, pari sanoo käsi kädessä. — Oli oikein mukavaa olla kaksin kaikessa rauhassa tarvitsematta miettiä muita, mutta ei isokaan parvi koppiaisia olisi meitä häirinnyt. Tuskin olisimme edes huomanneet niitä.
My-Linh jakaa leiriläisten sähveleihin eilisen videon Ronin ja Thuanin yrityksistä kouluttaa emotirobeja.
Roni ja Thuan katsovat videon sanaakaan sanomatta. Looane on huomaavinaan heissä suuttumusta ja uhoa, mutta myös hämmennystä ja varovaisuutta.
— Jano ja väsymys näyttää tehneen meidät tarpeettoman kriittisiksi emotirobien pikku puutteille, Roni sanoo videon loputtua. — Eivät ne niin alkeellisia ole kuin Thuan väittää tuolla videolla.
— Ehkä eivät aivan niin alkeellisia, mutta päivä aavikolla niiden kanssa kypsytti minut myöntämään: Emotirobit eivät ole sitä, mitä meille luvattiin, Thuan sanoo.
— Leiriläisille lähettämissämme esitteissä oli tietysti kerrottu lopullisesta tuotteesta, mutta meillä täällä on testattavana keskeneräisiä prototyyppejä. Eihän tuotekehityksen välivaiheista kannata tehdä esitteitä. Kai te sen ymmärrätte? Roni sanoo.
— Ette keskustelleet kanssamme esitteiden lähettämisestä leiriläisille, ettekä emotirobien tuomisesta leirille, Vairea sanoo. — Minulle on käsittämätön yllätys, että joku voi tehdä tuollaista.
— Luulin olevani tyhmä, kun emotirobien kanssa mikään ei onnistunut niin kuin esitteissä, sanoo yksi Ronin ryhmässä ahkeroineista leiriläisistä.
— Ovathan ne kuitenkin aika jänniä, sanoo toinen. — Ja jotenkin hupaisia.
Nielek laittaa jyrkänteeltä pudonneen emotirobin romusta irrotetut osat kiertämään ja selittää, mitä vahinkoja ympäristölle moisen elektroniikan tuottaminen aiheuttaa. Sitten hän jakaa leiriläisten sähveleihin videon emotirobin putoamisesta vuoripolulta ja siitä, miten koppiaiset irrottavat siitä näytteet, jotka hän juuri laittoi kiertämään.
Syntyy kova pulina. Looanesta näyttää kuin Ronin ja Thuanin lähellä olevat vilkuilisivat heitä epäilevästi.
— Ovatko nuo palaset varmasti emotirobista? Roni kysyy.
— Videolla näit, että emotirobien sisällä on juuri tuollaisia, My-Linh sanoo.
— Varmaan EcoCityn insinöörit ovat keksineet jonkin ennen tuntemattoman tavan kierrättää noita. Eiväthän he muuten voisi valmistaa emotirobeja, Thuan arvelee.
— Ehkä suunnittelija ei ole tiennyt EcoCityn johdon säätämistä ympäristömääräyksistä, Roni sanoo. — Tässä on nyt tapahtunut jokin inhimillinen erehdys.
Thuan käy huolestuneen näköiseksi. Voisiko Klaani erehtyä – olla epätäydellinen? Jos Klaanikin erehtyy, mihin enää voi luottaa. Voinko luottaa edes Klaanin juttuihin sekasorron syistä ja ilmastonmuutoksesta? Mihinkään Klaanin jutuista?
— Jokaisen suunnittelijan pitää ymmärtää ilman määräyksiäkin, ettei tuollaista sovi tehdä, Jahir sanoo. — Ja erehdysten välttämiseksi kaikenlaiset suunnitelmat on tapana laittaa mielteistöön kaikkien kommentoitavaksi.
— Ehkä kukaan ei ole viitsinyt kommentoida, Roni sanoo. — Mielteistö on täynnä kaikenlaista kommentoitavaa.
— Tiedät ihan hyvin, että tarvittaessa mielteistö hälyttää muutaman kommentoijan apuun, Jahir huomauttaa.
— Tarkistin eilen, että mielteistössä on vain ylimalkaista tietoa emotirobeista, vaikka moni on pyytänyt tarkempaa tietoa, yksi leiriläisistä huomauttaa. — Klaani ei ole laittanut mielteistöön mitään sellaista tietoa emotirobien tuotannosta, mitä voisi kommentoida.
— Saattaa olla, että Klaani on todennut pienimuotoisen emotirobien tuotannon haitoista huolimatta kokonaisuuden kannalta hyväksi, mutta Klaanin tiedottajat ovat unohtaneet julkaista perustelut mielteistössä. Nettohyöty jää varmaan plussalle. EcoCityn kehittämät emotirobit ovat suuri edistysaskel, virheistä opitaan ja kehitystyötä tehdään yötä päivää, Roni sanoo epäröivällä äänellä.
Pieni tummatukkainen leiriläinen nousee seisomaan ja sanoo samalla venytellessään: — Voisimmeko jo lähteä hommiin.
Muutama leiriläinen seuraa esimerkkiä: — Lähdetään. En jaksa istua ja kuunnella.
— Tämä yleispulina ei johda mihinkään.
— Näin isossa porukassa ei edes saa suunvuoroa.
— Niinpä. Meillä täällä on selvä mielipide. Mennään laittamaan se jakoon.
Aukion ja metsän laidan puiden varjossa ja katosten suojissa on leiriläisten ryhmiä työn touhussa. Jotkut makoilevat, toiset istuvat, jotkut kävelevät ympäriinsä vilkkaasti elehtien. Kaikki keskustelevat emotirobeista ja tiivistävät ajatuksiaan "mielenosoittajien tauluihin". Ryhmien välillä kiertelee "tiedustelijoita" tutustumassa muiden ajatuksiin.
Ohjaajat lähtevät kiertämään ryhmästä toiseen. Vairea lähtee seuraamaan Uzomea, joka pysähtyy evästämään lähes jokaista ryhmää. Niitäkin, jotka Vairean mielestä antavat ymmärtää, etteivät evästystä kaipaa. Ei ole helppoa Uzomellekaan noudattaa omia oppejaan. Vai olenko ymmärtänyt Uzomen opit väärin? Mikä on sopivat määrä ja tapa neuvoa?
— Puhukaa ja kirjoittakaa arveluistanne, kuvitelmistanne ja tuntemuksistanne. Kuvitelmien vatvominen porukalla auttaa teitä pääsemään lähemmäs totuutta. Tuntemuksemme ohjaavat meitä, joten kaikkien on hyvä niistäkin kuulla, vihastakin. Älkää kuitenkaan purkako vihaanne hyökkäämällä muita kohtaan.
— Yhtä tärkeää, kuin mitä päästänne tulee ulos, on millaista kehitystä päässänne tapahtuu. Jos koette oivaltaneenne jotain, pohtikaa, mikä edisti oivallusta. Ehkä siitäkin löytyy aineksia kirjoitukseen.
— Kokeilkaa keitaan väen kanssa, toimiiko juttunne – onko toivoa, että se käynnistää lukijoiden ja kuulijoiden kesken hedelmällisen vatvomisen? Olisi hienoa, jos lukijat rohkenisivat rehellisesti paljastaa, mitä ajatuksia tämä jupakka on saanut heidän päässään liikkeelle ja millaisia tuntemuksia herättänyt.
Uzome ja Vairea pysähtyvät kuuntelemaan ryhmää, joka väittelee siitä, voisiko leirillä jatkaa emotirobien testaamista:
"Ne eivät ole mitä väitettiin. Meille valehdeltiin!"
"Jotain mielenkiintoista niillä voisi silti tehdä."
"Olisi epäeettistä käyttää epäekologisesti tuotettuja laitteita."
"Nehän on jokatapauksessa jo tehty. Menevät hukkaan. Tuhlauskin on epäekologista."
"Niiden kanssa touhuaminen olisi moraalisen tuen antamista niiden valmistajille."
Kukin toistelee väitteitään ja perustelee ne mielestään vastaansanomattoman rationaalisesti. Joku onnistuu argumentointiaan parantamaankin, mutta silti yksi tyrmää perustelut epäloogisina ja tosiasioiden vastaisina, toisen mielestä koko väite osuu asian sivuun, kolmas ylistää, joku jopa vakuuttuu ja muuttaa mieltään. Kun kaikki ovat ehtineet toistaa väitteensä ja vastaväitteensä muutamaan kertaan, Uzomen sisäinen saarnaaja herää:
— Intuitiomme, terve järkemme, alitajuntamme tai miksi haluattekin sitä kutsua vetää johtopäätökset ja antaa moraalisen tuomionsa nopeammin kuin ehdimme ajatella. Sen jälkeen se laittaa rationaalisen ajattelumme tuottamaan sopivan perustelun johtopäätökselleen tai tuomiolleen. Väittelyissä esitetyt perustelut ovat kuulijoille käsittämättömiä ja kummallisia siksi, että väittelijän intuitio on vaatinut hänen älyään tuottamaan näennäisrationaalisen perustelun jollekin täysin irrationaaliselle intuitionsa tuotokselle.
— Rationaalisuutta näennäisyydellä ja ilman. Mitä yritit sanoa? Yksi leiriläisistä kysyy.
Tuo pieni tummatukka on ennenkin puhunut suoraan, Uzome muistelee.
— Niin. Pitääkö emotirob-tehdas mielestäsi lopettaa vai ei? toinen leiriläinen jatkaa kyselyä.
Oho. Niitä onkin kaksi melkein samannäköistä suorasuuta. Tämä on jäänyt minulta huomaamatta.
— Jos kirjoittaisit tuon taululle ja kävisimme sen rauhallisesti lause lauseelta läpi, saattaisimme ymmärtää, Vairea yrittää auttaa Uzomea.
Ja Uzome jatkaa:
— Ennen päätöksiä kaikkien olisi hyvä ymmärtää toisiaan ja sitä varten pitäisi ymmärtää omaakin ajatuksenjuoksuaan. Väitellessä jokainen kaivautuu yhä syvemmälle poteroonsa, vaikka keskustelu pitäisi nähdä yhteisenä löytöretkenä tuntemattomaan. Pitäisi nousta tutustumaan kaverin poteroon.
— Mikä on potero?
— Maahan kaivettu kuoppa, jollaisista ihmiset ammuskelivat toisiaan 1900-luvun sotien aikana.
Vairea puistelee päätään. Uzome kaivelee viisauksiaan yhä syvemmältä vertauksien hautuumaalta. Väittelyyn osallistuneet leiriläiset kuitenkin innostuvat vertauksesta. Ei Uzomen toivomalla tavalla, mutta kuitenkin.
— Miten kuopan kaivaminen liittyy väittelemiseen? Miten kuoppaa kaivaessa ehtii väitellä?
— Hienoa. Nouskaamme poteroistamme löytöretkelle naapurin poteroon.
— Eivätkö omat ja vihollisen poterot olleet samanlaisia kuoppia? Mitä tutustumista niissä olisi?
— Monet vertaukset ovat huvittavia puolitotuuksia, Uzome myöntelee hajamielisesti samalla kun miettii, miten kääntää keskustelu takaisin asiaan. Opettavaista ja innostavaa yhteistä löytöretkeä tästä keskustelusta ei enää kannata yrittää.
— Se, että vertaukset ovat täyttä totta ja huvittavia, hämää kuulijoita huomaamasta, etteivät ne mitenkään liity puheena olevaan asiaan saati todista mistään mitään, Vairea huomauttaa.
Pieni tummatukka naurahtaa: — Kiitos neuvoista. Tästä on hyvä jatkaa. Illalla kuulette, mihin päädyimme.
Ronin ja Thuanin kanssa innokkaimmin työskennelleet kuusi leiriläistä juttelevat vaisusti omana ryhmänään.
— Mennään tuonne. Kuuntelemaan, Vairea sanoo Uzomelle.
— Sopiiko kysyä, mitä mieltä olette emotirobeista? Vairea kysyy varovasti.
— Mielenkiintoisia, kiehtovia. Harmi, että pitänee lopettaa niiden kanssa touhuaminen.
— Oikeastaan olemme miettineet Ronia ja Thuania. Moni tuntuu pitävän heitä kovinkin pahoina.
— Mekin huomasimme heti, että he olivat erilaisia kuin te muut ohjaajat, mutta ei se meitä isommin häirinnyt.
— Itsevarmoja. Ehkä jopa ylimielisiä.
— Tuntui, että heillä on hyvä suunnitelma. Tuntuivat määrätietoisilta ja aikaansaavilta.
— Toiset leiriläiset tuntuvat pitävän meitä tyhminä, koska innostuimme Ronin ja Thuanin projektista.
— Enpä usko, eihän … Uzome aloittaa, mutta Vairea keskeyttää:
— Sopiiko, että otamme tämän puheeksi iltapalaverissa. Kysytään, mitä muut ajattelevat. Ei siitä muuten saa selkoa.
Uzome huokaa ja istahtaa nurmikolle: — Minua väsyttää.
— Ja näytät huonovointiselta.
— Niinkö. Menen hetkeksi lepäämään, Uzome myöntyy. — Ajatteleminen tuntuu raskaalta. Eri toten, jos pitää samalla keskustella.
— Syö jotain pientä. Juo vettä.
Yksi leiriläisryhmä istuu lammen rannalle bambusta ja vaaleasta kankaasta rakentamansa aurinkosuojan alla. Aika ajoin he kastelevat katon kangasta.
— Haluatteko kokeilla, miten viileää meillä on, he huutavat ohikulkeville Nielekille ja My-Linhille.
— Ei hassumpi keksintö, Nielek myöntelee.
— Vähän tiputtaa. Kastelimme sen juuri.
— Voivatko koppiaiset huomata meidät täältä?
— Voisimmeko muuten kirjoittaa emotirobien lisäksi myös koppiaisista ja salaa kuvaamisesta, yksi leiriläisistä kysyy?
— Kirjoittakaa, My-linh sanoo. Taitaa olla tärkeämpi aihe kuin ymmärsimmekään.
— Ymmärsimme, että teistä tuntui jännittävältä tarkkailla Ronia ja Thuania ja innostuitte saadessanne selville meille kaikille tärkeitä salaisuuksia. Ette tunteneet tekevänne mitään väärää, leiriläiset kertovat arveluistaan
— En tuntenut tehneeni mitään väärää ennen kuin muut huomauttivat minun harrastaneen salakatselua, My-Linh myöntää.
— En minäkään, Nielek lisää. — Jännältä se tuntui ja olin innoissani ja ylpeä, kun saimme selville tärkeitä faktoja emotirobeista.
— Ei tullut ajateltua, miltä tuntuisi, jos joku videoisi meitä salaa.
Lounaspalaveriin leiriläiset ovat valinneet keskuudestaan kolmikon tiivistämään, mitä ovat siihen mennessä saaneet aikaiseksi.
Kolmikko katsoo leiriläisten joukkoon ja aloittaa: — Teimme parhaamme, mutta emme varmaan ehtineet kuulla kaikkea oleellista, mitä teillä on sanottavaa. Täydentäkää.
— Ja korjatkaa, jos puhumme vallan muuta kuin, mitä tarkoititte.
— Roni ja Thuan näyttävät yhä uskovan, että EcoCity ja Klaani pyrkivät yleiseen hyvään ja yhä he ihailevat Teollisen Kukoistuksen Kauden saavutuksia. He eivät halua luopua emotirobeista, vaan aikovat todistaa meille, että niiden tuotanto on asianmukaista tai saadaan sellaiseksi korjattua.
— Emme ehtineet kysyä Samilta, mitä hän ajattelee. Voisitko kertoa meille nyt?
— Emotirobien tuotantoa ei voi jatkaa, ellei sitä saada ekologiseksi. Eikä sittenkään, ellei niille löydy selkeämpää tarvetta, todellista hyötykäyttöä.
— Aiotko kertoa totuuden emotirobeista sitten kun palaat EcoCityyn?
— EcoCityssä moni uskoo niin vakaasti Klaaniin, että tuskinpa minun totuuteni mitään vaikuttaa. Ehkä kuitenkin rohkenen kertoa mielipiteeni.
— Meistä leiriläisistä suuri enemmistö on sitä mieltä, että emotirobien tuotanto pitäisi heti lopettaa, koska ne ovat turhia ja tuotanto pahasti epäekologista. Vähemmistö on sitä mieltä, että riittäisi keskeyttää tuotanto ja selvittää, mitä kaikkea hyöytyä emotirobeista voisi olla, jos niitä onnistuttaisiin kehittämään pidemmälle. Heidänkin mielestään tuotanto pitäisi saada paljon ekologisemmaksi.
Lounaan jälkeen My-Linh kysyy, sopiiko hänen lähteä kävelylle. Rauhoittumaan, hän selittää.
Nielek käy hakemassa keittiökatoksesta evästä reppuun ja lähtee My-Linhin mukaan. He viipyvät aavikolla päivälliseen asti.
Roni ja Thuan lähtevät 'omalle' keitaalleen. Leiriläiset lähtevät jatkamaan hommiaan ja Keala, Looane, Vairea, Sami ja Jahir jäävät keskustelemaan Damisin ja Uzomen kanssa.
— Uzome, miksi emme tienneet koppiaisista? Looane kysyy. — Onko niitä ollut täällä aina?
Vairea vilkaisee Uzomea kysyvästi.
— Kyllä minä jaksan, Uzome sanoo Vairealle ja alkaa kertoa koppiaisista: — Saimme ensimmäiset koppiaiset Viikunakeitaalle noin kuukausi sitten. Koppiaiset ja laumaäly kiinnostivat monia, mutta harvalla oli aikaa auttaa alkuvaiheen hankalien teknisten ongelmien ratkaisemisessa. Annoimme porukalle työrauhan. Siksi minullekin tuli yllätyksenä, mihin kaikkeen koppiaiset pystyvät.
Jahir keskeyttää Uzomen: — My-Linh, Nielek ja nuo muutamat leiriläiset ovat ilmeisesti ehtineet ja osanneet olla hyödyksi. Luulin My-Linhin ja Nielekin viettävän aikaa kahden kesken silloin, kun olivat poissa … Ääääh … Antaa olla.
— Jätetään tuo juttu teille juteltavaksi, Keala sanoo ystävällisesti hymyillen. — Outoa, että löysin koppiaiset mielteistöstä vasta eilen, vaikka olen pyytänyt sitä kertomaan minulle uusista jännistä keksinnöistä.
— Jänniä keksintöjä ja muuta mielenkiintoista uutta tulee mielteistöön paljon enemmän kuin mihin ehtisit perehtyä, Jahir sanoo. — Mielteistö joutuu arpomaan sinulle sopivan pienen otoksen jänniä keksintöjä.
— Niin kai sitten, mutta etteivät edes koppiaiset mahtuneet uutisvirtaani. Nehän ovat huippumielenkiintoisia.
— Vaan miten kertoa mielteistölle etukäteen, että kerro minulle koppiaisista heti, kun joku ne keksii.
— Minä en käytä lainkaan mielteistön uutispalvelua vaan käytän mielteistöä ratkomaan minua kulloinkin erityisesti kiinnostavaa ongelmaa, Vairea kertoo. — Mielteistö oppii melko nopeasti, mikä on tietyn ongelman kannalta olennaista.
— Mielteistössä umpioituu helposti omaan kotoisaan hakuavaruuteensa. Olen säätänyt mielteistön tyrkyttämään minulle aika ajoin sellaista, mihin en ole osoittanut mitään mielenkiintoa.
— Omankin mielen assosiaatiosäännöt on hyvä päästää välillä vapaalle. Kun haaveilee ja antaa ajatuksen kulkea vapaasti, voi keksiä uusia ideoita.
— Minä haaveilen aika ajoin parin kaverin ja mielteistön kanssa yhdessä. Annamme ajatustemme kulkea vapaasti ja kiittelemme enimpiä mielteistön ideoita mielenkiintoisiksi, kunnes innostumme erityisesti jostain uudesta ideasta, Looane kertoo.
Kymmenkunta leiriläistä on keskittynyt visioimaan tulevaisuuden ihannemaailmaa. He ovat järjestäneet muille leiriläisille haaveiluistuntoja: "Millainen olisi huippuhieno maailma ja millaista siellä olisi elää?"
Porukan unelmointi on yleensä katkennut alkuunsa.
— Minä haaveilen lapsista, jotka rakentavat isoon puuhun majaa. Miten moinen haave auttaa ihmiskunnan tulevaisuuden visioinnissa?
— Minä haaveilin isoista avaruusasemista, joista tarkkaillaan maapallon ekosysteemin toimintaa, haaveilin sääsatelliiteista, paikannussatelliiteista ja tietoliikennesatelliiteista. Haaveilin matkustavani avaruusasemalle ja Kuuhun asti. Ihan epärealistista.
— Epärealistista? Kaikki tuohan on tehty jo kauan sitten.
— Kauan sitten, vaan onnistuuko sellainen vielä joskus uudestaan? Kiertoradalla on valtavasti avaruusromua. Emmekä voi tehdä avaruusmatkoja yhtä tuhlaillen kuin silloin aikanaan. Pitäisi keksiä vallan uusi tapa päästä kiertoradalle.
Leiriläiset onnistuvat luettelemaan ihannemaailman ominaisuuksia, kuten tasapainoisen ja vahvan ekosysteemin, rakentavan yhteistyön ja paljon muuta hyvää, mutta se ei saa heitä onnelliseen haaveilun tilaan. Tavoitteen mahdottomuus alkaa ahdistaa. He löytävät sukupolvensa missioksi pitää maapallo hengissä ja olla lamaantumatta ahdistuksesta huolimatta.
— Pienemmät – ihmisten arkea koskevat – haaveensa he kuittaavat toteamalla: "Kuivakkaan tavanomaisia ikuisuustoiveita, mutta ihan sama. Mitä visioimmekin seuraava sukupolvi kuitenkin haaveilee vallan muusta ja hylkää visiomme."
Haaveilun sijaan leiriläiset harhautuvat laatimaan skenaarioita siitä, miten paikalliset yhteisöt ja globaali yhteisö saattavat harhautua noudattamaan haitallisia toimintatapoja ja arvostamaan vahingollisia arvoja niin, että kaikki menee pieleen ja nykyisten sukupolvien ponnistelut menevät hukkaan.
Damisi aloittaa aamupalaverin mangopuun alla ja pyytää jokaista tuttuun tapaan kertomaan tuntemuksistaan. Kellään ei ole kertoa mitään erityistä: "Tässähän tämä".
— Kuuntelin eilisiä haaveitanne tulevaisuudesta, Uzome sanoo. — Haaveilun sijasta suunnittelitte, miten havaita kaikki uhkaavat vaarat ja selviytyä niistä. Hyvä sekin, mutta visionne tulevaisuudesta kuulosti enemmän dystopialta kuin utopialta.
— Eikä ihme. Ihan ymmärrettävää. Valitettavasti vielä teidänkin sukupolvenne päätehtävä on pitää ekosfääri elossa eikä tällaisessa tutkimuslaitoksessa sitä totuutta pääse hetkeksikään pakoon. Tällä leirillä olemme laittaneet teidät leiriläiset vastuuseen kaikesta. Te teette ja ideoitte kaiken. Me ohjaajat yritämme auttaa tarvittaessa, mutta vastuun kantamisen stressi on teillä. Viikunakeidas on vielä niin tylsäkin, ettei mieli saa siitäkään virikkeitä ilotteluun.
— Yleensä ihminen keksii pientä hupia vähän kaikesta ja innostuu iloiseen leikkiin luonnostaan, mutta stressi kapeuttaa mielikuvitusta kuin sapelihammastiikerin karjunta luolamiehen ajattelua, Damisi sanoo, vilkaisee Samia ja suo tälle pienen hymyn. — Kun mieli ei irtoa uhista ja velvollisuuksista, pitää vähän tönäistä itseään ja kavereitaan. Meidän pitää vääntää itsemme liikkumaan, leikkimään ja huvittelemaan. Leikki tuo ihmisistä esiin aivan uusia piirteitä, se yhdistää ja erottaa aivan eri tavalla kuin teoreettinen pohdiskelu ja arkinen puurtaminen. Liikunnallisen leikin maailma on virkistävällä tavalla erilainen kuin keskustelujen tai harjoitustöiden maailma. Tästä lähtien varaamme viikonloput leikkimiseen ja arkisinkin aloitamme päivämme jollain leikkimielisellä puuhalla. Voisimme …
— Eiköhän siis väännetä itsemme liikkeelle ja leikkimään, kuuluu leiriläisten joukosta. — Teille tuntuu riittävän leikkimisestä ja liikkumisesta puhuminen, mutta minä haluan päästä liikkeelle. Tiedän saarnaamattakin, että rehkimisestä tulee hyvä olo.
Damisi naurahtaa — Tässä iässä ei enää vaisto vedä liikkumaan. Mitä tehtäisiin?
— Joku liikunnallinen yhteisleikki. Jos vaikka juoksen tai uin yksin, ajatukseni alkavat harhailla ikävästi. Yhdessä puuhaillessa ei ehdi ajatella ikäviä.
— Yhdessä on kiva touhuta, kunhan ei ole liian tarkkoja sääntöjä. Haluan, että improvisoimme. Jotain. Mitä hyvänsä.
— Minulle sopii säännötkin, mutta en kestä mitään pomoiltua – siis ohjattua – toimintaa. Jos joku alkaa pomottaa minua, tuntuu, ettei minun tarvitse itse ajatella – keskittyä. Niinpä ajatukseni kytkeytyy jotenkin vapaalle ja lähtee harhailemaan.
— Kiivetään näihin puihin. Katsotaan, kuka uskaltaa ylimmäs. Pelkääminen rentouttaa. Siitä tulee hyvä olo.
— Minun mielestäni joukkuepelit ovat mukavia. Tiedättekö jalkapallon? Saa liikkua eikä ole hetkeäkään varaa ajatella muuta kuin pelitilannetta.
— Onko se jonkin moinen kilpailu? Taistelu? Minä en ehkä kykene taistelemaan – varsinkaan tuttuja vastaan.
— Ei jalkapallon pelaamisen tarvitse olla taistelua, Damisi sanoo. — Jalkapallon tapaista kilpailullista peliä voi kokeilla. Vasta jos voittamisesta tulee jollekin pelaajista pakkomielle, pelaajien luolamiehen vaistoja saattaa alkaa pulpahdella esiin.
— Voisimmeko kokeilla Uzomen orkesterin soittimia? yksi leiriläisistä ehdottaa ensimmäisen aamun leikiksi.
'Soittolava' on nurmikenttä, jota rajaavat neljän vastaanottoantennin tolpat. 'Soittimet' ovat pieniä antureita, jotka kertovat paikkansa ja nopeutensa musiikkia tuottavalle tietokoneelle. Soittimia voi heilutella käsissään tai kiinnittää vaikka vyötärölle tai nilkkoihinsa. Jos valitsee soittimen tyypiksi rummun, se reagoi vain äkkinäisiin suunnanmuutoksiin. Huilun äänen korkeus riippuu esimerkiksi lähettimen korkeudesta maan pinnasta tai kahden eri lähettimen etäisyydestä toisistaan ja puhalluksen voima lähettimen nopeudesta.
— Mehän kuulostamme melkeinpä orkesterilta. En tiedä, miltä se teistä – oikeaa musiikkia tuntevista – kuulostaa.
— Kyllä soittonne musiikiksi tunnistaa … Ajoittain.
— Vaikea sovittaa tanssiliikkeitä kaverin liikkeisiin, koska meillä on eri soittimet. Jos innostun tekemään samoja liikkeitä, soittoni menee ihan hulluksi.
— Parien pitäisi ohjata samaa soitinta.
— Haluan tanssia porukalla, en koko ajan saman parin kanssa.
Leikkimisen makuun päästyään leiriläiset keksivät yhä uusia leikkejä, joista osa vaatii strategista ja taktista silmää ja tarkkaa keskittymistä, jotkut leikit taas antavat mielen rentoutua. Joistain tulee kestosuosikkeja, jota leikitään joka viikonloppu.
Aika ajoin leiriläiset pelaavat jalkapalloa ja muita joukkuepelejä, mutta Ronin ja Thuanin mielestä joukkueilta puuttuu voittamisen tahto. Heidän mielestään esimerkiksi jalkapallo ei ole pelkästään taktisesti ja strategisesti mielenkiintoinen liikuntalaji vaan ennen kaikkea kilpailu, ennemmin taistelu kuin leikkisää yhdessäoloa.
Joissakin leiriläisten keksimissä leikeissä heidän pitää yhdessä selviytyä jostain haasteesta, kuten esteen ylityksestä. Joissakin leikeissä haaste on ulkopuolinen tuntematon vastustaja, toisinaan taas leiriläiset jakaantuvat kilpaileviin joukkueisiin.
Damisi ja Uzome pohdiskelevat, mitä sanoa leiriläisille kilpailullisen vastakkainasettelun hyvistä ja huonoista puolista, mutta päättävät huomauttaa asiasta vain, jos vastakkainasettelu leviää leikistä muuhun yhdessäoloon.
Heti ensimmäisenä leikkiviikonloppuna leiriläiset rakentavat keinun, josta voi hypätä veteen. Myöhemmin ideat huvilaitteiksi ja tempuiksi alkavat tuntua Uzomesta niin hurjilta, että hän varoittaa leikkiessäkin voivan kuolla.
Uzome innostuu kertomaan, miten tyttärensä putosi puusta, katkaisi kolme kylkiluutaan ja sai syvän haavan silmäkulmaansa. Näkö säästyi hyvällä tuurilla.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Keala ja Looane tapaavat Damisin leiriaukion laidassa viereiseen kupoliin vievän metsäpolun alussa. — Ryhmä leiriläisiä meni tuohon viereiseen kupoliin, Keala kertoo Damisille. — menemme katsomaan, mitä he puuhailevat. Lähdetkö mukaan?
Heti viereiseen kupoliin päästyään he astuvat puutarhaan, jossa kasvaa monen kokoisia puita ja pensaita. Maassa puiden ja pensaiden välillä näyttää kasvavan juurikasveja ja monen näköisiä papuja.
— Saman näköistä kuin sen viljelys, jonka läpi ajoimme keitaalle tullessamme. Ei kai tämä ole se sama kupoli?
— Se on päinvastaisella suunnalla.
— Tuolta kuuluu lasten ääniä.
Kupolin keskellä on pieni lampi ja sen ympärillä matalan aidan ympäröimiä katoksia. Aukiolla lammen rannalla touhuaa iso joukko pieniä lapsia kuuden tiedeleiriläisen kanssa. Rantaviivan tuntumaan on rakenteilla maja bambukepeistä ja lammen rannassa näyttää olevan rakenteilla lautta puupölkyistä. Lammessa kahlaavat lapset yrittävät sitoa köydellä pölkkyjä toisiinsa. Kaksi lasta vetää bambukepeillä kuormattuja kärryjä kohti rakenteilla olevaa majaa. Sivummalla muutama aikuinen seurustelee keskenään. Välillä vilkaisevat leikkijöitä:
"Vieläkö kaikki pienimmätkin ovat pinnalla?"
"Voi ei, Lambi sai kolhun bambukepistä."
"Olkaa varovaisia niiden keppien kanssa!"
Looane, Keala ja Damisi eivät halua häiritä leikkiä, vaan menevät jututtamaan aikuisia.
— Lapsemme viihtyvät paremmmin leiriläistenne seurassa kuin meidän hoivissamme. Näin vanhempana ei aina jaksa innostua leikkimään niin kuin nuo leiriläiset.
— Leiriläisille leikkiminen pienten lasten kanssa saattaa olla harvinaista hupia toisin kuin teillä vanhemmilla, Damisi arvelee.
— Meillä on kolme lasta. Olen saanut leikkiä kyllikseni, vaikka meillä onkin tapana hoitaa porukan lapsia näin vuorotellen. Pari kolme vanhempaa pärjää vaikka kymmenen lapsen kanssa. Eivät lapset koko ajan tarvitse omia vanhempiaan.
— En tiedä tarkkaan, minkä verran näillä leiriläisillä on kokemusta lastenhoidosta. Innostuivatko lapsenhoidosta ne, joilla ei siitä ole kokemusta vai ne, joille pienten lasten kanssa puuhailu on tuttua, Damisi pohdiskelee kysyvästi.
— Hyvin ovat joka tapauksessa pärjänneet. Pikkuisen olemme leiriläisiänne neuvoneet. Alussa he halusivat kokeilla, mitä lapsemme pitävät heidän opettavaisista satuvideoistaan. Ihan ensimmäisiä satuja lapset eivät jaksaneet katsoa. Leiriläisenne eivät ymmärtäneet, että vaikka viisivuotias välillä tuntuu järkeilevän kuin he, viisivuotiaan ajatusmaailma on aivan eri kuin teini-ikäisen.
— Itsekin yllättyivät, miten on voinut unohtua lapsen ajatusmaailma.
— Kun jonkin asian oivaltaa, unohtaa nopeasti, miten ajatteli ennen oivallustaan.
— Leiriläiset onnistuivat korjailemaan videoitaan niin, että lapset kiinnostuivat niistä. Videoissa oli hienoja animaatiohahmoja. Tarinatkin olivat muuten hyviä, mutta niihin oli ujutettu leiriläisten mielestä tärkeitä opetuksia siitä, miten käyttäytyä toisia kohtaan. Pienimmät eivät niistä mitään ymmärtäneet, mutta isommat lapset alkoivat niitä suotta pohdiskella. "Opetukset" olivat suht ok, mutta turha sellaisia on lapsille tyrkyttää.
— Minä en pitänyt läheskään kaikista heidän 'opetuksistaan', enkä halua, että kukaan yleensäkään aivopesee lapsiani. Empatiaa oppii kaverien kanssa leikkiessä, kunhan aikuiset sovittelevat pahimpia riitoja.
— Tarinoiden kauttakin voi herätellä lapsia pohtimaan oikeaa ja väärää, mutta en kuitenkaan halua, että lapseni oppii, että viisaus oikeasta ja väärästä tulee jostain ylhäältä, että itse ajattelemisen sijasta riittää totella jonkun auktoriteetin tekemän videon opettamia sääntöjä oikeasta ja väärästä.
— Opettavaiset sadut olivat minun ideani, Damisi myöntelee. — En tainnut jutella kylliksi tämän ryhmän kanssa. Jos itsekään olin miettinyt loppuun saakka ideaani.
— Leiriläiset tulkitsivat kritiikkimme täystyrmäykseksi eikä heitä näkynyt yli viikkoon. Lapsetkin jo kaipasivat heitä.
— Onneksi he tulivat takaisin ja kysyivät, saisivatko leikkiä lasten kanssa. Lupasivat olla pilaamatta lasten leikkejä määräilemällä.
— Nyt ovat ehkä liiankin joustavia.
— Rohkenevathan he puuttua pahimpiin riitoihin ja osaavat niitä sovitella.
— Opastavat pikkuisen jos esimerkiksi maja ei tahdo pysyä pystyssä tai lautta koossa. Varottelevat hukuttamasta pienimpiä. Joskus syöttävät jonkin tuoreen idean leikkiin.
— Sitä eivät aina ymmärrä, että pienet haluavat toistaa ja toistaa samaa juttua aikuisen – ja teini-ikäisenkin – mielestä loputtomiin.
— Lasten kanssa on kiva leikkiä, jos jaksaa leikkiä heidän ehdoillaan. Minä kyllästyn kymmenennen toiston jälkeen.
— Tämän leiriläisryhmän poissa ollessa täällä kävi toinen ryhmä esittelemässä EcoCityn kehittämiä lapsille tarkoitettuja 'opettavaisia' tietokonepelejä. Ne olivat mielenkiintoisia ja lapset innostuivat niistä tosi paljon.
— Minäkin kokeilin, innostuin ja koukutuin. Jotain opinkin. Pelien luvattiin muun ohessa harjoittavan vuorovaikutustaitoja. Vuorovaikutus oli kuitenkin yleensä kilpailua tai taistelua vastustajan kanssa. Joissain peleissä kilpailtiin joukkueina, mutta monissa yksin. En minä halua opettaa lapselle, että vuorovaikutus ihmisten välillä on ennenkaikkea taistelua. Päinvastoin, pitää harjoitella toimimaan yhdessä silloinkin, kun se tuntuu vaikealta.
— Minäkin kokeilin muutamaa peliä. Ne kaivoivat minusta esiin primitiivisiä viettejä, joista on pelkkää haittaa muutenkin haastavassa yhteiselossa. Pelit opettivat, että minulla on moisia viettejä. Hyvä. Nyt osaan niitä varoa, mutta lapset eivät tietenkään ymmärrä, että niitä pitäisi varoa. Heissä moiset pelit vahvistavat primitiivisiä luolamiehen vaistoja.
— Pelit olivat psykologisesti ovelia. Haasteet asettuivat kullekin pelaajalle juuri sopivan vaikeiksi ja muut pelihahmot ja koko peli virittyi pelaajaa houkuttavaksi.
— Jos pelaaja piti kilpailusta ja vastakkainasettelusta, peliin ilmestyi uhkia ja kilpailijoita, mutta vastustajat virittyivät juuri sopivan helposti voitettaviksi: Jos pelaaja tuntui haluavan olla ylivoimainen, hän sai paljon heikkoja vastustajia, kun taas tosi haasteista pitävä pelaaja sai vastaansa tosi kyvykkään uhan, jolle voi jopa hävitä.
— Jos meillä olisi tarpeeksi nopeat yhteydet, voisimme alkaa leikkiä maailmanlaajuisesti muiden ihmisten kanssa avatar-seikkailuja. Kanssapelaajat käyttäytyisivät inhimillisesti ja pelatessa olisimme inhimillisen yhteistoiminnan ihmemaassa, joka ei omia aikojaan muovaudu meitä miellyttäväksi. Pelaajat oppisivat, että maailma on täynnä potentiaalisia kavereita, joista tulee vastustajia vain, jos käyttäytyy vallan sopimattomasti.
— Omalla porukalla tehdyllä lautalla itse tehtyyn majaan sauvominen riittää. Empatiaakin oppii, kun pitää pienimmät veden pinnalla ja vahtii, etteivät ruhjo itseään majan työmaalla.
Aurinko on juuri laskenut ja Looane ja My-Linh ovat pystyttäneet kaaosvaloista mietiskelynuotion keskusaukion laitaan. Mietiskelynuotion liekit muistuttavat vain etäisesti puista kasatun nuotion liekkejä eikä siitä nouse savua, ei savun hajua, mutta silti se vaikuttaa ihmismieleen kuin oikean nuotion liekit. Meissä on yhä jäljellä luolamiehen vaistoja.
— EcoCityn Klaani ei taida olla kovin suosittu juuri nyt. Kohta pyytänevät minuakin jäseneksi. Jos pyytävät, vaadin heitä osoittamaan kaksi suosittelijaa, Sami naurahtaa.
My-Linh vilkaisee Samia ja nojautuu eteenpäin nuotion hailahtelevaan valopiiriin:
— Kuulostit vahingoniloiselta. Tuttu tunne. Yalawalla jouduin usein miettimään, sanonko, mitä ajattelen vai olenko hiljaa ja myötäilen öykkäreitä. Sellaisesta pidättelystä tulee helposti katkeraksi. Olin usein vahingoniloinen, kun joku, jota olin vastentahtoisesti myötäillyt, epäonnistui. Nyt on pikkuisen samanlainen fiilis.
— Mikä sinut sai myötäilemään? Vairea kysyy.
— Jotenkin tuntui helpoimmalta olla hiljaa. Riitely tuntui raskaalta. Pelottikin. Voitto tai häviö on tuurista kiinni ja jos vastapuoli on vahvempi, häviäjän voi käydä tosi huonosti. Oli mukavampi livahtaa omaan rauhaansa puuhailemaan omiaan. Vaikea selittää, kun en tavoita sitä tunnetta täällä keitaan suojissa teidän keskuudessanne.
Leiriläiset ovat seuranneet, miten heidän emotirob-paljastuksensa on otettu vastaan mielteistössä.
Aluksi ihmiset ihmettelivät, mikseivät he olleet tienneet emotirobeista eivätkä varsinkaan niiden tuotantoon liittyvistä haitoista. Jotkut arvelivat, että mielteistö ei tuo riittävän selvästi esille aukkoja ja ristiriitoja sille annetussa tietämyksessä. Toiset arvelivat, että mielteistöstä tulee haettua varmaa tietoa ja tukea käytännön tarpeisiin, minkä takia epävarma tieto tulee ohitettua hyödyttömänä. Jotkut arvelivat, että koska ihminen on oppinut ohittamaan omassa ajattelussaan olevia aukkoja, epävarmuutta ja ristiriitoja, siinä samassa tulee ohitettua mielteistön viittaukset ristiriitoihin. Eli kuten yleensä, paljon kaikenlaisia varovaisia arveluja.
— Kohu emotirobeista johtuu ihmisten tietämättömyydestä ja välinpitämättömyydestä. Eivät ole viitsineet perehtyä kokonaisuuteen, Roni sanoo. — Kritiikki on jälkiviisautta.
— Eihän mielteistössä ole vieläkään kaikkea oleellista tietoa emotirobien tuotannosta, Jahir huomauttaa.
— Niinpä. Eihän kenenkään voi edellyttää epäilevän, että joku salailee tärkeää tietoa, Looane lisää.
Eräs leiriläinen löysi mielteistöstä videon, jossa agressiivisesti puolusteltiin emotirobeja ja esiteltiin niiden taitoja, muun muassa, miten taitavasti emotirob tarjoilee kapeasta lasista juotavaa väsähtäneen näköiselle miehelle.
— Tuo esitelmä on tehty adrenaliinin vaikutuksen alaisena, Looane arvelee.
— Tai samppanjan, My-Linh täydentää. — Tuo on samppanjalasi. Samppanja sisältää alkoholia. Sekin lisää usein itseluottamusta ja uhoa.
Mielteistöön ilmestyi myös joitakin EcoCityä tukevia näkemyksiä. Niissä päiviteltiin sitä, miten EcoCity oli joutunut tai uhrautunut ottamaan vastuulleen koko emotirobien kehitystyön. Liikaa raatamista – liikaa intoa saada valmiiksi jotain huippuhyödyllistä – epäiltiin syyksi, että harkinta petti ja erehdyttiin epäekologisiin tuotantotekniikoihin. Mikäli puheet virheistä nyt edes olivat totta.
Tähän päivittelyyn vastattiin kysymällä, mikä tarkkaan ottaen oli niin jalo tavoite, että se sai EcoCityn näin yliuhrautumaan: "Mitä konkreettista hyötyä emotirobeista ajateltiin olevan? Miten hyötyjä ja haittoja on puntaroitu?"
Joidenkin mielestä emotirob-hanke kaikesta hämäryydestään huolimatta on mielenkiintoinen ja he tarjoutuivat mukaan kehitystalkoisiin:
”Moni hyvä hanke on aloitettu epämääräisen fiiliksen varassa ja hyödyt ovat kirkastuneet vasta lopussa. Korjatkaamme epäkohdat yhteisvoimin ja ihmiskunta saa hienon keksinnön avukseen.”
Parin viikon kuluttua uudeet talkoolaiset kuitenkin alkavat kummastella tuntemuksiaan:
”Jätin sikseen. Tuntui kuin minun olisi pitänyt ujuttautua mukaan emotirobien kehitystyöhön – anella mukaan pääsyä. Tuntui kuin alusta asti mukana olleet EcoCityläiset eivät olisi halunneet keskustella avoimesti hankkeesta meidän uusien 'ulkopuolisten' kanssa. Kelpasimme vain rutiinihommiin, apulaisiksi.”
"Olen yhä mukana, mutta tuntuu melkein kuin pitäisi olla kiitollinen oikeudesta saada tehdä edes jotain pientä heidän hankkeensa hyväksi."
"Tuntuu oudolta, mutta ehkä tulkitsen väärin vierasta kulttuuria. Suvaitsevaisuus ennen kaikkea. Ei tietenkään ennen vääryyttä ja bluffausta."
EcoCityn Klaani tuottaa koko ajan lisää perusteluita, joiden mukaan emotirobien kehittäminen on melkeinpä välttämätöntä ihmiskunnan olemassaololle. Jokaisen järkevän ihmisen luulisi tämän ymmärtävän. Emotirob-tuotannon järkevyys ei silti kirkastu EcoCityn ulkopuolisille.
Ulkopuolisia tavatessaan EcoCityläiset joutuvat selittelemään omaa käsitystään emotirobeista ja vähitellen paljosta muustakin: Ihmiset alkavat varovaisesti kysellä mielteistössä EcoCityläisten käsityksiä maailmantilanteesta ja muiden heimojen arvoista ja toimista. Yhä useampi EcoCityläinen huomaa hyväksyneensä Klaanin ideologian sen kummempia miettimättä. Samalla on tullut kyselemättä hyväksyttyä Klaanin johdon jakama tieto maailman tapahtumista – menneistä ja nykyisistä.
Klaanin johtoeliitti joutuu altavastaajaksi ja enää vain omalla lomasaarellaan se voi kenenkään kyseenalaistamatta vahvistaa uskoaan Klaanin ylivertaiseen ideologiaan. Yhä useammin samppanjan voimin.
— Klaani kertoo EcoCityn keksineen emotirobit ja tehneen suuria uhrauksia niiden kehittämiseksi. Selvitetään, mikä heidän osuutensa oikeasti on, yksi Ronin johdolla emotirobien parissa innokkaimmin puuhaillut ehdottaa.
— Onko ihan varma, että he ovat väittäneet tuollaista? Jos ovatkin, onko sillä väliä? Eikö riitä, että he tekevät kaikkensa yhteiseksi hyväksi?
— Moinen selvittely tuntuu vähän oudolta. Nololtakin. Kuin epäilisimme EcoCityläisten motiiveja. Epäileminen ei tue Ubuntun henkeä.
— Niin. Ehkä epäilemme EcoCityä, koska heidän kulttuurinsa on meille vieras. Vieraalla kulttuurilla on oma puhetapansa.
— Ehkä myös oma ajatustapansa.
— Ehkä myös oma käsityksensä oikeasta ja väärästä. Minusta EcoCityn tarve korostaa itseään on epäilyttävää. Ubuntu:n pitää kestää epäily.
— Joka tapauksessa voisimme perehtyä emotirobeihin ja selvittää, miten ne on rakennettu ja keiden viisauksilla.
He purkavat yhden emotirobeista. He hakevat mielteistöstä tietoa emotirobeissa käytetyistä ratkaisuista: Mekaniikka, elektroniikka, algoritmit tasapainon ylläpidosta kuvankäsittelyyn ja tekoälyyn. Thuan auttaa heitä saamaan tietoja emotirobien suunnittelijoilta.
Emotirobeista tai niiden tuotannossa ei löydy mitään EcoCityssä keksittyä. Ainoa, mitä he ovat 'keksineet' tehdä toisin kuin muut, on käyttää muiden torjumia ekosfäärille vaarallisia tuotantotekniikoita.
— Mutta miksi? Nielek kysyy arvion kuultuaan.
Ronilta kysyttäessä hän kertaa Klaanin johdon aiemmin esittämät perustelut rutiinitöiden helpottamisesta yms.
— Eristäytyvien ja eristettyjen ihmisyhteisöjen ajattelu saattaa vääntyä sivullisille käsittämättömäksi, Vairea hymähtää. — Saattavat alkaa elää omissa sfääreissään, irti siitä, minkä me ymmmärrämme todellisuudeksi.
Emotirob-selkkauksen takia luottamus vieraisiin heimoihin heikkenee kautta maailman, minkä seurauksena ihmiset alkavat pyytämättä toimia entistä avoimemmin, yrittävät osoittaa olevansa luottamuksen arvoisia. Aiemmin ihmiset ajattelivat olevansa jotenkin rajoittuneita ja epäkohteliailta, jos epäilivät toistensa toimia. Nyt he rohkenevat epäillä muitakin kuin itseään. Jos epähuomiossa oletat vieraan ihmisen luottavan sanaasi, sinua saatetaan epäillä yrityksestä huijata. Ken haluaa käyttäytyä hyvin, osoittaa pyytämättä luotettavuutensa. Totutaan kertomaan pyytämättä omien näkemysten perustelut ja heikot kohdat – tärkeistä asioista kirjallisesti. Aletaan tehdä kirjallisia sopimuksia.
Leiritiimi 'Viikunat' istuu lammen rannalla mietiskelynuotion ympärillä pohdiskelemassa emotirob-kohun vaikutuksia.
— Tevarulaisten kesken mikään ei muutu, Looane arvelee. — Tevarulla kaikki luottavat toisiinsa kuten ennenkin.
— Yalawallakaan ei mikään muutu, My-Linh sanoo. — Emme ennenkään luottaneet kuin parhaimpiin ystäviimme.
— Klaanilaisten lienee vaikea oppia kertomaan avoimesti touhuistaan, Sami arvelee. — Heidän voi olla vaikea taipua ajatukseen, että heidän – 'edelläkävijöiden' – pitää osoittaa olevansa muiden – 'tavisten' – luottamuksen arvoisia.
Roni mulkaisee Samia ja Looane hätkähtää. Miten pehmentää? Nopeasti.
— Meillä Tevarullakaan ubuntu ei ole kehittynyt vaistoksi. Vahvistamme sitä muistuttelemalla itsellemme, että olemme kaikki 'taviksia'. Harjoittelemme tunnistamaan halun salata ja löytämään sen perimmäisen syyn. Paljon muutakin …
Roni keskeyttää Looanen, mutta hillitysti: — Minun mielestäni Klaanin pitää perehtyä tarkemmin Teollisen Kukoistuksen Kauteen ja aloittaa alusta. Teollisen kukoistuksen kauden viisauksia ei pidä hylätä yhden pienen erehdyksen tapaisen takia.
Thuan äännähtää. Hän on vetäytynyt mietiskelynuotion valopiirin ulkolaidalle niin, että vain kirkkaimmat valon läikähdykset yltävät valaisemaan häntä. Muutama pää kääntyy kohti Thuania, toiset tuijottavat mietteliäinä mietiskelynuotion valoa. Thuan ei tunne, että häntä varsinaisesti painostettaisiin, mutta selvästikin hänelle annetaan tilaisuus puhua.
— Todellisia viisauksia ei kannata hylätä, mutta omia viisauksiaan pitää oppia epäilemään … Minun täytynee jättää Klaani, lähteä EcoCitystä, Thuan sanoo ääni vapisten. — Siellä en uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen. Älkää kuitenkaan kertoko kellekään ennen kuin olen käynyt jättämässä jäähyväiset.
— Et kai sentään aio ruveta pyytelemään anteeksi? Roni tiuskaisee.
— Tevarulla syyllinen pyytäisi anteeksi, jos olisi erehtynyt mukaan tuollaiseen salailuun. Eikö niin? Sami kysyy Looanelta. — Muut antaisivat anteeksi ja sitten rakentaisitte sopua jotenkin porukalla.
— Vaikea ajatella, että Tevarulla tällaista tapahtuisi …, Looane mutisee näpytellen samalla sähvelinsä käännöskonetta. — Anteeksi … -saaminen, … -antaminen, … -pyyntö … syyllinen
— Ihan sama, pyytävätkö anteeksi vai eivät. Minä en luota EcoCityn Klaaniin, My-Linh tuhahtaa. — Pieni samanhenkisten ylimielinen porukka ei opi virheistään.
— Ei meillä ole ihan anteeksipyyntöä vastaavaa sanaa, Looane ilmoittaa. — Emme ajattele tuolla tavalla … yksisuuntaisesti. Ihmisten välillä ilmenee kaikenlaista kuplintaa ja kipinöintiä. Ei se ole erityisesti kenenkään vika. Kannattaa miettiä, millainen tapahtumien ja tilanteiden ketju johti kahnaukseen. Mikä on tehnyt osapuolista sellaisia, että joutuivat kahnaukseen. Ja jos joku onkin selvästi syyllinen konfliktiin, miten anteeksipyyntö siinä auttaa?
— Anteeksipyytäessään joutuu nöyrtymään. Uhrin kokema vääryys tunnustetaan. Uhri voi lopettaa kokemansa vääryydeen todistelun, Jahir arvelee.
— Liittyykö tuohon jotenkin kosto tai kostonhimo, Nielek miettii. — Tapahtuuko kummassakaan osapuolessa tai heidän välisessä suhteessaan todellista muutosta.
— Jollain tavalla pitäisi saada yhteisymmärryksen siemen itämään, Vairea pohdiskelee. — Olisi hyvä, jos toisinajattelija ja -tuntija ei jäisi uhkaavaksi muukalaiseksi vaan hänestä tulisi ainakin vähän tuttu. Riittää, että ihmiset yrittävät tosissaan oppia ymmärtämään, mikä kenestäkin tuntuu pahalta.
— Entä ellei joku halua edes yrittää selvittää, mistä kiikastaa? My-Linh kysyy. — Tyytyy vain hiljaa mielessään uskomaan olevansa oikeassa. Kuin minä usein Yalawalla.
— Ainakin minä olen liian utelias jättämään väliin yhtään tällaista oppimistilaisuutta, Looane sanoo. — On siitä hyötyäkin: Yhteisössä on sitä mukavampaa, mitä paremmin kaikki tuntevat toistensa ajatus- ja tunnemaailman.
— Mukavampaa? Eikö sinua suututa, jos saat esimerkiksi tietää jonkun pitävän ajatuksiasi ihan tyhminä? My-linh kysyy Looanelta. — Et kai sinäkään pamauta kellekään päin naamaa, että hän ei sinun mielestäsi tajua asioita?
— Moni on kertonut pitävänsä joitakin ajatuksiani tyhminä, Looane naurahtaa. — Miksi siitä pitäisi suuttua? On helpompi jutella vapaasti, kun kaikki tietävät, mitä kukin ajattelee. Päästään ehkä totuuden äärelle.
— Toisinaan ovat olleet oikeassa – minulla on ollut tyhmiä ajatuksia, Looane vielä lisää. — Olen minäkin tullut sanoneeksi toisten ajatuksia tyhmiksi. Joskus olen ollut oikeassa, joskus väärässä, mutta aina porukka on oppinut uutta.
— Mitä tarkoitat 'tyhmällä'? Vairea kysyy
— Kaveri perustelee väitettään jostain ilmiöstä argumenteilla, joita ei ole minun ajatusmallissani tai kaveri on jättänyt huomiotta seikkoja, jotka minun ajatusmallini mukaan pitäisi ottaa huomioon. Kaverin väite vaikuttaa naiivilta, koska hän on jättänyt huomiotta mielestäni oleellisia asioita ja perustelee väitettään seikoilla, jotka eivät liity ilmiöön.
— Entä kaveri?
— Mitä hänestä?
— Onko hän tyhmä?
— Tyhmä? Kaveri? Että ihminen olisi jotenkin ristiriidassa ajatusmallieni kanssa? … Ahaa … Joidenkin kanssa näkemyserojen käsittely on hitaampaa, toisten kanssa nopeampaa. Kaikki eivät jaksa vatvoa asioita hirveän syvällisesti. Ihmisiä on erilaisia. Meillä on sanoja kuvaamaan erilaisuuden lajeja, mutta emme käytä niitä kuin pohtiessamme yhteiselämän ilmiöitä. Niitä pohtiessa minullekin on selvinnyt, millaisena eri kaverini minua pitävät.
— Yalawalla en uskalla sanoa mitään, mistä arvelen jonkun olevan eri mieltä, My-Linh sanoo päätään pudistaen. — Tulevat vihaisiksi.
Leirin viimeinen viikko on alkamassa. Ohjaajat nauttivat lounasta leirikatoksen edessä viikunapuun varjossa.
— Pitäisikö meidän innostaa leiriläiset miettimään, mitä he ovat oppineet tämän puolen vuoden aikana? Vairea kysyy.
— Tottakai. Vaan mitä itse opimme? My-Linh aprikoi.
— Aina oppii, kun tekee jotain uutta. Joka päivä on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut miettimään käsityksiäni ihmisistä ja maailmanmenosta. En kylläkään osaa sanoa, mitä olen oppinut. Jos sitäkään, mitä olen miettinyt, Looane virnistää. — Oppimani on sulautunut osaksi ajatteluani. Ajattelustani olisi pitänyt ottaa ennen-jälkeen kuvat, jos haluaisi tietää, mitä tarkkaan ottaen olen oppinut.
— Minä pidin päiväkirjaa, Keala sanoo. — Päiväkirjamerkintäni ovat nyt erilaisia kuin ennen leiriä. Vaikuttaa siltä, että katson asioita uusista näkökulmista. En minäkään osaa selkeästi selittää, miten olen muuttunut. Täytyy ensin lukea päiväkirja muutamaan kertaan.
Luuletteko oppineenne jotain loppuelämänne kannalta hyödyllistä? Vairea kysyy.
— Loppuelämääni pitäisi verrata sellaisen Kealan loppuelämään, jolla ei ole tätä leirikokemusta. Miten nämä kaksi eri Kealaa selviävät tiukoista tilanteista? Millaisia päätöksiä he tekevät? Miten he tulevat jutuun tuttujen ja tuntemattomien kanssa? Nauttivatko elämästään?
— Kai minäkin ajattelen nyt eri tavalla maailmanmenosta kuin ennen leiriä, My-Linh aprikoi. — Vaan muutunko ennalleen, kun palaan takaisin kotiin? Ehken ole muuttunut, mutta teidän seurassanne ja Viikunakeitaalta katsottuna maailma näyttää ja elämä tuntuu aivan eriltä kuin Yalawan perspektiivistä.
— Kaikenlaista oppimaansa voisi luetella, Jahir sanoo. — Geenitekniikasta jotain pientä, vähän enemmän säätötekniikasta ja automaatiosta, kuvankäsittelyä, koppiaisten aerodynamiikkaa, – – . Mutta miksi luetella mokomia? Eihän sellaista luetteloa kuitenkaan ymmärtäisi kuin alan asiantuntija ja sellaisen kanssa taas on mielenkiintoisempi kehitellä uusia ideoita kuin analysoida oppimaansa.
— Mitä leiriläiset saivat aikaiseksi? Roni kysyy. — Aikaansaannokset kertovat, mitä ihminen osaa.
— Koppiaisten käyttöönotto on tehostanut kastelua, lannoitusta ja kasvitautien torjuntaa niin ulkona kuin kasvihuoneissakin, Thuan alkaa luetella.
— Liian yleistä, Roni sanoo. — Mitä tarkkaan ottaen kukin heistä teki ja oppi?
— Niin lapset kuin aikuisetkin jopa Viikunakeitaan ulkopuolella ovat innostuneet leiriläisten keksimistä leikeistä, Nielek sanoo.
— En minä ihan tuota kysynyt, Roni huomauttaa Nielekille.
— Kysymyksesi ei mielestäni ollut ihan oikea, Nielek vastaa rauhallisesti.
— Yksi ryhmä jätti kesken opettavaisten satujen tekemisen, Roni sanoo.
— 'Satuilijat' keskeyttivät satuilun, koska oppivat uutta lasten kehityksestä. Juteltuaan lasten vanhempien kanssa he oivalsivat hienosti, kuinka vaikea on erottaa hyvää tarkoittava valistus aivopesusta.
— Valistavat sadut olivat hyvää hommaa, Roni sanoo. — Pitäähän lapsia varoittaa vaaroista ja neuvoa käyttäytymään kunnolla.
— Toki, Vairea myöntää. — Sen verran kuin voivat aidosti ymmärtää ja sitä mukaa, kun asiat tulevat ajankohtaisiksi. Muuten lasten on annettava olla lapsia ja isompien on pidettävä huolta lasten turvallisuudesta ja viihtyvyydestä.
— Lasten kanssa asioita pitää vatvoa eri tavalla kuin aikuisten kesken, Looane sanoo. — Lapsen maailmaan on vaikea asettua. Ei ole helppo ymmärtää, miten lapsi ajattelee – on päässyt itseltä unohtumaan. Kun oivaltaa jotain, ei enää muista, millaista oli ennen oivallusta. Lapsen oikeutta omaan ajatteluun on vaikea kunnioittaa, koska lapsen ajattelu on aikuisen näkökulmasta heiveröistä ja vajavaista.
— Jotkut saduista olivat yksioikoista 'opettamista', toisissa oli sisään rakennettuja neuvoja ja virikkeitä pohdiskeluun yllin kyllin, mutta 'satuilijoiden' itsensä ikäisille. Pikkulapsille ne olivat liian vaikeita, My-Linh sanoo.
— Ehkä ideat perustuivat 'satuilijoiden' omiin uusiin oivalluksiin. On inhimillistä, että uusista oivalluksistaan innostuu niin, että alkaa tyrkyttää niitä muille, Vairea sanoo.
— Tarinoiden ideat olivat hyviä, mutta tyyli saarnaavan paatoksellista, Looane sanoo. — Ehdotin heille, että jättäisivät moraaliopetukset pois ja tekisivät muutenkin jutuista kepeämpiä, mutta pelkkä "tyhjänpäiväinen satuilu" ei heitä innostanut.
— Petyttyään kykyihinsä moraalin ja etiikan opettajina 'satuilijat' puuhailivat pari viikkoa teknisiä juttuja. Kun aloitimme leirillä säännöllisen leikkimisen, 'satuilijoille' alkoi syntyä uusia ajatuksia lasten kanssa puuhailusta. He alkoivat seurata lasten leikkejä ja miettiä keinoja saada lapset kohtaamaan ja miettimään leikeissään Ubuntun eri puolia.
— Eikö lasten leikkien kaappaaminen ideologian – hyvän tai huonon – syöttämiseen ole vielä pahempaa kuin tuputtaa heille pateettisia satuja? My-Linh kysyy.
— Lasten mielestä oli mukavaa, että leiriläiset menivät mukaan heidän leikkeihinsä. Koko idea on osallistua leikkiin, ei määräillä eikä tyrkyttää mitään ideologiaa. Satukirjailijan kammiossa lapsi helposti unohtuu, leikkiessä lapsi on läsnä.
— Voisimmeko kysyä leiriläisiltä, miten hyvin he mielestään onnistuivat käyttämään tämän puoli vuotta hyödykseen, Nielek sanoo.
— He varmaan kysyvät, miten hyvin me mielestämme selvisimme ohjaajan tehtävästä, My-Linh sanoo.
— Niin, miten hyvin selvisimme? Vairea kysyy. — Ja mistä oikeastaan selvisimme?
— Leirin alussa olimme varmoja siitä, että me tiedämme muita paremmin, miten tällaista leiriä vedetään, koska uskoimme, että EcoCity oli vauhdilla kehittymässä dynaamiseksi tehoyhteiskunnaksi, Thuan sanoo.
Roni vilkaisee Thuania, näyttää kuin aikoisi väittää vastaan, mutta pysytteleekin vaiti.
— Minä taas olin varma, että kaikki selviää vatvomalla tarpeeksi perusteelliseksi, mutta eihän se mitään auttanut, Looane sanoo. — Vatvoimme asioita jotenkin ihan eri tavalla kuin Tevarulla.
— Minä uskoin ryhmätyötekniikoihin, joihin olin tutustunut kursseilla, Vairea sanoo. — Opin, että tekniikat ovat vasta alku. Ei riitä mihinkään, että osaa käyttää työkaluja.
— "Tyhmä on tyhmä, vaikka reppu täynnä työkaluja" sanottiin Teollisen Kukoistuksen kaudella. Aika ilkeästi, Thuan kertoo.
— Oletko sinä perehtynyt omin päin Teollisen Kukoistuksen kauteen? Roni kysyy.
— Yritin tarkistaa, millaista se oikeasti oli. Tietoa on kaikenlaista niin paljon, etten saanut selvää kokonaisuudesta, mutta löysin sellaisia yksityiskohtia, joista Klaani ei kerro.
— Mitä Damisi ja Uzome mahtavat ajatella ohjaajuudestamme? My-Linh pohtii. — He eivät ole esittäneet arviotaan selviämisestämme.
— Ovat he kuitenkin paikalla olleet. Ovat seurailleet leiriläisten touhuja. Jutelleet Viikunakeitaan väen kanssa.
— Näkyvät nytkin olevan tuolla leiriläisten kanssa juttelemassa. Lienevät tyytyväisiä.
Ohjaajat ovat kiivenneet tutulle näköalapaikalle keitaan läheiselle kukkulalle. Aurinko on laskemassa Viikunakeitaan kupoleista pari kämmenenleveyttä oikealle.
— Kiipeäminen ei tuntunut yhtä raskaalta kuin leirin alussa. Olenko tottunut lämpöön? Vairea pohtii.
— Ensimmäistä kertaa täällä käydessämme sain auringonpistoksen ja näin painajaisia keskellä päivää. Olin jo kotona lukenut, miten Teollisen Kukoistuksen kauden jälkeen tuolla alhaalla ollut järvi kuivui ja alueella kasvanut sademetsä kuoli. Retken jälkeen nukahdin ennen kuin ehdin edes kunnolla syödä ja kaikki kauheus tuli uneeni.
— Uzome toi meidät tänne toisena päivänämme Viikunakeitaalla, Vairea sanoo ja katsahtaa vuoroon Roniin, Thuaniin ja Samiin.
— Emme silloin osallistuneet retkeen, koska keskityimme suunnittelemaan, mitä emotirob-projekteja leirillä voisi teettää, Roni mutisee.
— Uppouduimme liikaa omaan ideaamme. Parempi olisi ollut tulla tänne teidän muiden mukana juttelemaan, mitä tehdä leirillä, Thuan sanoo.
— Niinpä. Vaikka totta sekin, että valmista ei tule, ellei keskity johonkin, Vairea sanoo. — Toisaalta, yksinään ei saa mitään valmiiksi, ja jos saakin, muut eivät sitä ymmärrä eivätkä osaa hyödyntää. Toisaalta, jos tehdään vain sitä, mistä kaikki ovat samaa mieltä, moni hyvä idea jää testaamatta.
— Teille vaeltajille pitäisi keksiä joku 'toisaalta' sanaa moniulotteisempi ilmaisu näkökulmien luettelemiseen. Jos eri suuntiin vetäviä näkökulmia on viisikin, 'toisaalta' kuulostaa hassulta.
— Joskus innostun jostain niin, että unohdan kaiken muun. En huomaa edes syödä enkä nukkua, Keala sanoo. — Päähäni ei mahdu kuin kuningasajatukseni, jota en osaa muille selittää sen vertaa, että kykenisivät olemaan siitä mitään mieltä.
— EcoCity kehitti emotirobeja salaa, koska tiesi rikkovansa Ubuntun periaatteita vastaan, Sami huomauttaa. — Klaani ei ollut sääntöjä rikkoessaan suuren innostuksen sokeuttama samalla lailla kuin sinä.
— Joku Klaania sokeutti – sokeuttaa vieläkin, My-Linh pohtii. — Ei kai sentään ylemmyydentunto tai lyhytnäköinen itsekkyys?
— Ettekö te sitten kuvittele olevanne muita viisaampia ja oikeutettuja ohjaamaan kehitystä, Roni kysyy. — Eivätkö kaikki ihmiset kuvittele?
— Minä olen tähän asti luullut, että vain Yalawalla kasvaa itsekästä väkeä – sellaista, joka kuvittelee olevansa oikeutettu enempään kuin muut. Ollako iloinen vai kauhistunut havainnosta, ettemme olekaan ainoita?
— 80% ihmisistä tuntee olevansa muita viisaampia, Vairea huomauttaa. — Järjellään suurin osa heistä kuitenkin ymmärtää tuon tunteen harhaksi, ymmärtävät, että luku on 50%, mikäli viisautta yleensä voi mitata. Ymmärtävät senkin, että omaa viisauttaan on jäävi arvioimaan.
— Tevarulla yritämme keskittyä ajatusten poikasiin, ideoiden siemeniin ja mitä kaikkea raaka-ainetta kukin löytää yhteiseen pöytään pantavaksi, Looane selittää. — Sitä läjää penkoessa tärkeintä on, että kaikki tekevät parhaansa yhteisen hyvän edistämiseksi. Porukan yhteinen viisaus ratkaiseen. Se, mitä joku kehittelee yksinään erillään muista, jää pois yhteisestä pöydästä.
— Emmekö mielestäsi tällä leirillä ole toimineet Tevarun periaatteiden mukaan? My-Linh kysyy.
— Niin kai, mutta minusta se vain ei ole aina tuntunut ihan kotoisalta. En osaa selittää. Ehkä minä osaan lukea Tevarulaisten reaktioita paremmin kuin teidän, vieraampien.
— En tiedä, onko toimittu minkään periaatteen mukaan, mutta tästäkin olemme puhuneet moneen kertaan. Kukin toistanut aiemmat kommenttinsa. Mitä siitä voi päätellä?
— Tiedämme, ettemme ymmärrä asioita muita paremmin, mutta silti tuntuu, että jotenkin kuitenkin on tärkeää varmistaa, että oma näkökulma tulee kuulluksi ja mielellään jää viimeiseksi sanaksi.
He hiljentyvät seuraamaan, miten tropiikin aurinko laskee melkein pystysuoaran kohti horisonttia. Mitään sanomatta Jahir ja Nielek pystyttävät kaaosvaloputkista mietiskelynuotion ja kaikki asettuvat piiriin sitä tuijottelemaan. Jahir istuu puolimakuulla Nielekiin nojaten.
Jahir sohaisee oksanpätkällä mietiskelynuotiota.
— Luolamiehen vaisto. Nuotiota pitää kohia.
— Vaikka se palaisi ihan hyvin, Nielek naurahtaa.
— Aiotteko tulla joskus tänne takaisin? Vairea kysyy.
— Minä ajattelin tuoda kavereita katsomaan tätä paikkaa, Looane sanoo. — Tai oikeammin kokemaan. Näkeehän tämän kuvistakin. Minusta olisi mukava kierrellä kaverien kanssa maailmalla laajemminkin. Mutta ensin palaan Tevarulle. Olen jo järjestänyt itselleni kyydin kotiin.
— Minun tekee usein mieli käydä paikoissa, joissa olen joskus elänyt, Vairea sanoo. — Tavata tuttuja vuosien takaa ja nähdä tuttuja paikkoja. Yleensä kaverit ovat muuttuneet tai muuttaneet ja paikat rakennettu uusiksi, mutta pienikin pilkahdus vanhaa tuttua herättää mukavia muistoja.
— Me taidamme jäädä tänne vielä pariksi kuukaudeksi, Nielek sanoo. — Täällä on tarjolla jänniä hommia.
— Sen jälkeen lähdemme vaeltajien tyyliin ajelehtimaan ilmalaivojen mukana kohti kotirämettä, Jahir jatkaa.
— Olen opintopiiriläisten kanssa suunnitellut kotimatkastani opintoretken, jonka varrelta toivon saavani lisäviisautta Yalawan kehittämiseen. Aiemmin ajattelin, että kaiken voi hoitaa etäläsnätekniikalla, mutta nyt haluan tavata mielenkiintoisia ihmisiä kasvokkain, My-Linh sanoo.
— Entä jos tapaat niin mielenkiintoisen ihmisen, ettet halua palata Yalawalle? Nielek kysyy.
— Kaverini ovat Yalawalla. Tällä hetkellä ei tunnu, että joku voisi tulla minulle niin tärkeäksi, etten haluaisi palata Yalawalle, My-Linh sanoo.
My-Linhin vieressä istuvasta Looanesta kuulostaa, kuin My-Linh olisi hiljaa kuiskannut: — Välillä tuntui.
— Minä menen varmuuden vuoksi suorinta tietä kotilaaksoon, Keala naurahtaa, vakavoituu yhtäkkiä ja vilkaisee Looanea:
— Looane, voisinko päästä mukaasi, sitten kun lähdet kaveriesi kanssa maailmaa kiertämään.
— Se voi kestää monta kuukautta. Tule Tevarulle.
— Mukavaa. Käyn näyttäytymässä kotona ja tulen kuukauden parin kuluttua. Sopiiko?
— Sopii oikein hyvin.
— Vairea, mitä sinä aiot tehdä?
— En mitään. Erityistä. Jään tänne vähäksi aikaa. Nousen johonkin täällä poikkeavaan ilmalaivaan, jonka porukka tai määränpää kiinnostaa.
— My-Linh, luuletko että minun kokemuksistani EcoCityssä olisi hyötyä Yalawalle? Roni kysyy.
— En oikein tiedä. En osaa selittää, mutta minusta tuntuu, että EcoCityn Klaanin ajattelussa on jotain samaa kuin perinteisessä Yalawalaisessa ajattelussa. Luulen, että tarvitsemme virikkeitä aivan muunlaiseen.
Thuan on tuijottanut mietiskelynuotion liekkejä ajatuksiinsa vaipuneena, mutta My-Linhin vastaus Ronille saa hänet kääntymään Looanen puoleen:
— Voisinko minä tulla Tevarulle? Voisin auttaa sinua selittämään, millaista EcoCityssä oli.
— Siitä voisi tulla hauskaa.
Roni vilkaisee Thuania ja Looanea, kohauttaa olkapäitään, nousee ylös ja sanoo:
— Pitää käydä pissillä.
— Miltä mahtaa tuntua lähteä täältä? Jättää leiriläiset, Uzome, Damisi, toisemme. Järkeni sanoo, että leirin viimeiset päivät ovat käsillä, mutta ei tämä tunnu juuri miltään.
— Tuntuu ehkä vähän tyhjältä.
— Kuin ei mikään tuntuisi miltään.
— Minä olen kierrellyt jättämässä jäähyväisiä ihmisille, puille, pensaille, käynyt viimeisen kerran vilkaisemassa paikkoja.
— Miltä mahtaa tuntua muistella leiriä viiden vuoden kuluttua?
— Jäämmekö tänne odottamaan auringon nousua?
— Olisi jylhää syödä aamiainen täällä auringon noustessa.
— Jylhää?
— Onko meillä vettä ja ruokaa?
— Mitä arvelette meillä olevan repuissamme, Keala ja Looane sanovat yhteen ääneen reppujaan tönäisten.
— Onko meillä mitään, millä nukkua?
— Nukkua?
— Me lainasimme taas Uzomen makuualustaa, Keala ja Looane ilmoittavat.
— Taas?
🌴🌴 🌴 🌴🌴