Pöly himmentää auringon niin, että varjot ovat vain hailakoita haamuja. kupolin ulkopuolella kuuma aavikon tuuli pöllyttää hiekkaa kupolien ympärillä sinnittelevien tuulensuojakasvien sekaan, mutta kupolin sisällä keskuslampea ympäröiviä puita ja palmuja leyhyttelee keitaan kasveille sopivaksi viilennetty ja kostutettu tuulenvire.
Keala lojuu selällään pienen avokadopuun varjossa. Vielä viikko aikaa valmistautua leiriläisten saapumiseen. Eilen – ensimmäisenä aamunamme Viikunakeitaalla – saimme nukkua pitkään ja nauttia hitaan aamiaisen keskuslammen rantaa varjostavien puiden alla. Heräsimme aamupäivätorkuilta, kun liitokopteri toi Looanen ja My-Linhin ohilentäneestä ilmalaivasta. Päivällisen jälkeen merivedestä eroteltuja arvomineraaleja hakemaan tullut ilmalaiva toi Ronin, Samin ja Thuanin.
Vastatulleet ohjaajakaverit tuntuivat oudolla tavalla vierailta. Uzome oli varoittanut, että etäläsnätuttujen fyysinen ensitapaaminen on outoa ja jännittävää, mutta silti yllätyin. Olemme olleet yhdessä monessa etäläsnäpalaverissa, mutta silti tuntui, että olisi ollut helpompi seurustella vaikka täysin vieraiden kanssa. Liian monta uutta tuttavuutta kerralla ja vielä oudossa ympäristössä? Vairean tapasin turvallisesti kotipihallani, Jahirin ja Nielekin tapasin Vairea turvanani ilmalaivassa – 'maaperällä', jonka jo tunsin omakseni. Ainakin enemmän omakseni kuin Jahir ja Nielek.
Vai jännitänkö puolittuja enemmän kuin ihan vieraita? Uusi alku täysin vieraiden kesken tuntuu helpolta. Voi olla vapaasti se, mikä sillä hetkellä on. Äääh. En ymmärrä, mutta nyt videopalavereista tuttujen seurassa tuntuu oudolta.
Aloin jännittää jopa sitä, miten Vairea, Jahir ja Nielek suhtautuvat siihen, että jännitän jutella Ronin, Thuanin ja Samin kanssa. Aloin epäillä oudon tunteen johtuvan siitä, että olemme aloittaneet leiritiimin yhteistyön jotenkin väärällä tavalla? Ehdin jo epäillä Uzomen kykyjä vetää leiriä ja harmittelin ääneen Damisin myöhästymistä.
— Damisi taitaa antaa itselleen eläkeläisen erivapauksia, Uzome selitteli Damisin myöhästymistä. — Hän on mukava ja viisas, vaikka vähän höpsähtäneen oloinen mummeli, joka saattaa unohtua puuhailemaan omiaan muistamatta, mitä on tullut luvanneeksi. Aikaansaava, vaikkei juurikaan viitsi suunnitella ajankäyttöään ja tulee yleensä paikalle valmistautumattomana. ”Elämäni varrella olen jo ehtinyt valmistautua kaikkiin mahdollisesti vastaantuleviin tilanteisiin” , hän saattaa hymähtää paheksujille. On ehkä niin innostunut kaikesta, ettei osaa keskittyä. Ei taida enää jaksaa kunnolla kaikkea, mitä innostuu yrittämään.
Damisiko mummeli? Ei näyttänyt Uzomea paljoa vanhemmalta. Puheet ja kirjoitukset olivat parhammillaan nuorekkaampia kuin Uzomen jutut.
Keala kääntyy kyljelleen ja myttää kostean pyyhkeen päänsä alle. Lounas ja aikainen herätys väsyttävät.
Vielä eilen iltapalalla uskoin meidän saavan tänäänkin nukkua pitkään niin, että uudet tulijat saisivat toipua matkansa rasituksista. Kuvittelin, että rauhallisen aamiaisjutustelun jälkeen leikkisimme jotain hauskaa liikunnallista tutustumisleikkiä ja enimmän päivää lojuisimme ison mangopuun varjossa keskustellen Uzomen kanssa tiedeleirien ryhmädynamiikasta tai jostain muusta jännittävästä.
Mutta ei. Eilen iltatoimien jälkeen Uzome toivotti meille hyvää yötä ilmoittamalla, että aamuviideltä lähdemme patikoimaan aavikon poikki läheisen kukkulajonon korkeimmalle huipulle. Viideltä siksi, Uzome selitti, että saamme hetken nauttia aamun viileydestä ennen kuin aurinko alkaa tosissaan paahtaa. Hämäräksi jäi, miksi kiivetä kukkulalle. No, olihan se hyvä kokea, millaiselta ympäristöltä nämä kupolit meitä suojelevat.
Vain muutamasta keskusaukiota ympäröivästä katoksesta pilkotti valoa, kun Uzome lähti aamuhämärässä johdattamaan meitä keitaan portille. Keskuskupolin ilman kosteuden oli annettu yön aikana tiivistyä niin, että polun varren ruoho oli märkää. Looane hyppeli innoissaan ja tuli ryöpsäyttäneeksi polun varrelta pensaan oksalta kuuron vettä niskaansa.
— Hrrr. No, aurinko varmaan kohta kuivattaa paitani.
Minun mielestäni vesi pensaiden oksilla oli lämmintä, mutta Looane tuleekin trooppisilta paratiisisaarilta.
Viikunakeitaan kasvihuoneet ovat niin isoja, että saattoi kuvitella kävelevänsä viidakossa paljaan taivaan alla. Vasta porttia lähestyessämme aloin erottaa kupolin rakenteita aamuhämärän keskeltä.
Kupolin ulkopuolelle astuessamme hieno hiekkapöly tukki nenän, alkoi narskua hampaissa ja sai silmät kirvelemään. Uzome suositteli ottamaan suojanaamarit esille:
— Aavikoilla ihmiset ovat kautta aikojen varjelleet silmiään ja keuhkojaan pölyltä.
Naamari ahdisti, suojalasit värittivät maiseman vihreänruskeaksi ja varustukseen kuuluvat mikrofoni ja kuulokkeet vaimensivat ympäristön äänet. Varustus etäännytti ikävästi luonnosta. Päällimmäisin kokemus oli Looanen höpötys:
— Ihana taas avata silmänsä kunnolla. Pölyn köhimisen jälkeen tuntuu kuin tämä laite hengittäisi puolestani.
Mutisimme olevamme samaa mieltä ja jatkoimme vaitonaisina patikointia paksulehtisten pensaiden ja kaktusten lomitse puikkelehtivaa hiekkaista polkua. Siellä täällä kasvoi jopa pieniä puita. Kasvit olivat pölyisen ja nuutuneen näköisiä, mutta ehkä se on aavikolla normaalia.
Kun astuimme ulos kupolista, aurinko hädin tuskin häämötti horisontin takana, mutta jo tunnin kuluttua se oli kavunnut korkealle. Vaikka ilmassa leijuva aavikon pöly pehmensi auringon terävimmän poltteen, hiki alkoi valua otsalta silmille, pitkin selkää, kylkiä ja vatsaa alas vyötärölle ja reisiä ja sääriä alas kenkiin.
Muutaman kerran Uzome pysähtyi esittelemään aavikon vehreyttämiseen jalostettuja kasveja ja kasvillisuuden keskeltä pilkistäviä kastelu- ja mittalaitteita. ”Tämän pensaan perimään olemme ujuttaneet kreosoottipensaan ominaisuuksia. ” … ”Tuossa mastossa on kamera, jonka avulla automatiikka seuraa kasvuston hyvinvointia. Jotkut haaveilevat lentävistä kameroista: Ei tarvitsisi pystytellä mastoja, ei kaivaa kaapeliojia ja viljelyksiä voisi kuvata eri korkeuksilta ja eri kulmista. …”
Me kuuntelimme, hikoilimme, imimme letkuilla vettä selkärepuistamme ja vilkuilimme kukkuloiden suuntaan. Pitkäänkö vielä on jaksettava?
Looane alkoi kierrellä taputtamassa kutakin meistä olalle:
— Minusta tuntuu hassulta puhua, kun en näe kunnolla teidän ilmeitänne, hän sanoi ja jatkoi varovaisen huolehtivasti: — Enkä kuule ääntännekään. Olette kovin vaitonaisia. Onko teillä kuuma? Minusta tuntuu, että olen yhtä pölyinen kuin nuo pensaat. Mutten yhtä kuiva. Olen aivan märkä hiestä. Luulin, että aavikon kuivassa ja kuumassa ilmassa hiki haihtuu niin, että paita pysyy kuivana. Ovatko nämä suojavaatteet liian tiiviitä? Eikö tämä vielä olekaan aitoa aavikkoa? Miten kasvit voivat hengittää tällaisessa pölyssä? Oli kuitenkin mukava päästä ulos tuosta kupolista maisemia katsomaan. Tällä polulla on eksoottisen jännittävä tunnelma …
Kuulokkeista kuuluu hetken veden kulauttelua ja sitten Looanen ääni jatkaa:
— Outoa etteivät Roni, Thuan ja Sami lähteneet mukaan. Olisin halunnut kysellä heidän ensivaikutelmiaan Viikunakeitaasta. Leiristäkin pitäisi jutella. Onko teidän mielestänne joskus vaikea tietää, miltä heistä tuntuu tai mitä he haluavat? Tai Samin kanssa oli ihan luonteva jutella eilen illalla, mutta Ronin ja Thuanin ajatuksenjuoksu oli outoa.
Vairea huomautti, ettei Sami olekaan kasvanut EcoCityssä eikä edes kuulu Klaaniin.
Odotin jonkun kysyvän Vairealta, mikä Klaani on, mutta muut kai tiesivät tai eivät jaksaneet kiinnostua.
— Ehkeivät he rohjenneet lähteä mukaan, My-Linh sanoi arasti. — Uudessa porukassa minäkin haluan välillä vetäytyä omaan rauhaani.
My-Linhin repliikin jälkeen en palannut kysymään, mikä EcoCityn Klaani on. Olisin näyttänyt tyhmän hitaalta. Täytyy muistaa selvittää mielteistöstä.
— Minusta tuntuu, etteivät he ujostele vaan pitävät jotain omaa juttuaan tärkeämpänä kuin yhteistä patikkaretkeämme, Vairea vastasi My-Linhille.
Kuulokkeista kuului Uzomen opastava ääni: — Tällaisista tuntemuksista – mitättömän oloisistakin – olisi hyvä jutella yhteisissä iltapalavereissamme. Hetken mietittyään Uzome jatkoi epävarmemmin: — Vaikeaahan tällaisista on jutella ja turhaltakin se saattaa tuntua. Jos edes tulee palaverissa mieleen.
— Minun pitänee yrittää alustaa iltapalaverit jotenkin paremmin niin, että onnistumme keskustelemaan tuntemuksistamme, Uzome vielä mutisi kuin itseään opastaen.
Mielessäni häivähti epäilys, osaako Uzome edes johdattaa meidät turvallisesti kukkulalle ja takaisin.
Kukkulan juurelta katsoen rinnettä ylös kiemurteleva polku näytti jyrkältä ja pelkkä ajatus kiipeämisestä läkähdytti. Asetuimme mäen juurelle tavallista tuuheamman pensaikon varjoon nauttimaan välipalaa. Luulin, että pensaikko suojaa tuulen pöllyttämältä hiekalta, vaan ei. Pöly alkoi narista hampaissa heti, kun otin naamarin pois. Syömisen jälkeen kaikki asettivat naamarinsa takaisin kasvoilleen ja asettuivat lepäilemään. Eilen saapuneet taisivat torkahtaakin. Vasta tauon jälkeen aloimme uskoa voimiimme kiivetä kukkulalle.
Kivikkoisilla rinteillä kasvoi puita ja pensaita ja kivien väleistä kurkotti esiin nahkealehtisiä kasveja. Pystysuorille jyrkänteillekin oli saatu kasvamaan jäkälää ja pieniä piikikkäitä tai nahkealehtisiä seinämäkasveja. Enimmäkseen kasvusto oli harvaa, mutta parissa kohdin pääsimme metsikön tapaisen pensaikon varjoon.
Uzome kertoi, että vuorenrinteiden ja kallioseinämien vehreyttäminen parantaa mikroilmastoa, mutta tasaisen aavikon vehreyttäminen on tietysti helpompaa.
— Kasvatamme rinne- ja jyrkännepuutarhoja tieteellisestä ja teknisestä mielenkiinnosta – siis huviksemme. Suuri osa hyödyllisistä keksinnöistä on syntynyt sivullisten mielestä joutavan huvikseen puuhastelun sivutuotteena. Harvinaisia hyödylliset keksinnöt tietysti ovat. Usein huvikseen puuhastelu tuottaa vain hupia ja hyvää mieltä, mutta toisinaan siis myös hyödyllistä tietoa ja taitoa.
Polusta oli tehty turvallinen ja jyrkänteiden kohdalla oli aina kaide, mutta silti minua pelotti muutamissa kohdissa. Pahimmassa kohdassa polku oli pystysuoran jyrkänteen kylkeen kiinnitetty ritilä. Sitä tasamaalla kasvanut My-Linh ei kaiteesta huolimatta kyennyt omin avuin ylittämään.
— Tevarulla on samanlaisia, mutta ilman kaidetta. Olen tottunut tällaiseen, Looane sanoi ja ojensi kätensä My-Linhille.
My-Linh sulki silmänsä ja antoi Looanen taluttaa itsensä toiselle puolelle.
Kukkulan laelta löysimme kallionkolosta varjoisan paikan loppujen eväiden nauttimiseen. Pöly ei haitannut niin kuin alhaalla, mutta Uzome varoitti, että ilmassa leijuva utu ei ole kosteutta vaan hienojakoista hiekkapölyä. Se ei tunnu kovin pahalta, mutta on haitallista keuhkoille.
Kitukasvuisten puiden lomitse näkyi alas Viikunakeitaalle: Hennon vihreää kasvustoa hauraan oloisten kupolien sisällä, kupolien ympärillä vyöhyke kuivan näköistä ruskean vihertävää aavikon kasvustoa ja sitten silmänkantamattomiin hiekkaa, kiviä ja kalliota.
— Kuka keksi nimetä tuon paikan Viikunakeitaaksi? Looane kysäisi huvittuneena viitaten alas keitaalle.
— Miten niin? Tänne asti näkyy kaiken muun vihreän keskellä jopa monta komean viikunapuun alkua, Uzome naurahti, mutta jatkoi vaisummin:
— Aluksi kutsuimme tätä paikkaa Viikunalehdoksi. Käynnistimme projektin suunnittelun unelmoimalla kuukauden verran aavikon vehreyttämisestä. Sen jälkeen teimme unelmistamme animaatiovideon. Unelmassamme keksimme monia tapoja vehreyttää aavikkoa. Haaveilimme, että sopivasti sijoitellut keinokastellut keitaat muuttavat mikroilmastoa niin, että luonnolliset sateet palaavat laajoille alueille ja iso osa aavikkoa saadaan tuottamaan hedelmiä, pähkinöitä, viikunoita, – – . Videon henkeen sopi antaa paikan nimeksi Viikunalehto eikä esimerkiksi totuudenmukaisempi ”Tutkimusasema Kuivunut Järvi” . Viikunakeidas on aikoja sitten kuivuneen järven pohjaa.
— Aluksi 'Viikunalehto' kuvasti hyvin uskoamme projektimme suuremmoisuuteen, sitten se alkoi naurattaa, sitten se lakkasi naurattamasta ja aloimme kutsua paikkaa Viikunakeitaaksi. Ei sekään nimi koko totuutta paljasta, mutta 'keidas' sentään viittaa maisemaan, jossa aavikko on pääosassa.
— Vieläkin harrastamme utopistista unelmointia jaksaaksemme yli vastoinkäymisten: "Tämä oli viimeinen takaisku." "Läpimurto on ihan nurkan takana." "Tästä eteenpäin koemme vain mukavia yllätyksiä." Yleensä joku lisää: "Ihmehän tuo toki olisi."
— Älä kerro hetkeen mitään mielenkiintoista. Minun täytyy käydä pissillä, Looane sanoi Uzomelle ja lähti kävelemään sivummalle pensaikon taakse.
Sami asettui makuulle ja torkahti. Me muut hiljenimme katselemaan Viikunakeidasta ja sitä ympäröivää aavikkoa.
— Eikö tällä alueella kasvanut aiemmin sademetsää? tulin kysyneeksi.
— Kasvoi ja siksi monet ajattelevat, että riittäisi istuttaa sademetsän kasvien taimia ja kastella ne kasvun alkuun. He eivät ymmärrä, että kun ekosysteemi muljahtaa uuteen tilaan, ei sitä saa helposti palautettua ennalleen, Uzome vastasi kuin olisi tuohtunut kysymyksestäni. — Iso sademetsä ylläpitää itselleen sopivan ilmaston ja maaperän. Kun se aavikoitetaan, peli on menetetty. Sateet loppuvat ja tuuli vie hedelmällisen mullan, jota sademetsissä on alunperinkin tosi ohuelti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Uzome nousi teennäisen rivakasti seisomaan, viittasi usean kilometrin päässä olevaa seudun korkeinta huippua ja sanoi oudon käskevästi:
— Lähdetäänpä tuon seuraavan kukkulan laelle katsomaan, mitä olemme siellä saaneet aikaiseksi.
Miksi noin kireä? Tuntuiko kysymykseni arvostelulta? Teki mieli selittää, etten kysymykselläni tarkoittanut päivitellä vehreyttämisen hitautta, mutta tuntui, että yritys selitellä vain pahentaisi asiaa. Uzome on kiltti, ainakin yrittää olla, mutta en tiedä, millainen tyyppi hän oikeasti on, miten mahtaisi reagoida.
Epäilin, jaksaisinko edes suorinta tietä takaisin keitaalle. Nolotti voimien loppuminen, sisun puute ja sekin, etten rohjennut sanoa, miltä minusta tuntui. Tunsin olevani ihan yksin heikkouksineni, vaikka kukaan muukaan ei noussut ylös. Olimme kukin omalla tavallamme vaivautuneena hiljaa.
Uzome vilkaisi meitä epävarman oloisesti ja käänsi katseensa etäisyyteen. Uzome ei yleensäkään ole erityisen ilmeikäs, mutta tuolla hetkellä hän seisoi täysin ilmeettömänä ja poissaolevana. Näytti, kuin hämmentynyt hiljaisuutemme olisi kivettänyt hänet.
Juuri silloin Looane palasi pensaikosta:
— Mitä on tapahtunut? hän kysyi hämmästyneenä. — Onko teidät taiottu patsaiksi?
Hämmästyksestään huolimatta Looane sai kysymyksensä tuntumaan rakastavalta yhteishalaukselta.
Looanen kysymys sai Uzomen 'heräämään eloon':
— Yritin äsken olla vitsikäs, mutta … mutta sain aikaan hämmennyksen ja … ja hankalissa tilanteissa ajatukseni joskus pysähtyy, Uzome sai sanotuksi.
— Ei tullut mieleeni sinun yrittävän vitsailla. Vaikutat niin vakavamieliseltä, My-Linh sanoi. — Anteeksi.
Kun Uzome kysyi, ”Vaikutinko poissaolevalta?” me muutkin rohkenimme avata suumme:
— Jotenkin joo.
— Jonkin verran.
— Näytti, kuin olisit vetänyt pääsi yli ilmeettömyyshunnun, Vairea sanoi. — Sellaisen näkymättömyyshunnun, joka ei kätke kasvoja, mutta kuitenkin ilmeet.
Uzomen kasvoilla alkaa palata ilmeitä.
— Ilmeettömyyshuntu. Osuva kuvaus. Leiriä varten Damisi ja minä osallistuimme itsetuntemuskoulutukseen, jossa meitä videoitiin erilaisissa tilanteissa. Videoilta näin, kuinka ilmeetön ja etäinen minusta tulee, kun jännitys lamaannuttaa minut. Silloin olisi kiva vetää huntu pään yli.
— Miten he yrittivät kouluttaa sinua käyttäytymään luontevammin? Vairea kysyi.
— Luovuimme yrityksestä. Sanoivat, että itsensä muuttaminen on vaikeaa eikä varsinkaan ihmeitä juuri tapahdu. Neuvoivat suhtautumaan ymmärtäväisesti omiin ja toisten omituisuuksiin.
Uzome alkoi taas vaikuttaa omalta itseltään. Oikeastaan aiempaa luontevammalta.
— Kurssilla oli muuten osallistujia myös Yalawasta ja Tevarulta. Hauska yhteensattuma.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Puun varjo on vaeltanut sivuun Kealaa suojaamasta ja Keala havahtuu muisteluistaan sen verran, että siirtyy varjon etäisimpään laitaan.
Kukkulan laella koin tunteita järisyttävän oivalluksen itsestäni, mutta enää en kykene tunnetta tavoittamaan. Oivallusta en edes ehtinyt järjellä analysoida ennen sen haipumista. Jotenkin se kai liittyi itsensä hyväksymiseen tai kehittämiseen.
Ehkä se oli oivallus siitä, miten se, että oivaltaa toisesta ihmisestä jotain uutta, tuntuu muuttavan suhteen kokonaan.
Joskus ihminen kokee suuria oivalluksen tunteita ymmärtämättä miksi. Joskus suuria tunteita herättävät ahaa-elämykset ovat vain satunnaisia aivokemian huljahduksia. Toisiinsa kuulumattomat ajatukset ja tuntemukset törmäävät sattumalta ja purskauttavat välittäjäaineita ympäriinsä, mutta pian aivot huomaavat erehdyksensä ja järisyttävä oivalluksen tunne lässähtää ja 'oivallus' unohtuu.
Keala katselee hajamielisesti keitaan ylle levittäytyvää kupolia ja kupolin kasvuston aukoista pilkistävää ulkopuolista aavikkoa. Hiekka pöllyää, mutta hänen kitukasvustoksi luokittelemansa kasvit näyttävät kestävän hiekkapöllyn ja auringon paahteen. Ehkä kaikki vielä saadaan kuntoon. Ei maailmaa ennalleen saada, mutta ekosysteemi sen verran vakaaksi, että se alkaa pärjätä omillaan eikä tarvitse jatkuvaa tehohoitoa.
Mangopuun lehdet leyhyvät kupolin leppeässä tuulessa. Jälkiruoan ananas maistuu suussa. Keala huokaisee ja sulkee silmänsä. Leirikaverien pulina tuo mieleen kotipihan puron solinan kauniina kesäsunnuntaina. Uiminen ja syöminen aamupäivän retken päälle ovat tuoneet niin raukean olon, että ajatukset alkavat harhailla ja hajaantua.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Olen joutunut pienelle tasanteelle pelottavan korkean kallionjyrkänteen reunalle. Korkeimmatkaan sademetsän puut eivät ulotu edes puoliväliin jyrkännettä. Kallion juurella sademetsän keskellä näkyy järvi. Sademetsän latvustossa erottuu järveen kiemurteleva syvänne – kaiketi järveen laskevan joen uoma.
Istahdan tasaiselle kivelle ison pensaan varjoon ja korkean paikan kammoni hellittää. Ilma on kuumaa ja kosteaa, mutta tuulenvire haihduttaa hien ja vilvoittaa. Sademetsästä kantautuu kalliolle asti lintujen laulua ja apinoiden mekastusta. Järven suunnalta kuuluu rummutusta. Maisema näyttää lempeän ystävälliseltä. Maailman täyttää harmoninen rauha.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Olen kuin kivettynyt patsaaksi kalliolle. Edessäni on puoliympyrän muotoon asetettuja kiviä kuin katsomoksi. Kylänvanhimmat kiipeävät kysymään neuvoja minulta – kivijumalalta, joka en ymmärrä mistään mitään. He kumartavat ja istahtavat katsomon kiville. Kysyvät milloin kylvää tai milloin sopii metsästää ja kalastaa. Kysyvät ja hetken minua tuijotettuaan vastaavat itse, vaikka ovatkin tulkitsevinaan minun – eleettömän kivipatsaan – antamia merkkejä. Ehkä tuulen humina vaihteli sopivan enteellisesti.
Luonnonkansat tietävät miten elää sopusoinnussa luonnon kanssa, mutta haluavat uskoa jumalien ohjaavan heitä. Haluavatko vanhimmat muiden kyläläisten uskovan, että jumalat ohjaavat heitä vai onko päättäjän vastuu liian raskas kantaa? Mikä on minun vastuuni? Kaikkitietäväksi luultua hivelee ahdistavasti.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Isot telaketjutraktorit puskevat sademetsää kumoon ja tasoittavat tietä metsänviljelijöiden kuorma-autoille. Sademetsään ilmestyy laajoja hakkuuaukioita. Kylän ympärille ja järven rantaan jätetään sentään puolen kilometrin levyinen suojavyöhyke.
Hakkuuaukioilta alkaa nousta savupatsaita. Isot kuorma-autot ovat vieneet arvokkaimmat puut pois ja loput poltetaan. Tuhkanharmaille aukioille istutetaan suoriin riveihin outoja vieraan maan puita. Hakkuuaukioista isoimmalle nousee parakkikylä.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Järveen laskeva joki kuivui kokonaan kuukausi sitten ja järven vedenpinta on laskenut alemmas kuin koskaan kylän perimätiedon mukaan. Kalansaalis on vähentynyt eikä jäljellä olevilla sademetsän kaistaleilla elä mitään metsästettävää. Niistä löytyy vain vähän hedelmiä, juuria, pähkinöitä ja ehkä joitain syötäviä toukkia.
Kylänvanhimmat – ties monettako tapaamaani sukupolvea – kiipeävät taas luokseni kalliolle neuvonpitoon, mutta nyt he eivät osaa itse vastata kysymyksiinsä vaan tarvitsisivat oikeasti neuvojani. Heidän perinteinen viisautensa elämisestä luonnon kanssa sovussa ei enää riitä kun vastassa on telaketjutraktoreita.
Kylänvanhimmat poistuvat yhtä neuvottomina kuin tulivatkin.
— Mokomaa kivipatsasta olemme palvoneet, joukon nuorin mutisee.
Eivät sentään kaataneet minua. Muinoin pohjoisen luonnonkansat saattoivat rikkoa metsästyksen jumalansa, jos saalis jäi huonoksi.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Parakit on hylätty lahoamaan puupellon laitaan. Telaketjutraktorit ruostuvat rikkaruohojen keskellä. Kylän majojen katot vuotaa repsottavat. Kukaan ei ole niitä korjaamassa. Kylän laidalla on hautakumpuja. Aurinko paahtaa kolmen viimeiseksi jääneen kyläläisen luurankoja kylän aukiolla. Puhtaaksi kalutut luurangot eivät enää tarjoa syötävää edes muurahaisille.
Jokin riuduttaa puupeltojen puita. Sadekautena ne näyttävät kuin rivistöltä loppuun väsyneitä sotavankeja hoippumassa märissä univormujen riekaleissa. Kuivana kautena puut näyttävät kuin itselleen sopimattomaan ilmanalaan eksyneiltä, vatsataudin riuduttamilta turisteilta. Haluavatko puut, että vien ne kotiinsa? Miten muka? Minne? Ehkä ne pyytävätkin, että haen kirveen ja lopetan niiden kärsimykset? Jos niillä on syöpä? Tai matoja kuoren alla? En ymmärrä puiden harvenneen lehvästön havinaa.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Luonto on alkanut oikutella. Välillä on pitkään kuivaa, sitten sataa, usein rajusti. Vanhat viisaudet vuodenaikojen kulusta eivät enää päde. Kolme vuotta sitten kulkusirkat – näillä seuduin ennen tuntematon vitsaus – ahmivat ohi mennessään kaiken vihreän. Seuraavina vuosina kulkusirkat eivät palanneet, mutta aina kun luonto näytti alkavan toipua, ilmestyi joku uusi ennenkokematon vitsaus.
Sateet vähenivät vuosi vuodelta eikä kahteen vuoteen ole satanut lainkaan. Järvi on enää laakea syvänne, jossa tuuli nakertaa yksittäisiä ruskeaksi kulottuneen kasvuston saarekkeita. Puupellot ja sademetsä järven ympärillä ovat kuolleet. Kuolleista puista muutama jykevin sinnittelee vielä pystyssä. Joissakin harvoista pensaista on muutamia vihreitä lehtiä.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Kallion huipulla on aikaisempia vuosia kuumempi. Näyttää kuin autiomaata kallioni ympärillä peittäisi ohut kerros okranväristä hehkuvaa kaasua, josta kohoaa matalia kallionharjanteita. Lähempänä kalliota erotan hehkun seasta pilkistäviä rakennusten raunioita, kuivuneita puunrunkoja ja hylättyjen kulkuneuvojen romuja.
Maiseman täyttää rauhoittava ääni. Kuin dyyniä alas valuvan hiekan kohina, jonka kuulee, kun painaa korvan hiekkaan.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Väreilevän kuumuuden keskeltä horisontin takaa – meren suunnalta – luikertaa jokin paksu musta kohti kalliotani. Sen etupää on jo entisen järven painaumassa, mutta toinen pää ulottuu yhä horisontin taakse. Luikeron pään ympärille nousee isoja kupoleja, joiden sisus ja vähitellen myös ympäristö alkaa vihertää. Näyttää kuin sammalmättäiden päälle olisi puhallettu isojen saippuakuplien ryppäitä. Kuplista luikertaa eri suuntiin pieniä luikeroita, joiden ympärillä aavikko alkaa vihertää.
Kasvusto ei ole heleänvihreää keväistä oraspeltoa niin kuin kotilaaksossa vaan sitkeäkasvuista aavikon pensastoa. Piikikkään tuulensuojakasvuston reunamilla pöllyävä hiekka ja sitä taltuttamaan kasvatettu pensaikko näyttävän käyvän tasaväkistä kamppailua.
Ehkä jotkut pensaista ovatkin puuntaimia. Kauankohan taimen kestää kasvaa puuksi näissä oloissa? 15 vuotta? 50 vuotta? 100 vuotta? 200 vuotta? Kasvaako puu näissä oloissa?
Uzome istuu mangopuun varjossa ja katselee ympärillään rauhallisesti nukkuvia nuoria. Kealankin uni näyttää rauhoittuneen.
Jo viikko ennen heidän tuloaan aloin pelätä, etten osaa seurustella luontevasti heidän kanssaan. Varmaan siksi menin mäellä lukkoon. Onneksi he toipuivat nopeasti aiheuttamastani hämmennyksestä. Heille näyttää riittävän, että minunlaiseni ”vanha rouva” – kolme kertaa heistä vanhimman ikäinen – pyörii turhia konstailematta heidän porukoissaan. He eivät kummastele, etten aina ymmärrä heidän juttujaan, olen kömpelö heidän vesileikeissään enkä edes innostu niistä kaikista. Heitä ei hämää edes se, etten oikein osaa keskustella heidän kanssaan: ”Mitäpä sinä, aikaihminen, meidän jutuistamme voisitkaan ymmärtää” he sanovat.
Tyytyväinen hymy nousee Uzomen huulille kun hän katsoo kuumuudesta huolimatta kylki kyljessä nukkuvia Jahiria ja Nielekiä. Toistaiseksi olen kuullut heidän puhuvan vain tekniikasta ja luonnontieteistä. En tiedä, mistä keskenään supisevat. He vaikuttavat tyytyväisiltä oloonsa täällä – juuri muuta en tiedä heidän ajatuksistaan tai tuntemuksistaan. En edes muista, kumpi on Jahir, kumpi Nielek. Ehkä tuo tyttömäisemmän oloinen on Nielek. 'Nielek' kuulostaa enemmän tytöltä kuin 'Jahir'. Mutta miksi kuulostaa? Ehkä siksi, kun Jahir näyttää enemmän pojalta?
Keala nukkuu nurmikolla tyhjä lautanen vierellään. Toivottavasti aamupäiväinen patikointi aavikon kuumuudessa ei ollut hänelle – pohjoisen asukille – liian rankka. Muut ovat sentään ehtineet kantaa päivällisastiansa puutarhakeittiön tiskialtaaseen ennen nukahtamistaan. Jaksoipa osa heistä hetken rupatellakin keskenään. Iloisen tyytyväisen rupattelun kuuleminen teki minut onnelliseksi. Rentouduin. Taisinpa torkahtaakin.
Uzomen katse kiertää aukiota. Hikisiä ja pölyisiä työvaatteita lojuu hujan hajan nurmikolla. Kahdet vettä tippuvat työhaalarit on heitetty ison pensaan oksille kuivumaan.
Vielä eilen jokainen ohjaajatiimistä kävi pesuhuoneen pukukopissa tai pensaan takana pukemassa uimapuvun ylleen, mutta tänään aavikolta tultaessa Roni ja Thuan juoksivat lampeen pölyiset ja hikiset työvaatteet yllään. Looane pysähtyi hetkeksi rannalle, heitti sitten vaatteet yltään nurmikolle ja pulahti alasti lampeen. Vairea empi sekunnin ennen kuin seurasi Looanen päähänpistoa ja saman tien loput seurasivat perässä. Kokeilunhalusta? Osoittaakseen rohkeuttaan? Pelkästä mukavuudenhalusta?
Onko sillä väliä, ymmärränkö heidän aivoituksiaan?
Vain My-Linh ei pulahtanut lampeen vaan meni yksinään suihkukatokseen.
Pulikoinnin lomassa jotkut ohjaajista vilkuilivat minua uteliaan kysyvästi. Ehkä alasti uiminen ei ollut heille tuttua. Entä jos heidän kotikulttuurinsa tai vanhempansa eivät hyväksy moista? Vai odottivatko uteliaina, rohkenenko heidän seuraansa ja millaisessa asussa?
Tätä leiriä varten olin kaivanut vaatearkkuni pohjalta vanhan kauhtuneen ja venähtäneen uimapukuni, mutta leiriohjaajien esimerkin innoittamana pulahdin alasti heidän sekaansa. Minun kai pitäisi olla esimerkki nuorille, mutta millainen? Nyt tulin esimerkilläni antaneeksi hyväksynnän alasti uimiselle. Minä, joka eilen yritin puhua Looanea pukeutumaan säädyllisemmin.
Uzome vilkaisee mangopuun alla alasti nukkuvaa Looanea. Looane tulee Tevarulta, paratiisisaarilta Etelä-Meren keskeltä. Looanelle selvisi aivan sattumalta, että leirille on tuotava omat vaatteet. Ymmärrettyään hän lupasi ottaa mukaansa keitaan oloihin sopivia yhteisvaatteita Tevarulta.
Uzome puistelee päätään: Looanen haltiaviitaksi nimeämä haaleankeltainen tunikantapainen asu on levällään hänen vierellään. Eilen, kun Looane ilmaantui aamiaiselle yllään tuo harsomaisen ohut viitta, huomautin hänelle ettei se peitä kovin hyvin hänen alastomuuttaan.
Pelkäsin Looanen närkästyvän ja samalla minua ärsytti, että jouduin käsittelemään hankalaksi arvelemaani asiaa. Miten puuttua leiriohjaajien pukeutumiseen? Pitääkö minun todellakin? Mikseivät ne – he – voi pukeutua säädyllisesti ilman eri käskyä? Tai no, onhan tuo minun mielestäni jokseenkin riittävän säädyllistä, mutta mitä mieltä on muu ohjaajatiimi? Entä tulevat leiriläiset ja heidän vanhempansa? Vanhemmat voivat olla hankalia.
Looane heilautti viittansa helmaa ja vastasi huomautukseeni, että hänen mielestään haltiaviitta on oivallinen asu kuumassa ilmastossa. Se suojaa auringon poltteelta, mutta päästää kuitenkin auringonsäteitä iholle riittävästi D-vitamiinin tuottamiseen. Haltiaviitta on kevyt, mukavan väljä ja päästää tuulenhenkäykset kuivattamaan hikeä ja viilentämään vartaloa, Looane sanoi ja leyhäytti viitan väljää rintamusta.
Looanen vastaus ohitti kokonaan huoleni siitä, onko minun sopiva antaa nuorten kulkea ympäriinsä puolialastomina, mutta silti ärtymykseni haihtui: Tuntui, etten voi aikaani miellyttävämmin kuluttaa kuin keskustelemalla tämän ystävällisesti ilmehtivän hauskan tyypin kanssa haltiaviitan ominaisuuksista.
Sanoin, että teknisesti ottaen haltiaviitta varmaankin on oivallinen asu, mutta … Katsoin Looanea hitaasti päästä varpaisiin. Sen oli tarkoitus olla ankara repliikki vahvistettuna ankaralla eleellä, mutta olin niin hyvällä tuulella, että ankaruuteni taisi päästä sulamaan, koska Looane reagoi kuin olisin äidillisesti halannut häntä:
— Onko tämä tällainen äidillinen naisten kesken juttu? Aiotko varoittaa riippurinnoista? Ei kai näin pienet tarvitse tukea?
Pudistin päätäni, mutta hyvä tuuleni jatkui.
— Ahaa, sinua hämmentää se, että Sami vilkuilee minua, Looane jatkoi. — Sami taitaa luulla, etten ole huomannut mitään. Se tuntuu jännältä.
— Pelkään, että joidenkin teidän ohjaajien ja leiriläisten vanhemmat pitävät haltiaviittaasi säädyttömänä, mikäli saavat kuulla siitä, sain lopulta sanotuksi. — EcoCityläiset esimerkiksi. Ehkeivät Samin vanhemmat, mutta Roni ja Thuan tuntuvat tottuneen kotonaan tarkkoihin sääntöihin.
— Haluaisinkin oppia ymmärtämään miten säännöt toimivat. Meillä Tevarulla ei käytetä sääntöjä. Kukaan ei kuitenkaan jaksaisi lukea sääntöjen luetteloa saati ylläpitää sitä. Vai pysyvätkö säännöt samoina päivästä toiseen? Ihmisethän ovat eri päivinä eri tuulella.
— Joku voisi luulla, että teillä on kaikki sallittua.
— Meillä on mukavaa yhdessä. Höpötämme keskenämme niin paljon, että tiedämme, millä tuulella toiset ovat, mitä haluavat ja miten saada heidät iloisiksi. Minusta jutteleminen on mukavampaa kuin sääntöjen tankkaaminen. Menenkin heti juttelemaan Ronin ja Thuanin kanssa haltiaviitastani, Looane innostui.
— EcoCityssä ei ehkä ole totuttu juttelemaan sinun tavallasi, sanoin varovasti.
Looane vilkaisi minua ja sanoi:
— Vedit taas sen ilmeettömyyshunnun kasvoillesi. Minäkö vein hyvän tuulesi vai EcoCityn ajatteleminen?
— Mitä? Tulinko tunteettoman näköiseksi? Turhia taisin taas huolehtia. Mene kokeilemaan, miten juttelu Ronin ja Thuanin kanssa sujuu.
Eilisen muistelu saa Uzomen hyvällä tuulelle. Hän kellahtaa selälleen ja sulkee silmänsä. Tänä aamuna, kun Looane ilmaantui aamiaiselle haltiaviitassaan, kaikki nyökkäilivät hymyillen. Looane oli ilmeisesti ehtinyt puhua viitastaan kaikkien kanssa.
Vielä aamiasella Looanelle oli hauska kihara tukka, mutta uimasta noustuaan hän raastoi tukkaansa ja ähisi:
— Tästä pehkosta ei aavikon hiekka lähde, vaikka sitä miten huljuttaisi vedessä.
— Anna Ronin ajaa se pois, Nielek ehdotti.
Roni pitää trimmerillään oljenvaalean tukkansa säntillisesti viiden millin sängellä. Hätkähdin ajatusta, että Looanella olisi samanlainen tukka kuin Ronilla, mutta Looane innostui heti:
— Roni, kuulitko? Haluan samanlaisen tukan kuin sinulla.
— Onko tytön sopivaa olla kalju? Roni mutisi ja vilkaisi minua. Roni on jo monta kertaa ehtinyt olla eri mieltä kanssani, mutta silti hän jollain tapaa pitää minua leirin aikuisena vastuuhenkilönä ja siis ylimpänä päättäjänä.
Kohautin olkapäitäni. Ei tuntunut niin huolettomalta kuin olin toivonut. Kohautin uudestaan – meni paremmin – ja sanoin:
— Ketäpä tuo haittaisi. Tai päättäkää te. En halua olla tällä leirillä mikään diktaattori, tuomari tai muu totuusautomaatti. Tehtäväni on opastaa teitä miettimään yhdessä tällaisia juttuja. Jos Looanen kampaus on mielestänne yleisen järjestyksen kannalta tärkeä ja mielenkiintoinen juttu, voimme vaikka asettua piiriin keskustelemaan siitä. Aluksi jokainen …
— Ymmärsimme jo, Looane keskeytti minut. — Roni, hae trimmerisi.
En ollut osannut kuvitella Looanen ja Ronin edes koskettavan toisiaan. Mitä siitä seuraa, jos Roni alkaa säännöllisesti parturoida Looanen tukkaa?
Kaikki kerääntyivät Ronin ja Looanen ympärille seuraamaan Ronin työskentelyä:
— Tuosta riittäisi pesäainesta parvelle pikkulintuja.
— Sehän onkin aina näyttänyt linnunpesältä.
— Suotta pelkäsin, että Looanen kallo on ruman muotoinen.
— Se on kaunis. Aja ihan kaljuksi.
Jokainen yritti sanoa jotain vitsikästä, vaikka ainakin My-Linhiä ja Kealaa Looanen ulkonäön muutos näytti järkyttävän.
Uzomen muistelu katkeaa, kun hän kuulee jonkun heräilevän. Uzome nouse istumaan ja katselee ympärilleen.
My-Linh vääntäytyy istumaan, venyttelee, katselee ympärilleen ja huomaa alasti nukkuvan Looanen. My-Linh nousee ja käy peittelemässä Looanen tämän haltiaviitalla, kaljunkin.
Looane nostaa hetkeksi päätään My-Linhin peitellessä häntä, mutta jatkaa sitten uniaan. Uzome nostaa peukalonsa My-Linhille: ”Hyvä.”
My-Linh lähtee kävelemään kohti Uzomea.
My-Linh on selvästi treenannut vartaloaan, mutta harjoitellut enemmän voimaa kuin ketteryyttä. ”Sympaattinen löntystelijä” , Uzome hymähtää hyväntuulisesti, mutta katsahtaa heti ympärilleen. En kai puhunut ääneen? Ja onko sopivaa, että kommentoin edes hiljaa mielessäni kanssaihmisten fyysisiä ominaisuuksia tälla lailla?
My-Linhin lähestyessä Uzome huomaa jännittyvänsä. Ei paljoa, mutta itsetuntemusvalmennus on herkistänyt hänet tunnistamaan emootioitaan. Taas liskoaivoni tekivät minulle tepposet, Uzome päättelee. Saanko ilmeeni kuriin? Joissakin valmennuksessa otetuilla videoilla näytin vallan muulta kuin mitä olin kuvitellut ja tavoitellut.
Uzome muistelee valmentajien opetuksia: — Teillä on tuntemuksia ja ne näkyvät ilmeistänne, vaikka ette itse huomaisi mitään. Ihmisen liskoaivot – jäänne lajinkehityksen matelijavaiheesta – saa ihmisen kokemaan elämän yksilöiden välisenä eloonjäämistaisteluna. Laumassa elämisen myötä kehittyneet aivojen peilisolut taas saavat lähimmäisen kärsimykset ja nautinnot tuntumaan kuin omilta, mikä selittää ihmisen mieltymyksen Ubuntuun.
— ”Liskoaivojen ailahtelu” on hyvä tunnistaa, valmentajat sanoivat ja laittoivat meidät päiväksi elämään liskon elämää.
Valmentajat psyykkasivat meitä liskopäivään:
— Asetu lojumaan aurinkoon. Jokainen muu olio on joko saalis, saalistasi havitteleva lajitoveri tai sinun laisiasi liskoja syövä saalistaja. Mieti mihin liskon arjen tilanteeseen seuraavat elämänohjeet sopivat:
Pullistele, uhkaile, pakene, piiloudu, jähmety, tapa se, – –
Liskopäivänä ei aterioita katettu tarjolle tavalliseen tapaan, vaan ‘saalista’ ilmaantui yllättäviin paikkoihin pieninä annoksina. Aluksi makupalat asetettiin niin, että joku meistä saattoi napata 'saaliin' salaa muilta. Sitten 'saaliista' piti oppia kilpailemaan ja jos kursailimme, valmentajat nappasivat 'saaliin' itselleen. Janon, nälän ja ärtymyksen kasvaessa valmentajat saivat meidät kilpailemaan 'saaliista' toistemme kanssa.
Vain kolme Tevarulta tullutta kurssilaista jaksoivat uhmata valmentajia ja kärsivät koko aamupäivän janosta ja nälästä. Iltapäivällä hekin alkoivat saalistaa, mutta ovelasti yhtenä joukkueena. Iltapäivän aluksi he mässäilivät meidän muiden jäädessä ilman saalista, mutta päivällisaikaan mennessä he olivat yhdistäneet meidät kaikki valmentajia ovelammaksi ja vahvemmaksi joukkueeksi. Nautimme hyvän päivällisen.
Harjoituksen päätteeksi almentajat kyselivät, mitä ajatuksia ja tuntemuksia liskoelämä meissä herätti.
Mielestäni Yalawalaiset eläytyivät liskoiksi paremmin kuin Tevarulaiset. Ehkä Yalawalainen kanssakäymisen tapa vahvistaa liskoaivoja peilisolujen kustannuksella kun taas Tevarulla liskoaivot surkastuvat peilisolujen vahvistuessa. Ehkä magneettikuvissa voisi nähdä, miten kilpailutilanteessa joidenkin liskoaivot alkavat loistaa sateenkaaren väreissä ja peittävät pienet harmaat peilisolut näkyvistä, toisilla taas peilisolut ovat lisääntyneet ja puristaneet heidän liskoaivonsa niin olemattomiksi, etteivät he edes älyä olevansa mukana jossain kilpailussa.
Yalawalaiset keskenään kilpailevia – kiisteleviä – liskoja, tevarulaiset empaattisen yhteisöllisiä. Pelästyin moisen rasistisen ajatuksen löytymisestä minun – kunnon ihmisen – päästä niin, etten uskaltanut kertoa valmentajille mitään ajatuksistani.
My-Linh jää seisomaan reilun metrin päähän Uzomesta. My-Linh on aran oloinen, mutta hänen ilmeissään ja eleissään häivähtää jotain, mikä nostaa adrenaliinitasoani, Uzome huomaa. Mitä minun ilmeissäni ja eleissäni mahtaa häivähdellä? Olenko My-Linhille toinen lisko – uhka? Entä jos My-Linhin liskoaivot reagoivat ilmeisiini ja minun liskoaivoni taas vuorostaan …?
Uzome muistaa valmentajien sanoneen, että hymyn yrityskin aktivoi omia ja toisten peilisoluja.
— Hyvä että peittelit Looanen suojaan auringon poltteelta, Uzome kiittelee My-Linhiä hymyntapainen huulillaan.
— Enpä usko, että noin tumma iho palaa tällaisena päivänä, My-Linh sanoo ja vilkaisee ylös. — Onneksi hiekka ei pääse pölisemään tämän hassun kupolin alle.
Uzome kääntyy katsomaan ylös. Kasvihuoneen kupolin ulkopuolella hiekanpölyinen ilma sumentaa auringon oranssinkeltaiseksi läikäksi. Kirkasta taivasta ei ole näkynyt kuukauteen.
— Pahempaakin on ollut, Uzome huokaa ja jää tuijottamaan mangopuun himmeää varjoa. — Ja vielä pahempaa lienee tulossa.
Uzome kääntyy katsomaan My-Linhiä, muttei osaa lausua ääneen mitään mielessään pyörivistä epämääräisistä ajatuksista. My-Linh vilkaisee häntä ja alkaa tehdä lähtöä.
— Anteeksi, taisin vaipua omiin ajatuksiini, Uzome sanoo. — Olen kai elellyt näissä kupoleissa liian pitkään.
My-Linh asettuu istumaan Uzomen viereen, kääntää katseensa maahan ja kaiveltuaan hetken hiekkapohjaista nurmea varpaillaan sanoo:
— Peittelin Looanen, koska en ole oikein tottunut alastomuuteen. Vaikkei Looanen haltiaviitta alastomuuteen paljoakaan auta.
— Pojat vilkuilevat, My-Linh jatkaa kuin puolustellen.
— Pitäisikö meidän ottaa pukeutuminen yhteisesti puheeksi iltapalaverissa? Uzome kysyy.
— Ei minun takiani, My-Linh hätkähtää. — Totun kyllä. Olen tyytyväinen, että muut yleensä hyväksyvät minut joukkoonsa.
— Miten niin hyväksyvät? Uzome kysyy kuin todisteita vaatien.
My-Linh mulkaisee Uzomea, mutta keskittyy sitten nyppimään ruohoja maasta.
— Sinähän kuulut leiriin siinä kuin muutkin, Uzome sanoo pehmeän anteeksipyytävällä äänellä.
My-Linh on hetken hiljaa, mutta sanoo sitten, katse yhä maahan käännettynä:
— Kai minä ymmärrän kuuluvani leiriin, mutta silti tunnen itseni välillä pikkuisen kuin … kuin kuokkavieraaksi hienoissa juhlissa, My-Linh mutisee. — Huonosti pukeutuneeksi kuokkavieraaksi, joka ei tunne tapoja … Kuokkavieraaksi, jota siedetään säälistä, kunhan 'se' ymmärtää olla nöyrän kiitollinen. Välillä olen onnellinen, että saan olla tässä porukassa. Välillä minua suututtaa, kun tuntuu, että muut pitävät minua vähempiarvoisena, My-Linh haparoi.
— Ketkä tuntuvat pitävän sinua vähempiarvoisena? Millä lailla vähempiarvoisena? Uzome kyselee pehmeästi.
— En oikein tiedä. Ei kai kukaan. Kuvittelen vain, My-Linh mutisee olkiaan kohauttaen.
— Ehkä ymmärrän, mitä tarkoitat, Uzome sanoo. — Vertauksesi kuokkavieraasta on hieno.
— Luin sen eräästä kirjasta, My-Linh vastaa. — Voinko mennä uimaan?
— Mene vaan. Ujostuttiko sinua mennä uimaan äsken, kun muut olivat alasti lammessa?
— Minua nolottaa, että olen ainoa, joka ei osaa uida, My-Linh sanoo vaisusti.
— Muista voisi olla mukava opettaa sinua uimaan.
— Tuntuu mukavammalta opetella itse, My-Linh sanoo. — Jos päästän toiset liian lähelle, alan pelätä, että minusta paljastuu jotain outoa.
— Mitä outoa sinusta voisi paljastua? Luomia? Ihottumaa?
— Ääh, tarkoitin jotain oikeasti outoa. Ei kai mitään fyysistä … Jotain outoa käytöstä tai outoja ajatuksia … En tiedä. Ei aavistustakaan. Tai siis, se on sellainen selittämätön, käsittämätön aavistus … Taitaa minua jännittää fyysinenkin läheisyys … Ehkä paljastuu, että lähelläni ei jostain syystä ole mukava olla, My-Linh haparoi.
— Entä jos minä yrittäisin opettaa sinua uimaan, Uzome kysyy.
— Se ei olisi ihan niin paha. Sinun työhösi kuuluu tehdä epämiellyttäviäkin juttuja, My-Linh sanoo varovasti hymyillen.
My-Linh kelluu lammessa selällään Uzomen kannattelemana.
— Kuvittele, että minä olen Vairea, Uzome ehdottaa varovaisesti.
— Vairea on … hyvä uimari … muutenkin fiksu ja vahva. Pelottaa, että Vairea voisi jotenkin … saada minusta yliotteen, My-Linh tapailee tuntemuksiaan. — Suututtava ajatus.
Uzome ei keksi mitään tyhjänpäiväistä kummempaa repliikkiä. Sellaista, minkä oikeasti haluaisi sanoa ääneen. Ajatukset lyövät tyhjää. Taas. Ajatus pirstaloituu. Kuin tuuli veisi palapelin palat. He keskittyvät uimiseen.
— Osaathan sinä uida, Uzome sanoo, kun he nousevat lammesta. — Kanssasi on mukava jutella.
— Menen tiskaamaan astiat, My-Linh ilmoittaa.
Uzome katselee keittiökatokselle löntystävää My-Linhiä. " … Hylkää, ennen kuin kukaan ehtii taas hylätä …" Jotenkin noin valmennuksessa kuvattiin syrjityn ja hylätyn lapsen käytöstä.
My-Linh on sukulaisten Yalawalla kasvattama orpotyttö, jonka esivanhemmat olivat orjia. Välillä tuntuu kuin My-Linh olisi perinyt yhteisöltään jonkin kummallisen piilotajuisen hylkiöidentiteetin.
My-Linh vaikuttaa luottavan itseensä ja kykyihinsä: "Slummielämäni ei johdu huonommuudestani vaan syrjinnästä ja sorrosta", mutta silti näyttää kuin My-Linh ei uskaltaisikaan antautua tekemään muiden mukana, mitä sisimmässään haluaisi. Reippaan rohkea yksinäinen ratsastaja, joka ei tiedä – ei voi tietää – mikä saa hänet pitämään etäisyyttä muihin. Kuin yksi piilovaisto käskisi My-Linhiä tarttumaan tilaisuuteen mennä mukaan, mutta toinen varoittaisi: "Jos päästät toiset liian lähelle, saatat paljastua joksikin kummajaiseksi, jonka paikka sittenkin on slummissa – erossa normaaleista."
Eihän meistä kukaan ole 'normaali' – tunne itseään 'normaaliksi', mutta sitä syrjitty ja alistettu slummi-ihminen ei voi tietää, Uzome arvelee.
Vai lähtikö My-Linh tiskaamaan siksi, että viisitoista vuotta näiden kupolien sisällä on tehnyt minusta tylsää ja outoa seuraa? Vaivaannuttavaa jopa?
Aavikko Viikunakeitaan ympärillä on niin ankeaa, ettei edes kupolien ulkopuolella tule käytyä kuin välttämättömät työt tekemässä. Pitäisikö minun ottaa lomaa ja käydä jossain aivan muualla? Mutta en halua lähteä minnekään. Keitaan vehreyttäminen on mielenkiintoista ja siihen on mukavan rauhoittava keskittyä. Ehkä olen vähän erakoitunut ... Löytänyt paikkani elämässä?
Damisi valittiin kaverikseni valmentamaan leiriohjaajia, koska hän omalla omituisella tavallaan täydentää minua. Häntä olisi tarvittu alusta saakka. Kun Damisi ilmoitti myöhästymisestään, hän lupasi toimia valmentajana etäläsnä-yhteyden kautta, mutta eihän sellainen vastaa aitoa läsnäoloa. Damisi oli jo varannut videoyhteyden voidakseen etäretkeillä kansamme tänään, mutta hän olisi seurannut meidän aamuista retkeilyämme ilmalaivan salongista iltateetään lipittäen. Ei hän olisi tuntenut, miltä meistä tuntui lähteä liikkeelle aamun hämärässä viileydessä tai miltä tuntui patikoida aavikolla auringon alkaessa paahtaa. Hiekan pöllyämisen hän olisi nähnyt sähvelinsä ruudulta, tuulen suhinan ehkä kuullut, muttei olisi silti kokenut, miltä tuntui palata väsyneenä, janoisena, nälkäisenä, pölyisenä ja hikisenä takaisin keitaan kupolien suojiin eikä hän siksi olisi ymmärtänyt, mitä leiriohjaajat puhuivat lounaalla aamupäivän kokemuksistaan. Katkonainen etäyhteys Damisiin olisi ehkä tärvellyt retkemme intiimin tunnelman.
My-Linh katsahtaa nukkuvia kavereitaan. Uzomekin on nukahtanut. My-Linh päättää jättää loput tiskit muille – levänneille.
Vairean viereen nukahtanut Keala alkaa vääntelehtiä kuin olisi suohon vajoamassa. My-Linh lähtee rauhoittelemaan Kealaa ja varjelemaan Vairean unta. Pienellä taputtelulla Keala rauhoittuu jatkamaan uniaan.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Aavikon ylle ilmestyy ilmalaiva, joka pursottaa valkoista vaahtoa keitaalla luikertelevien putkien päälle. Vaahto leviää putkien ympärille leveiksi vanoiksi. Vain sieltä täältä vaahtovanojen välistä pilkistää aavikkoa … Näyttää kuin aavikolle olisi levitetty paksun pehmeä reiällinen huopa.
Aurinko nousee, …, aurinko laskee. Aurinko nousee, …, aurinko laskee. Tuulee. Tuuli ei tartu vaahtoon. Tuulen kuljettama hiekka takertuu pieneksi dyyniksi vaahtokentän laitaan. Täällä ylhäällä tuuli taputtelee minua lämpimän ystävällisesti.
Vaahdon seasta alkaa nousta pieniä taimia. Vähitellen kauniin vihreä kasvusto leviää peittämään vaahtomaton reiätkin. Matalan aluskasvillisuuden seasta alkaa nousta pensaiden ja puiden taimia. Aavikkoa ennen vaahdotusta rumentaneet kuolleet puut ja muut tuhon jäljet peittyvät vihreän maton alle. Vain isoimmat jätteet – kuten puoliksi romahtaneiden rakennusten rauniot – erottuvat kasvuston alta kuin kauniisti hoidetut hautakummut. Kuukausi kuukaudelta kasvusto leviää, maisema vihertyy kauniisti ja tänne kallion laelle asti leviää raikkaan kosteaa ja happipitoista ilmaa.
Kasvihuoneiden ympärille levittäytyy puuvaltainen monimuotoviljelys, puut ja pensaat kukkivat, pienillä aukeilla on kauniita ruohovartisia kukkia ja joitain varpumaisia marjakasveja. Kauniin värisiä perhosia ja ahkeria mehiläisiä lentelee kukasta kukkaan. Puissa on pähkinöitä ja hedelmiä. Puiden varjossa kasvaa papuja ja muita hyötykasveja.
Aavikolle kauas vehreyden ulottumattomiin on johdettu putkilinja ja sen päähän rakennettu uusi kuplaryväs. Siitä alkaa valua vihreänruskeaa rähmää, jonka seassa lilluu ilkeännäköisiä lonkeroita heiluttavia ötököitä. Mutaatio? Geenivirhe?
Kuplaryppääseen vievään putkeen tökätään elefantin kokoinen ruiskullinen punaista nestettä. Kuplien sisus alkaa mustua. Seuraavana päivänä putki litistetään umpeen. Mustunut rähmä alkaa kuivua, mutta ennen kuin se ehtii levittää pölyään terveiden kuplien päälle, ilmalaiva sumuttaa sen ylle tahmeaa hyytelöä. Tuulen pöllyttämä hiekka tarttuu hyytelöön ja peittää mustuneet kuplat kauniisti.
Joukko kameleita ilmaantuu vehreän viljelyksen laitaan. Kameleita? Hienoa, etteivät olekaan kuolleet sukupuuttoon.
Vai onko sittenkään hienoa? Tuulensuojakasvit keitaan ulkoreunalla ovat liian piikikkäitä kameleille, mutta melkein kaikki muut kasvit näyttävät niille kelpaavan.
Muutaman minuutin kasveja mutusteltuaan kamelit alkavat kuitenkin vapista ja hoippuvat pakoon aavikolle. Yhden kamelin ajatuskuplassa punasiniruudulliset lentävät elefantit hätyyttelevät sitä pois houkuttelevan vehreältä laitumelta. Pahasti horjuvan kamelin ajatuskuplassa se hoippuu hyllyvällä ruoholautalla, jonka alla hurjannäköiset pedot vaanivat.
Kamelin viereen livahtaa ylpeä pieni geeni ja esittelee omistajan elkein monimutkaista kemiallista kaavaa, jonka alla lukee: "Suojapelote. t. Hallusino-geeni."
Kasvimaa säästyi, mutta miten kamelien käy? Niillä on selvästi paha olo.
Vairea herää Kealan valitukseen juuri kun My-Linh on kumartumassa rauhoittamaan Kealaa:
— Mitä ihmettä? Vairea kysyy unenpöpperöisenä.
— Keala taitaa nähdä pahaa unta.
— Millainen uni saa noin levottomaksi? Vairea ihmettelee. — Herätetään se. Ihminen muistaa unen, mitä näkee herätessään.
My-Linh tiputtelee juomapullostaan vettä Kealan otsalle, nenälle, poskille ja kaulalle.
— Liian vähän, Vairea toteaa, hakea kipaisee täyden vesikannun puutarhakeittiön pöydältä ja tyhjentää hulauttaa sen Kealan kasvoille.
Keala ponnahtaa istumaan, pärskii, pyyhkii kämmenellään kasvojaan ja katselee pöllämystyneenä ympärilleen.
— Mitä unta näit? Vairea kysyy.
— Untako? Minähän olen oikeasti märkä. Vai enkö ole oikeasti hereillä? Minulla on ihan sekava olo. Unessani puhuvia sairaita puita polttouhrattiin hurjille jumalille, ruudulliset vartijaelefantit lentelivät hätyyttelemässä ilkeitä kameleita kasvimaaltani, … Oksettaa.
— Uzome, miten auringonpistosta hoidetaan, Vairea huutaa.
Uzome herää ja nostaa päätään: — Mitä?
— Kealalla taitaa olla auringonpistos.
— Potilas varjoon, märkä hattu tai huivi päähän, hakekaa juotavaksi sitä suola-sokeri-litkua keittiön jääkaapista. Jos potilas on kovin kuuma, käyttäkää lammessa jäähtymässä, Uzome huutaa ja lähtee tulemaan avuksi.
— Muistitko juoda tarpeeksi aamupäivän retkellämme? Uzome kyselee mangopuun varjossa lepäilevältä Kealalta. — Kuuma kuiva tuuli voi olla petollista pohjoisen ilmastoon tottuneelle ja aavikolla on niin monesta muustakin syystä hankala olla, että nestehukka voi jäädä huomaamatta.
— Takaisin tullessa, kun olimme päässeet alas kukkulalta, juomaveteni tuntui liian lämpimältä ja maistui niin pahalta, että kaadoin loput jollekin kaktuksentapaiselle, joka näytti kärsivän kuivuudesta enemmän kuin minä, Keala muistelee.
— Jos olisit juonut kaiken, voisit nyt paremmin. Pidit kai naamaria ja hellehattua päässäsi koko ajan?
— Kotimatkalla kuivattelin päätäni. Hattu taisi unohtua repun sivutaskuun.
— Olet ehkä sekä kuivunut, että saanut auringonpistoksen, Uzome arvelee. — Oletteko muut kunnossa? Hyvä. Pyytäkää kaikki piiriin tänne viikunapuun varjoon tuulettamaan ajatuksianne leirisuunnitelmasta.
Uzome antaa katseensa kiertää piirin ympäri: — Piirissä istumisessa on oma taikansa. Kaikki paikat ovat samanarvoisia eikä välillämme ole mitään esteitä.
Istuminen pyörryttää ja oksettaa, Keala huomaa ja asettuu makuulle.
— Voit mennä sänkyyn, Uzome sanoo Kealalle.
— Näin on hyvä. Haluan kuulla, mitä puhutte.
Roni ja Thuan kuulostavat pitävän itsestäänselvyytenä, että joidenkin ihmisten kuuluu neuvoa, ohjata ja motivoida muita. Thuan on jopa piirtänyt – ohjeideni mukaan, Roni huomauttaa – leiristä organisaatiokaavion, jossa meistä jokaisella on tarkkaan määrätyt vastuut ja valtuudet. Nostan päätäni nähdäkseni kaavion. Alkaa huimata. Olkoon.
Kotilaaksossa tuollainen ei onnistuisi. Meillä jokainen haluaa olla herra omalla maallaan. Jokainen haluaa päättää itse omista asioistaan, vaikka useimmiten päättää samoin kuin naapuritkin.
Vairea kuuluu sanovan, ettei ymmärrä, mitä hänellä kirjatut vastuut ja valtuudet tarkoittavat. — Vielä huonommin ymmärrän, miten nämä liittyvät leirin vetämiseen, Vairean ääni jatkaa.
Looane kuuluu selittävän, miten Tevarulla ajatellaan, että terveellä ihmisellä on luontainen luomisen halu ja tekemisen tarve ja että porukka muotoutuu tehtävän mukaan samalla lailla kuin sula metalli täyttää muotin ilman sen kummempaa ohjaamista ja organisointia. Porukka reagoi yllättäviin tilanteisiin, jopa ennakoi niitä, toisin kuin jossain kammiossa etukäteen laadittu suunnitelma.
Ehkä Tevarulla. Ehkä tevarulaiset estottomalla höpötyksellään sulauttavat ajatuksensa yhteiseksi ymmärrykseksi ja tahtotilaksi. Parhaan kaverin kanssa asioista on helppo sopia ja yhteistyö toimii. Ehkä Tevarulla kaikki ovat parhaita kavereita kaikkien kanssa. Uuuuh. Pitää yrittää ajatella ilman, että pää heiluu.
— Joskus voisi olla mielenkiintoista ja rentouttavaa olla vaan ja tehdä mitä joku johtaja käskee miettimättä syitä ja seurauksia, Looane kuuluu aprikoivan. — Ehkä jokaisen leiriläisen olisi vuorollaan hyvä johtaa leiriä muutaman päivän ajan niin, että muut voisivat kokea ajattelemattomuuden vapauden.
My-Linh kysyy Uzomelta, pitäisikö meidän Uzomen mielestä sopia, kuka ketäkin johtaa.
Miksi My-Linh, joka aina kapinoi määräilyä ja auktoriteetteja vastaan, kysyi eikä täräyttänyt suoraan, ettei täällä mitään pomoja tarvita? Hakeeko My-Linh tukea Uzomelta vai kyseleekö muuten vaan, uteliaisuudesta. Uzomella voi olla mielenkiintoisen outoja ajatuksia.
Uzome alkaa selittää. Jaksanko kuunnella? Pakko jaksaa, koska oksennan, jos lähden liikkeelle.
— Minun pitäisi osata auttaa teitä löytämään omat sisimmät ajatuksenne. Minun pitäisi osata luoda ilmapiiri, jossa jokainen rohkenee vapaasti kertoa keskeneräisistäkin ajatuksistaan, ilmapiiri, jossa kukaan ei nolostele, häpeile eikä ujostele mitään puheenaiheita.
— Mutta onko Ronin ja Thuanin ehdotus mielestäsi hyvä? Kuulostipa My-Linh jännittyneeltä.
— Miettikää itse. Yhdessä. Miltä ehdotus tuntuu? Mitä hyvää näette siinä? Entä huonoa? Miten muuten leirin voisi järjestää? Voisitte vaikka roolipelaamalla kokeilla, miten mikin ehdotus toimisi. Miltä tuntuisi?
Uzome on kiltti ja oikeassa eikä tunnu pelottavalta, mutta tuskin silti osaisin vapautua spontaaniin roolipeliin hänen ohjauksessaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Vairea ilmoittaa olonsa olevan turvallinen joskaan ei sillä lailla riehakkaan epämuodollinen, että tekisi mieli ihan hulluja puhua tai ruveta leikkimään johtajaa roolipelissä. Ellei Vairea, sitten ei kukaan muukaan.
Heikottaa. Hörppään mehua, mutta se alkaa oksettaa. En jaksa puhua. Nyt tuntuisi hyvältä, jos meillä olisi kunnon johtaja, joka sanoisi, ettemme tarvitse Ronin ideoimaa organisaatiokaaviota. Toisaalta Roni organisaatiokaavioineen lienee halukkain johtajaksi. En sittenkään halua vahvaa johtajaa. Mahassa kiertää ikävästi. Täytyy olla ihan paikallaan.
Jahir ja Nielek ehdottavat, että leiriläisiä pitäisi muistuttaa biosfäärin tehohoidon ja globaalin luonnonvarojen hallinnan haasteista. Nukahdinko välillä, vai jätettiinkö johtajuudesta ja organisaatiokaaviosta keskustelu sikseen?
Jahirin ja Nielekin ehdotus kuulostaa tärkeältä, mutta he pohtivat niin perusteellisesti moiseen teemaan perehtymisen riskejä ja haasteita, että alkaa epäilyttää, voiko heidän ideoistaan tulla mitään valmista.
Riemastunut huudahdus Looanen äänellä: — Vanhat tarinat! Minulla on syntymässä ajatus. Mieleeni tuli vanha Tevarulainen tarina. Myyttinen tarina. Eivätkö mytologiat kerro jotain heimon arvoista ja ajattelusta? Voisimme kertoa toisillemme heimojemme myyttisiä tarinoita.
Entä Jahirin ja Nielekin ehdotus? Kyllä vai ei? Tämä palaveri ei tule tuottamaan mitään valmista. Ajatusten tuulettelun tosin taisimme sopia palaverin tarkoitukseksi: ”Tehdään päätökset vasta kun meillä on monipuolinen ymmärrys siitä, mistä on järkevä jotain päättää.” Kuulosti hyvältä, mutta nyt en jaksa, ei tunnu siltä, että ymmärrykseni kasvaisi. Haluaisin palaverin loppuvan selkeisiin päätöksiin, että pääsisin lepäämään. Oikeasti lepäämään. Makoilen silmät kiinni, mutta ajatus ei lepää. Auki jääneet kysymykset pyörivät päässä raskaana sykkyränä. Väsynyt mieli ei osaa levätä. Virkeä mieli ei lepoa kaipaa.
Roni torjuu Looanen ehdotuksen mytologioihin tutustumisesta sanomalla, että hänestä vanhojen satujen lueskelu kuulostaa tylsältä.
Vairea huomauttaa, että hänen mielestään uusia ajatuksia ei pitäisi tyrmätä samana päivänä kuin ne esitetään: Ennen kitkemistä ajatuksen taimi pitää hoivata niin isoksi, että varmasti näkee, onko se rikkaruoho vai hyötykasvi.
Vairea kuulostaa niin opettavaiselta, että vääntäydyn vilkaisemaan, heristääkö hän etusormeaan Ronille. Ei heristä. Alkaa pyörryttää. Mahassa kiertää. Makuulle. Ei auta. Pitää odottaa liikkumatta. Helpottaa. Ehkä.
— Voisiko mytologioista kehittää leirille draamaleikkejä? kuuluu Samin varovaisella äänellä. — Eläytymällä eri heimojen mytologioiden maailmaan leiriläiset voisivat oppia jotain eri kulttuureista.
— Voisimmeko jossain draamaleikissä elää ihanneyhteisössä, jossa kaikki tekisivät onnellisina pyyteetöntä työtä yhteiseksi hyväksi. Mytologioihin tutustumisen lisäksi.
Olin jo ehtinyt luokitella My-Linhin kyyniseksi kaikkea äitelää pilkkaavaksi inhorealistiksi, mutta nyt My-Linh kuulostaa aidosti liikuttuneelta ajatuksestaan leikkiä lintukotoa. Pakko nähdä My-Linh, vaikka jo ajatus pään nostamisesta oksettaa. Looane on ottanut My-Linhin käden omaansa. My-Linh ei katso Looaneen, mutta puristaa Looanen kättä.
Lasken pääni alas ja käännyn kyljelleni. Tästä voin oksentaa päätäni kääntämättä.
Roni vakuuttaa EcoCityn melkein jo elvyttäneen Teollisen Kukoistuksen Kauden onnellisen elämäntavan, joten he voisivat neuvoa leiriläisiä, miten tulla onnellisiksi.
— Meidän ohjaajien tehtävä ei ole tyrkyttää leiriläisille elämänohjeitamme eikä muitakaan viisauksiamme vaan ainoastaan tarvittaessa auttaa heitä oppimaan ja päättämään, mitä haluavat oppia.
Uzome aloitti tiukalla äänellä, mutta kuulosti, kuin olisi kesken repliikkinsä säikähtänyt jyrkkyyttään ja jatkoi vaisusti: — Eikä minunkaan pitäisi tällä lailla tyrmätä ehdotuksianne.
— Hyppelemme päämäärättömästi asiasta toiseen. Tai eihän nämä edes ole asioita. Tällä tavalla emme ikinä saa mistään kunnon päätöstä aikaan. Ronin töykeä ääni.
Vääntäydyn varovasti istumaan. Pakko nähdä kaikkien ilmeet.
— Minun mielestäni keskustelumme kuulostaa epämukavan kiivaalta, Looane sanoo varovasti. Aistin adrenaliinia. — Voimmeko sopia, että kun alkaa hermostuttaa, pysähdymme keskustelemaan hermostuksen syystä?
— Minä en huomannut mitään erityistä, Roni sanoo.
— Looane, mielenkiintoista, että juuri sinä sanot noin, My-Linh huomauttaa. — Sinähän et koskaan näytä vihaiselta, pelokkaalta tai ärtyneeltä. Ettekö te tevarulaiset eritä lainkaan adrenaliinia?
— Adrenaliinista tulee hieno olo ja joskus siitä on hyötyä, mutta koska adrenaliinihöyryissä porukka ei kykene keskustelemaan järkevästi, välttelemme sen erittämistä, Looane vastaa.
— Ihminen erittää adrenaliinia automaattisesti tilanteen mukaan, Roni ilmoittaa.
— Siksi välttelemme sellaisten tilanteiden luomista, joissa alkaisimme erittää adrenaliinia, Looane sanoo ystävällisesti.
— Adrenaliini terästää ajattelua, lisää voimia ja puuduttaa kivut. Siitä on hyötyä tiukan paikan tullen, esimerkiksi tiukassa väittelyssä, Thuan sanoo.
— Ihminen erittää adrenaliinia, jos on oppinut suhtautumaan lähimmäisiinsä kuin sapelihammastiikereihin, Vairea sanoo.
Sami suoristaa selkänsä ja nostaa varovasti kätensä saadakseen puheenvuoron:
— Sapelihammastiikeri ja luolamies on …
— Ethän puhu hirveän pitkästi, My-Linh pyytää.
— Samin jutut ovat ihan hyviä, Looane kannustaa. — Pitkiä tosin.
— Tämä on ihan lyhyt opettavainen tarina, Sami lupaa. — Evoluutio opetti luolamiehen erittämään adrenaliinia, jos tämä edes aavisteli sapelihammastiikerin olevan lähistöllä. Sapelihammastiikerin karjaistessa adrenaliinia syöksähti luolamiehen verenkiertoon ja hänen normaali ajatustoimintansa pysähtyi, huomiokyky kapeutui ja ajatuksensa keskittyivät pakenemiseen, Sami kuvailee.
My-Linh kääntyy Thuania kohti, näyttää tälle kynsiään ja karjaisee vihaisen näköisenä. Thuan nostaa vaistomaisesti kätensä kasvojensa suojaksi.
— Anteeksi, My-Linh sanoo nolona. — Hölmö päähänpisto.
— Kaikilla ihmisillä on luolaihmisen aivot ja luolaihmisen vaistot, Thuan toteaa. — Tosiasiat on pakko hyväksyä ja elää niiden mukaan. "Ihminen on ihmiselle susi".
— Susi on selviytynyt lajina, koska se pyydystää sopuisasti laumana, Jahir huomauttaa.
— Voisimmeko palata asiaan? Roni huokaa.
— Mikähän se mahtaisi olla? Jahir kysyy lakonisesti.
Looane vilkaisee ensin Jahiria ja sitten Ronia. Noiden kahden vuorovaikutuksessa on jotain, mitä en ymmärrä.
— Adrenaliini lisäsi luolamiehen voiman ja hyvinvoinnin tunnetta, Sami jatkaa. — Ellei lamannut miestä kokonaan, hän lisää Thuania vilkaisten. — Luolamiehen mieli otti vastaan aistimuksista vain pakenemisen kannalta olennaisimmat. Ajattelun kapeutuessa maailma alkoi näyttää yksinkertaisemmalta, mikä helpotti päätöksentekoa ja lisäsi itseluottamusta. Sapelihammastiikerin hyökätessä realistinen ja kokonaisvaltainen arvio tilanteesta olisi lamaannuttanut. Adrenaliini lamaannuttaa myös luovuuden ja monimutkaiset tunteet, koska liika luovuus tuottaisi liikaa vaihtoehtoja pähkäiltäväksi eikä hätätilassa tunteistakaan tarvita kuin pelko.
Sami vetää henkeä ja jatkaa:
— Samalla lailla tiukassa väittelyssä kaverista tulee vastapuoli, uhkaava sapelihammastiikeri. Adrenaliini lisää itseluottamusta, ajattelu kapeutuu, tietoisuuteen pääsevät vain vahvimmat omaa väitettä tukevat seikat ja turvaudumme meille tuttuihin kaavamaisiin yksinkertaistuksiin. Tilanne näyttää tavallista selkeämmältä, luottamus omaan ajatteluun vahvistuu ja päätöksenteko helpottuu. Varmuus tuntuu mukavalta. Vakuutumme niin omasta totuudestamme, ettemme tule kuunnelleeksi vastapuolta vaan pidämme hänen argumenttejaan tyhmänä höpötyksenä tai vihamielisenä vääristelynä. Koko kiista tuntuu johtuvan siitä, että vastapuoli ei suostu tajuamaan kerta kaikkiaan mitään. Adrenaliinin vaikutuksen alaisena ei tule mieleen epäilys: Entä jos olenkin väärässä ja tuo toinen oikeassa. Entä jos olemme molemmat väärässä?
— Samoin muuten käy yhteisöille, Sami vielä lisää. — Hyvinä aikoina ollaan vapaamielisiä, jokaisen annetaan vapaasti kokeilla kaikkea uutta, ollaan kaikkien kavereita ja hylätään isiltä opitut "vanhan hyvän ajan" viisaudet. Tiukkoina aikoina tullaan konservatiiveiksi ja vainoharhaisiksi, eristäydytään vieraista, vaaditaan yhdenmukaisuutta ja yritetään paeta lapsuuden mukavien muistikuvien maailmaan.
— Kun oma henki on panoksena, pelätään kokeilla – edes ajatella – mitään uutta, vaikka ehkä juuri vanhat viisaudet ja totutut toimintatavat ovat viemässä perikatoon. Ehkä juuri uudet ajatukset pelastaisivat.
— Keala, miten voit, Uzome kysäisee.
— Minäkö? … Voinhan minä … olen ihan hereillä … Jaksan jopa kuunnella … Kuulostaa mielenkiintoiselta … vaikken ymmärrä, miten sapelihammastiikerit liittyvät leiriimme.
— Sapelihammastiikerit ovat koulineet vaistomme sanomaan, että tiukassa tilanteessa ei ole aikaa jahkailla – pitää toimia ripeästi, Thuan sanoo. — Evoluutio karsi ne, jotka sapelihammastiikerin hyökätessä ja muiden paetessa jäivät miettiä seisoskelemaan: "Kuinka vaarallinen se oikeasti mahtaa olla? Hyökätä vai paeta? Puuhun vai järveen?"
— Jahkailu ei todellakaan ole koskaan hyväksi, mutta evoluution kehittämien vaistojen varassa emme selviä nykymaailman ongelmista. Päinvastoin, luolamiehen vaistomme vievät meidät harhaan, koska vaistomme ja intuitiomme ovat kehittyneet menneessä maailmassa, ei tulevaisuudessa. Nykyongelmien ratkaiseminen vaati perusteellista pohdintaa ja vuoropuhelua – sinnikästä intuitiomme haastamista. Sitä pidempään, mitä jäykemmin intuitiomme haraa vastaan.
— Eikä sapelihammastiikeriä pakoon säntääminen edes ollut mikään harkittu päätös vaan vaistonvarainen reaktio, jota ei rohjettu analysoida, Sami huomauttaa. — Kun kaikki säntäsivät pakoon, peto poimi satunnaisesti vain yhden ateriakseen, mutta hengissä selvinneet uskoivat pelastuneensa siksi, että pakenivat nokkelammin kuin syödyksi tullut.
— Analysointi ja voivottelu ei olisi tuonut kaveria takaisin, Roni huomautti. — Parempi oli unohtaa menneet ja katsoa optimistisesti tulevaisuuteen.
— Joku ‘pessimistinen’ heimo kuitenkin analysoi mennyttä ja kehitti iltanuotiolla ajatuksen puolustautumisesta, Sami hymähtää:
”Entä jos meillä kaikilla olisi keihäät ja käytäisiin porukalla pedon kimppuun? Mikä olisi nokkelin tapa hyökätä? Sokaistaisiin ja säikäytettäisiin se soihduilla? Tökittäisiin terävillä kepeillä joka puolelta?"
— Minusta tuntuu, että yksi ja toinen on alkanut erittää adrenaliinia, Looane sanoo.
— Siksikö aloin tuntea itseni vahvaksi ja viisaksi? Ajatus uhkaavan pedon nujertamisesta väkivalloin tuntuu hyvältä, Sami sanoo.
Muutaman ensimmäisen yön ohjaajatiimi nukkui keskusaukion isossa katoksessa, mutta sitten kaikki alkoivat haeskella jännittävämpiä nukkumapaikkoja. Roni, Thuan ja Sami siirtyivät nukkumaan läheiselle sivukeitaalle.
Uzome sanoi uzomemaisen vaivautuneesti, että jokainen saa toki valita nukkumapaikkansa ja -seuransa, mutta hän uskoo yhdessä nukkumisen tuottavan erityisen yhteisyyden kokemuksen. Uzome näytti yrittävän muotoilla vielä jotain sanottavaa, mutta muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen Vairea ehdotti, että joka toinen viikko nukuttaisiin kaikki yhdessä ja joka toinen viikko vaihtelevasti kuka missäkin.
— Ajattelin että, … Mutta käyhän se noinkin, Uzome nyökkäsi.
Ilta on lämmin ja ilma tyyni ja pölytön. Looane ja Keala ovat päättäneet nukkua yönsä aavikolla tähtitaivaan alla. Luonnon hiljaisuudessa.
— Onpa teknisen näköinen laite, Looane hämmästelee Kealan Uzomelta lainaamaa kokoontaitettavaa makuulaveria.
— Se ei pelkästään näytä vaan myös on tekninen laite. Uzome on rakentanut sen itselleen, Keala selittää. — Siitä saa kätevästi teltan, jos hiekka alkaa pölistä. Se antaa käärmeille ja skorpioneille sähköiskun, jos ne yrittävät kiivetä ylös sen jalkoja. Uzome tykkää teknisistä laitteista.
— Tai steriili kupolielämä on saanut hänet pelkäämään tavallista luontoa pöpöineen ja ötököineen. Ei tosin näytä siltä, että täällä olisi mitään elämää, Looane sanoo. — Paljaalla hiekalla nukkuminen tuntuisi autenttisemmalta.
— Eipä kai täällä ole ainakaan mitään vaarallisia eläimiä, Keala myöntelee arasti ja potkaisee pientä hiekkakumpua, josta pilkistää muutama piikkilehtinen kasvi.
— Mitä nyt hiekassa piileksii tuollaisia vikkeliä pikkuötököitä, Keala sanoo ja vetäisee jalkansa turvaan.
— Ehkä laverilla nukkuminen sittenkin tuntuu riittävän autenttiselta, Looane peruu ehdotuksensa. — Ehkä Uzome on tiennyt mitä tekee makuualustaa rakentaessaan. Löytyyköhän täältä siistiä leiripaikkaa?
Aavikko keitaan ympärillä on ruma ja vihamielinen. Tämä ei ole tuhansia vuosia vanhaa kuvauksellista hiekka-aavikkoa vaan entistä sademetsää ja puuviljelmää, jonka viimeiset puut ja pensaat kuolivat muutama sata vuotta sitten.
Hiekka vuoroin peittää, vuoroin paljastaa vanhojen asutusten jäänteitä. Tuulen puhaltama hiekka nakertaa vähä vähältä kaiken – muinaisten kulkuneuvojen romut, rakennukset, kuivuneet puut – niin pieniksi palasiksi, että tuuli jaksaa ottaa ne mukaansa. Rakennuksiin hiekkatuuli on pujahtanut sisään rikkinäisistä ovista ja ikkunoista, vienyt mennessään kevyen irtaimen, repinyt irti katot, ja nakertanut vähät vähältä rikki seinät ja tyhjentänyt pikku hiljaa rakennukset lopusta irtaimesta. Kaikkialla on tuulen mukanaan tuomia kuivuneita oksia, roskia ja likaista pölyä.
Pimeä laskeutuu, kirkkaimmat tähdet tulevat näkyviin ja pian Linnunratakin erottuu.
— Tiedän, että pimeä humpsahtaa täällä seitsemältä, mutta silti se yllättää minut joka ilta, Keala sanoo. — No, lyhdyn valossa huonompikin leiripaikka näyttää hyvältä.
— Tässä on siistiä hiekkaa, Looane ihastuu ja asettaa lyhdyn jalan varaan.
— Käyn pissalla, Keala sanoo ja häipyy hämärään.
— Tuo lamppu tänne. Hiekasta pilkistää jotain, Keala huutaa hetken kuluttua. — Täällä. Käännä lamppua vähän oikealle.
— Pääkallo. Ihmisen pääkallo, Looane toteaa ja valaisee hiekkaa kallon ympärillä. — Koko luuranko on tallella.
— Tulinko pissineeksi sen päälle?
— Häntä ei ole häirinnyt mikään enää vuosikymmeniin ellei -satoihin.
— Näytäpä, mitä tuolla kauempana on, Keala pyytää.
Pääkalloja ja luita on joka puolella heidän ympärillään niin kauas kuin lampun valokeila yltää.
— Mitä tämä on? Looane sanoo ympärilleen vilkuillen.
— Ilmalaivassa matkalla tänne luin näille seuduille sijoittuvan tarinan kuivuuspakolaisista, Keala alkaa kertoa vakavalla äänellä. — Se oli fiktiota, mutta saattoihan se perustua tositapahtumiin.
Aavikoitumisen edetessä ihmiset kerääntyivät aavikon keskelle jääneille keitaille, jonne avustusjärjestöt toivat ruokaa ja lähteiden ehtyessä myös vettä. Voisiko tämä olla kuivuuspakolaisten viimeinen leiripaikka?
— Onko tuuli kaivanut esiin leirin hautausmaan? Looane aprikoi.
— Pakolaisleireistä tuli hautausmaita. Pakolaismäärän kasvaessa ja sekasorron levitessä kaikkialle avustusjärjestöjen toiminta romahti ja pakolaiset jäivät kuolemaan, Keala kertoo. — Ainakin siinä tarinassa kävi niin. Pitäisikö mennä kertomaan Uzomelle?
— Ei näillä enää ole kiireellistä avun tarvetta. Ehdimme huomenna, Looane toteaa. — Luurankoja on paljon, hän lisää ympärilleen tähystäen.
— Eikä yksin täällä. Maapallon väkiluku romahti monta miljardia sadassa vuodessa, Keala muistelee lukemaansa. — Ihme, että porukan psyyke kesti.
— Haluatko, että vaihdetaan leiripaikkaa? Looane kysyy.
— Mitä suotta. Emme kuitenkaan pääse pakoon tältä pallolta, Keala toteaa.
Looane riisuutuu alasti, asettuu makuulle ja huokaa:
— Enää ei tarvitse pelätä, että aurinko polttaa rakkuloille.
Keala epäröi hetken, mutta seuraa sitten Looanen esimerkkiä. Vielä on lämmin lojua alasti kirkkaan tähtitaivaan alla, mutta aamuyön viileyden varalta Keala vetää peitteen viereensä.
— Surullista, ettei noita ihmisiä ole ehditty aikanaan haudata, Looane sanoo.
— Joskus mietin, olivatko he ylipäätään meidän kaltaisiamme ihmisiä, Keala aprikoi.
— Ehkä silloin oltiin brutaalimpia kuin nyt. Maailmanlopun oloinen katastrofi tuskin jalostaa ihmistä, mutta ei kai meillä – heidän jälkeläisillään – voi olla eri geenejä. Kai me synnymme samanlaisina kuin hekin, Looane pohtii.
— Eikö ole mahdollista, että kun sinnittelyn ja toipumisen kausilla Ubuntun kulttuuri alkoi elpyä, se olisi vaikuttanut geneettiseen valintaan? Keala pohtii. — Nälänhätien aikana itsekkäästi ruokaa ahnehtivia karkotettiin yhteisöistä. Harva karkotetuista selvisi omin avuin. Moni karsiutui. Lisäksi jo silloin itsekkäitä pidettiin sukupuolisesti vastenmielisinä. Vaikuttaahan tuollainen valikointi yhteisöjen perimään ja sitä kautta niiden kulttuuriin.
— Tuollaiseksi romahduksen ajan elämää kuvattiin siinä lukemassani tarinassa, Keala täsmentää.
— Liittyykö itsekkyys jotenkin geeneihin, Looane aprikoi.
— En tiedä, Keala myöntää. — Eikä kai sillä väliä.
Eikö itsekkyyttä ole joskus puolusteltu geeneillä? Looane muistelee. — Eikö joskus ole väitetty, että ihmiskunta degeneroituu, elleivät ihmiset noudata itsekkäiden geeniensä ohjausta?
— Maailmaa ohjaa itsekkäiden geenien pyrkimys monistaa itseään ja ihmisen tehtävä on toimia geenimafian juoksupoikana. Ylevä tehtävä, Keala naurahtaa.
— Geeniohjautuvien luolamiesten arkea: ”Anteeksi, mutta geenini pakottivat minut syömään sinunkin saaliisi. En tullut kylläiseksi itsepyytämästäni. Sinulle – rääpäleelle – jäi nälkä, mutta se on ihmiskunnan geeniperimän parhaaksi.”
— Mielenkiintoista, että keskittyivät geenien itsekkyyteen eikä niiden yhteistoimintaan. Heitäpä itsekäs geeni yksinään aavikon hiekalle ja katso miten se pärjää.
Keala makaa tähtitaivasta katsellen. Looane nostaa kättään silittääkseen Kealan käsivartta, mutta juuri silloin Keala sanoo:
— Niin kurjia oloja ei taida tulla, etteivätkö ihmiset tekisi lapsia.
— Lapsia tehdään, vaikka tiedettäisiin, että lapset kuolevat ennen kuin ehtivät levittää vanhempiensa geenejä.
— Noin hurjaan vitsailuun en kykene. Vakavasti ottaen, luulisi olevan raskasta hankkia lapsia, jos tietää, että heidän elämänsä tulee olemaan lyhyt ja surkea.
— Kurjissa oloissa ei ole tarjolla ehkäisykeinoja.
— Niin, mutta onko pakko … Kai sitten on.
— Nainen voidaan pakottaa.
— Huh. Onko sellaista oikeasti joskus tapahtunut?
— Sellaista epäillään tapahtuneen, mutta emme voi varmasti tietää, mitä kaikkea Sekasorron Kaudella on tapahtunut.
— Mietitkö joskus kuolemaa? Looane kysyy. — Muuta kuin menneiden tai tulevien aikojen tai muuten ihan vieraiden ihmisten kuolemaa.
— Isänisä kuoli vuosi sitten.
— Entä omaa kuolemaasi?
— Järkeni sanoo, että tulen joskus kuolemaan, mutta ajatus ei tunnu miltään, Keala vastaa. — Se tapahtuu sitten joskus, kuin eri elämässä, vanhuudessa, vanhukselle, ei minulle.
— Ei tunnu ajankohtaiselta, Looane myöntää.
— Eikä tule ajankohtaiseksi pitkään aikaan, ellei tee jotain hölmön vaarallista, Keala sanoo.
— Esimerkiksi nuku aavikolla leijonien keskellä, Looane sanoo.
— Onko niitä vielä? Keala kysyy.
— Viimeiset syötiin Romahduksen aikana. Eivätkä ne kai aavikolla viihtyneet.
Keala ja Looane makoilevat selällään taivaalle tuijottaen.
— Tähdenlento, Looane huudahtaa.
— Yksi sirpale avaruusromua vähemmän, Keala toteaa. — Muutaman miljardin tuollaisen 'tähdenlennon' jälkeen maapalloa kiertämään ehkä taas mahtuu jokunen toimiva satelliitti.
— Eikö satelliittien lähettäminen kiertoradalle olisi hirveän epäekologista? Looane kysyy.
— Ehkä. En tiedä. Hyödyllisiä satelliitit voisivat olla. Miksi niitä olisi muuten ollut niin paljon Teollisen Kukoistuksen Kaudella? Keala pohtii.
— Oliko niitä liikaa vai miksi ne alkoivat törmäillä toisiinsa? Looane mietiskelee. — Kauanko mahtoi kestää, ennen kuin sinne tänne sinkoilevien satelliitin palasten törmäysten ketjureaktio tuhosi viimeisenkin toimivan satelliitin?
— Tätä on nolo myöntää, mutta hämmästyn aina, kun puhut tekniikasta, Keala sanoo. — Ennen tapaamistamme luulin, että te tevarulaiset makoilette raukeina kaislamajoissanne ja odottelette kookospähkinöiden putoamista syötäväksi.
— Makoillessa joutaa ajattelemaan, Looane naurahtaa. — Ehkä meillä todellakin on helpompaa kuin monella muulla, mutta pakollisista arkiaskareista vapaa aika ei tee laiskaksi vaan saa ihmisen tutkimaan ja keksiskelemään kaikkea uutta jännää.
— En muuten tiedä, miksi taivaalla on niin paljon avaruusromua, Keala sanoo. — Teollisen kukoistuksen kaudella oli paljon tehokkaita aseita. Ehkä valtiot romahtivat niin yllättäen, ettei aseita ehditty eliminoida. Sekasorron alkaessa joku saattoi keksiä tuhota toisten valtioiden satelliitteja ohjuksilla tai joku komentaja käski eliminoida oman maan ydinohjukset räjäyttämällä ne avaruudessa.
— Miksi räjäyttää?
— Sekasortoisissa oloissa ihmiset voivat saada päähänsä aivan mitä sattuu, Keala alkaa spekuloida. — Jos olet ikäsi vahtinut ydinaseita, haluat ehkä nähdä, miten sellainen toimii. Ydinräjähdys yötaivaalla lienee komean näköinen. Voi räjäytykset ajatella myös viestiksi kollegoille vihollismaissa: "Tuhotkaa aseet, ennen kuin kukaan tekee niillä mitään typerää."
— Onko tuollaisesta mainintoja arkistoissa? Looane kysyy.
— Ei, mutta Sekasorron aikana sähköinen tiedonkulku ja tallentaminen takkuili. Monista tuon ajan ihmisten mielestä tärkeistä tapahtumista on valtavasti tietoa, joistain meitä kiinnostavista tapahtumista on löytynyt vain huonolla käsialalla huonolle paperille raapusteltuja muistiinpanoja. Vain hyvin pärjäävillä yhteisöillä oli varaa elättää edes osa-aikaista tiedon tallentajaa.
— Mutta katsoimmehan mekin videoita Sekasorron Kauden maanviljelyksestä. Jos joku haluaa nähdä ydinräjähdyksen avaruudessa, kai hän olisi sen myös videoinut, Looane huomauttaa. — Mutta niin tai näin, jännä spekulaatio, Looane myöntelee.
— Tuo kesti pitkään. Uusi kirkas tähdenlento auttaa Kealaa vaihtamaan puheenaihetta.
— Miten ihmeessä muinaiset tähtitieteilijät erottivat Saturnuksen Siriuksesta? Miten tähtitaivasta havainnoimalla voi keksiä planeettojen liikeradat?
— Pienenä ihailin usein tähtitaivasta, mutten koskaan miettinyt tähtien nimiä eikä minulle tullut mieleen, että ne saattaisivat liikkua, Looane muistelee.
— Tuo vastaa stereotyyppistä käsitystäni paratiisisaaren rannalla löhöävästä tietämättömästä villistä, Keala naurahtaa.
— Siis todella pienenä. Neliivuotiaana tai jotain.
— Taivaanmekaniikan lakien keksiminen vaatii järkeilyä, mutta tähtitaivaan katselu pistää tunteilemaan, ei järkeilemään, Keala myöntelee raukeasti.
Looane siirtyy aivan Kealan viereen ja hivelee Kealan käsivartta.
— Saan kai halata sinua?
— Odota hetki. Mitä tarkoitat halaamisella?
— Ihan tavallisia hyväilyjä, Looane aloittaa, hämmentyy sitten ja kysyy:
— Anteeksi, eikö sellainen olekaan teillä tapana?
— No ei. Meillä vain vakiintuneet parit koskettelevat toisiaan. Sillä tavalla parit pysyvät koossa, Keala selittää. — Muuten tulee riitoja siitä, keiden sopii hyväillä toisiaan.
— Meillä ei ole yhteisöstä eristäytyneitä pareja eikä ryhmiä. Yhteisö pysyy koossa, kun kaikilla on läheiset välit kaikkien kanssa, Looane sanoo.
— Voiko tuollainen olla edes totta? Keala hämmästelee. — Tuon kuultuani en usko, että osaan selittää sinulle meidän ajatustamme uskollisesta parisuhteesta. Pidätkö minua ihan outona, kun odotan sitä oikeaa?
— Odotat? Luulin, että teilläkin aina on joku – edes parisuhde, Looane hämmästelee.
— Miten on mahdollista, ettemme tienneet toistemme tavoista tämän vertaa, Keala hämmästelee.
— Minäkin luulin, että etäläsnäyhteyksien ansiosta maailma on yhtä suurta kylää, jossa kaikki tietävät kaiken oleellisen toistensa elämästä, Looane vahvistaa. — Tällainen aitoläsnä-leiri on paljon opettavaisempi kuin osasin odottaa.
— Niin todellakin on, Keala sanoo. — Tulomatkalla minä ja Vairea ihan varovaisesti halailtiin. Enemmänkin teki mieli, mutta aristelin. Nyt tuntuu, että ihan turhaan. Vairea tuntui sillä hetkellä "siltä oikealta". — Mitä nyt teemme?
— Odota hetki. Onko näin mukava?
— Kai tämä aitoläsnä-juttu pitää kokeilla loppuun saakka … Ei tunnu pahalta, kunhan tähän tottuu … Mukavaahan tämä. Pysy siinä.
Keala silittää hellästi Looanen kaljua:
— Looane, joko nukut?
— Looane, nukutko jo?
— Mitä?
— Olisiko sinusta kotoisampaa, jos nostattaisimme tämän teltaksi? Nukkuessa emme kuitenkaan katso tähtiä.
— Hyvä ajatus. Teltassa tuntuu kotoisan turvalliselta nukkua. Aavikolla voi yöllä tulla kylmäkin.
Leiri viettää siestaa keitaan keskusaukion ison mangopuun varjossa.
— Tämän iltapäivän voisitte kertoa toisillenne jotain lapsuudestanne ja kotiseudustanne, Uzome ehdottaa. — Se voisi olla mukava tapa tutustua.
— Johan me olemme pitkään tunteneet toisemme, Thuan huomauttaa.
— Osa-aikainen etäläsnäolo ja jatkuva fyysinen läsnäolo tuntuvat ihan eriltä, Keala sanoo. — Etäläsnä-touhussa tuntuu kuin vieraat ihmiset silloin tällöin vilkuttelisivat toisilleen omista lasikupoleistaan, juttelisivat huput päässä tai työntelisivät toisilleen oven ali viestilappusia.
— Etäläsnöolon ja aidon läsnäolon eron huomaa, vaikka emme vielä edes ole olleet erityisen fyysisesti yhdessä, Looane sanoo.
— Täälläkin olemme puhuneet enimmäkseen asiaa tiedeleirin järjestämisestä, Vairea huomauttaa. — Koulutuksessa viestittelimme varovaisesti henkilökohtaisia, mutta siihen kaikki eivät osallistuneet.
— Asiaa puhuneet. Pöh, Roni tuhahtaa.
— Nyt tunnemme sen verran toisiamme, että minäkin ehkä rohkenisin kertoa jotain itsestäni, Nielek sanoo.
Uzome vilkaisee Looanea. Looane on kuin laumassa kisaileva delfiini. Haluaa tehdä kaiken yhdessä muiden kanssa, jakaa kaikki ajatuksensakin. Ehkä vähän orpo ja eksyksissä, jos ympärillä ei olekaan tutusti käyttäytyvää laumaa 'delfiinejä'.
— Looane, sinä näytät valmiilta aloittamaan, Uzome sanoo.
— Sopii. Tulen Tevarulta Etelä-Meren keskeltä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni poissa kotisaarilta ja matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni ilmalaivalla. Se oli hauskaa. Viikossa ehti mukavasti tutustua muihin matkustajiin. Vaikka joku vetäytyi välillä tekemään töitään tai nukkumaan ja toinen mietiskeli ja tuijotti maisemia – merta, meren saaria, pilviä tai kuuta ja tähtiä – niin aina löytyi juttukavereita.
Looane jakaa ringissä istuvien sähveleihin videon, jossa kaislamajojen välistä pilkottaa valkohiekkainen palmuranta. Lintujen sirkutuksen taustalla kuuluu maininkien kohinaa. Horisontissa salmen takana siintää viereisen tulivuorisaaren siluetti.
— Kotikyläsi on kuin suoraan isän ja äidin lapsuuden aikaisesta videojulisteesta. Siinä on kaikki vanhan ajan julistetaiteen eksotiikkakliseet kohdallaan, Vairea hihkaisee. — Tuolla rannallako leikit lapsena?
— Leikin minä tuollakin, vaikkei tuo ole erityisesti kotikyläni, Looane sanoo.
— Ei erityisesti kotikyläsi? Mummosi kotikyläkö?
— Me lapset vaeltelimme leikkimässä eri puolilla saarta isoina ja pieninä laumoina. Kun tuli nälkä, poimimme luonnosta ja viljelyksiltä hedelmiä, pähkinöitä, yms. Joskus onnistuimme pyydystämään kalan tai söimme kotiloita. Jos satuimme johonkin kylään ruoka-aikaan, meille tarjottiin kunnollinen ateria. Yöksi menimme lähimmän kylän kylätaloon nukkumaan. Sellaisissa sai aina hyvän aamiaisen.
— Eivätkö vanhempasi huolestuneet, jos et tullut yöksi kotiin? Keala kysyy.
— Kotiin? Looane hämmentyy. … — Taisin ymmärtää, hän jatkaa hetken mietittyään. — Eivät äiti ja isäkään nukkuneet aina samassa talossa tai kylässä. Saari oli koti. Me lapset vaeltelimme ympäri saarta leikkimässä, aikuiset kiertelivät tekemässä töitä, harrastamassa tai juhlimassa. Yleensä nukuimme yötä turvallisesti joidenkin aikuisten seurassa.
— Koko saari siis oli kuin kotikylääsi ja perhettäsi? Keala hämmästelee.
— Siihen se rajoittui. Vajaat kuusi sataa neliökilometriä ja reilut satatuhatta ihmistä. Laguunissa saaren eteläpäässä saimme meloskella, mutta merelle emme saaneet lähteä tyynelläkään säällä eikä meitä päästetty naapurisaarille meneviin laivoihin ilman aikuista.
— Miksi muutitte kylästä toiseen? Eivätkö kaikki kylänne ole samanlaisia? Thuan kysyy.
— Kiertäminen tuntuu mukavalta, Looane vastaa. — On mukava tavata erilaisia ihmisiä. Vaikka tänne tultuani olen alkanut ymmärtää, että me Tevarulaiset olemme kaikki melko samanlaisia.
— Eikö muuttamisesta ole hirveästi vaivaa? Thuan kysyy.
— Muuttaminen? On mukava patikoida kylästä toiseen. Veneellä pääsee usein ainakin osan matkaa, jos tykkää merestä. Maastopyöriäkin meillä on. Rahdin kuljetukseen on ilmalaiva ja muutama liitokopteri. Niiden kyytiin pääsee jos on jalka poikki tai liian vanha kävelemään. Meille on ehkä tulossa köysiratoja rantakylistä vuoristokyliin. Useimmiten patikoimme. Se on terveellinen tapa liikkua.
— Tarkoitin muuttamisella tavaroiden pakkaamista ja purkamista. Muuttolaatikkorumbaa.
— Kiertelemme kylästä toiseen. Laitan rinkkaan, jos haluan ottaa jotain mukaani, mutta harvoin haluan. Joka kylässä on, mitä tarvitsen. Vaatteita vaihtelemme keskenämme muutenkin jo ihan huvin vuoksi, joten niitä ei kukaan kanna mukanaan. En ollut uskoa, että tänne leirille pitää ottaa omat vaatteet mukaan. Tevarulla on hyvä ottaa mukaan vettä, jos vaeltaa jalan. Evästäkin voi ottaa, mutta matkan varrella kylistä ja viljelyksiltä löytyy yleensä jotain sopivaa syötävää.
— Viljelyksiltä? Mitä omistajat ajattelevat siitä, että ohikulkijat syövät heidän viljelyksiltään? Thuan kysyy.
Looane katsoo Thuania hämmästyneenä.
— Maanomistajia luulisi harmittavan, jos he hoitavat viljelyksiään kovalla vaivalla ja sitten ohikulkijat syövät heidän satonsa, Thuan yrittää täsmentää.
— Annas kun mietin, Looane sanoo hämmentyneenä. — Heidän? … Sato on meidän — tevarulaisten.
— Kaikki syövät yhteisen sadon, mutta kuka hoitaa viljelyksiä? Vai kasvaako Tevarulla kaikki itsestään?
— Me hoidamme niitä yhdessä … Mielteistöstä näkee, millä viljelyksillä milloinkin tarvitaan väkeä ja mitä viljelyksillä pitää tehdä … Jo pieninä vaeltelimme töissä viljelykseltä viljelykselle. Ei meistä ehkä hyötyä ollut, mutta matkimme aikuisia ja opimme.
— Kuka valvoo, että viljelyksiä hoidetaan kunnolla eikä kukaan lintsaa? Thuan kysyy.
— Miksi jonkun pitäisi valvoa? Looane ihmettelee. — Ihminen hakee mielihyvää, eikä ihmisen ole hyvä olla, jos tietää jonkun asian olevan rempallaan tai jos pelkää, että joku jossain joutuu raatamaan itsensä väsyksiin muiden takia.
Thuan näyttää yrittävän sanoa jotain, mutta ei onnistu saamaan ajatuksiaan kokoon vaan näyttää hämmentyvän koko ajan pahemmin.
— Kuka aikuisista oli idolisi? Keala kysyy. — Huipputyyppi, jota ihailit ja jollaiseksi päätit tulla isona.
— Tai erikoisin tuntemasi tyyppi, Vairea ehdottaa.
— Idoli? Huipputyyppi? Erikoinen tyyppi? Ei tule ketään mieleen, Looane mutisee.
— Pakkohan sellaisten on jäädä mieleen, Keala hämmästelee.
— Kuka kulloinkin sanoi tai teki jotain ihailtavan viisasta – tai naurettavan tyhmää, mutta viisaudet ja tyhmyydet eivät mitenkään kasaantuneet tietyille 'tyypeille', Looane muistelee.
— Videollasi näkyi minun mielestäni omaperäisesti pukeutuneita ja käyttäytyviä ihmisiä. Eikö sinun mielestäsi kukaan heistäkään ollut mitenkään erikoinen tyyppi? Sami kysyy.
— Meillä on tapana toteuttaa itseämme spontaanisti – elää ja olla niin kuin sisimmässämme hyvältä tuntuu. Pienen eristäytyneen yhteisön täytyy vaalia moninaisuuttaan, Looane selittää. – Eikö olisi erikoisempaa, jos kaikki matkisivat toisiaan? Tylsempää ainakin. Ketä muuten matkitaan, jos kaikki matkivat toisiaan? Minkävärinen on kameleontti peilin edessä?
— Entä jos joku haluaa toteuttaa itseään tavalla, joka loukkaa tai häiritsee muita? Thuan kysyy.
— Minusta tuntuu vain mukavalta, kun näen jonkun tekevän jotain itselleen mieluista, Looane vastaa. — Miten sellainen voisi loukata muita? Pikemminkin innostaa menemään mukaan.
— Tarkoitin, että joku saattaa haluta tehdä jotain sellaista, mikä ärsyttää muita, Thuan täsmentää.
— Miksi joku haluaisi ärsyttää muita? Looane kysyy.
— Ääh. Tarkoitin, että jos esimerkiksi … , Thuan aloittaa. — Tämä on tyhmä esimerkki, mutta joku laulutaidoton voi esimerkiksi haluta laulaa täyttä kurkkua keskellä yötä niin, että muut eivät saa nukuttua.
— Ihminenhän pyrkii mielihyvään, eikä itsellä ole kivaa, ellei kavereillakaan ole, Looane filosofoi. — Ei silloin laulata, jos kaveri kärsii unettomuudesta.
— Millainen oli paras ystäväsi? Se jolle uskoit kaikki salaisuutesi, Keala kysyy Looanelta.
— Ei minulla ollut yhtä parasta ystävää. Paljastelin 'salaisuuksiani' niille, joiden kanssa kulloinkin satuin olemaan. Eikä minulla edes ollut mitään oikeita salaisuuksia.
— Kenelle aikuiselle saatoit kertoa kaikki ilosi ja surusi? My-Linh kysyy.
— Tuollaista en yleensä ehtinyt edes miettiä, koska me aistimme niin herkästi toistemme emootiot, Looane naurahtaa. — Kerran, kun tulin surulliseksi, muut alkoivat heti kysellä "Mistä tämä suru leviää meihin?" ja pian kaikki tiesivät: "Looanen kaverina kulkenut papukaija on kuollut."
— Minua pelottaa ajatus, etten saisi peitettyä tunteitani enkä salattua ajatuksiani, My-Linh sanoo. — Yalawalla on pakko tulla toimeen tympeiden tyyppien kanssa, joiden en halua tietävän ilojani enkä surujani. Tunteidensa paljastaminen olisi kuin laskisi suojauksensa vihollisen edessä.
My-Linh on ringissä seuraavana, mutta hän vetäytyy taaksepäin kuin päästäkseen vuoron ohitseen.
— My-Linh, etkö halua kertoa mitään lapsuudestasi? Uzome kysyy varovasti.
— Tulen 'huono-osaisten' Yalawasta. Eikö se riitä?
— Jaksaisitko kertoa vähän enemmän? Olemme kuulleet huhuja Yalawasta, mutta olisi mukava kuulla joku tositarinakin, Uzome pyytää.
— Jos huhut ovat olleet synkkiä, ne ovat varmaankin olleet tosia, My-Linh vastaa.
— Olen kuullut, että yalawalaiset ovat orjien jälkeläisiä, Thuan sanoo.
— Kai sellaistakin väitetään, että kulttuurimme – geenimmekin – degeneroitui orjuuden aikana, tai että jouduimme alun perin orjiksi, koska meistä ei muuhun ollut, My-Linh sanoo vihaisesti, mutta jatkaa epävarmemmin: — En voi tietää. Siitä on niin kauan.
— Mitä vanhempasi kertoivat sinulle menneistä ajoista? Vairea kysyy.
— Vanhemmiltani en ehtinyt paljoa kuulla, koska elin isoäidin hoivissa enimmän lapsuuteni. Enkä muista varmaksi, mitä olen kuullut isoäidiltä, mitä myöhemmin lukenut, mitä oppinut seikkailuelokuvista, My-Linh sanoo. — En tiedä aivan varmaksi sitäkään, mikä isoäidin puheesta oli totta, mikä hänen kuvitelmiaan, mutta hän kasvatti minut ja oli yleensä kiltti minulle, joten eikö minun ole luonteva uskoa, että hän oli viisas ja puhui pääasiassa totta.
— Isoäitini ja isoisäni osallistuivat nuorina kapinaan, joka vapautti heimomme orjuudesta. Heillä oli onnea, sillä aiemmat orjien kapinat oli kukistettu julmasti. Isoäiti muisteli usein – rasittavan usein, kuinka innostuneita he olivat voitettuaan orjuuttajansa:
”Vangitsimme orjuuttajamme ja jaoimme keskenämme heidän maansa, talonsa ja tavaransa ja otimme haltuumme heidän tehtaansa. Aloimme viljellä orjuuttajilta valloittamiamme maita, hoitaa heidän karjaansa ja yritimme tuottaa heidän tehtaissaan tarpeellisia tavaroita. Aloimme opetella lukemaan ja laskemaan ja hankkia muita meiltä orjuudessa kiellettyjä tietoja ja taitoja. Opeteltavaa oli valtavasti, koska orjuudessa meitä opetettiin tekemään vain ne työrutiinit, joita suorittamaan meidät oli hankittu.”
— Myöhemmin minulle selvisi, että vain erityisen hyödylliset ja mukavaksi tunnetut orjuuttajat vangittiin, muut tapettiin, My-Linh kertoo.
— Orjat eivät olleet oppineet juuri muuta kuin tottelemaan käskyjä ja kieltoja ja pelkäämään rangaistuksia. Orjuudessa heidän ei sallittu tehdä mitään, mikä olisi kehittänyt yhteishenkeä ja kykyä yhteistoimintaan. He eivät olleet saaneet opiskella mitään, mikä olisi auttanut heitä pärjäämään ilman orjuuttajiaan – kapinoimaan. Isoäidin mukaan:
”Kaikki osoittautui paljon vaikeammaksi kuin olimme osanneet odottaa. Tuli erimielisyyksiä ja riitoja. Osa meistä osoittautui öykkäreiksi, jotka uskoivat tietävänsä muita paremmin, miten meidän pitäisi toimia. Porukka alkoi hajota klikeiksi.”
”Orjuudesta jo ennen kapinaa metsärosvoiksi karanneita heimolaisiamme alkoi palata takaisin. He olivat oppineet pitämään huolen itsestään, mutta muiden kustannuksella ja väkivaltaa käyttäen. Moni vahvaa johtajaa kaivannut ihastui heihin aluksi, mutta pettyi pian. He osoittautuivat koviksi, mielivaltaisiksi ja itsekkäiksi komentelijoiksi. Hyvää johtajaa seuraa mielellään, näiden käskyjä eivät pakottamatta totelleet kuin mielistelemällä etuoikeuksia kalastelleet ja eniten auktoriteetin ohjausta ja turvaa kaivanneet. Kaikki pysähtyi.”
— Olen luullut, että karanneet orjat muodostivat sissijoukkoja, jotka yrittivät auttaa orjuuteen jääneitä kavereitaan.
— Kai sellaistakin jotkut yrittivät. Ehkä kuitenkin enemmän tarinoissa kuin todellisuudessa. Eiköhän karanneilla ollut täysi työ pitää itsensä hengissä – piilotella ja löytää syötävää.
— Entä vanhempasi? Millaisia he olivat?
— Isäni oli "kiltti metsärosvo", kuten isoisä pilkkasi äitini puolisovalintaa. Kun olin ehkä viisivuotias, isä liittyi yhden "vahvan johtajan" turvajoukkoihin, joiden oli tarkoitus pitää yllä järjestystä ja torjua rikollisuutta. Alun innostuksen jälkeen ihmiset alkoivat pelätä ja vihata 'turvajoukkoja', koska nämä eivät olleet oloihin turhautuneita tavallisia hulinoitsijoita kummempia.
Muutin äidin kanssa kylämme majatalon ullakolle, koska äiti pelkäsi isän uusia kavereita. Parempaa piiloa ei ollut. Äiti laittoi ruokaa, siivosi ja tiskasi korvaukseksi ullakkohuoneesta ja ruuasta.
Eräänä lauantai-iltana majatalon isäntä lorautti sienistä uuttamaansa myrkkyä sahtiin, jota 'turvajoukon' jäsenillä oli tapana tulla vaatimaan palkkioksi siitä, että ’suojelivat’ majataloa: ”Oli pakko, kun alkoivat kiusata kunnon ihmisiä”, isäntä perusteli majatalon keittiössä apuna olleelle äidilleni. Isäni oli kai tuona iltana löytänyt äitini majatalon keittiöstä. Isäni ja moni muu turvajoukon jäsenistä kuoli myrkkyyn.
Koston pelossa majatalon isäntä pakeni kylästä yhdessä äitini kanssa. Isoisä ja isoäiti eivät antaneet äitini ottaa minua mukaansa. ”Se hupakko tuskin kykenee itseäänkään rehellisin keinoin elättämään”, isoisä kuulemma tiuskaisi. Isoäiti taas pelkäsi, että isäni henkiin jääneet kaverit löytävät majatalon isännän ja kostavat hänelle. Kosto tietysti alkaisi minun ja äitini kiduttamisella.
— Miten isovanhempasi elättivät itsensä? Keala kysyy.
— Meillä oli pieni peltotilkku, lehmä, muutama vuohi ja kanoja. Kumpikin kävi läheisessä koulussa opettamassa arkitöiden tekemistä. Isoisä kasvatti lisäksi joitain huumekasveja ja pani olutta.
— Innostuivatko esivanhempasi vapaudesta vähän liikaakin? Roni kysyy.
— Huumeitako tarkoitat? Orjille oli tarjottu huumeita päivittäin. Aamupalalla ja lounaalla jotain piristävää, ilta-aterialla olutta turruttamaan ja väsyttämään, My-Linh kertoo. — Ei pakotettu, mutta harva jaksoi vastustaa kerran kokeiltuaan. Melkein kaikki olivat riippuvaisia huumeista.
— Huumeita orjille? Eivätkö huumeet heikentäneet orjien työtehoa? Thuan ihmettelee.
— Huumeiden tuoma mielihyvä vähensi orjien pahaa oloa ja ahdistusta. Sytykkeet kapinaan hiipuivat. Sopivina annoksina huumeet tehostavat työtehoa, kunnes elimistö alkaa pettää, mutta siinä vaiheessa orjan voi korvata uudella. Huonosti käyttäytyviltä annokset evättiin, My-Linh muistelee isoäidin kertomaa. — Vieroitusoireiden pelko teki tottelevaiseksi.
— Vapautumisen jälkeen kaikki olivat aluksi niin innoissaan vapaan Yalawan rakentamisesta, että yrittivät eroon huumeista, mutta kun kaikki osoittautui kovin vaikeaksi, osa pakeni huumeisiin. Kaikilla oli hyvä pohja riippuvuuteen.
Uzome innostuu tiivistämään My-Linhin kertomaa: — My-Linh kertoi vahvan johtajan kaipuusta. Kautta historian osa ihmisistä on haikaillut vahvaa johtajaa, joka pakottaisi heidän mielestään väärin ajattelevat tai muuten ärsyttävät ihmiset elämään heidän tahtonsa mukaan. Diktaattoria kaivanneet ovat kautta aikojen kuvitelleet, että vahvalla johtajalla on tarkalleen samat – ainoat oikeat – arvot, ihanteet, mielipiteet ja tavoitteet kuin heilläkin.
— Kun jättää likaisen työn diktaattorille, on helpompi uskotella olevansa kunnon ihminen. Toki diktaattorin käskystä voi itsekin tehdä omatunto puhtaana ’väärinajattelijoille’ mitä vaan. Mitä pidemmälle seuraa diktaattoria, sitä raskaampi on myöntää erehtyneensä.
— Yalawalla vahvat johtajat tappoivat päättäväisesti raiskaajia, ryöväreitä ja murhamiehiä, mutta myös niitä, joiden vaimon, talon, pellot ja karjan he halusivat itselleen tai kaverilleen, My-Linh jatkaa. — Kaikilta he karhusivat paljon veroja, jotka käyttivät omiin tarpeisiinsa.
— Valta vaihtui, kun uusi hirmu tappoi edeltäjänsä. Joskus joku kansanryhmistä onnistui kukistamaan hirmuhallitsijan niin, että päästiin lähtöpisteeseen: Ei diktatuuria vaan eripurainen kaaos. Orjuudessa ihmiset eivät olleet oppineet, mitä heidän itse olisi pitänyt tehdä järjestyksen hyväksi. He eivät olleet saaneet tilaisuutta opetella rakentamaan yhteiskuntaa.
— Orjissa ei taida olla johtaja-ainesta, Roni arvelee.
— Johtajaksi haluavia ja johtajankykyihinsä uskovia oli yllin kyllin, mutta orjuudessa todellisista johtajankyvyistä epäillytkin eliminoitiin, My-Linh kertoo. — Orja saattoi 'edetä' enintään työnjohtajaksi ruoskimaan vauhtia entisiin kohtalotovereihinsa. Vapauden alkuaikojen Yalawan hirmupäälliköt olivat yleensä joko entisiä metsärosvoja tai tuollaisia orjasta työnjohtajaksi 'edenneitä'.
— Meillä ei ole koskaan ollut huonoja johtajia, Looane sanoo. — Eikä hyviäkään. Kun jokainen tietää, mitä toiset ajattelevat, kaikki osaavat sovittautua toimimaan yhteiseksi hyväksi ilman johtajaa. Yllättävissä tilanteissa ja erossa porukasta joku saattaa tehdä muiden mielestä outoja päätöksiä, mutta olemme suurpiirteisiä ja joustavia.
— Tuollainen anarkia johtaisi meillä täyteen sekasortoon, My-Linh sanoo. — Meillä on opintopiirejä, joissa tavalliset ihmiset perehtyvät yhteisten asioiden hoitamiseen, mutta tavoitteena on oppia valvomaan ja ohjaamaan asioiden hoidosta vastuullisia johtajia, ei ottaa valtaa kansan käsiin.
— Ubuntua on vaikea käynnistää. Ensin pitää tottua luottamaan kanssaihmisiin, vaan milläs totut, ellei kanssaihmisiin ole luottamista. Aivan viime vuosiin asti yalawalaiset ovat valitelleet johtajiemme kyvyttömyyttä ja epärehellisyyttä, mutta opintopiirien ansiosta he ovat alkaneet löytää keinoja vaikuttaa johtajien valintaan ja siihen, miten nämä yhteisiä asioita hoitavat.
— Entä vanhan polven johtajat? Vairea kysyy. — Mitkään opintopiirit tuskin saavat heitä luopumaan vallasta.
— He ovat hyviä keskinäisessä valtataistelussaan ja luulivat olevansa ovelia manipuloimaan ihmisiä tuekseen, My-Linh sanoo. — Aiemmin kukaan ei haastanut vanhan polven johtajia, mutta nyt tuomme päivittäin vaivihkaa kaikkien nähtäväksi heidän kyvyttömyytensä ja tietämättömyytensä. Mitä he olivat luulleet kunnioitukseksi, olikin pelkoa ja almujen toivossa harjoitettua matelua. Jalustoiltaan pudotettuina he ovat vähän pöllämystyneitä eivätkä näytä tietävän, mitä tehdä. Heidän valtaansa pönkittäneet opportunistit ovat alkaneet siirtyä "kansan tueksi". Vanhan polven johtajat eivät voi enää luottaa edes armeijaan, poliisiin eivätkä virkamiehiin, My-linh kertoo, hengähtää, vilkaisee kuulijoita ja rohkenee vielä lisätä:
— Toivotamme kaikki yalawalaiset omine ajatuksineen tervetulleiksi opintopiireihin. Yritämme ratkaista kiistamme avoimesti ja rakentavasti ja kertoa selkeästi, miten yritämme kehittää Yalawaa. Yhä useampi alkaa pitää meitä luotettavampana kuin vanhoja vallassaolijoita.
— Puhuinpa pitkään, My-Linh sanoo anteeksipyytävästi.
— Ihan oikeastiko teillä on tuollaista? Looane kysyy. — Et kai aio palata sinne? Tule Tevarulle.
— Meitä on muutama miljoona. Olisiko Tevaru enää Tevaru, jos tulisimme kaikki?
— Ei meillä riittäisi edes ruoka, jos tulisitte yhtä aikaa, mutta voisitte vierailla vaikka muutaman sadan hengen porukoissa. Ikään kuin lomalle … No jaa. Eipä se mitään ratkaisisi.
— Pidetään verryttelytauko, My-Linh ehdottaa.
— Ja sitten välipalaa! Jahir lisää.
— Hippaa! Keala rohkenee ehdottamaan.
Tauon jälkeen Uzome pyytää Vaireaa kertomaan lapsuudestaan.
Vairea tuntuu sopeutuvan helposti uuteen ympäristöön. Leirin alussa toiset näyttivät ponnistelevan piilotellakseen jännittyneisyyttään ja muuta mielestään hävettävää, mutta Vairea vaikutti alusta asti aidosti rennolta muiden seurassa.
Joskus Vairea esittää mielipiteensä niin maanläheisen suorasukaisesti että arempi säikähtää, toisinaan taas hän on hyvin hienovarainen. Erimielisyyksien sattuessa Keala vetäytyy seuraamaan sivusta, My-Linh hermostuu ja joko hyökkää tai pakenee ja Looane hämmentyy, kun erimielisyydet saavat toiset kiivastumaan, vaikka erimielisyyksistä pitäisi puhua tavallista lempeämmin. Vain Vairea näyttää olevan konfliktien keskellä kuin kotonaan.
Vairea aloittaa iloisesti virnistäen: — Minä tulen sieltä sun täältä. Me olemme vaeltajia. Olen asunut ehkä puolet elämästäni ilmalaivoissa matkalla maan kolkasta toiseen. Kaksi vuotta sitten asuin puolisen vuotta isolla valtamerilautalla. Vaeltaminen on esi-isiltä periytynyt tapa. He purjehtivat maailman merillä laivoillaan tai pestautuivat perhekunnittain miehistöksi muiden laivoihin. He kuljettivat karavaaneissaan matkustajia ja tavaraa mantereiden halki tai pestautuivat muiden karavaaneihin töihin.
— Esi-isämme välittivät paikasta toiseen tavaroita, uutisia, tietoa, taitoja, tapoja, sirkustemppuja, uusia ajatuksia, – – . Ostivat ja myivät kaikenlaista, lauloivat, näyttelivät, kertoivat tarinoita. Moni oli kätevä yhdellä tai useammalla käsityön alalla.
— Viime vuosikymmeninä monet meistä ovat keskittyneet kulttuurien yhteiselon ymmärtämiseen ja kehittämiseen, Vairea lisää. — Erillisten heimojen aika on pian ohi, joten kaikkien pitää oppia toimimaan yhdentyvässä maailmassa.
— Näillä leireillä huomaa, että etäläsnälaitteista huolimatta emme tunne toistemme kulttuureja kovin hyvin, Uzome myöntelee.
— Minä ainakin tunnen välillä olevani aivan eksyksissä, Looane vahvistaa. — Luulin kulttuurierojen tarkoittavan erilaisia vaatteita, eri yleiskielen intonaatiota, erilaisia tapoja tervehtiä, erilaisia ruokia. En osannut varautua siihen, etten aina ymmärrä edes teidän eleitänne enkä ilmeitänne saati ajatuksianne maailman menosta.
— Arvostuksetkin ovat kovin erilaisia, Keala sanoo. — Meillä arvostetaan ihmisiä, jotka osaavat olla vakaasti jotain mieltä, mielellään sitä ainoaa oikeaa perinteistä. Kun laaksossamme asui vaeltajia, vitsailimme, että vaeltajilla on esittää ainakin viisi erilaista hyvin perusteltua näkemystä mihin hyvänsä itsestäänselvyyteen.
— Totta. Olemme ylpeitä taidostamme nähdä ja puntaroida asioita monesta eri näkökulmasta ja ymmärtää erilaisten ihmisten ajatustapoja, Vairea myöntää.
— Miten voi tehdä päätöksiä, ellei osaa muodostaa omaa selkeää mielipidettä maailman asioista? Roni kysyy.
— Selkeä oma mielipide on ihan hyvä, jos se on oikea. Harvoin on, Vaiera sanoo. — Siksi yritämme tukea hyvien yhteisten päätösten tekemistä muun muassa esittämällä tarinoissamme elämää eri näkökulmista ja auttamalla hahmottamaan kokonaisuuksia. Yritämme auttaa ihmisiä kokoamaan Uzomen sadun pikku havainnoista elefanttia.
— Meitä on niin vähänkin, ettei meidän päätöksemme mitään vaikuttaisi maailman menoon, vaikka meillä olisi miten selkeä mielipide, ei vaikka olisimme oikeassa, Vairea lisää. — Se vaikuttaa, jos kykenemme auttamaan yhteisen ymmärryksen lisäämisessä.
— Me Tevarulaiset taidamme olla autiolle saarelle eristäytynyt outo lauma samanmielisiä tyyppejä. Meillä on melko yhteinen näkemys melkein kaikesta. Vatvomista se tosin vaatii, Looane sanoo ja kysyy varovasti Vairealta:
— Miten opitte tuntemaan maailman ihmisten tapoja ja ajattelua, jos matkaatte pienen porukan kesken ilmalaivassa autiolla taivaalla ja olette etäläsnäyhteydessä toisiin samoin ajatteleviin?
— Muutaman viikon tai kuukauden matka pienellä porukalla on hyvä tilaisuus sulatella kokemuksiaan. Se on kuin rauhoittava retriitti, joka inspiroi perusteelliseen yhteiseen pohdiskeluun. Kun retriitti alkaa tympiä, voi laskeutua johonkin mielenkiintoiseen kylään uusien ihmisten pariin, Vairea vastaa.
— Kun olin pieni, joukko vaeltajia laski asuinkonttinsa erään laaksomme maatilan pihapiiriin, opetteli tilan töitä, esitti hauskoja näytelmiä ja opetti meitä koulussa, Keala muistelee. — Vuoden kuluttua he lähtivät paitsi yksi pariskunta, joka jäi vauvansa kanssa maatilalle töihin. Muutama meidän kyläläisistämme lähti vaeltajien mukaan eikä ole vieläkään palannut.
Uzome tulkitsee hetken hiljaisuuden niin, ettei kellään ole ajatusta, miten kommentoida Vairean kertomusta. Uzome heilauttaa kättään Ronin ja Thuanin suuntaan ja ehdottaa, että jompikumpi heistä kertoisi EcoCitystä ja Klaanista.
Roni ja Thuan alkavat kuiskutella keskenään.
En useinkaan ymmärrä Ronin ajatuksenjuoksua, Uzome pohtii. En kykene eläytymään Ronin tunteisiin ja keskustelu jää pinnallisen oloiseksi. Minun täytynee perehtyä tarkemmin EcoCityn Suureen Harppaukseen.
Thuan on Ronia enemmän esillä, vaikka mielipiteissään vaikuttaakin olevan riippuvainen Ronista. Thuan analysoi asioita puhtaan kliinisesti. Ronin emootioita en ymmärrä, Thuanin emootioita en edes kykene havaitsemaan.
Thuan esittää asiasta kuin asiasta rationaalisen tieteellisiä näkökohtia pitkään ja perusteellisesti, mutta tuntuu kuitenkin jättävän johtopäätösten tekemisen kuulijoille. Yrittääkö Thuan vakuuttaa itsensä olemaan jotain mieltä ja epäonnistuu vai onko hän vain viehtynyt yksityiskohtaiseen järkeilyyn sen itsensä vuoksi?
Thuan muistuttelee tavan takaa, että tosiasiat pitää selvittää perusteellisesti ja pitää varmistaa, että päättely on johdonmukaista ja ristiriidatonta. Noin minäkin sanon – kaikille muille paitsi Thuanille. Yleensä minua ärsyttää populistis-intuitiivinen päätöksenteko, jossa ohitetaan tarjolla olevat tosiasiat ja johdonmukainen ajattelu, mutta Thuanissa minua päinvastoin ärsyttää pyrkimys tehdä kaikki päätökset puhtaan mekaanisesti, kuin kaiken voisi ratkaista laskemalla. Luulin edustavani ääripäätä uskossa rationaaliseen päättelyyn, mutta Thuaniin verrattuna edustan maltillista keskitietä.
Olen haastanut Thuania miettimään, mitä tehdä, jos päätöksen pohjaksi ei hakemallakaan löydy tosiasioita, havaintoja eikä oikeaksi todistettuja lainalaisuuksia vaan ainoastaan epämääräisiä aavistuksia ja tuntemuksia mahanpohjassa? Voiko aina laskea, mikä on oikein, mikä väärin?
En ole onnistunut vakuuttamaan Thuania intuition hyödyllisyydestä mekaanisen päätöksenteon tukena. Ehkä en ole vakuuttava, koska oma intuitioni pullikoi vastaan, muistuttaa, että yleensä tosiasiat ja johdonmukainen ajattelu hylätään liian helposti ja luotetaan liikaa tuntemuksiin mahanpohjassa. Tuntuu, kuin tukisin populistista epä-älyllisyyttä kun sanon Thuanille, että ihan kaikista tämän maailman ilmiöistä meillä ei ole ehdottoman varmaa tietoa.
Vai ärsyttääkö minua se, miten riippuvainen Thuan näyttää olevan Ronin mielipiteistä. Toisinaan Thuan järkeilee, toisinaan toistelee kritiikittä Ronin väitteitä. Ehkä Thuan pakenee epävarmuuttaan toisaalta järkeilyn, toisaalta Ronin auktoriteetin turviin. Ei ihmisen ole hyvä luottaa itseensä, mutta ei muihinkaan.
Roni katsoo Uzomea kärsimättömästi ja kysyy: — Voimmeko aloittaa?
— Anteeksi, harhauduin mietiskelemään omiani. Aloittakaa toki.
— Minä, Thuan ja Sami tulemme EcoCitystä, Roni aloittaa.
Thuan vilkaisee Ronin suuntaan, avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta onkin hiljaa. Sami näyttää mietiskelevän omiaan.
— Minulle on lastentarhasta lähtien opetettu edistyksellistä EcoCityläistä tapaa elää ja toimia. Minulla on ollut etuoikeus saada maailman parasta kasvatusta.
— Veikö Klaani siis koko lapsuutesi? My-Linh kysyy.
Mielenkiintoinen äänensävy, Vairea hämmästelee. Pilkallinen? Osaaottava? Hämmentynyt? Pelokas? Ahdistunut? Ehkei mitään noista vai vähän kaikkea?
— Veikö? Klaani antoi! Minä en olisi minä ilman Klaania, Roni paukauttaa. — Olisin pelkkä mitättömyys, ellen kuuluisi Klaaniin.
My-Linh nyökkää kuin sanoisi: ”Aivan kuten arvelinkin”.
— Isäni on Teollisen Kukoistuksen Kauden historiaan erikoistunut tutkija ja äitini opettaa historiaa koulussa, Roni jatkaa. — Klaanin johto on kutsunut heidät Klaanin ajatushautomoon suunnittelemaan tulevaisuuden EcoCityä. EcoCityssä ylimmän johdon huolella valitsemat asiantuntijat laativat kehityssuunnitelman, jonka toteutumista valvotaan kuukausittain.
— Moni muukin tietysti haluaisi vaikuttaa kehityssuunnitelmaan, mutta asiantuntijoistakin vain harvat ymmärtävät monimutkaisia yhteiskunnallisia asioita riittävän hyvin, Thuan keskeyttää Ronin selityksen. — On tilastollinen totuus, että puolet ihmisistä on keskimääräistä tyhmempiä. Viisas osaa arvioida oikein tietonsa ja taitonsa, mutta tyhmä erehtyy, eikä tyhmällä ole tilaa erehtyä kuin yhteen suuntaan – luulemaan itsestään liikoja. Järkevien päätösten varmistamiseksi viisaiden pitää oppia väittelemään tyhmien ehdotukset kumoon – kaiken lisäksi tyhmien vajavaisen ajattelun ehdoilla. Siksi minäkin olen osallistunut Klaanin järjestämään väittelykoulutukseen.
Thuan keskeyttää huomattuaan muiden vilkuilevan toisiaan hämmentyneinä.
— Käytämme väittelykoulutuksessa tuollaisia leikillisiä kärjistyksiä opetuksen terästämiseksi, Roni mutisee.
— Tevarulla me emme väittele, Looane sanoo rauhallisesti. — Vatvomme asioita säännöllisesti niin, että kaikkien viisaus – vähäinenkin – tulee siivilöityä esiin ennakkoluulojen ja muun roskan seasta. Haaviin jääneistä viisauden murusista muovailemme niin hyvän yhteisen ymmärryksen kuin mahdollista. Asiaa vatvoessa kaikki – 'tyhmätkin' – oppivat ymmärtämään toisiaan, minkä ansiosta koko yhteisö osaa käyttää viisauttaan yhteistuumin yhteiseksi hyväksi.
— Tevarulaisesta vatvomisesta olemmekin jo kuulleet moneen kertaan, Roni huokaa.
— Kuulostaa joka kerta yhtä hienolta, Keala toteaa.
Uskomattoman hienolta, My-Linh sanoo vaikeasti tulkittavalla äänenpainolla.
— Niinpä, Roni sanoo.
Thuan vilkaisee Ronia ja kevyen nyökkäyksen saatuaan kysyy:
— Eikö tuollainen harmoninen yhteispeli ole ihmisluonnon vastaista?
— Jos jättäydymme luolamiehiltä perimämme ihmisluonnon varaan, joudumme vaikeuksiin, Looane sanoo. — Vaikka Ubuntua vastaan rikkominen aina ahdistaa ihmistä, jokin primitiivinen vietti saattaa silti viedä meissä voiton. Siksi me Tevarulla harjoittelemme säännöllisesti luolamiehen vaistojemme tunnistamista ja hallitsemista – pitämään ihmisluonnon kurissa.
— Liian monilla on tapana höpöttää niitä näitä asian sivusta antamatta asiaa oikeasti tunteville suunvuoroa, Roni sanoo. — Joka tapauksessa, olin kertomassa EcoCityn hallinnosta ja …
— Miten erottaa asiallinen puhe tyhjästä höpinästä? My-Linh heittää Ronin puheen päälle ja jatkaa itsekseen mutisten: — Muita viisaammilta se tietysti käy ihan helposti, mutta entä me tyhmät?
— Roni, yrititkö sanoa, että me höpötämme joutavia? Uzome kysyy.
Roni katsoo yllättyneenä Uzomea:
— Eeen … Tai, no, … suoraan sanoen en ymmärrä, mikä on tämän palaverin tavoite … Mitä konkreettisia päätöksiä voimme kirjata pöytäkirjaan? … Pitäähän meidän jo vihdoin päättää, mitä konkreettista aiomme saada aikaiseksi tällä leirillä, Roni sanoo.
— Leirin tavoitteet, Nielek sanoo pilailevan mahtipontisesti:
— Sovitaan yhdessä virallisesti joku tosi hieno yhteinen tavoite ja jokainen naamioi omat mielipuuhansa näyttämään siltä, kuin se olisi "keskeinen osa yhteisen tavoitteen saavuttamista", My-Linh mutisee. — Anteeksi, taidan olla vähän väsynyt.
— Jakaannutaan ryhmiin sen mukaan, mitä kukin haluaa tehdä. Sitten järjestetään väittely ja Uzome toimii tuomarina ja arvioi, mikä ryhmistä perusteli ehdotuksensa vakuuttavimmin, Thuan ehdottaa.
— Mitä lieneekään, mutta väittelyä voisi olla jännä kokeilla, Looane innostuu.
— Enpä usko, että sinä – vatvoja – pitäisit siitä, Vairea arvelee.
— Jokaisella saattaa olla oma käsityksensä siitä, millainen perustelu on edes järkeenkäypä saati vakuuttava. Millä perusteella juuri Uzomen käsitys olisi muita parempi? My-Linh kysyy.
— Niinpä. Olen opettaja enkä mikään totuusautomaatti, Uzome muistuttaa. — Tehtäväni on valmentaa teitä ajattelemaan, ymmärtämään toisianne ja tekemään hyviä päätöksiä, ei ajatella puolestanne, ei syöttää teille totuuksiani eikä varsinkaan päättää puolestanne.
— Porukka joutuu tuuliajolle, jos kaikki vain yrittävät ymmärtää toistensa ajattelua eikä kukaan ota vastuuta johtamisesta oikeaan päämäärään, Roni sanoo Uzomeen vilkaisten.
— Noinkin voi ajatella, mutta tänään emme taida jaksaa miettiä noin vaikeita, Uzome sanoo ja kääntyy väsyneesti katsomaan Samia:
— Sami, haluaisitko sinä kertoa jotain itsestäsi?
— Uimatauko! Thuan huudahtaa.
— Vesihippaa!
— Muistakaa juoda, Uzome ehtii sanoa ennenkuin nuoret riisuntuvat ja rientävät veteen.
— Otamme myös välipalaa!
— Jatketaan puolen tunnin kuluttua, Uzome huudahtaa. Taisi joku kuullakin.
Vain Sami jäi Uzomen seuraan.
— No jaa. Onhan edellisestä tauosta jo aikaa. Unohdin seurata ajan kulumista, Uzome sanoo Samille. — Eiköhän mennä mukaan. Leikkiessä porukan mieli tasaantuu. Tauon jälkeen on helpompi jatkaa.
Sami miettii hetken, vetää syvään henkeä ja aloittaa: — Asun EcoCityssä, mutten kuulu Klaaniin.
— Ehket ole osannut lähestyä oikealla tavalla sopivia suosittelijoita, Thuan arvelee.
— Oikeastaan en ole tuntenut tarvetta kuulua Klaaniin, Sami sanoo.
— Millaista ulkopuolisen on elää EcoCityssä? My-Linh kysyy.
— Olen ulkopuolinen vain Klaaniin kuuluvien mielestä. Enemmistö tosin kuuluu Klaaniin.
— Suosimme tietysti Klaanista aidosti innostuneita EcoCityyn muuttaneita, Thuan sanoo. — Klaanin kuulumattomien pitäminen ulkopuolisina motivoi anomaan jäsenyyttä ja sovittautumaan Klaanin arvoihin ja tapoihin.
— Isä on kaivosinsinööri ja yleensä olemme muuttaneet isän työn takia paikasta toiseen, mutta pari vuotta sitten muutimme EcoCityyn äidin työn takia. Äiti tekee töitä maapallon luonnonvarahallinnan GaiaOpti-hankkeessa ja halusi tutustua EcoCityyn paikan päällä.
— Eikö maapallon luonnonvarahallinta ole turhaa vahtimista? Miksei EcoCity saisi käyttää omia luonnonvarojaan niin kuin haluaa? Roni kysyy. — Käytämme joka tapauksessa.
— Minusta on mukava tietää maapallon luonnonvaroista, Looane sanoo. — Olisi vaikea syödä, ellei tietäisi, että kaikille muillekin riittää ruokaa – tulevaisuudessakin. Sekasorron aikana ihmisiä kuoli nälkään toisten lihoessa. Ubuntu ei toteutunut, koska maailman tilanteesta oli väärää tietoa. Luultiin, että vaikeista ajoista huolimatta kaikilla on sentään riittävästi ruokaa.
— Vaari kertoi, että naapurilaaksossa olevasta kuusimetsästä ei uskallettu kaataa puita talojen rakentamiseen, koska viimeiseen saakka metsän uskottiin kestävän, toimivan hiilivarastona ja estävän eroosiota. GaiaOpti olisi kyennyt neuvomaan, että varma tuho tulee nopeasti, joten puita kannattaa alkaa korjata talteen, kunhan ensin levittää alueelle muutamaa nopeakasvuista pensasta, jota siihen asti kasvoi vain reilusti etelämpänä. Ilman GaiaOptin opastusta kuuset kuolivat ja tuholaiset ehtivät pilata ne ennen kuin ne ehdittiin korjata. Onneksi kuolleidenkin puiden juurakot pitivät maan paikallaan, kunnes laakso saatiin kasvamaan pensasta.
— Kaivoksia uskallettiin alkaa hyödyntää toden teolla vasta, kun kaivannaisten varannoista oli kunnollinen arvio ja raaka-aineiden kierrätys ja talteenotto kunnolla suunniteltu, Sami kertoo. — Miten ilman luonnonvarahallintaa voisi varmistaa, että maailman jäljellä olevat mineraalivarat tulee käytettyä mahdollisimman tehokkaasti ja järkevästi yhteiseksi hyväksi?
— Eristäytyneisyyden aikana, kun hyödynsimme vain Tevarun luonnonvaroja, jokainen saattoi omin silmin vakuuttua, että ainakin Tevarun luonnonvaroista pidettiin hyvää huolta, Looane sanoo. — Luonnonvarojen hoito ja hyödyntäminen oli selkeää. Harmi kyllä meillä oli niukasti monia tärkeitä raaka-aineita.
— Luonnonvarahallinnan ansiosta koko maapallon luonnonvarojen hoito on nyt yhtä helppoa ja huoletonta, Sami sanoo. — Esimerkiksi harvinaisten metallien varannot voidaan tasata ja kierrättää maailmanlaajuisesti. Toipumisen kausi alkoikin vasta kun vakuututtiin luonnonvaroja globaalin tasaamisen luotettavuudesta.
— Puhutaankohan meillä EcoCityssä luonnonvarojen hallinnasta liian vähän? Thuan aprikoi.
— Minun ymmärtääkseni moinen seuranta on turhaa, Roni toteaa vakaasti. — Luonnonvarat riittävät maapallon nykyisen pienen väestön säästäväiseen kulutukseen ainakin tuhanneksi vuodeksi.
Puun alle laskeutuu hiljaisuus. Yksi tuijottaa varpaitaan, toinen puun oksia, kolmas tarkastelee kasvihuoneen kupolin rakenteita, – – . Vairea mutisee … yksi … kaksi … kolme …
— Onko niin, että te muut ette halua jättää luonnonvarojen hoitoa Ronin ymmärryksen varaan, Uzome kysyy pehmeällä äänellä.
— Ronin kommentti sai ajatukseni lyömään tyhjää, Keala sanoo. — Huoli maapallon tulevaisuudesta ahdistaa minua ja olen kestänyt vain, koska olen uskonut kaikkien tuntevan samoin ja tekevän parhaansa maapallon pelastamiseksi.
— Tarkoitin luonnonvaroilla suhteellisen yleisiä kaivannaisia, Roni sanoo sovittelevasti. — En minäkään mitään yleistä holtittomuutta halua.
Thuan vilkaisee Ronia ja luvan saatuaan toteaa: — Maailmaa johtamaan pitäisi saada vahva realistinen ja rohkea pomo, joka rohkenisi sallia järkevän luonnonvarojen hyödyntämisen. Vahva jämäkkä pomo kykenisi tarvittaessa pysäyttämään vaarallisen tuhlauksen ennen kuin pahaa vahinkoa ehtii sattua.
Looane katselee yllättyneenä kavereitaan. Tämä ei mene ollenkaan niin kuin Tevarulla.
— Voiko kukaan enää nykyään päästä lipsahtamaan diktaattoriksi, kun kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa? Looane kysyy. — On vaikea esittää yli-inhimillistä hallitsijaa, kun kaikilla on pääsy samoihin tietoihin.
— Thuan sanoi "vahva johtaja", ei "diktaattori", Roni huomauttaa.
— Miten yksi päättäjä voisi ohjata kaikkien maailman ihmisten tekemisiä? Looane kysyy.
— Johtajalla pitää olla valta määrätä muut noudattamaan päätöksiään.
— Valta määrätä? My-Linh puuskahtaa. — Tarkoittaako johtajan valta määrätä sitä, että hänen annetaan vapaasti uskoa vääriin käsityksiinsä? En tunne ketään, jolle haluaisin vapaaehtoisesti antaa vallan määrätä yhtään mistään minua koskevasta. Pakosta olemme joutuneet kestämään törppöjä johtajia.
— Eikö yhteisö tee, mitä näkee järkeväksi ulkopuolisista johtajista riippumatta? Looane kysyy. — Yhteisöä ohjaa sen tahtotila ja siihen voi vaikuttaa vain osallistumalla yhteisön keskusteluihin – olemalla osa yhteisöä. Yksinäinen diktaattori omine käsityksineen jää ulkopuoliseksi, vaille valtaa.
My-Linh suoristautuu kuin sanoakseen jotain, mutta Sami ehtii ensin.
— Minulle tulee vahvasta johtajasta mieleen eksyneen oloinen yksinäinen sivullinen. Liian työn väsyttämä, ärtynyt, asioihin vain pintapuolisesti perehtynyt, neuvonantajien ohjattavissa – –.
— Niin, eihän yksi päättäjä ehdi ajatella tarpeeksi tehdäkseen kunnon päätöksiä? Looane komppaa Samia. — Meillä päätöksenteko ja työt hoidetaan yhdessä porukalla reilusti niin, että kukaan ei väsy ja kaikki ehtivät ajatella asioita. Sata tai tuhannen kiinnostunutta ehtii perehtyä asioihin paljon syvemmin ja tehdä nopeammin parempia päätöksiä kuin yksinäinen päättäjä.
— Entä jos nuo sata tai tuhat ihmistä ovat eri mieltä? Thuan kysyy.
— Jos kaikki olisivat samaa mieltä, silloin tosiaankin yksi päättäjä riittäisi, mutta jäätäisiin yhden ihmisen huteron ymmärryksen varaan.
— Erimieliset voivat kiistellä ikuisuuden saamatta päätöstä aikaiseksi, Roni sanoo.
— Miksi toisiaan täydentävät näkemykset aiheuttaisivat kiistaa? Looane kysyy. — Erimielisyydet pitää vatvoa kaikille ymmärretyiksi, koska piiloon jäädessään ne sumentavat yhteisön toimintaa ohjaavan tahtotilan ja lamaannuttavat yhteisön, mutta älytöntä niistä on jäädä kiistelemään. Ei kukaan halua osallistua hedelmättömään jänkkäämiseen.
— Toimintaa ohjaava tahtotila? Mitä se on? Thuan kysyy.
— Niin, ja entä jos yhteisön tahtotila on väärä? Entä jos lauma haluaa jotain typerää? Roni lisää.
— Usein tahtotila onkin aluksi väärä. Ihmiset haluavat typeriä juttuja. Juuri siksi tahtotilasta ja sen seurauksista pitää puhua niin paljon, että lauman typerät toiveet paljastuvat, Looane sanoo.
— Lauman tahtoa pitää vatvoa kunnolla. Ellen päästä muita haastamaan ajatteluani, erehdyn helposti uskomaan omia kuvitelmiani tosiasioiksi, muiden näkemyksiä typeryydeksi ja omia toiveitani kaikkien toiveeksi ellen peräti yhteiseksi hyväksi.
— Puolinainen vatvominen johtaa sekavaan sähläilyyn, koska porukalta puuttuu yhteinen ymmärrys ja yhteinen tahtotila. Kukaan ei ymmärrä mihin muut pyrkivät, miksi ja millä perusteella. Kaikilla on eri tavalla vajavainen käsitys siitä, miten homma toimii ja mitä kukin haluaa.
Uzome nousee seisomaan ja sanoo: — Anteeksi, pikku hetki. Damisi soittaa. Uzome poistuu sivummalle mutisten: — Miksei se käytä sähköpostia! Voisin vastata illalla muiden nukkuessa.
Jahir katsoo hetken Uzomen suuntaan ja sanoo sitten: — Voimme kai silti aloittaa, Jahir sanoo.
— Minä ja Jahir tulemme kelluvilta rämeiltä. Eri rämeiltä, mutta te tuskin huomaisitte niissä mitään eroa, Nielek sanoo.
— Jokaisen rämeen on tarkoitus olla omaperäinen kokeilu, mutta yksikään ei ole keksinyt mitään todella omaperäistä, Jahir täydentää.
— On keksitty, mutta kerromme heti muille, kun keksimme jotain hienoa, Nielek jatkaa. — Kaikki hyödyntävät mielestään parhaat toisten ideoista.
— Töppäyksistämme kerromme varoitukseksi muille.
Jahir ja Nielek puhuvat saumattomasti yhteen kuin yksi henkilö.
— Kumpi teistä on esittäytymisvuorossa? Roni kysyy tiukasti.
Vairea katsoo Ronia ja kurtistaa kulmiaan. Dialogikurssillamme tuon sävyistä puhetta kuvattiin luolamiehen ärinäksi.
Tietysti Jahir ja Nielek esittäytyvät yhdessä. Kummallinen kysymys adrenaliinin ohuesti sävyttämällä äänellä. Looane vilkaisee yllättyneenä Ronia. Ilmeessäkin näkyy säväys adrenaliinin aiheuttamaa kovuutta.
— Molemmat, sanoo Jahir.
— Olemme molemmat esittäytymisvuorossa, Nielek vahvistaa.
Kumpikin puhuu hyvin rauhallisesti ja katsoo Ronia tiukasti suoraan silmiin pieni hymynkare suupielessä.
Looanesta Jahirin ja Nielekin ilmeissä on hienoinen säväys haastavaa ylenkatsetta. Tuollaista en osannut heiltä odottaa. Roni näyttää käpristyneen suojaan – menneen kasaan. Ei epäilystäkään: Kaikki kolme ovat erittäneet adrenaliinia. Mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? Ei ilmeisesti mitään ainakaan Yalawan mittapuun mukaan, koska My-Linh sanoo kuin ei mitään:
— Kuulostaa leppoisalta lillua vehreällä lautalla Etelä-Meren lämmössä, pulahtaa aallonmurtajan suojaamaan laguuniin uimaan, poimia puista hedelmiä ja nostaa merestä kalaa sushiin. Kasvatatte varmaan simpukoita ja ostereitakin.
Looane kohauttaa olkiaan. Olin näkevinäni ärhäkän henkien taistelun, mutta muut eivät huomanneet mitään. Ei näistä tyypeistä saa selvää.
— Kelluvalla rämeellä mikään ei toimi eikä kasva ilman jatkuvaa huolenpitoa. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, Jahir sanoo.
— Myrskytuhojen korjaamiseen menee paljon aikaa, vaikka koko ajan kehitämme tukevampia rakenteita. Kehitämme jatkuvasti viljelytekniikoita ja viljeltäviä lajeja, mutta silti sadot epäonnistuvat aika ajoin. Syömme ostereitakin, mutta ne vasta ovatkin vaativia kasvattaa, Jahir luettelee.
— Oletteko saavuttaneet jotain konkreettisia tuloksia maailman parantamiseksi? Äsken suojaan käpristynyt Roni on pullistautunut takaisin täyteen mittaansa ellei vähän ylikin.
Looane yrittää tulkita Ronin kysymyksen sävyä: Kysyy kuin jostain yläpuolelta. Tavoittelee auktoriteetin äänenpainoa.
Jahir ja Nielek vilkaisevat toisiaan ja hymähtävät yhteen ääneen:
— Konkreettisia tuloksia? Tuskin olemme saavuttaneet mitään ainakaan sinun mielestäsi arvokasta.
— Eiköhän tämä ollut muutenkin tässä, Jahir lisää.
— Jutellaan rämeistä joskus toiste lisää, Nielek sanoo My-Linhille ja Looanelle. — Keala ja Vairea poikkesivat tänne tullessaan rämeellä. He voivat kertoa teille, miltä rämeen arki näyttää vieraan silmin.
Looanen tekisi mieli sanoa, ettei ymmärrä mitä tapahtui, muttei rohkenekaan avata suutaan. Outoa sekin. Juuri nyt pitäisi puhua.
Kukaan ei näytä tietävän, mitä tehdä. Hetken hiljaisuuden jälkeen My-Linh ehdottaa uimista. — Nyt kun minäkin olen alkanut oppia, hän lisää.
— Juurihan me kävimme uimassa. Missä Uzome on?
— Voisitteko odottaa vielä hetken, Vairea rohkaistuu pyytämään. — Minun mielestäni Jahirin ja Nielekin tarina loppui kovin töksähtäen. Haluaisin ymmärtää, miksi. Voisitteko ottaa mukavan asennon, sulkea silmänne ja muistella muutaman minuutin, miltä teistä äsken tuntui?
Vairean yllätykseksi ja helpotukseksi kaikki rauhoittuvat paikoilleen ja sulkevat silmänsä.
Kaikki istuvat hiljaa silmät kiinni Vairean mielestä lupaavan kauan: — Nyt voitte avata silmänne, hän sanoo havaittuaan ensimmäisiä levottomuuden merkkejä. — Kuka haluaa aloittaa? Keala, haluatko kertoa, mitä mielessäsi äsken liikkui?
— Kauhistuin aiemmin, miten Roni vähätteli luonnonvarojen seurantaa. Ronin äskeisten kysymysten tarkoitusta en ymmärtänyt, mutta sävy oli vahva ja … eikä oikein mukava. En osaa selittää.
— Sinusta Ronin kysymykset eivät tuntuneet kutsulta ystävällismieliseen vatvomiseen? Vairea kysyy Looanelta.
— No eivät, eivätkä liioin Jahir ja Nielek innostuneet vuoropuheluun. Hymähtivät ja reagoivat samaan sävyyn.
— Yalawalla on tyyppejä, jotka mielellään arvioivat muita, vaikka heillä ei itsellään ole esittää mitään parempaa, My-Linh sanoo.
— Niin mekin teemme, Looane sanoo. — Saatamme kritisoida toistemme tekemisiä tyyliin: ”En tiedä, mitä pitäisi tehdä, mutta sinun ehdotuksesi ei vaikuta hyvältä”, Looane sanoo.
— Mutta teillä kritiikin tavoite lienee onnistua paremmin yhteisessä hankkeessanne, My-Linh sanoo. — Se on eri asia kuin asettautua yläpuoliseksi tuomariksi.
— Minua ärsytti, kun Jahir ja Nielek alkoivat puhua päällekkäin, vaikka aiemmin muut puhuivat yksi kerrallaan, Thuan sanoo. — Ja minuakin kiinnosti tietää, mitä konkreettista räme-ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.
Jahir kaivelee pienellä tikulla hiekkaa:
— Ronin kommenttien takana tuntui olevan vallan muuta kuin mitä hän sanoi.
— EcoCityn uusi tyyli ei taida sopia teille, Roni sanoo. — Minun ja Thuanin täytynee yrittää sopeutua teidän tyyliinne ja tapoihinne.
— No niin. Ihmisten välillä esiintyy kaikenlaista kuplintaa, mutta se ei välttämättä ole mitään vakavaa, Vairea sanoo, mutta kuulostaa epäröivältä.
Uzome palaa. Damisin puhelu näyttää saaneen Uzomen innostumaan.
— Jahir ja Nielek, taitaa olla teidän vuoronne, Uzome sanoo pirteästi.
— Juttelimme jo poissa ollessasi. Ei huvita jatkaa.
— Voisiko joku kertoa, mistä jäin paitsi?
— Etpä juuri mistään, Thuan sanoo.
— Olisi ollut opettavaista nähdä, miten olisit reagoinut, Vairea sanoo.
— Mihin?
— Ei jaksa. Annetaan Kealan jatkaa.
Looane katsoo kysyvästi Uzomeen. Ikävä ilmapiiri. Kukaan ei enää yritä ymmärtää muita. Eikö porukkaan kertynyt adrenaliini pitäisi purkaa nyt heti? Illalla viimeistään. Yöllä pelot ja vihat vahvistuvat ellei niitä silitetä pois illalla. Adrenaliiniunet saavat jokaisen kehittämään huomiseksi lisää ilkeitä vastaväitteitä muiden ajatuksille. En tiedä, miten neutraloida adrenaliini tässä porukassa. Tuskin tietää Uzomekaan? Hänen äskeinen intonsa näyttää lässähtäneen. Olkoon.
Keala on kuin omia polkujaan kulkeva kiltti marjakarhu. Tulee luontevasti juttuun porukan kanssa, mutta varjelee omaa sisintä maailmaansa. Parhaat koulukaverini olivat Kealan tapaisia. Enimmän aikaa luulen ymmärtäväni häntä, Uzome miettii ja nyökkää Kealalle.
— Tulen Pohjoiselta Länsimantereelta, Keala aloittaa tarinansa. — Kotitilamme on vuoriston juurella metsän keskellä. Meitä on isä, äiti ja pikkuveli sekä mummi ja vaari. Isä asuu kolmena päivänä viikossa kahdensadan kilometrin päässä ilmalaivatehtaalla huoltamassa ilmalaivoja ja tehtaan laitteita. Minä ja pikkuveli käymme päivittäin kylämme koulua. Muut tekevät töitä tilalla.
— Oma tila? Millainen? Looane kysyy.
— Ihan tavallinen tila tavallisen jokilaakson pohjalla: Vähän peltoa, tarha kanalinnuille, paljon sekaviljeltyä metsää talomme ympärillä, vuori melkein takapihalla, pieni puro virtaa talomme ohi pieneen kalaisaan järveen.
— Mitä muuta voisin kertoa? Vietämme ihan tavallista elämää ihan tavallisella tilalla. Pidän luonnossa kulkemisesta. Meidän laillamme eläviä on vaikka kuinka paljon. Onhan elämämme erilaista kuin esimerkiksi Tevarulla, mutta osaatte varmaan kertomattakin päätellä, millä lailla erilaista se on.
— Mikä Looanen kertomuksessa herätti sinussa eniten tuntemuksia? Uzome kysyy Kealalta.
— Kuulosti siltä, että Tevarulla kaikki tehdään yhdessä ja kaikki on yhteistä – jopa hyvä ja huono onni. Me taas olemme itse vastuussa toimeentulostamme, hoidamme tilaa ja hankimme siitä elantomme. Itsestä riippumattomien vastoinkäymisten sattuessa naapurit toki yleensä auttavat. Esimerkiksi barbarian aikana puolustauduttiin yhteisvoimin rosvoja vastaan ja autettiin uuteen alkuun naapurit, joiden omaisuuden rosvot ryöstivät tai polttivat. Monella oli hoidossaan orpoja.
— Naapurimme ovat vahvoja itsellisiä persoonia. Yhteistyötä tehdään sen verran kuin nähdään järkeväksi, mutta mieluummin jokainen tekee omat työnsä omilla koneillaan ja omalla tavallaan. Yleensä oma tapa tosin on sama kuin naapurillakin, mutta itsemääräämisen periaate on tärkeä, Keala kertoo.
— Jokainen on oman onnensa seppä, paitsi kun tarvitsee naapurin apua. Jokainen hoitaa itse omat asiansa, ellei näe järkevämmäksi tehdä hommaa yhdessä naapurin kanssa, Roni tiivistää. — Ei ihan johdonmukaista.
— Harvoinpa elämä on, Keala sanoo. — Hyvä huomio silti. Antakaahan kun mietin hetken.
— Emme ole ääri-ihmisiä … Emme seuraa fanaattisesti yksinkertaisia periaatteita, Keala pohdiskelee.
— Miten isäsi viihtyy tehtaalla? Vairea kysyy. — Tehtaalla ei kai voi tehdä ”omaa työtään, omilla koneillaan, omalla tavallaan” niin kuin omalla tilalla.
— Isä tekee mielellään töitä yhdessä muiden kanssa, mutta tehtaalta kotiin tultuaan hän silti saattaa vetäytyä muutamaksi tunniksi puuhailemaan yksikseen.
My-Linh katsahtaa Uzomea: — Uzome, kerro sinäkin jotain itsestäsi. Millainen perhe sinulla on?
— Pitäisikö minunkin kertoa jotain itsestäni? Niin no, pitää tietysti.
— Perhe … Minä ja neljä opiskelutoveriani tulimme tänne yhdessä Viikunakeitaan alkuaikoina. Olimme – olemme yhä – läheisiä ja innostuneita aavikoiden vehreyttämisestä. Yleensä ihmiset tulevat ja menevät muutaman vuoden välein, mutta me olemme jääneet. Meitä on kolme naista ja kaksi miestä. Lapsia meillä on yhteensä viisi, joista minä olen kahden äiti. Yhden lapsen isä ei enää kuulu meidän porukkaamme. Vanhin lapsistamme on jo kolmentoista, nuorin kolmen. Mitä muuta kertoisin? Leirin aikana tulette näkemään, millaista elämämme täällä on.
— Mikä sai sinut innostumaan tieteen tekemisestä? My-Linh kysyy. — Väitit eilen, että on tärkeää oppia tieteellistä ajattelua, että vain tiede voi löytää totuuden. Miksi uskoa juuri tieteeseen?
— Pelkään, että minusta tulee kuivakka luennoitsija ellei peräti tosikkomainen saarnaaja, kun alan puhua tieteen tekemisestä, Uzome vastustelee.
— Niinhän sinusta tulee, Vairea naurahtaa. — Kerro silti. Omalla tyylilläsi. Vielä pahempi, jos yrität olla hauska.
— Menköön sitten, Uzome suostuu:
— Tieteeseen nimenomaan ei pidä uskoa. Tiede on epäilyä, kriittistä ajattelua. Ihminen kykenee luottamaan vakaasti "terveeseen järkeensä", vaikka se olisi ihan tyhjän päällä. Tiede on vastalääke itseluottamuksellemme, joka peittää meiltä ajattelumme hataruuden, tietojemme vähäisyyden ja näkemystemme ristiriitaisuudet. Tieteen tarkoitus on välttää arkiajattelumme – terveen järkemme – salakuopat, Uzome selittää.
— Tuo kuulostaa kuin väittäisit ihmisiä aivan tyhmiksi olioiksi. Eikö evoluutio karsikaan tyhmägeenisiä? My-Linh kysyy.
Sami nostaa innoissaan kätensä ja sanoo Uzomelle:
— Olen miettinyt ihmisen evoluutiota.
— No kerro.
— Mutta lyhyesti kiitos.
— Jos luolamies olisi alkanut selvittää tieteellisen perusteellisesti miten maailma toimii, hän olisi ehtinyt kuolla nälkään ennen kuin olisi saanut selville edes ruoansulatuksensa saloja tai luolakarhu olisi syönyt hänet ennen kuin hän olisi selvittänyt tieteellisen varmasti, syökö luolakarhu lihaa vai kasviksia tai ainakin ennen kuin hän olisi ehtinyt kehittää tieteellisen varman suunnitelman puolustautua, Sami aloittaa.
— Jos luolamies olisi ymmärtänyt, kuinka todella vähän hän tietää maailman menosta, hän olisi kuollut stressiin. Luolamiesten ymmärrys maailmanmenosta – terve järkensä – oli vähäistä ja ristiriitaista, mutta silti se yhdessä hyvän onnen kanssa riitti pitämään riittävän monta lisääntymiskykyistä hengissä.
— Oman ymmärryksen yliarviointi johti tietysti tyhmänrohkeuteen, ja rohkeista uuden kokeilijoista moni kuoli, mutta hengissä selviytyneet oppivat uusia taitoja – mammutin metsästystä ja sen sellaista, Sami jatkaa. — Moni rohkea uuden etsijä kuoli aavikoille ja jäätiköille, mutta onnella ja osaamisella jotkut löysivät tiensä uusille metsästysmaille tai parempien kalavesien ääreen. Parempi kuin, että kaikki olisivat varovaisuuttaan jämähtäneet nääntymään nälkään köyhtyville ylikansoitetuille kotiseuduilleen.
— Yritys-erehdys menetelmä on tehokas tapa oppia, mutta vaarallinen. Harkinta ja ilmiselvien vaarojen ennakointi auttavat välttämään turhat vahingot, Uzome sanoo ja lisää:
— Luolamiesten aikaan tyhmänrohkeudesta kärsi vain uhkarohkea itse ja hänen läheisensä, mutta Teollisen Kukoistuksen Kauden alusta lähtien tekomme ovat vaikuttaneet koko maailmaan ja pitkälle tulevaisuuteen. Terve järkemme toimii kuitenkin yhä kuin luolamiehellä: Miten minä selviän huomiseen, miten heimoni talven yli?
— Välillä tuntuu kuin eläisimme kahdessa eri todellisuudessa, Vairea sanoo:
— Sama tunne kuin omaa kuolemaa miettiessä. Järkeni sanoo, että joskus kuolen, mutta ajatus ei mitenkään kytkeydy tähän elämään, jota nyt elän. Tähän todellisuuteen.
— Opiskellessa voi käydä pikkuisen samalla tavalla: Oppimamme jää päähämme omaan erilliseen lokeroonsa, eikä yhdisty arkiajatteluumme. Siksi leirillä puuhaillaan jotain elävään elämään liittyvää ja opetellaan uutta siinä sivussa, Uzome sanoo.
— Hetkinen, en ihan …, My-Linh sanoo kättään heilauttaen, mutta Nielek ei saa pidäteltyä sanottavaansa:
— Ehkä ilmastonmuutos oli Teollisen Kukoistuksen Kauden ihmisille kuin kuoleman ajatus Vairealle, Nielek sanoo. — Todellinen uhka, mutta ei sen hetkisessä arkitodellisuudessa kuitenkaan. Ilmastonmuutoksesta puhuttiin totena ja sitä yritettiin ehkäistäkin, mutta puolivillaisesti, ikään kuin vain tieteellisen minän rauhoittamiseksi.
— Tuo on ainakin yhtä hyvä kuin muut kuulemani arvelut, Looane sanoo.
Roni ja Thuan vilkaisevat toisiaan. Joutavaa filosofointia. Asiaan: — Näin tänne lentäessäni aavikolla mustan läikän, Roni sanoo. — Jouduitte kuulemma polttamaan ison koeviljelyksen, koska joku kokeiluistanne uhkasi karata käsistä.
— Maapallon kasvillisuuden lisäämiseen tarvitaan muuttunutta ilmastoa kestäviä ja nopeasti leviäviä uusia lajeja eikä sellaisia ehditä jalostaa riittävän nopeasti kuin geenimuuntelulla, Uzome alkaa kertoa. — Vieraslajit ovat aiheuttaneet vahinkoa aina siitä lähtien, kun ihmiset alkoivat tehdä pitkiä merimatkoja. Nyt me levitämme luontoon yhtä aikaa monia eri vieraslajeja, emmekä välttämättä onnistu ennakoimaan, mitä kaikkea siitä seuraa. Juuri siksi teemme kokeita täällä aavikolla eristyksistä muusta ekosysteemistä. Olemme aika hyviä välttämään virheitä, mutta silti olemme muutaman kerran arvioineet järkeväksi tuhota koealueen eliöstön.
— Entä ruoka jota syömme, My-Linh aloittaa. Onko se …
— Geenimuunnellun hyönteisen toukan solut tuottavat osin erilaisia proteiineja kuin 'alkuperäisen' ötökän toukat. Aivan varmaksi emme voi taata, etteikö muuntotoukka aiheuttaisi esimerkiksi allergisia oireita sellaisellekin, joka kestää alkuperäisen toukan proteiineja, Uzome myöntää. — Näiden vuosien aikana kukaan ei ole kuollut eikä sairastunut, mutta periaatteessa joku uusi elintarvike saattaa aiheuttaa yllätyksen.
— Millaisen?
— Jotain, jota emme osaa kuvitella. Jos osaisimme, voisimme tieteellisesti yrittää arvioida riskiä. Hitaasti vaikuttava haitta on tietysti pahin. Välittömän allergisen reaktion syy on helppo tunnistaa, mutta entä jos ruoka-aine aiheuttaa oireita vasta muutaman vuoden jatkuvan nauttimisen jälkeen kymmenelle prosentille käyttäjistä?
— Muutaman vuoden aliravitsemus aiheuttaa oireita kaikille, My-Linh huomauttaa.
— Minulle tuli vielä mieleen yksi kysymys tieteen tekemisestä, Nielek sanoo arasti.
— Kerro toki, Uzome pyytää. — Vapaassa ajatustenvaihdossa hyppelehtiminen aiheesta toiseen ja takaisin ei haittaa.
— Ymmärrän, että on hyvä suhtautua kriittisesti "terveeseen järkeensä", mutta tieteenhän pitää luoda uutta. Miten saivartelunomainen kaiken epäily voi tuottaa uutta tietoa?
— Totta. Kriittistä epäilyä ei tarvita, ellei joku ensin keksi jotain uutta epäiltäväksi. Matematiikka ei ole syntynyt pelkästään teoreemoja oikeaksi todistelemalla vaan jonkun on pitänyt ensin oivaltaa, että tietty teoreema olisi hyödyllinen ja saattaisi olla oikeaksi todistettavissa.
— Jotkut planeettojen liikkeitä tähyilleet ovat arvailleet, millaisia taivaanmekaniikan lait saattaisivat olla ja sen jälkeen miettineet, millaisten havaintojen perusteella saada suurin mahdollinen varmuus hypoteesiensa oikeellisuudesta, Uzome selittää.
— Arvailu kuulostaa liian satunnaiselta tuottaakseen kelvollista hypoteesia, Vairea huomauttaa.
— Huolellinen pitkä perehtyminen ilmiöön, tarkka havainnointi ja muu asiantuntemusta vahvistava kehittää intuitiota niin, että arvailu ei tuota aivan mitä sattuu.
— Hypoteesia testataan aluksi varmistamalla, että se ennustaa oikein hypoteesin kannalta keskeiset havainnot. Sen jälkeen hypoteesin toimivuutta varmistellaan hakemalla sen heikkouksia, pyrkimällä osoittamaan se vääräksi. Ellei hypoteesista löydy vikaa, se voidaan katsoa oikeaksi osoitetuksi teoriaksi. Luovuus ja kekseliäisyys ovat tieteellisen työn perusta, mutta sen lisäksi pitää nöyrtyä systemaattisesti varmistamaan luovuutensa tuotokset.
— Jänniä oikeasti uusia ajatuksia syntyy vain, jos porukka päästää intuitionsa ja mielikuvituksensa vapaasti laukkaamaan, Uzome sanoo ja näyttää melkeinpä innostuneelta. — Muutaman kerran vuodessa emme kokonaiseen viikkoon yritä ajatella rationaalisesti vaan ideoimme hulluja. Normaalin työn lomassakin päästämme rationaalisen ajattelun vapaalle, jos jonkun mielikuvitus tuottaa jotain tarpeeksi innostavaa.
— Minä haluaisin vielä puhua ilmastonmuutoksesta? Thuan sanoo. — Opettajamme mukaan EcoCityn ulkopuolella ilmastonmuutoksen todellisista syistä on vääriä uskomuksia. Voiko tieteellisiä totuuksia olla monta erilaista?
— Kun havaitaan uusi ilmiö, saattaa kestää, ennen kuin saavutetaan yhteisymmärrys siitä, mikä on paras selitys ilmiölle. Ilmastonmuutokseen ei kuitenkaan liity mitään uusia luonnontieteellisiä ilmiöitä. Luonnontieteen kannalta ilmastonmuutos on mielenkiinnoton tapahtuma. Kaikki tapahtui ja etenee yhä jo ennen Teollisen Kukoistuksen Kautta tunnettujen fysiikan lakien mukaan. Toki ilmastonmuutoksen kaltainen järeä koe antoi ilmastomallinnuksen yksityiskohtien kehittämisessä hyödyllistä uutta tietoa, mikä auttaa meitä, jotka joudumme korjailemaan ilmastokatastrofin seurauksia, Uzome sanoo ja jatkaa:
— Viime aikoina ilmastonmuutokseen johtaneita tapahtumia on alettu tutkia psykologisena ja sosiologisena ilmiönä. Se tutkimus saattaa muuttaa käsitystämme Teollisen Kukoistuksen Kauden kulttuurista ja ehkä ihmismielestä yleensä.
— Sosiologia tutkii yhteisöjen uskomuksia ja miten yhteisöt toimivat. Sosiologia tutkii niin isoja yhteisöjä, etteivät kaikki tunne toisiaan henkilökohtaisesti, Uzome älyää selittää.
— Ilmasto on hirveän monimutkainen ja hidas ilmiö. Ehkä ihmiset eivät ymmärtäneet tai huomanneet, mitä oli tapahtumassa, My-Linh sanoo.
— Muutoksen alkusyy oli ihan yksinkertainen: Hiilen, öljyn ja maakaasun polttaminen tuotti ilmakehään lisää hiilidioksidia, jonka seurauksena maapalloon osuneesta auringon lämpösäteilystä aiempaa pienempi osa pääsi karkaamaan takaisin avaruuteen.
— Asiantuntijoidemme mukaan Teollisen Kukoistuksen Kausi perustui pääasiassa ydin- ja aurinkovoimaan. Fossiilisia polttoaineita ei ole koskaan ollut maankuoressa niin paljoa, että niillä olisi ollut suurtakaan merkitystä, Roni vakuuttaa.
— Vain niin sanovat EcoCityn asiantuntijat. Kaikki julkiset tutkimukset, jotka olen lukenut, osoittavat päinvastaista. Ovatko asiantuntijanne osoittaneet tutkimukset virheellisiksi? Löytäneet edes yhtä epäilyttävää kohtaa? Uzome kysyy.
— En tiedä. Mutta voihan teidän virallinen tieteenne olla väärässä, Thuan väittää. — Ette vain ole vielä huomanneet sitä toisin kuin meidän asiantuntijamme. Historia kertoo monista neroista, jotka ovat onnistuneet osoittamaan jonkin aikansa tieteen teorioista vääräksi.
— Ei edes yksi miljoonasta aikansa tiedettä vääräksi väittäneistä ole ollut oikeassa ja vienyt tiedettä eteenpäin. Nuo tosiharvat uutta hyödyllistä keksineet poikkeukset ovat kovalla tieteellisellä työllä kehittäneet asiantuntemustaan niin, että ovat kyenneet keksimään uutta ja todistamaan keksimänsä oikeaksi, Uzome painottaa. — Opiskelleet ja tutkineet kunnes ovat kehittyneet aikansa tiedettä pidemmälle. Usein porukalla.
— Historia kertoo sankareista, jotka ovat urheasti taistelleet totuuden puolesta tiedeyhteisön vääriä käsityksiä vastaan. Historia ei kerro kenestäkään, jonka epäilykset oman aikansa tiedettä kohtaan olisivat osoittautuneet vääriksi, Thuan julistaa.
— Tavallisella ei ole uutisarvoa, Nielek naurahtaa. — Tieteen historian ymmärtämisen kannalta olisi hyvä kertoa niistä miljoonista virheellisistä väitteistä, joihin ihmiset ovat vakaasti uskoneet. Muuten syntyy vaikutelma, että jämäkkä epäilijä on aina oikeassa.
— Vaikka lämpenemisestä johtuvien ilmastoilmiöiden dynamiikka on monimutkaista, Teollisen Kukoistuksen Kauden tutkijat ennustivat lämpenemisen seuraukset pääosin oikein. Sekin todistaa jotain.
— Mutta tekivät silti huonoja päätöksiä, My-Linh sanoo.
— Emme ehkä osaa eläytyä heidän tilanteeseensa, Vairea arvelee. — Tutkijoiden suositukset edellyttivät silloiseen teolliseen tuotantoon ja elämäntapaan suuria muutoksia, jotka olisivat aiheuttaneet vaikeasti hallittavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Mullistusten ikäviä seurauksia olisi ollut vaikea tasata oikeudenmukaisesti.
— Mutta hehän tiesivät toimettomuuden johtavan vielä paljon pahempiin mullistuksiin, My-Linh sanoo.
— Yhteisöpsykologisten tutkimusten mukaan näyttää siltä, että ihmisyhteisöt elävät kahdessa eri todellisuudessa, että ihmismieli on jakautunut kahtia: Elämme tässä-ja-nyt arjessa, jonka intuitiomme vakuuttaa pysyvän tällaisena, Uzome alkaa selittää. — Vaikka meillä on tietoisen järkeilyn tuottama käsitys tulevaisuudesta, ja vaikka olemme siihen valmistautuvinamme, arkipäätöksemme perustuvat kuitenkin tässä-ja-nyt-arkeen. ilmastonmuutos on osa meidän tässä-ja-nyt-arkeamme, mutta Teollisen Kukoistuksen Kauden ihmisten tässä-ja-nyt-arkeen se ei vielä kuulunut. Siksi siihen valmistautuminen jäi ponnettomaksi.
— Vairea selitti samaa vartti sitten, Thuan huomauttaa.
— Niinkö, Uzome hämmentyy. — Käykö minulle usein näin? Ihmisillä on tapana toistella omia ”viisauksiaan”, mutta tämä ei ole sitä.
— Väsyneenä minäkin torkahtelen, Keala sanoo.
— Ehkä kyse ei ole sen kummemmasta. Anteeksi ja jatketaan.
— Pitäisikö leirillä pohtia, mitä meidän tässä-ja-nyt-arjestamme puuttuu, Looane kysyy.
— Ainakin emotirobit ovat tulevaisuuden juttu, jonka merkitystä kaikki eivät ole sisäistäneet, Roni sanoo.
— Enkä sisäistä, My-Linh sanoo.
Uzome huokaa.
— Voisiko ilmastoilmiöiden lainalaisuuksia havainnollistaa jollain fysikaalisella käsin kosketeltavalla tempulla? Vairea kysyy vilkaisematta Roniin. — Hauska demonstraatio voisi olla mukava ohjelmanumero leirillä.
Uzome käy hakemassa läheisestä katoksesta kaksi kolhiintunutta metallivatia ja asettaa vähemmän kolhiintuneen vadin pohjalle pienen kuulan ja pyöräyttää kuulan kiertämään vadin reunaa.
— Kuvitelkaa, että heilautukseni vastasi fossiilisten polttoaineiden polttamista Teollisen Kukoistuksen Kaudella — siis hiilidioksidin tuprauttamista ilmakehään ja kuulan korkeus vadin pohjasta edustaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta.
Aikansa vadin reunoilla kierreltyään kuula asettuu takaisin vadin pohjalle.
— Pienen tuprauksen – heilautukseni vaikutus – kesti noin pitkään. Maapallon ekosfääriltä tasapainotilaan palaaminen kestää tietysti kauemmin: Ilmakehän ylimääräinen hiilidioksidi ja lämpö siirtyvät meriin hitaasti – sitä hitaammin, mitä lämpimämpää on; metsät kuolevat hitaasti ja uusia hiilidioksidia sitovia metsiä syntyy vielä hitaammin, jos lainkaan; jäätiköt sulavat ja kasvavat takaisin hitaasti jne.
Uzome ottaa esille soikean vadin, jonka pohjalla on kaksi laakeaa syvennystä, laittaa kuulan toiseen syvennyksistä ja heilauttaa taas kuulan liikkeelle. Kuulan kierrettyä kotisyvennystään muutaman kierroksen Uzome heilauttaa sille vielä vähän lisää vauhtia. Kuula kierähtää harjanteen yli toiseen syvennykseen, jonka pohjalle se asettuu aikansa syvennyksen reunoja kierreltyään.
— Tällä järjestelmällä on kaksi tasapainotilaa. Maapallo ei välttämättä palaa ennalleen vaikka hiilidioksidimäärä ilmakehässä vähitellen palaisikin ennalleen, Uzome varoittaa. — Uudessa kuopassa voi olla erilainen ilmasto kuin vanhassa, meret lämpimämpiä ja happamampia, metsät aavikoituneet, – – . Kuopasta toiseen siirtymisen takia suurin osa eliöistä voi kuolla sukupuuttoon, koska ne eivät kestä uuden kuopan oloja tai sinne siirrytään niin nopeasti, ettei evoluutio ehdi sopeuttaa niitä.
— Ekosfäärin tasapainotiloja on monta, joiden kuvaamiseksi tämän vadin pitäisi olla täynnä kaikenkokoisia kuoppia. Lämpeneminen alkaa sulattaa jäätiköitä, jotka heijastavat hyvin auringon säteilyä. Heijastuminen vähenee, lämpeneminen kiihtyy, jäätiköt sulavat entistä nopeammin, kunnes niitä ei enää ole. Olemme uudessa tasapainotilassa, jossa on niin lämmintä, että entisille jäätikköalueille talvella mahdollisesti satava lumi ehtii sulaa kesän aikana.
— Hiilidioksidi happamoittaa meriä niin, että kasviplankton alkaa voida huonosti ja kuluttaa entistä vähemmän hiilidioksidia. Merien pintavesien lämpeneminen hidastaa hiilidioksidin liukenemista meriin.
— Kasvit pitävät hiilidioksidipitoisuuden lisääntymisestä, mutta joillain alueilla kasvit eivät ehkä selviydy lämpenemisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Entistä rehevämmän kasvuston sijasta syntyykin hedelmätöntä aavikkoa. Siitä systeemi ei omin avuin pääse takaisin. Viikunakeidas on tästä esimerkki.
— Luulen ymmärtäväni, miten napajäätiköiden sulaminen voi aiheuttaa ikävän noidankehän, mutta miten kuopille kolhitut vadit liittyvät napajäätiköiden sulamiseen? My-Linh kysyy kireällä äänellä.
— Eikö se ole itsestään selvää? Dynaamisella järjestelmällä voi olla useita tasapainotiloja ja se voi – –.
— Minä en ole tottunut ajattelemaan maapalloa enkä mitään muutakaan dynaamisena järjestelmänä, My-Linh huokaa. — Onko se mikään tasapaino, jos kuula kolistelee kolhuisessa vadissa? Voiko kuulia olla monta?
— Niin, no, joo. Siinä tapauksessa tämä havainnollistus voi jäädä vähän hämäräksi, Uzome myöntää. — Ehkä tämä esitys ei sovi kuin minunlaisilleni. Hyvä kun sanoit. Nyt senkin tiedän.
— Looane, näytät mietteliäältä.
— Tevarulla emme pidä pitkiä esitelmiä, vaan pulista pohdimme porukalla – kyselemme, vastailemme. Se auttaa löytämään oikean selityksen, kullekin sopivan selityksen. Kaikille ei sovi sama selitys.
— Eikä kaikille sovi pitkien puheiden kuunteleminen, My-Linh lisää. Nyt rauhallisemmalla äänellä.
— Minä en oikein osaa selittää ja kuunnella samaan aikaan, Uzome valittelee. — Sekoan selityksissäni, ellen saa edetä järjestelmällisesti omaa vauhtiani omaa ajatustani alusta loppuun. Asioita on hirmu vaikea selittää muuten kuin omalla tavallaan.
— Kun alkaa jutella, huomaa, miten erilainen käsitys ihmisillä on jo pelkästään järjestelmällisestä etenemisestä, Looane sanoo. — Porukan on otettava yhdessä vastuu, ajateltava yhdessä ja sepusteltava selityksiä ilmiöille yhteisvoimin.
— Meillä EcoCityssä asiantuntija puhuu ja muut kuuntelevat, Thuan sanoo. — Sillä lailla tieto siirtyy järjestelmällisesti pilaantumatta.
Vairea vilkaisee muiden ilmeitä ja kysyy sitten: — Uzome, mitä harrastat?
— Ei minulla ole erityisiä harrastuksia. Teemme keidastutkimusta sen verran itsenäisesti, että siihen liittyvä puuhastelu käy harrastuksestakin, Uzome vastaa lakonisesti. — Ai niin, on meillä orkesteri, hän lisää pikkuisen innostuneena.
— Mitä instrumenttia soitat?
— Teemme elektronista musiikkia. Hauskin kokeilumme on soitin, jota soitetaan tanssimalla. Kaikilla on liike- ja paikka-anturit ranteissa, nilkoissa, vyötäröllä ja päälaella. Kunkin anturin paikkaa ja liikettä voi käyttää ohjaamaan ääniä. On hupaisaa yrittää tanssia orkesterin tahdissa, jota orkesterin jäsenten tanssiliikkeet ohjaavat.
— Sitä olisi hauska kuulla.
— Ja nähdä.
— Meillä on sunnuntai-aamulla kahdeksalta harjoitukset tässä puun alla.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Löydös vuosisatojen takaa
Tämä video löytyi Teollisen Kukoistuksen Kauden lopun aikojen arkistoista. Emme tiedä, onko video jonkun siihen aikaan yleisesti tunnetun hupiohjelman nauhoitus vai onko sen ujuttanut arkistoon joku syrjäiseen kellariin erakoitunut häiriintynyt porukka Sekasorron alkuaikoina. Se oli henkisesti raskasta aikaa.
Video on ainoa tämäntyylinen arkistolöydös, joten se perusteella emme voi tehdä johtopäätöksiä tuon ajan sivistyksen tasosta. Ei, vaikka tekisi mieli nähdä video ensioireena Teollisen Kukoistuksen Kauden sivistyksen ja keskustelukulttuurin rappeutumisesta.
Tapahtunut ennen kohtausta, jonka kohta katsomme: Aluksi A ja B istuivat vastakkain noilla takana näkyvillä tuoleilla. C on istunut koko ajan keskimmäisellä tuolilla kasvot kameraan. Aluksi C käyttäytyi kuin kaikkitietävä tuomari-juontaja ja A ja B antoivat hänen johdatella keskustelua. Haastattelun edetessä C:n kommentit liittyivät yhä vähemmän itse asiaan. A ja B nousivat seisomaan ja tulivat kameran luo väittelemään keskenään. C jäin väsähtäneen näköisenä tuolilleen ja on vain muutaman kerran esittänyt jonkin välihuudon. Alkua paremmin harkittuja, mutta A ja B eivät niitä enää noteeraa.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
. . .
B: Olen kuullut, että maapallon lämpötilan mittaaminen on epämääräistä touhua. Sekalaisia mittauksia yhdistellään, suodatellaan, korjaillaan tai jotain sellaista.
A: Minustakin olisi kiva, jos maapallon pyllyyn tai kainalon alle voisi työntää vanhan hyvän ajan kuumemittarin. Vaan ei ole löytynyt pyllyä, ei kainaloa. Siksi maapallon lämpenemistä joudutaan seuraamaan epäsuorasti.
B: En luota moiseen. Jotkut ovat väittäneet, että hommassa voi olla jotain pielessä.
A: "Jotkut ovat väittäneet"! Näin siis todistit aukottomasti, että maapallon lämpeneminen on väärä hälytys. MOT. Vain onko sinulla ehdottaa jotain parempaa mittaustapaa?
B: Ei, kun minä en vaan luota. Ei vaan tunnu luotettavalta.
A: Vaikea valinta ihmiskunnan tulevaisuudesta päättäville: Luottaako sinun fiilikseesi vai parhaaseen tunnettuun tietoon ja asiantuntijoihin?
C: Asiantuntijoiden diktatuuri uhkaa demokratiaa!
B: Kunpa tiedemiehet olisivat edes samaa mieltä. Ilmastonmuutoksesta on kuulemma monia eri teorioita. Miten voi tietää, mihin niistä uskoa?
A: Muka-tieteellisiä 'teorioita' on monenmoisia. Tiedemiehillä taas on erilaisia asiantuntemukseen pohjaavia aavistuksia ja hypoteesejä maailmankaikkeuden synnystä, aineen perimmäisestä olemuksesta ja sen sellaisesta, mutta ilmastonmuutoksen kaltaisista arjen ilmiöistä he ovat yhtä mieltä.
C: Mikä sitten on totta?
A: Hypoteesi hyväksytään teoriaksi vain, mikäli se sopii yhteen mittausten kanssa, ennustaa oikein luonnonilmiöitä, kukaan ei onnistu osoittamaan siinä virheitä eikä se ole ristiriidassa muiden hyväksi havaittujen teorioiden kanssa.
B: "Hyväksi havaitut teoriat" on usein osoitettu vääriksi. Galileo …
A: Galileo jos kuka toimi kuin tiedemies. Kirkko vastusti häntä, koska oli kivampi uskoa, että ihminen on maailmankaikkeuden keskus ja Kirkko Jumalasta seuraava maailmankaikkeudessa.
Totta silti, että tiede on vain paras tämän hetkinen totuus. Tulevaisuudessa olemme todennäköisesti ja toivottavasti viisaampia
B: Eli siis ensi vuonna tiedemiehet saattavat ilmoittaa, että ilmastonmuutos ei olekaan totta.
A: Ilmastonmuutoksen ennustaminen perustuu pääasiassa moneen, yli sata vuotta tunnettuun luonnonlakiin ja matemaattiseen menetelmään, joita sovelletaan monilla muillakin tieteen ja tekniikan aloilla. Jos ensi vuonna osoittautuu, että ilmastomuutoksen ennakointiin sovelletut luonnonlait eivät olekaan totta, niin silloin lentokoneetkin lakkaavat olemasta totta.
C: Mutta onhan tieteessä kilpailevia teorioita. Miten niistä valitaan oikea.
A: Uusia outoja ilmiöitä selittämään voidaan aluksi keksiä useampi kilpaileva teoria, mutta ne hyväksytään vain, jos ne antavat havaintojen kanssa yhtäpitäviä tuloksia.
Paras teoria on selkein, yksinkertaisin ja kätevin soveltaa. Sen lisäksi, että hyvä teoria sopii yhteen tehtyjen havaintojen kanssa ja selittää, mistä ilmiöt johtuvat, se myös ennustaa oikein uusia ilmiöitä, joita ei ole vielä havaittu. Huonoja teorioita joudutaan paikkailemaan uusien havaintojen myötä.
B: Ihan vakavasti pitää ottaa huomioon, että tiede voi olla väärässä. Niinhän tiedemiehetkin sanovat.
A: Aina, kun aihetta on, tiede myöntää rajoituksensa nöyrän rehellisesti. Jotkut uskovatkin mieluummin mukatieteeseen, koska mukatieteilijät väittävät olevansa aina oikeassa.
Totta kuitenkin, ettei tiede varmaa totuutta kerro. Riskillä mennään. Vaan perustaako ihmiskunnan tulevaisuus parhaaseen tämänhetkiseen tietoon vai johonkin, minkä jotkut toivovat, luulevat tai uskovat olevan totta tulevaisuudessa?
Oletko miettinyt, miksi sinä tai joku muu toivoo tai luulee jotain tai uskoo vakaasti johonkin todisteita kaipaamatta. Jopa siitä huolimatta, että havainnot osoittavat luulon vääräksi.
Uskallatko muuten lentää?
B: Ilmastovouhottajat saattavat käydä kimppuun, mutta siitä huolimatta uskallan lentää. Tottakai. Uhallakin lennän.
A: Luotat lentokoneisiin. Oletko tarkistanut lentokoneinsinöörien laskelmat ja fysiikan lait, joihin ne perustuvat?
B: Tuo on eri asia.
A: Niinpä. Ei tieteellisesti eri asia, mutta psykologisesti. Ei ole mitään motivaatiota epäillä arkista teknologiaa. Päinvastoin.
B: Miten niin?
A: On kiva matkustella, joten on kiva uskoa, että matkustamisesta ei ole haittaa ja sen on turvallista. Sellaisiin juttuihin uskoo mielellään, mistä saa elantonsa tai minkä varassa oma hyvinvointi ja mukavuus on. Samasta syystä on mukava epäillä – kieltää – ilmastonmuutoksen uhka.
Lähes mahdotonta ihmisen on epäillä tietojaan elämän perusasioista tai myöntää erehtyneensä – myöntää, että olisimme rakentaneet hyvinvointimme tyhjän päälle. Itsepetos on keskeinen intuitiivinen taito rauhoittaa mieltään.
B: Tutkijatkin ovat alttiita itsepetokselle. Ilmastotutkijoiden teorioista ja laskelmista on väitetty löytyvän virheitä.
A: Eikä väittäminen lopu, vaikka väitteet ja salaliittoteoriat on osoitettu perättömiksi ja päättömiksi tuhansia kertoja.
Mutta tarkkana tieteilijän on oltava. Tutkimaan tulee helpommin ryhdyttyä juttuja, jotka tuntuvat järkeviltä kuin sellaisia, jotka tuntuvat hölynpölyltä.
Tieteilijän luonto punnitaan, kun teoriat tuottavat hänen intuitionsa vastaisia tuloksia. Teorioiden, laskelmien ja mittausten lisäksi silloin pitää rohjeta tarkistaa myös omaa intuitiotaan.
Tieteellisen ajattelun tärkein sovellusalue onkin terveen järkemme jalostaminen. Tieteellinen ajattelu toisaalta vapauttaa luovuutemme ennakkoluulojemme kahleista ja toisaalta korvaa ylimielisen itsevarmuuden nöyrällä totuuden etsinnällä.
B: Miten tuo liittyy ilmastonmuutokseen? Tai ylipäätään mihinkään tämän maailman juttuun?
Tieteilijät ovat itsekin myöntäneet, että laskelmansa eivät ole tarkkoja. Parhaimmillaan jotain sinne päin. Mistä senkään maallikko tietää, koska tuloksensa ovat parhaimmillaan.
A: Luonnontieteen perusjuttuja on, ettei mitään voi mitata eikä laskea eksaktisti. Ei tiedeyhteisö sitä yritä pimittää. Päinvastoin, aina arvioidaan ja ilmoitetaan, kuinka tarkan tuloksen voi odottaa olevan.
B: Eli tulokset voivat olla virheellisiä.
A: Luottamusväli on paljon pienempi – siis tulokset paljon tarkempia – kuin luulemalla, uskomalla ja toivomalla saadut tulokset. En nousisi lentokoneeseen, jonka suunnittelijalla ei olisi muuta tietoa aerodynamiikasta eikä lujuusopista kuin luja luottamus siihen, että tieteen teoriat ovat vääriä.
B: Koska tiede ei tiedä kaikkea, luotan mieluummin kaikessa omaan järkeeni. Hyvä esimerkki tieteen erehdyksestä: Lääkärit, jotka kantoivat ruumishuoneelta pöpöjä synnytysaliin, koska eivät ymmärtäneet pestä käsiään.
A: Harmi, ettet sattunut oikeaan aikaan ja paikkaan nuhtelemaan heitä.
Aikojen kuluessa tiede on ehtinyt erehtyä miltei kaikessa. Sellaista on tieteen kehitys. Ei tiede kuitenkaan ole erehtynyt läheskään niin usein eikä niin pahasti kuin tietämättömyyteensä turvin omien toiveidensa mukaisia totuuksia saarnanneet.
Tiede on nimenomaan epäilyä, nöyrää itsekriittistä totuuden etsimistä. Tiede korjaa itseään toisin kuin ylimielinen usko omaan totuuteen.
B: En minä usko ylimielisesti mihinkään, en edes itseeni. Ihmettelen vaan, miksei minun epäilyni kelpaa.
A: Vääräksi voi epäillä mitä vaan, mikä ei tunnu kivalta. Itsepetos – älyllinen epärehellisyys – ja kriittinen ajattelu ovat kaksi eri asiaa. Tieto ei lisäänny, ellei onnistu perustelemaan – ellei edes yritä rehellisesti perustella – miksi on aihetta epäillä virhettä teoriassa. Vielä hienompaa, jos esittää uuden paremman teorian. Siitä tiede ilahtuu.
B: En minä niitä teorioita ja niiden todistamisia ymmärrä. Miten voin perustella ilmastomallinnuksen humpuukiksi, kun en siitä mitään ymmärrä? Ei ole reilua meitä tavallisia pulliaisia kohtaan.
A: Tieteeseen kuuluu, että jokainen voi tarkistaa miten teorioiden oikeellisuus on varmistettu ja jokainen voi halutessaan itsekin kokeilla, toimivatko ne.
Harmi kyllä tieteelliset teoriat ovat monimutkaisia, koska maailmakin on. Siksi tieteilijät ovat käyttäneet paljon aikaa selittääkseen, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse, mutta vaikuttaa siltä, että mikään selitys, mikä haittaa epäilemistä, ei kelpaa tieteen vastustajille.
B: Pitääkö minun uskoa kohtaloni asiantuntijoiden – hullujen tiedemiesten – varaan? Mitä demokratiaa se sellainen on?
A: Sinun kohtalosi saat päättää itse. Kyse on tulevien sukupolvien kohtalosta. Onko oikein ja vastuullista jättää heidän kohtalonsa populististen kansanvillitsijöiden käsiin, vaikka kykenemme systemaattisen tieteellisesti suunnittelemaan parhaat keinot pelastaa maailma heille?
B: En ole mikään populisti enkä kansanvillitsijä. Elän arkeani fiilisten ja intuition varassa. En analysoi tieteellisesti, joisinko aamiaisella kahvia vai teetä. Puuroa vai mysliä. Luotan sisäiseen tietäjääni enemmän kuin järjenvastaisiin 'tieteellisiin väitteisiin'. Isoissakin asioissa. Hyvin menee.
A: Mitä sisäinen tietäjäsi sanoo maailman ilmaston tulevaisuudesta? Millä perusteella?
B: Tuntuu, ettei niin iso systeemi voi muuttua. Tuntuu, ettei sitä voi laskea. Liian monimutkaista. Säätäkään ei kyetä ennustamaan kuin muutama päivä.
A: Paikallisten sadekuurojen kaudella ei voi varmaksi ennustaa, sataako pihallesi ensi maanantaina puolilta päivin, mutta voi ennustaa, että meillä talven jälkeen tulee kesä, koska maapallon pohjoispuoli saa kesällä talvea enemmän auringon lämpöä.
Jos laitat kattilan tulelle, yksittäisten kuplien ilmaantumista ja liikkeitä ei voi ennustaa täsmällisesti, mutta veden lämpötila noin keskimäärin on helppo ennakoida suht oikein.
Vesikattilan lämmitystä voi jopa simuloida niin, että vesi kuplii saman näköisesti kuin oikeassa kattilassa. Ainoa mikä ei onnistu, on ennustaa tarkasti yksittäisten kuplien 'todellinen elämänkaari'.
Aloitetaan alusta: Auringon säteily lämmittää Maata, joka vuorostaan säteilee lämpöä avaruuteen. Ilmakehä kaappaa mennen tullen osan lämpösäteilystä, sitä enemmän, mitä enemmän ilmassa on hiilidioksidia, vesihöyryä, metaania ja muita kasvihuonekaasuja …
B: Mistä tiedät, mitä säteily on ja mitä se tekee? Miten hiilidioksidi ja ne muut liittyy tähän? Miten kasvihuoneet tähän liittyvät? Lasin alla on lämmintä, jos aurinko paistaa, vaan eihän taivaalla ole mitään lasia.
A: No niin, no joo. Periaatteessa kaikki on syytä kyseenalaistaa. Ja kasvihuoneet kun sotkee tähän, tulee yhden sijasta selitettäväksi kaksi ilmiötä.
Säteilyn ja lämmön olemus on mullekin vähän hämärää. Sen verran tiedän, että lämpö on molekyylien ja atomien liikettä – värähtelyä, joka vahvistuu tai heikkenee siitä riippuen, lähettääkö vai vastaanottaako aine lämpösäteilyä. Värähtelytaajuudet …
Äääh. Olen uskonut, mitä tiedemiehet sanovat. Voit tehdä samoin, tai tarkistaa fysiikan kirjoista, onko tieteen teorioissa mielestäsi järkeä. Ellei, voit julkaista oman teoriasi säteilystä. Keskustellaan siitä sitten.
B: Luin juuri, että auringonsäteilyn muutokset vaikuttavat maapallon lämpötilaan.
A: "Aurinko syyllinen ja ihmiset syyttömiä ilmastonmuutokseen!" Kiva ajatus. Auringolle emme mahda mitään. Ei tarvii tehdä mitään.
Mitä arvelet, olisiko kellään tuhansista luonnontieteilijöistä tullut mieleen auringon säteilyn vaikutus? Hajamielinen tiedemies muistaa piirtää auringon säteillä möllöttämään kaikkiin kaaviokuviinsa, mutta unohtaa sen laskelmistaan.
C: Kuulin juuri, ettei tiedetä lämmittääkö vai jäähdyttääkö vesihöyryä ilmastoa. Ilmastotutkijat itse ovat myöntäneet.
A: Se sekä jäähdyttää että lämmittää. Säteily on mallin ohjausmuuttuja, hiilidioksidin tupruttelunkin voi sellaiseksi luokitella, vesihöyry taas on seuraus – lämmityksestä ja muista tekijöistä riippuva mallin sisäinen muuttuja. Merkittävä sellainen. Kun vesistöt lämpenevät, vettä haihtuu enemmän, lämmin ilma pidättää vesihöyryä kylmää paremmin. Vesihöyry on tehokas kasvihuonekaasu, joten se lämmittää. Toisaalta pilvet heijastavat säteilyä ja vähentävät lämmitystä. Tästä on puhuttu, koska ei ole aivan helppo tehdä mallia, joka kuvaa oikein pilvien muodostumisen.
B: Tuntuu uskomattomalta, että tupruttaisimme niin paljon hiilidioksidia taivaalle, että se mitään vaikuttaisi.
A: Niin tuntuu. Vielä oudommalta tuntuu, että lehmien röyhtäily vaikuttaa ilmastoon.
Emme voi luottaa tuntemuksiimme – intuitioomme, koska ihmisen intuitiolla ei ole evoluution aikana ollut tarvetta kehittyä ilmastomallinnuksessa. Vaikeaa se olisikin: Hiilidioksidi ei haise eikä sumenna näkyvyyttä. Se vaikuttaa ilmastoon niin monen mutkan kautta, ettei syy-yhteyttä tajua ja se vaikuttaa niin hitaasti, että vaikutuksiin ehtii tottua.
Ekosfäärissä erilaisia toisiinsa vaikuttavia ilmiöitä on menossa yhtä aikaa satoja, kukin omalla vauhdillaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen suoraan ja "mutkan kautta". Ainoa tapa saada tolkkua kokonaisuuden toiminnasta on kirjoittaa systeemin toimintaa kuvaavat yhtälöt tietokoneohjelmaksi ja antaa tietokoneen laskea, mitä tapahtuu.
B: Tuntuu ihan älyvapaalta luottaa jonkun tietokoneohjelman suoltamiin järjenvastaisiin tuloksiin.
A: En nousisi lentokoneeseen, jonka suunnittelijat kertoisivat, etteivät luota tietokoneisiin vaan tekivät kaikki laskelmat kynällä ja paperilla. Entä jos sanoisivat, etteivät luota fysiikan yhtälöihin vaan suunnittelivat koneen takapuolituntumalla?
Uskoako järkeensä vai luonnonlakeihin? Simulointien tulokset ovat toisinaan olleet yllättäviä, mutta niille on aina löytynyt järkeenkäypä selitys. On opittu uutta.
B: Minä en ymmärrä moisesta mallinnuksesta mitään. Olen yrittänyt. En luota sellaiseen, mistä en mitään ymmärrä.
A: Harmi, ettei koulussa ole opetettu edes perusteita luonnonilmiöiden mallintamisesta tietokoneella. Mallinnuksen luulisi kiinnostavan jo siksikin, että sitä sovelletaan myös videopeleissä.
B: Eikö tuollainen simulointiohjelma ole hirveän monimutkainen? Tietokoneohjelmissa on aina virheitä? Eihän niillä saa koskaan tehtyä mitä yrittää.
A: Samoja ratkaisualgoritmeja ja niiden osia käytetään paljon monien muidenkin ongelmien ratkaisemisessa, joten ne ovat moneen kertaan testattuja. Ohjelmat laaditaan selkeän systemaattisesti ja ohjelmoijat ovat kokeneita ammattilaisia.
Virheitä on toki tullut. Onneksi useimmat ohjelmointivirheet tuottavat niin hulluja tuloksia, että virheen huomaa heti. Ihminen ei kykene päässään laskemaan, miten ilmasto toimii, mutta huomaa herkästi 'oudot' simulointitulokset. 'Outoja' tuloksia analysoitaessa löydetään ohjelmointivirhe tai opitaan jotain uutta ilmaston käyttäytymisestä. Saattaa käydä ilmi, että ihmisen intuitio pitää outona normaaleja luonnonilmiöitä.
Ohjelmia ovat tehneet monet eri tutkimusryhmät ja niissä on kokeiltu erilaisia menetelmiä. Jos tulokset ovat ihan erilaisia, se on merkki jonkun tekemästä virheestä. Jos taas viisikin eri itsenäisesti toiminutta ryhmää saa samanlaisia tuloksia, se vahvistaa uskoa siihen, että tulokset ovat oikeansuuntaisia.
B: Voiko kaiken ekokehän … ekosfäärin … elonkehän … voiko kaiken ilmastoon vaikuttavan ihan oikeasti kuvata fysiikan laeista johdetuilla yhtälöillä?
A: Emme edes tiedä tarkasti kaikkea ekosfäärin toiminnasta ja jotkut ilmiöt ovat liian monimutkaisia eksaktisti mallinnettaviksi …
B: Ei kuulosta ihan eksaktilta tieteeltä.
A: Miljoona kertaa eksaktimpaa kuin toiveajatteluun perustuva tarkoitushakuinen luuleminen. Simulointimallit lisäävät ymmärrystä ilmaston toiminnasta, ne pakottavat kaivamaan esiin tosiasioita ja näyttävät tietomme rajat. Simulointien tulokset on paras tieto, mitä meillä on ilmastomme tulevaisuudesta.
B: Muutokset eivät voi olla ihmisen aiheuttamia. Maapallon ilmasto on muuttunut moneen kertaan ennen kuin ihminen alkoi siihen vaikuttaa. On ollut lämpimiä kausia ja jääkausia.
A: Mistä tiedät?
B: Itse tiede kaikessa viisaudessaan väittää näin.
A: Luotat tieteen kykyyn määrittää tuhansien ja miljoonien vuosien takainen maapallon lämpötila, mutta epäilet tieteellistä tulosta ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä.
Tutkijat ovat malliensa avulla löytäneet luonnollisen selityksen vanhoille ilmastonmuutoksille. Tulivuorenpurkaus, muutokset auringon säteilyssä, maan radan heilahtelu, – – Mutta tällä kertaa selitykseksi ei löydy kuin fossiiliset polttoaineet. Samat teoriat, samat mallit ja menetelmät.
Miksi on tärkeä uskotella itselleen, että ihminen ei ole syyllinen ilmastonmuutokseen? Eikö itseä uhkaavan onnettomuuden torjuntaan kannata osallistua, ellei itse ole todistetusti ja satavarmasti syyllinen? Hoitakoon vouhottajat homman. Pelastakoon vouhottajat minutkin. Vai odotatko, että menneisyys tulee pelastamaan meidät?
B: Tarvitseeko ilmastonmuutosta hillitä? Eikö ekosysteemi ole stabiili järjestelmä, joka hakeutuu takaisin tasapainotilaansa, vaikka sitä vähän tönäiseekin. Jos ilmakehään tuprutetaan hiilidioksidia, kasvit lisääntyvät ja kuluttavat sitä enemmän kunnes kaikki on taas ennallaan. Jos maapallo lämpiää, vettä haihtuu enemmän taivaalle ja tulee enemmän pilviä, jotka heijastavat auringonsäteilyä avaruuteen.
A: Ennen on aina palannut. Tosin lämpötila on heilahdellut hurjasti ja merenpinta 'loiskahdellut' kymmeniä metrejä ylös-alas. Ei kuitenkaan ihmislajin elinaikana eikä koskaan muutos ole ollut niin vauhdikasta kuin nyt.
Ihmiskunta kehittää jo sisäsyntyisesti pahoja talous ja muita -kriisejä. Kun finanssilaitokset aiheuttavat pienen talouskuprun, ihmisiä kuolee nälkään. Lisää siihen päälle ilmastonmuutos.
Maapallo voi päätyä muuhunkin kuin nykyiseen tasapainotilaan. Meret voivat haihtua tai jäätyä. Maasta voi tulla kuuman kostea kuin Venuksesta tai kylmänkirkas lumipeitteinen jääpallo.
B: Tuskin vielä ensi vuonna.
A: Meidän vanhojen mummojen elinaikana ilmasto ei ehdi meidän leveysasteillamme muuttua tappavan radikaalisti, joten ihan sama. Vai kuinka?
Uzome herää kolinaan ja sadatteluun. Joku touhuaa lamppu otsallaan hänen makuukatoksessaan.
— Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää, Damisi sanoo ja häikäisee Uzomen otsalampullaan. — Luulin tätä sänkyä vapaaksi.
— Damisi? Uzome mutisee. — Odotin sinun tulevan vasta huomenna. Tai siis olen kaivannut sinua jo muutaman päivän, mutta oletin sinun myöhästyvän vielä ainakin huomisiltaan.
— Anteeksi, että olen myöhässä, Damisi sanoo. Uzomen mielestä huolettoman kuuloisesti. — Edellisyönä en edennyt juuri lainkaan. Testailin uutta automaattiohjausta, joka ei osannut kiertää tarpeeksi kaukaa vastatuulen rintamaa, vaikka se näkyi sääkartoissakin, Damisi selittää ja jatkaa:
— Onneksi minulla oli matkaseurana lapsia, joiden kanssa testailin ideaa satuvideoista ja -peleistä, jotka esittelevät eri näkemyksiä ihmisyhteisöistä ja ihmisluonnosta. Tuleekohan leirille keitään, jotka olisivat kiinnostuneita kehittämään niitä? Ehkä niistä voisikin kehittää roolileikkejä. Sellainen voi tietysti karata lasten käsistä, ellei …
— Jos ne opettavat pitämään lupauksensa ja aikataulunsa, kannatan, Uzome mutisee. — Huomenna on varhainen herätys. Alahan nukkua, mummoseni.
Pääsi lipsahtamaan, Uzome hyrähtää itsekseen.
Aamulla Damisi tönii Uzomea hereille:
— ”Aikainen herätys”, sanoit viime yönä, kun häiritsin untasi. Muistatko! Tulen mukaasi herättämään leiriohjaajat. Missä he nukkuvat?
— En tiedä, Uzome vastaa ja kääntää kylkeä. — Nyt on nuku-missä-haluat viikko. Ehkä joku on leiriläisille varatussa makuukatoksessa. Ovat yleensä ilmaantuneet aamiaiselle kahdeksaan mennessä. Osa käy ennen sitä aamu-uinnilla. Pulahda lampeen yllätykseksi aamu-uijille, Uzome ehdottaa Damisille.
Osa leiriohjaajista tapaa Damisin lammessa, osa myöhemmin ruohikolla aamiaisella. Uzome seuraa, kuinka Damisi kohtaa nuoret. Miten Damisi osaa jutella nuorten kanssa noin luontevasti? Ihailtavaa. Kadehdittavaa suorastaan. Opinko minäkin Damisin ikään mennessä?
Miksi aina juutun miettimään puheenaihetta? Ajatukseni harhailee siellä täällä ja kun lopulta löydän mielestäni tilanteeseen sopivan repliikin, se on tietysti aivan eri planeetalta kuin mille juttukaverin ajatukset ovat siihen mennessä ehtineet. Juttukaverini eivät osaa kuin vaivaantua ja livahtaa tilaisuuden tullen juttelemaan muiden kanssa. Vain jos toinen löytää minulle mielenkiintoisen puheenaiheen, pääsen vauhtiin. Silloin saatan puhua liikaakin. Juttukaveri kyllästyy. Ehkä minun pitäisi olla leiriläinen, ei valmentaja.
Aamiaisen jälkeen leiri kokoontuu piiriin tutun mangopuun varjoon.
Damisi esittäytyy, pahoittelee myöhästymistään ja aloittaa aamupalaverin. Aika hätäisesti Uzomen mielestä.
— Haluaisin saada nopeasti käsityksen siitä, miltä leiri on teistä tuntunut tähän mennessä. Kerro mitä sinulla on päällimmäisenä mielessäsi ja anna vuoro seuraavalle. Sen mitä sanot, ei tarvitse mitenkään liittyä siihen, mitä muut ovat sanoneet.
— Hassu tapa keskustella, Looane huudahtaa, mutta nostaa heti kätensä ylös kämmenet ulospäin. Pieni ele, mutta Looanen pienetkin eleet ovat helposti ymmärrettäviä: ”Anteeksi” ja ”En aio ruveta inttämään.”
— Keskustellaan myöhemmin, Damisi sanoo ja nyökkää Ronille: — Voisitko sinä aloittaa?
— Minä olen Roni EcoCitystä. Minun mielestäni emme ole päässeet konkreettisen työn alkuun, vaikka olen parhaani yrittänyt.
— Et ole tyytyväinen, koska ei ole tehty mitään konkreettista. Niinkö? Selvä. Entä sinä? Damisi nyökkää Looanelle.
— Minä olen Looane Tevarulta. Aluksi pelästyin usein, että meille tuli iso riita, mutta muiden mielestä se ei ollutkaan riitelyä. Minulle on sattunut myös muutama hupaisa väärinkäsitys, Looane sanoo vilkaisten Kealaa. — Olen jo vähän poisoppinut tevarulaisesta tavasta reagoida tilanteisiin. Karaistunut.
— Minä olen Keala Pohjoiselta Länsimantereelta. Mukava, kun on lämmintä, vaikka minulla onkin hiki koko ajan. En tiedä, mitä sanoa leirin alkupäivistä. Ovatko ihmiset kaikkialla pohjimmiltaan samanlaisia, vaikka ajattelevatkin vähän eri tavoin?
— Minä olen Thuan EcoCitystä. Keskustelemme on poukkoillut epäjärjestelmällisesti minne milloinkin ja olemme filosofoineet ihan turhia. Meidän pitäisi harjoitella systemaattisia tapoja käsitellä asioita.
— Minä olen Vairea, vaeltaja. Olen ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa ja elänytkin monen eri heimon parissa, mutta silti tämä leirivalmistelu on ollut ihan uudenlainen kokemus. En osaa selittää. Mukavaa ja mielenkiintoista. Joskus on vähän jännittänyt.
— Minä olen My-Linh Yalawasta. Aluksi minua jännitti, kun en tiennyt, mitä toiset minusta ajattelevat, mutta nyt tuntuu aika mukavalta. Täällä on rauhallista. Kaikki ovat ystävällisiä eikä kukaan saa arvaamattomia raivonpuuskia.
Looane katsahtaa hämmästyneenä My-Linhiä. Onhan tällä leirillä aika ajoin eritetty epämiellyttävän paljon adrenaliinia.
— Minä olen Jahir rämeeltä, joka tällä hetkellä kelluu jossain Etelämerellä. Minua kiinnostaa, miten Viikunakeitaalla seurataan kasvillisuuden hyvinvointia ja säädellään sen kasvuolosuhteita.
— Minä olen Nielek rämeeltä, joka tällä hetkellä lilluu ehkä noin tuhannen kilometriä etelään Jahirin rämeestä. Olen täällä, koska Jahirkin on.
— Minä olen Sami ja asun tällä hetkellä EcoCityssä. Minusta on mukava kuvata ja kirjoittaa – dokumentoida luonnonilmiöitä tai ihmisten touhuja ja keksiä omia juttuja.
— Kiitoksia, Damisi nyökkää. — Seuraavaksi …
— Entä sinun tuntemuksesi? Ja Uzomen? Vairea keskeyttää.
— Niin, kai meidänkin pitäisi jotain sanoa, Uzome myöntää, — mutta minulle ei tule näin yhtäkkiä mieleen mitään mainittavaa.
— Tuo oli tyypillistä Uzomea, Damisi sanoo. — Matkalla minua harmitti, etten ehtinyt rauhassa testailla ilmalaivani järjestelmiä enkä keskittyä mukanani olleiden lasten kanssa satuvideoiden tekemiseen. Nyt harmittaa, etten kiiruhtanut tänne ajoissa.
— Elät spontaanisti, Vairea huomauttaa.
— Spontaani tarkoittaa ”sisäisen tahdon ohjaama” Uzome huomauttaa. — Joistakin ihmisistä ei ole helppo nähdä, elävätkö he spontaanisti oman sisimmän tahtonsa mukaan vai ovatko heittäytyneet ulkoisten herätteiden ja hetken mielihalujen heiteltäväksi. Impulsiivisuus ja spontaanius ovat eri asioita, vaikka saattavat näyttää joskus samalta,
— Joillakin aito sisin tahto on levottomampi ja uteliaampi kuin toisilla, Damisi naurahtaa.
Damisi aloittaa iltapalaverin: — Leiriläiset tulevat viikon kuluttua. Huomenna teillä, leiritiimi Viikunat, on tilaisuus harjoitella, miten ottaa heidät vastaan.
— Viikunakeitaalla on näytelmäroolipelien harrastajia, jotka ovat lupautuneet näyttelemään leiriläisiä. He ovat jo useana iltana psyykanneet itseään leiriläisiksi, Uzome kertoo.
— Ovatko he aikuisia? Thuan kysyy.
— Moni on. Ettepä opi pitämään leiriläisiä lapsina.
— Liian aikaista pitää harjoitusta, Roni sanoo. — Joutavan jaarittelun takia emme ole vielä saaneet valmiiksi leiriohjelmaa. Meillä ei ole ohjeita harjoitustöistä, ei luentorunkoja, ei mitään valmista.
— Emmekä ole päässeet edes alkuun leiriläisillä teetettävien emotirob-tehtävien suunnittelussa, Thuan lisää.
— Muut ohjaajat vilkuilevat toisiaan. Keala heilauttaa kättään kuin ojentaisi jotain Vairealle. Looane, My-Linh, Jahir ja Nielek nyökkäävät.
— Meillä, jotka osallistuimme Damisin ja Uzomen vetämään tiimivalmennukseen, on melko selkeä ja yhtenäinen käsitys hyvästä leiristä, Vairea sanoo. — Olemme valmiit harjoitukseen.
— Huomisen harjoituksen jälkeen tiedätte paremmin, mitä vielä tarvitsee suunnitella, Damisi sanoo kuin kaikille yhteisesti, mutta katse kohti Ronia ja Thuania.
— Harjoitus voi tuntua rankalta, Uzome varoittaa. — Näytelmäroolipeleissä on lupa ilmaista peittelemättä ihastuksensa, vihastuksensa ja muut tunteensa liikoja miettimättä, miltä se muista tuntuu.
— Toisaalta joku voi vetää niin miellyttämisen haluisen leiriläisen roolia, että kätkee todelliset tuntemuksensa, Damisi lisää. — Tai muusta syystä ei halua paljastaa mitään itsestään. Keitaan väki luonee monenlaisia tyyppejä.
Seuraavana päivänä draamaharjoitus kestää aamusta pitkälle iltapäivään. Lounaskin nautitaan kuin oltaisiin leirillä, mutta sen jälkeen Damisi ja Uzome keskeyttävät harjoituksen hetkeksi:
— Haluaisimme muutamien 'leiriläisten' kertovan, miten heidän ensimmäinen 'leiripäivänsä' on tähän asti sujunut.
— Mikä on sinun päällimmäinen tuntemuksesi, Damisi kysyy tympääntyneen näköiseltä 'leiriläiseltä'.
Vairea tunnistaa 'leiriläisen' hauskaksi mekaanikoksi, joka pari päivää aiemmin esitteli hänelle keitaalla touhuavia sadonkorjuurobotteja. Onpa nyt leiriläisen roolissaan aivan eri tyyppi kuin arkiroolissaan.
— Olen J. ja ainoa, joka tulee läntis-eteläiseltä mantereelta. Olen vähän pettynyt. Tulin leirille saadakseni uusia kavereita ja voidakseni jutella uusien tyyppien kanssa, mutta melkein heti aluksi minut yritettiin saada kuuntelemaan luentoa robottien ohjelmoinnista. Sanoin inhoavani ohjelmointia ja lähdin pois. Istuskelin pitkään tuolla puun varjossa sähveliäni näppäillen, kunnes lopulta minua tultiin pyytämään toiseen porukkaan.
Nielek kääntyy kuiskaamaan Vairealle: — Minun teki mieli kieltää Thuania höpisemästä emotirobeista, mutta jätin sanomatta. Ajattelin olevani diplomaattinen. Olinkin, mutta väärään suuntaan.
'Leiriläinen', jota kukaan ohjaajista ei ole aiemmin tavannut sanoo harmistuneen kuuloisesti: — Olen N. Aamulla kerroin ujosti, että minulla on pikkuisen nälkä. ”Lounasta tulee tarjolle puoli kahdeltatoista”, minulle vastattiin niin ystävällisesti, etten rohjennut ruveta kärttämään erityiskohtelua. Minulla oli ihan oikeasti koko aamupäivän hirveä nälkä. Luulin, että aloitamme harjoituksen aamupalalla enkä syönyt kotona mitään.
Damisi ja Uzome esittivät vielä muutaman kysymyksen ennen kuin käskevät jatkaa toimintaa.
Vairea vinkkaa Looanen sivummalle ja kuiskaa: — Tuo vapautti fiilistä, eikö totta?
— Lounas?
— Lounas ja nuo kysymykset, Vairea kuiskaa. — Nyt tiedämme, että he eivät luule meidän luulevan, että he ovat tyytyväisiä. Ja päinvastoin.
— Ööööh … Siis? Luulitko minun luulevan jotain? Looane naurahtaa hyväntuulisesti. — No, aamupäivä ei mennyt ihan luontevasti. Kaksi 'leiriläistä' yritti eläytyä sellaisten kaverusten rooliin, jotka yrittävät peittää epävarmuuttaan uhon alle, mutta me olimme niin epävarmoja, etteivät uskaltaneet vetää täysillä.
— Noinko arvelet? … Niin no, oikeastaan tuo kuulostaa ihan uskottavalta … Ihmettelinkin, mitä tapahtui.
Enimmän iltapäivää Damisi ja Uzome seuraavat harjoitusta sivusta, mutta muutaman kerran he opastavat ’leiriläisiä’ kokeilemaan, miten ohjaajatiimi selviytyy hankalista tai vaikeasti tulkittavista tilanteista:
— Käyttäydy määräilevästi. Se on tapasi jännittää.
— Sinulla on kaikki hyvin. Pidät kokemastasi, mutta vetäydy silti välillä syrjään huoahtamaan – Ikään kuin sulattelemaan kaikkea kokemaasi.
— Käperry itseesi, koska sinua jotenkin ahdistaa. Tunnet joutuneesi väärään porukkaan. Pysyttele porukassa, voit kysyttäessä sanoakin jotain, mutta kuin haarniskan silmikon takaa.
— Käyttäydy itsekkäästi. Et ole tottunut ottamaan muita huomioon, koska olet yleensä joutunut puolustamaan etujasi muita itsekkäitä vastaan.
— Sinä olet innokas ja sympaattinen ja puhut melko viisaasti, mutta valtavan paljon. Viet tilaa hiljaisemmilta.
— Yritä miellyttää ohjaajia. Yritä päästä erityiskaveriksi tai yritä saada erityiskiltin maine.
— Ala äiteillä. Ala hoivailla kuin äiti niitä 'leiriläisiä', jotka mielestäsi tarvitsevat apua.
Iltapäivä on jo pitkällä ja tiimi Viikunat alkaa näyttää väsyneiltä.
— On tullut ensimmäisen 'leiripäivän' ilta ja aika asettua yöunille, Damisi kuuluttaa. — Hakekaa itsellenne mukavan varjoisa paikka ja asettukaa levolle. Kaverin viereen sopii asettua, jos siltä tuntuu. Kauniita unia.
Uzome laittaa rauhallista musiikkia soimaan puihin ripustetuista kaiuttimista. Jotkut kuiskivat hetken keskenään ennen kuin hiljenevät, useimmat makoilevat rennon näköisinä ja hetken kuluttua muutama nukahtaa oikeasti.
Vartin kuluttua levottomimmat alkavat taas kuiskia keskenään. Muutaman minuutin odoteltuaan Damisi kuuluttaa pehmeällä äänellä:
— No niin. On tullut aamu. — Leppeä toisen 'leiripäivän' aamu. Nouskaapa rauhallisesti ylös, venytelkää hetki ja kokoontukaa tänne mangopuun varjoon.
— Ensimmäiseksi tänä 'aamuna' keskustelemme pienissä ryhmissä, miltä 'eilinen' leirin aloitus tuntui. Tämä on osa roolileikkiämme, eli älkää unohtako roolejanne. Puhukaa rooleista käsin, roolihenkilöinä. Sekoitamme ryhmät muutaman kerran niin, että pääsette juttelemaan mahdollisimman monen kanssa. Hajautamme ohjaajat eri ryhmiin, mutta välillä te 'leiriläiset' saatte jutella keskenänne ilman ohjaajia.
— Haluan kuulla jokaisen puheenvuoron, Thuan huudahtaa. — En halua, että minulta jää mitään kuulematta.
— Haluat siis, että yksi kerrallaan puhuu ja 58 kuuntelee, Damisi kysyy. — Kun jakaudumme seitsemään ryhmään, ajatustenvaihtoa on seitsemän kertaa niin paljon ja se on laadukkaampaa. Pienessä ryhmässä voi oikeasti keskustella ja keksiä hyviä ajatuksia. Ryhmään voi syntyä tunnelmakin. Monenlaisia tunnelmia.
— Jos ryhmänne saa mielestään kuningasajatuksen, käykää kirjaamassa se tälle ilmoitusseinälle kaikkien nähtäväksi, Uzome sanoo ja viittaa puuhun nojaavaan isoon tauluun.
— Minä ja Damisi kiertelemme kuulostelemassa juttujanne. Älkää antako meidän häiritä.
— Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Oli mukava tulla tänne. Minulle tuli seesteisen rauhallinen olo.
— Alku tuntui sekavalta, 'leiriläinen' kertoo Nielekille. — Käynnistelimme tutustumisleikkiä, kun tulit hakemaan kiertokäynnille, joka sekin jätettiin kesken, kun se toinen sinun näköisesi ohi huomautti ohi mennessään, että kolmantena leiripäivänä järjestetään kunnolla suunniteltu kiertokäynti.”Tutustumiskierros menee hortoiluksi ilman suunnittelua” ohikulkija sanoi. Minä olisin joka tapauksessa mielelläni kierrellyt vähän, vaikka hortoillut päämäärättömästi.
Vasta, kun Jahir oli maininnut myöhemmäksi suunnitellun kiertokäynnin, Nielek oli oivaltanut, että olisi ollut koomista 'esitellä' keidasta näille 'leiriläisille', joista uusinkin tulokas oli oikeasti ehtinyt työskennellä keitaalla jo vuoden.
— Minulle alettiin luennoida jostain projektiaiheista ennen kuin olin ehtinyt jutella kenenkään kanssa, tutustua kehenkään. Oli tylsää istua hiljaa yksinään ja kuunnella juttua, joka ei kiinnostanut.
— Alku oli aika hiljaista, kun kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa eikä ollut mitään tekemistä.
— Minulle järjestettiin heti alussa puuhaa niin paljon, että menin vallan sekaisin.
— Ohjaajat kyselivät niin tiuhaan tahtiin milloin mitäkin, etten ehtinyt saada suunvuoroa. Juuri, kun puheeseen tuli sopiva tauko minun kysyä tai kommentoida jotain, joku teistä ohjaajista esitti uuden kysymyksen.
— Minulla oli nälkä heti alussa. Kun kainosti kyselin ruoka-ajoista, minulle kerrottiin, että ruokaa saa kolmen tunnin päästä. En rohjennut sanoa, että kolmen tunnin kärvistely nälkäisenä tuntuu pitkältä.
— Mainitsit tuosta jo eilen. Siis leikisti 'eilen'.
— Joo. Ja taas minulla on nälkä. Joko kohta saadaan päivällistä?
— Juuri kun ehdin tutustua muutamaan tyyppiin sen verran, että meillä alkoi olla hauskaa, ryhmämme hajotettiin ja tutustuminen piti aloittaa alusta uusien tyyppien kanssa.
— Meillä kolmella oli hauskaa alusta asti. Siksi emme suostuneet hajaantumaan ryhmiä sekoitettaessa. Ymmärsimme, miksi ryhmiä haluttiin sekoittaa ja halusimme noudattaa sääntöjä, mutta halusimme myös jatkaa yhdessä. Se tuntui tosi hyvältä. Tulimme pikkuisen vihaisiksi sääntöjä ja ohjaajia kohtaan.
— Aggressio on tunnettu tapa ratkaista tuollaisia sisäisiä ristiriitoja.
— Minusta oli kivaa vaihtaa ryhmiä. Ehti tutustua moneen erilaiseen tyyppiin.
Illalla draamaharjoituksen päätyttyä Uzome ja Damisi jututtavat leiriohjaajia: Miltä tuntui? Mitä oppivat? Miltä arvelevat 'leiriläisistä' tuntuneen? Lopuksi he muistuttavat ohjaajia, että huomenna nämä pääsevät 'leiriläisiksi' ja muutama keitaan roolipelaajista esittää leiriohjaajia.
Sänkyyn asetuttuaan Uzome ja Damisi juttelevat pitkään keskenään.
— Oliko tyhmää pyytää leiriohjaajia tiivistämään, mitä oppivat? Uzome kysyy. — Eivät osanneet sanoa mitään konkreettista. Ehkä stressaantuivat?
— Vastasivat jotain kuitenkin. Kuulosti, että harjoitus oli heille melkoinen elämys. Aina sellaisesta oppii. Se, ettei osaa kertoa, mitä on oppinut, ei tarkoita, etteikö olisi oppinut mitään.
— Niin no. En minäkään aina osaa selittää sinulle, miksi joku homma on järkevä hoitaa tietyllä tavalla, Uzome sanoo.
— Kun ole riittävän perusteellisesti selittänyt, mitä haluan ymmärtää – mitä en ymmärrä – olen saanut sinusta irti ymmärrettäviä selityksiä ajatuksillesi, Damisi sanoo.
— No joo, mutta tuolla lailla ahdistellessasi olet aika rasittava.
— Niinpä kai, enkä halunnut ahdistella leiriläisiä, Damisi sanoo. — Ei meidän tarvitse tietää, mitä ja minkä verran porukka tarkkaan ottaen oppi tästä harjoituksesta. Se olisi mielenkiintoista ja hyödyllistä oman oppimisemme kannalta, mutta ei välttämätöntä.
— Mitä itse opit? Damisi kysyy Uzomelta. — Osaatko selittää, vai pitääkö minun alkaa ahdistella?
— Äähh. Tällaisten draamojen ohjaamista pitää päästä verryttelemään säännöllisesti. Työpari on välttämätön. Jos pääsee vaihtamaan paria, oppii tehokkaammin. Anteeksi. Ihan OK sun kanssa.
Seuraavana aamuna kokeneimmat Viikunakeitaan näytelmäroolipelaajista psyykkaavat itseään leiriohjaajien rooliin sen perusteella, mitä edellisenä päivänä kokivat 'leiriläisinä'.
— Eilen ’leiriläisenä’ muutama juttu tuntui ikävältä. Pitäisikö heille antaa tänään samat ikävät kokemukset? Kun joutuisivat itse eilisten virheidensä uhreiksi, oppisivat välttämään niitä.
— Minun mielestäni tästä pitää tehdä heille mukava kokemus. Meidän pitää toimia esimerkkinä. Ihmisiä pitää kohdella aina ystävällisesti. Ei ole sopivaa kohdella heitä ikävästi vain, jotta oppisivat, miltä meistä eilen tuntui.
— Entä eilisen parhaat suoritukset? Pitäisikö niitä tuoda esiin? Pitäisikö meidän toimia samoin kuin leiriohjaajat eilen parhaimmillaan.
— Miksi toistaa sellaista, minkä jo osaavat? Aikaa harjoitella on rajallisesti.
— Ehkeivät heistä kaikki huomanneet, mikä meni hyvin ja mikä huonosti. Lienevätkö edes samaa mieltä?
— Olemmeko mekään kaikesta samaa mieltä?
— Eikö ole selkeintä, että hoidamme ohjaajatiimin tehtävän tässä harjoituksessa niin kuin meidän mielestämme olisi parasta toimia leirillä. Damisi ja Uzome voivat myöhemmin puhua ohjaajien kanssa, jos katsovat tarpeelliseksi osoitella heidän vahvuuksiaan ja heikkouksiaan.
Muut keitaan näytelmäroolipelaajista psyykkaavat itseään monenlaisiksi leiriläisiksi. Tarkoitus on, että Keala, Vairea ja muut ohjaajat erotetaan toisistaan ja he esiintyvät 'leiriläisinä' 'leiriläisten' joukossa.
— Me voisimme olla passiivis-kapinallinen ryhmä.
— Me voisimme innostua kaikista ohjaajien ja toinen toistemme ehdotuksista.
— Meidän ryhmässämme voisi olla monen äärilaidan tyyppejä.
— Me voisimme olla innokkaita väittelemään keskenämme ja ohjaajienkin kanssa.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Illalla harjoituksen jälkeen leiriohjaajat kokoontuvat juttelemaan Damisin ja Uzomen kanssa.
Vaikka ohjaajina toimineet Viikunakeitaan roolipelaajista ovat kertoneet toimineensa niin kuin heidän mielestään leirillä olisi viisainta, ohjaajat kokevat tämän päiväisen roolinäytelmän palautteena eilisestä suorituksestaan ja alkavat pohtia ensimmäisen päivän virheitään ja onnistumisiaan.
Roni harmittelee pitkään, että keitaan väki ei tunnu ymmärtäneen, että ihmisiä voi käsitellä monin eri tavoin. — He tuntuivat koko ajan vihjailevan, että minun eilinen tapani toimia ohjaajana oli huono.
My-Linh sanoo onnellisen näköisenä:
— Keitaan väki osasi luoda mukavan turvallisen ilmapiirin. Tulin kertoneeksi tunteistani todella avoimesti, eikä silti nolota eikä kaduta näin jälkikäteenkään.
— Yleensäkö nolostelut paljastuksiasi? Thuan kysyy. — Miksi?
Damisi reagoi ennen kuin My-Linh on ehtinyt päätään kääntää Thuanin suuntaan:
— Tuollaiset tuntemukset ovat yleensä järkeilyn ulkopuolella. Meidän persoonamme alkaa muovautua heti syntymän jälkeen, ellei jo ennen sitä. Mielemme muovautuu imeväisiässäkin ehkä imeväisen järkeilyn ohjaamana. Emme tiedä, emme muista mitään niistä ajoista. Imeväisenä imeväisen järkeilyllä syntyneitä 'vaistoja' ei ole helppo aikuisen järjellä ymmärtää saati muuttaa.
Looane keskittyy ensimmäisen päivän tapahtumiin ja siihen, miten "uudet leiriläiset" olivat reagoineet ohjaajiin: Mikä näytti hämmentäneen leiriläisiä, mikä ärsyttävän? Mikä sai heidät tyytyväisen näköiseksi? Mikä innosti heitä yhteisiin leikkeihin? Mikä vapautti heidän spontaaniutensa?
Keala empii hetken ja sanoo katse alas luotuna: — Minun oli vaikea rohkaista muutamaa tyyppiä olemaan vapaasti oma itsensä. Heidän tapansa olla oma itsensä tuntui ihan oudolta. Minulle tuli vaivaantunut olo.
Uzome kysyy, haluaisiko Keala kertoa tarkemmin.
— Kai minun pitää puhumista harjoitella.
— Jos joku sanoo jotain, mikä tuntuu sinusta pahalta, ei sovi leirille ohjaajaksi, Damisi sanoo ennen kuin Keala ehtii aloittaa.
— Kiitos. Keala sanoo varovasti nyökäten. — Siinä ryhmässä oli keitaan nuorisoa, noin minun ikäisiäni. He alkoivat keskustella keskinäisestä seurustelustaan. Sellaisestakin, jollaista en edes tiennyt kenenkään harrastavan saati, että minulla olisi ollut mitään kokemukseen pohjautuvaa tai muutakaan viisautta sellaisesta mitään sanoa. Minua nolotti, kun tuntui, että ohjaajana minulla pitäisi olla jotain merkittävää sanottavaa aiheesta. Nolotti sekin, kun tietämättömyyteni ja kokemattomuuteni paljastui.
— Ja tuo jäi sinua vaivaamaan, Damisi toteaa.
— Eipä jäänytkään. Rohkaistuimme juttelemaan asioista niin, että jopa unohdimme leiridraaman roolit. Kaikkien mielestä meillä oli mukava juttutuokio.
— Mikä oli mielestäsi keskustelun paras anti?
— Sovimme, ettemme kerro, mitä puhuimme. Paras anti oli se, että sovimme tapaavamme uudelleen, kunhan saan lomaa täältä leiriltä.
— Saathan sinä, Uzome sanoo. — Periaatteessa tiedeleirit ovat internaatteja, joissa pyritään luomaan leiriläisten kesken mahdollisimman läheiset ja avoimet välit, niin että rohkenemme keskenämme puhua kaikesta avoimesti. En tiedä, onko tuo hyvä periaate. Varsinkin tällaisella keitaalla voisi olla ihan OK, että seikkailisitte viikonloput omin päin keitaan porukoiden mukana.
Illalla ennen nukkumaan menoa Uzome kysyy Damisilta:
— Oliko harjoitus heille liian rankka? Tuntuivat lannistuneilta.
— Väsyneitä vain olivat kahden päivän rankan harjoituksen jälkeen. Kaikki jaksoivat loppuun asti ja sanoivat oppineensa jotain uutta, Damisi toteaa.
— Niin kai sitten.
— Päivän päätteeksi jaksoivat väsymyksestään huolimatta tehdä vielä luettelon ”käytännön pikkuasioista”, jotka on syytä miettiä valmiiksi etukäteen, Damisi sanoo. — Lannistunut porukka ei olisi sellaiseen ryhtynyt.
— Varsinkaan, kun heillä ei ole yhteistä tahtotilaa siitä, millainen leiristä tehdään.
— Eivätkä he sellaista saavuta.
— Meidän yhteisödynamiikan kurssillemme osallistuneet kykenevät sovittamaan tahtonsa yhteen, mutta välillä tuntuu kuin EcoCityläiset eivät edes osaisi arvostaa yhteistä tahtotilaa.
— Järjestimme hyvän kurssin, mutta ehkä syyt EcoCityläisten käytökseen kuitenkin ovat syvemmällä kuin kurssimme skippaamisessa. Heillä on erilainen arvomaailma. Siihen sopeutumisessa meillä on opettelemista. Tällainen lisäoppi tältä kurssilta.
🌴🌴 🌴 🌴🌴