Heikki Välisuo
VIIKUNAKEIDAS
https://www.heikki-valisuo.fi/Kirjat/Kirjat.html
This work is licensed under a
Creative Commons Attribution-ShareAlike 4.0 International License.
— — 03.06.2020 — —
Ymmärtääkseni antiikin kreikkalainen draama perustui hitaaseen jännityksen, aggression, pelon ja muiden suurten tuntemusten kohottamiseen, jotka laukaistiin mahtipontisessa, tunteita puhdistavassa loppukohtauksessa. Tarkoituksena lienee ollut tarjota viihdyttäviä tunteenpurskahduksia ihmisten tasapaksun arkielämän piristeeksi. Ehkä antiikin ihmiset huomasivat, että arjen tylsyyden keskellä tarvitaan kunnon draamoja pitämään yllä ihmisten kykyä tunne-elämään. Saattoipa kunnon draama antaa jollekulle toivoa siitä, että jonain päivänä itsellekin tapahtuu jotain.
Tämä tarina ei noudata kreikkalaisen draaman kaarta. Olen pyrkinyt välttämään jännitystä kohottavia temppuja, joten älä suotta odota, että tämä tarina hersyttäisi sinusta kummoisiakaan adrenaliinin purskahduksia. Tästä ei pitänyt tulla tarinaa lainkaan vaan kuin vapaasti harhailevaa turinointia nuotiopiirillä, mutta juonenpoikanen pääsi luikahtamaan mukaan.
Koska draama vetoaa luolamiehiltä perimiimme alitajuisiin vaistoihin, draaman keinoin meidät voi helposti rakastuttaa tai vihastuttaa vaikka luonnonlakeihin. Esimerkiksi 'kasvihuoneilmiöstä' on saatu vahvoja tunteita herättävä ideologinen iskusana, vaikka kyse on lämpösäteilyn absorptiosta ja sen seurauksista – arkisen luonnonlain toteutumisesta.
Yritin tehdä yhdestä tarinani henkilöistä harhaanjohtajan, joka draaman keinoin käännyttää kuulijansa pitämään luonnonlakeja ja rationaalista ajattelua salajuonena ja eksyttää seuraajansa tosiasioiden parista todellisuuspakoiseen toiveajatteluun.
Myöhästyin. Olin jo ehtinyt laittaa tarinani henkilöt harrastamaan retriittejä, joissa he tutustuvat luolamiehen vaistoihinsa ja niiden herättämiin tuntemuksiin – harjoittelevat henkistä puolustautumista sisäistä hölmöläistään vastaan. He olivat tässä niin hyviä, että harhaanjohtajani ei onnistunut manipuloimaan heitä vaan jäi ilman seuraajia, joten jouduin jättämään harhaanjohtajan pois tarinasta. Rajallinen on kirjoittajan mahti roolihenkilöihinsä.
Luolamies ja luolamiehen reaktiot. Klisee. ’Luolamies’ on metafora itsekkäästä barbaarista, vaikka ihmiset ehkä luolamiesaikoinakin pitivät huolta toisistaan, metsästivät sujuvasti porukalla – tiiminä. Pitivät hauskaa yhdessä.
Saduissa hyvä ja paha taistelevat ja monien jännittävien vaiheiden jälkeen lopuksi nautiskellaan sillä, että paha saa palkkansa. Tähän suuntaan satujen maailmaan en kyennyt venymään kovinkaan pitkälle: Paha ahdistaa; On vaikea uskoa, että todellisuudessa paha saa palkkansa; Tuntuu, että intoa pahan kostamiseen on hyvä rauhoitella, ei lietsoa.
Yritin saada tarinan henkilöt ratkomaan ristiriitansa rakentavasti ja toisiaan kunnioittaen, mutta aivan niin hyviä tyyppejä en kyennyt luomaan. Henkilöt eivät isommin riitele, mutta eivät liioin osaa toimia ihan lintukodon hengessä. En tarjoile suuria konflikteja vaan arjen pieniä epämääräisiä harmistuksia.
Dystopia toimii varoituksena holtittomuuden seurauksista. Toiveikas utopia kannustaa ryhtymään toimeen. En halunnut kirjoittaa synkän toivotonta dystopiaa, mutta puhdas utopiakin tuntui katteettomalta, joten kirjoitin jutun dystopian jälkeen orastavasta toivosta.
En halunnut kirjoittaa kepeää hupailua. Siinä onnistuin, mutta kun hetkeksi herpaannuin, tekstiin livahti tosikkomaista saarnaa tai kaikkitietävää satiiria nykymaailman hullutuksista – Ehkä oikeaan osuvaa, mutta naiivia ja ärsyttävää.
Minun piti kehittää uudenlainen tyyli kirjoittaa, mikä vaati minua kehittämään uuden tavan ajatella ja uuden asenteen tarkastella maailman menoa. Oman pään säätäminen on mielenkiintoista, mutta hidasta ja rasittavaa. Keskenkin jäi.
Kun tarinaa on hautonut pitkään, se on niin kirkkaana mielessä, ettei enää huomaa tekstistä puuttuvan jotain tarinan ymmärtämisen kannalta olennaista: Ei huomaa, että tarinan ymmärtämiseksi pitäisi tekstin lisäksi lukea ajatukseni. Muun muassa tämän takia oikeiden kirjailijoiden käsikirjoitukset tarkistaa kustannustoimittaja, joka huomauttaa aukoista, epäjohdonmukaisuuksista, takkuisista tekstikohdista ja muista hölmöyksistä.
Onneksi vaimoni jaksoi lukea tämän ja hänen neuvostaan tein monia parannuksia. Ymmärtääkseni tämä juttu ei kuitenkaan kuulu hänen suosikkigenreensä.
Innostuksen ja opin kirjoittamiseen olen saanut Oriveden opiston kesäkursseilla. Paljon jäi vielä oppimatta. Jos olisin tänä kesänä vienyt tämän kirjoitukseni kesäkurssille reposteltavaksi, siitä olisi tullut huomattavasti parempi.
Teollisen Kukoistuksen Kausi päättyi ilmastokatastrofiin, jonka aiheuttamasta Sekasorron Kaudesta selvisivät vain pienet ihmisryhmät, jotka onnistuivat piiloutumaan syrjäisiin vaikeakulkuisiin paikkoihin – vuorille, kaukaisille merien saarille, autiomaiden keskelle säilyneille keitaille, – –. Sekasorron Kautta seuranneella pitkällä Sinnittelyn Kaudella näihin eristyneisiin sanctumeihin paenneista kehittyi omanlaisiaan heimoyhteisöjä.
Barbaarit tuhosivat jotkut sanctumeista, jotkut heimot sortuivat itse barbariaan. Ilmaston jatkuva muutos myllersi elinoloja niin, että monet heimoista joutuivat muuttamaan kerran pari sukupolvessa. Riskialueille asuvien heimojen nuoret palvelivat määräajan tiedustelijoina, jotka seurasivat luonnonympäristön muutoksia laajalla alueella heimon sanctumin ympärillä. Silti vaellukselle lähtenyt heimo saattoi nääntyä ennen kuin saavutti elinkelvollisen alueen.
Onnekkaimmat heimoista löysivät sanctumilleen niin suotuisan ympäristön, että elossapysyttelyn lisäksi heille jäi aikaa ja voimia kehittää tieteitä, taiteita ja tekniikkaa. Utelias kaiken tutkiminen vei heidät Teollisen Kukoistuksen Kaudelta säilyneiden arkistojen jäljille. Elpymisen Kausi alkoi.
Sanctumien välillä oli laajoja autiomaita, ruohotasankoja, metsiä ja vesistöjä, joiden halki matkustaminen oli hidasta ja vaivalloista. Eksyminen oli vaaroista suurin, mutta pitkillä matkoilla saattoi myös kohdata vaarallisia eläimiä ja barbariaan vajonneita ihmisjoukkoja.
Joskus harvoin eristyneiden heimojen suuri haave toteutui ja tiedustelijat osuivat vieraan heimon sanctumiin. Kohtaamisia juhlittiin ja reiteistä sanctumien välillä piirrettiin karttoja. Yhteyttä ei haluttu hukata. Yleensä. Jotkut heimoista pelkäsivät vieraita ja torjuivat 'tunkeilijat'.
Nelisen sataa vuotta sitten heimoista kehittyneimmillä alkoi olla keinoja, voimia ja rohkeutta rakentaa pysyvämpiä melko turvallisia kulkuyhteyksiä, minkä ansiosta eri heimojen tietoja, taitoja, ideoita ja tekniikoita päästiin yhdistelemään. Elpyminen pääsi kunnolla käyntiin.
Nykynuorten elämä on alkeellisempaa ja karumpaa kuin Teollisen Kukoistuksen Kaudella, mutta kuitenkin ylellisen helppoa ja antoisaa verrattuna Sinnittelyn Kauteen.
Ekosfääri ei kuitenkaan vielä ole turvallisesti tasapainossa eikä ole varmaa, luiskahtaako ilmasto elämän säilymisen kannalta suotuisaan suuntaan.