Elämää Brysselissä

Tuntemuksia ja havaintoja elämästä Brysselissä.

Tapaaminen
Tapaaminen

Ihastuin elokuun 2007 lopulla nuorekkaaseen gradua vääntävään valtiotieteilijään. Vuoden kuluttua löysin itseni virkanaisen puolisona Brysselistä.

Muutto Brysseliin
Muutto Brysseliin

Muuttajan muistilista: Valitse muuttokuormaan kuuluvat tavarat, tilaa matkaliput ja varmista ainakin tilapäinen majapaikka asemamaassa. Meille on luvassa kahden viikon majoitus Numa-kissan hoitoa vastaan.

Helsinki Bryssel
Helsinki Bryssel

Brysseliin lentää reilussa parissa tunnissa, mutta me nautiskelimme matkasta kolme vuorokautta — kaksi yötä laivalla ja yhden Amsterdamissa. Kolmen matkapäivän aikana ehdimme unohtaa Suomen; Perille päästyämme emme verranneet Brysseliä Töölöön vaan Amsterdamiin.

Pankkitili
Pankkitili

Bulevardin laidalla avautuu autio puolen hehtaarin marmoritasanko, josta nousee seitsenkerroksinen betonikuutio. Julkisivun on suunnitellut pelkistetyn geometrisesti ajatteleva arkkitehti. On saanut hyvät rahat halvalla sapluunalla.

Meitä on varoitettu byrokratiasta, mutta astumme rohkeasti sisään pankkitiliä avaamaan.

Kaikki ei mennyt heti aivan kohdalleen, mutta en tiedä, johtuiko se byrokratiasta vai meille uudesta ja oudosta tavasta hoitaa asioita.

Hotelliin
Hotelliin

Numa-kissan meille suoma kaksiviikkoinen majoitus ei riittänyt asunnon löytämiseen vaan jouduimme hotelliin.

Kiva asunto Brysselissä
Kiva asunto Brysselissä

Haluamme asua "Ihmisten ilmoilla". Meillä pitää olla tarjota lapsillemme makuusijat, että onnistumme houkuttelemaan heidät vierailulle. "Madamen puoliso" haluaa työnurkkauksen. Vieraiden kutsuminen kotiin on kuulemma tehokasta verkostoitumista, kunhan on riittävästi tilaa, eikä kämppä ole aivan tylsä. Ilmojen salliessa aamukahvi tai iltatee olisi mukava nauttia parvekkeella, terassilla tai puutarhassa. Vieraatkin poikkeavat mielellään terassilla.

Ellei olisi hiiriä
Ellei olisi hiiriä

Kaavailin tämän jutun kuvitukseksi satimeen jäänyttä hiirtä, vaan eipä ollut aamulla satimessa edes syötiksi laittamaani juustoa.

16 heinäkuuta 2009

Puudelin elämää
Puudelin elämää

"Vaimon palkalla eläviä miehiä kutsutaan puudeleiksi."; "Rohkea valinta mieheltä."; "Kateeksi käy."; "MITÄ AIOT TEHDÄ SIELLÄ?"; "Onko sinun pakko tehdä siellä jotain?"; "Bryssel on mielenkiintoinen."; "Bryssel on tylsä."

Puudelin arkea
Puudelin arkea

Pääseekö puudeli lopultakaan kissanpäiville?

Puudelin tulevaisuus
Puudelin tulevaisuus

Työn jättäminen antaa tilaa suurille suunnitelmille.

Työhuolten tilalla löytää helposti vastaavan määrän muita huolia. Huolten määrä riippuu persoonasta, ei reaalitodellisuudesta.

Sapattivapaa
Sapattivapaa

Olen alkanut kutsua olotilaani sapattivapaaksi. Eihän se ihan totta ole, mutta "sabbatical" on helppo lausua ja ohjaa kuulijan oikeille jäljille. Keskustelun avauksena sapattivapaa saa ihmiset juttelemaan mukavia omista haaveistaan.

Sapattivapaalla voi tehdä — itse sopivaksi katsomallaan aikataululla — kaiken sen omasta mielestä hyödyllisen, mitä on aina halunnut tehdä, mutta työ on estänyt.

Näin luulin.

Kaksi viikkoa kulttuurishokkiin
Kaksi viikkoa kulttuurishokkiin

Muuttajan oppaan mukaan kulttuurishokki iskee kolmen kuukauden kuluttua asemapaikalle saapumisesta. Siihen saakka uutuuden viehätys pitää virkeänä — kenties ylivirkeänä.

Mitä meille mahtaa tapahtua ensimmäinen marraskuuta?

Teekutsuilla
Teekutsuilla

"… on kunnia saattaa tietoisuuteenne että xxx:ssä tarjotaan 1. joulukuuta kello 15 teetä uusien kollegoidemme puolisoille. Vastaanoton tarjoaa N.N."

"… on onnellinen voidessaan saada tietoonsa suvaitsetteko…"

Muistatte kai englantilaiset tv-sarjat, joissa vanhat rouvat juovat kello viiden teetä.

Musiikkia?
Musiikkia?

Brysselin elomme ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi katoimme päivällisen terassille ja istutin kameran jalustaansa tallentamaan juhlaa sukulaisille.

Videolle tallentuu kummallinen tunnelma. Skoolatessa vilkaisen vaimoa, mutta sen jälkeen näytän keskittyvän lautaseeni.

Todellisuudessa olen vielä kauempana: Ajatukseni pyörivät "musiikkia" säveltävässä ohjelmassa, jota olen ohjelmoinut jo useamman päivän. Puolen tunnin pohdiskelun jälkeen — pääruokaan siirrtyessämme — oivallan, miksei ohjelma ennen päivällistä toiminut niin kuin halusin. En kuitenkaan lähde kesken päivällisen tietokoneelle testaamaan oivallustani, koska ei ole hyvä rynnätä suin päin koneelle toteuttamaan ideoitaan vaan miettiä ensin ratkaisu vähän valmiimmaksi. Mielessä häivähti sekin, ettei ole ollut hyvä jättää vaimoa yksin syömään. Päivällisen aikana keksin monta uutta piirrettä ohjelmaani. En muista, mitä söimme.

Elokuu 2009

Belgia ja belgit — ensivaikutelmia
Belgia ja belgit — ensivaikutelmia

Minun juttuni ei tietenkään kerro mitään belgeistä vaan siitä, miten minä heidät ja tapansa näen.

En edes tiedä kuin harvoista näkemistäni ja tapaamistani, ovatko he "aitoja" belgialaisia. En aina sittenkään vaikka kysyisin, koska en välttämättä ymmärrä vastausta oikein.

Arkisia kohtaamisia
Arkisia kohtaamisia

Vieraalle ensivaikutelman maasta antavat tarjoilijat, myyjät ja hotellivirkailijat. Sekä tietysti se, miltä tuntuu kulkea kaduilla ja kaupoissa muiden joukossa.

Politiikka
Politiikka

Ranskan- ja flaaminkielisen Belgian raja seurailee antiikin Rooman valtakunnan rajaa. Belgian politiikan taustoja joutunee kaivamaan kaukaa historiasta.

Belgian politiikan ymmärtämiseksi pitäisi seurata sekä ranskan- että flaaminkielisiä lehtiä. Flaaminkielestä tiedän sen verran, että voetganger on jalankulkija. Vähän kuin savolainen puhuisi ruotsia (fotgängare). Niistä palasista, mitä ymmärrän ranskalaisista lehtijutuista, kykenen keittämään kokoon uskottavan oloisen tarinan. Aina kuitenkin nakertaa epäilys, että minun tarinani ei ole sama kuin toimittajan. Mutta sellaistahan kommunikaatio aina on.

Rikollisuus
Rikollisuus

Uusia tulokkaita varoitetaan, että Bryssel on pikkuisen keskimääräistä rikollisempi kaupunki. Monella ei ole muuta toimeentuloa kuin näpistely, murrot tai ryöstöt.

Pistäytymisiä Brysselin ulkopuolella
Pistäytymisiä Brysselin ulkopuolella

Lontoo ja Pariisi eivät ole juurikaan kummemman junamatkan päässä Brysselistä kuin Tampere on Helsingistä eikä matka autollakaan kestä montaa tuntia. Täältä on melkein yhtä näppärä päästä Pariisiin kuin lapsuudenkodistani Turkuun — tai Loimaalle ;-)

Mutta joskus on käytävä kaueampanakin.

78 astetta pohjoista leveyttä
78 astetta pohjoista leveyttä

Tyttäreni I. ja JP ovat lähteneet jäätikölle minun vielä nukkuessani. Kävelen kevätauringossa tien poikki naapuriparakkiin I:n kämpille. Ryhmä opiskelijoita pakkaa parakin edessä rekeään. Teltankin yrittävät saada mahtumaan mukaan suksien ja bensakanisterien sekaan. Suunnittelevatko viikonloppuretkeä vai pitääkö täällä olla aina teltta mukana? Pahassa lumipyryssä ei voi kuulemma muuta kuin kököttää lumikuopassa tai teltassa.

Tiedän, että retkellä lähtijöillä on ajohaalareissaan mukavan lämmin, ellei peräti hiki, mutta silti ajatus ulkoilmaretkestä puistattaa. Olen sisävaatteissa ja -20 asteinen viima tuntuu pysähtyvän vasta luihini. Kipaisen sisälle lämpimään, keitän kahvit, istahdan I:n tietokoneen äärelle ja katselen ikkunan takana kevätauringossa pöllyävää lunta. Tänään en kaipaa arktisisia olosuhteita tämän lähemmäksi.

Huhtikuu 2009

Viikko Atlantin takana
Viikko Atlantin takana

Vaimo esitteli minulle viikon ajan yhtä entisistä kotikaupungeistaan ja sikäläisiä vanhoja tuttujaan. Vaimon tuttujen kautta opin vaimosta uutta, mietiskelin amerikkalaisuutta ja siinä sivussa katselin kaupunkia.

Lokakuu 2009

Kaasua
Kaasua

Vieläkö kävisin vaihtamassa grillin kaasupullon täyteen? Montaa kertaa ei enää ehdi grillata. Toisaalta, huomenna olisi mukava grillata vieraiden kanssa, ellei satu satamaan. Jonain iltana voisi kaksinkin grillailla ja muistella terassilla nautittuja aterioita. Toisaalta, pääseekö lähdön tohinassa enää tunnelmaan?

Kaasu maksaa vaivaiset parikymppiä. Parasta käväistä samantien huoltamolla ettei koko päivä kulu jahkailuun.

Kesäkuu 2011




()

Tapaaminen

Ihastuin elokuun 2007 lopulla nuorekkaaseen gradua vääntävään valtiotieteilijään. Vuoden kuluttua löysin itseni virkanaisen puolisona Brysselistä.


—  Jostain kumman syystä suostuin toiseen tapaamiseen, vaikka viimeksi puhuitkin koko ajan itsestäsi, Riitu muisteli toisella tapaamisella.

—  Haluan taas lähteä ulkomaankomennukselle, hän jatkoi. — Enkä pidä etäsuhteista. Hänen äänensä ja eleensä antoivat ymmärtää, ettei tämä pohdinta mitenkään liittynyt minuun.

—  Minäkin olisin valmis lähtemään, sanoin tavoitellen joutavanpäiväisen jutustelun sävyä. — Kunhan löytäisin mielenkiintoisen tavan ansaita elantoni. Mukavasta työstä en viitsi hypätä pätkätyösuhteiseksi tiskaajaksi Australiaan.

—  Saan ulkomaankomennuksilla pikkuisen ylimääräistä.

Eipä kai tuokaan mitenkään minuun liittynyt? Vaikka sainkin kutsun päivälliselle vielä samalle viikolle?

—  Minä tarvitsen kunnollisen oman reviirin, Riitu ilmoitti päivällispöydässä. — Tarvitsen omaa tilaa ja omaa aikaa.

—  Samoin, vastasin ja aloin tehdä lähtöä.

Koko päivällisen ajan olin tuntenut itseni erityisen tervetulleeksi, mutta ehkä se ei merkinnyt mitään henkilökohtaista.


—  Kuulehan, olet lojunut reviirilläni jo kaksi kuukautta, Riitu huomautti. — Enkä ole edes huomannut mitään.

Joko tämä sopi tulkita myötämielisyydeksi? Keräilin pari viikkoa rohkeutta ja kosin. Riitu suostui heti! Ystävät kutsuvatkin häntä Speedyksi.


—  Avoimia posteja on Ljubljanassa, Brysselissä, Tokiossa ja New Yorkissa, vaimo ilmoitti läppäriään naputellen.

../xml/Bruxelles/haat-2.png

Maaliskuun 15 pidimme bileet.

Pelkäsin sinun hakevan johonkin Ceauşescun Romanian kaltaiseen paikkaan, huokasin helpottuneena. — Minulle riittää, että vessaperin saa paikan päältä eikä tarvitse koko ajan pelätä sinun tai oman henkensä puolesta. Noissa kaupungeissahan on vaikka mitä mielenkiintoista.

Ennen joulua vaimo valittiin Brysseliin ja parin kolmen kuukauden odottelun jälkeen saimme allekirjoituksen nimitykseen.

Meidät vihittiin maaliskuun 14.

—  Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen, messusi maistraatin vihkituomari. Sekös huvitti aikuisia lapsiamme, jotka olimme kutsuneet tilaisuutta todistamaan.

Nelilapsisen uusperheen jaksaa mukavasti, kunhan lapset tulevat omillaan toimeen ;-).



()

Muutto Brysseliin

Muuttajan muistilista: Valitse muuttokuormaan kuuluvat tavarat, tilaa matkaliput ja varmista ainakin tilapäinen majapaikka asemamaassa. Meille on luvassa kahden viikon majoitus Numa-kissan hoitoa vastaan.


Muutto on tilaisuus laittaa tarpeeton kiertoon tai heittää pois.

Löysin kahdenkymmenen vuoden takaiselta ulkomaankomennukselta laatikollisen kirjeenvaihtoa, raportteja ja esitelmiä, jotka veivät minut puolen päivän aikamatkalle kolmikymppisen tutkijan elämään. Omassa menneisyydessä piipahtaminen tuntui niin mielenkiintoiselta, että säästin vieläkin pienen pinon papereita.

—  Oletko pakannut kaikki nuo laatikot sillä välin kun selailin näitä vanhoja papereita?, pyytelin anteeksi.

—  Muuttomiehet tulevat vasta ylihuomenna, vaimo rauhoitteli.

Auvoista yhdessäeloa.


Minua viehättää vanha viisaus: "Huoleton on hevoseton mies", mutta mutta nyt oli pakko ostaa auto. Myin edellisen autoni kahdeksan vuotta sitten pian avioeroni jälkeen: Rahat eivät riittäneet vanhan auton ylläpitoon. Vaimo Oli rahoittanut vuorotteluvapaataan myymällä omansa. Emme siis ole kasvaneet kiinni autoon vaan olemme tottuneet kävelemään ja käyttämään julkisia.

Viimeksi autoa ostaessa tein ekoteon, kun ostin vapaaehtoisesti katalysaattorilla varustetun auton ja ajoin lyijyttömällä: Nykyään ainoastaan auton seisottaminen parkissa on ekologista autoilua. Yritämmekin löytää asunnon hyvien kävely- ja joukkoliikenneyhteyksien varrelta.

Automme ei ole viimeisintä mallia oleva ekohybridi, mutta sentään pienehkö ja taloudellinen — ei eko, muttei ökykään.


()

Helsinki Bryssel

Brysseliin lentää reilussa parissa tunnissa, mutta me nautiskelimme matkasta kolme vuorokautta — kaksi yötä laivalla ja yhden Amsterdamissa. Kolmen matkapäivän aikana ehdimme unohtaa Suomen; Perille päästyämme emme verranneet Brysseliä Töölöön vaan Amsterdamiin.


—  Kaksi yötä laivalla. Tässä pääsee vanhan ajan Atlantin ylitysten tunnelmaan. Mennäänkö kannelle lukemaan päivällistarjoilua odotellessa?

"Käyn ostamassa tiekarttoja", ilmoitin vaimolle. "Tarvitaanko Helsingista Brysseliin ajamiseen karttaa?", vaimo kysyi.

Kannella tapaamme kaksi suomalaista diplomaattia aviomiehineen. Mukava sattumus minun mielestäni.

—  Tämä ikkunapöytä on varattu meille koko matkan ajaksi, eikä ruokaa ja juomaa tarvitse jonottaa. Laivaan pääsi ajamaan suoraan sisään ja kannen aurinkotuoleissa on hyvin tilaa. Tällainen matkanteko sopii minulle.

../xml/Bruxelles/yovartio.png

Yövartio


Amsterdamissa vaimo asetti minut komeiden yövartijoiden keskelle kuvattavaksi. Kaksi pientä poikaa pyysi — saksaa hollantilaisittain murtaen — minua ottamaan heistä kuvan. Rajasin kuvan huolella ja varoin vastavaloa. Otin kaksikin kuvaa ja näytin ylpeänä otoksiani pojille. Pojat vilkaisivat hätäisesti ensimmäistä kuvaa, kiittelivät hyväksi ja tarjoutuivat ottamaan meistä yhteiskuvan meidän kamerallamme. Pojilla oli yllään t-paidat, urheilushortsit ja jalassa lenkkarit. Olivatko pojat varautuneet juoksemaan lujaa vai olenko vainoharhainen? No, emme muutenkaan kaivanneet yhteiskuvaa: "Kiitos ei."

../xml/Bruxelles/milkmaid.jpg

Vermeerin milkmaid

Myöhäisen aamiaisen jälkeen astelimme hotellin naapurissa olevaan tropiikkimuseoon. Tuntui "velvollisuudelta" käydä jossain museossa, emmekä edellisen illan kaupunkikierroksen jälkeen jaksaneet kävellä pidemmälle.

Teimme kolmessa tunnissa mielenkiintoisen kulttuurimatkan maailman ympäri. Siinä vauhdissa ei aina tiennyt missä maanosassa on.

Delft: Idyllinen 750-vuotias Vermeerin kotikaupunki. Miksen aikoinaan änkeytynyt tänne opiskelemaan?

Numa asustaa jännittävässä ullakkohuoneistossa elävän oloisella alueella lähellä Brysselin keskustaa. Istumme kattoterassilla, kuuntelemme isäntäväen viimeisiä ohjeita ja arvioimme uuden kotikaupunkimme näkymiä ja ääniä.



()

Pankkitili

Bulevardin laidalla avautuu autio puolen hehtaarin marmoritasanko, josta nousee seitsenkerroksinen betonikuutio. Julkisivun on suunnitellut pelkistetyn geometrisesti ajatteleva arkkitehti. On saanut hyvät rahat halvalla sapluunalla.

Meitä on varoitettu byrokratiasta, mutta astumme rohkeasti sisään pankkitiliä avaamaan.

Kaikki ei mennyt heti aivan kohdalleen, mutta en tiedä, johtuiko se byrokratiasta vai meille uudesta ja oudosta tavasta hoitaa asioita.


../xml/Bruxelles/aavikko.png

—  Meillä on tapaaminen Loräänsin kanssa.

—  Michél Loräänsin toimisto on kaupungin toisella laidalla, mies vastaanottotiskin takana valittaa anteeksipyytävästi. — Soitan hänelle, hän jatkaa avuliaasti.

—  Lorääns saattaa olla hänen etunimensä, yritämme varmistella.

—  Ei, Lorääns on hänen sukunimensä. Valitettavasti hän on nyt kesälomalla.

../xml/Bruxelles/pankki.png

Loräänsin työpaikka

Kirjoitamme paperille nimen "Laurence".

—  Aaa, Lorääns, mies ilahtuu. — Lorääns on etunimi. Lorääns taas on sukunimi. Hetki vain, käyn ilmoittamassa hänelle.

Nuori nainen noutaa meidät toimistoonsa. Passit kelpaavat hänelle, mutta

—  Tarvitsen todistuksen asuinpaikastanne. Vaikkapa vuokrasopimuksen.

Eipä meillä vielä ole asuntoa. Sovimme palaavamme parin päivän kuluttua mukanamme vaimon työnantajan allekirjoittama todistus pysyvästä asumisesta. Eipä tietenkään arvokas pankki voi tiliä avata irtolaisille.

—  Eihän tästä vaivaa. Ihan naapurissa oltiin.

—  Hyvä, tästä näkee, että madamella on asiallinen asunto, virkailija nyökyttelee tyytyväisenä seuraavalla tapaamisella. —Entä monsieur? Missä monsieur asuu? Oletteko ehkä naimisissa?

Niin. Sehän olisi skandaali, jos kunnianarvoisa pankki sallisi madamen antaa vihkimättömälle rakastajalleen oikeuden käyttää madamen tiliä.

—  Juu, naimisissa ollaan.

—  Passeissanne ei mainita aviopuolisoa. Saanko nähdä vihkitodistuksenne?

—  Ei passeihin merkitä aviopuolisoa, vastaamme. — Suomenkielinen vihkitodistuksemme on Helsingissä Runeberginkadulla asuntomme vaatekaapin vasemmalla ylähyllyllä.

Soitamme vaimon työpaikan paikalliselle sihteerille, joka käskee virkailijan käydä kertomassa esimiehelleen, että Belgiassa on muitakin pankkeja. Vartin kuluttua meillä on tili. Minä olin jo ehtinyt valmistautua belgialaiseen vihkimiseen.

Palvelu tuntui pompottamiselta, vaan ehkä täkäläiset huijarit pyörittäisivät pankkivirkailijoita miten sattuu, ellei heille olisi annettu tiukkoja ohjeita. Heti ensimmäisellä viikolla ei kannattane julistaa typeräksi kaikkea suomalaisesta poikkeavaa.

Seuraavalla viikolla unohdin passin kotiin kun menimme kuittamaan pankkikortteja. Onneksi Loräänsin kollega ei ollut kiinnostunut henkilöllisyydestämme.



()

Hotelliin

Numa-kissan meille suoma kaksiviikkoinen majoitus ei riittänyt asunnon löytämiseen vaan jouduimme hotelliin.


Hotellihuoneessa päätän vilkaista ratikan aikataulua internetistä. Internetin käyttö maksaa 9.60€ tunti. Tunti on tietysti lyhin aika. Koko vuorokausi maksaa 19.60€, viikko reilun satasen ja kuukausi monta sataa. Alan laskeskella, miten selvitä halvimmalla. Sitten lähden respaan. Miksi hotellit kiusaavat tällaisella rahastuksella?

—  Onko teillä jossain tavallinen internet-yhteyden?

—  ???

—  Minulla on kotona 15€/kk internet ja se riittää oikein hyvin tarpeisiini, selitän. — Minun on turha maksaa yli 300€/kk huoneemme DeLuxe-yhteydestä.

—  Business loungessamme on myös internet, mutta se taitaa olla vielä kalliimpi, respa ilmoittaa avuliaasti.

Eipä mennyt vitsi eikä viesti perille. Maksoin reilun satasen muutamasta tunnista. Eihän se ole paljoa, mutta onko niillä kaikessa muussa sama kate?

Eräänä iltana pankkiautomaatti antoi meille setelien välissä vieraan pankkikortin. Menimme hotellin respaan kyselemään puhelinluetteloa. Tuntui hauskalta ajatukselta soittaa kortin omistajalle.

—  Turha soittaa, tyhmät. Laittakaa se pankin kirjelokeroon, portieri opasti.

Eipä sitten muuta siitä hotellista.



()

Kiva asunto Brysselissä

Haluamme asua "Ihmisten ilmoilla". Meillä pitää olla tarjota lapsillemme makuusijat, että onnistumme houkuttelemaan heidät vierailulle. "Madamen puoliso" haluaa työnurkkauksen. Vieraiden kutsuminen kotiin on kuulemma tehokasta verkostoitumista, kunhan on riittävästi tilaa, eikä kämppä ole aivan tylsä. Ilmojen salliessa aamukahvi tai iltatee olisi mukava nauttia parvekkeella, terassilla tai puutarhassa. Vieraatkin poikkeavat mielellään terassilla.


Helle on paahtanut Cedricin — asunnonvälittäjän — mustan Skodan pätsiksi. Ilmastointi alkaa vaikuttaa vasta kun paitani on märkä: Asunnossamme pitää olla parveke, terassi tai puutarha.

Cedric kierrättää meitä tehokkaasti ympäri kaupunkia. Päivän kymmenestä kohteesta ensimmäinen on paras. Tyypillinen täkäläinen maison — "kolmikerroksinen rivitaloasunto". Heti sisäänastuessa asunto tuntuu kodikkaan eksoottiselta. Ensimmäisessä kerroksessa on pitkänomainen olohuone-avokeittiö, josta on pääsy terassin kautta pieneen puutarhaan. Olohuoneen seinät ovat vaaleaa muhkuraista kiveä. Toisessa kerroksessa on makuuhuone — brysseliläisen talon kerros ei yleensä ole kovin iso — ja kylppäri ja kolmannessa pari pientä vierashuonetta. Kellarikerroksessa on vielä varastotilaa ja pieni verstas: "Monsieur voi bricolage täällä", Cedric mainostaa hilpeänä.

Asunnon nykyinen vuokralainen on hyvin tyytyväinen sekä asuntoon että vuokraisäntään. Emme kuitenkaan ota heti ensimmäistä. Liekkö vähän syrjässäkin?

../xml/Bruxelles/hissi-1.png

Hissit ja raput ovat yleensä niin ahtaita, että muuttotavarat pitää hilata asuntoon nosturilla ikkunan kautta.

Tarjolla on tavallisia 70-luvun kerrostaloasuntoja, mutta ne tuntuvat tylsiltä eikä niissä ole kunnollista parveketta. Tällä helteellä on mahdoton luopua ajatuksesta istua iltaa omalla parvekkeella tai terassilla. Haluamme perinteisempää belgialaista asumista, mutta Cedric esittelee sitä, mitä hänellä sattuu tarjolla olemaan.

Päivän vaikuttavin kohde on erään paronittaren asunto. Talon hulppea ulkonäkö saa välittäjän aluksi kääntymään pihalta takaisin. Tähän asti brysseliläisen talon ulko-oven takaa on paljastunut parin metrin levyinen eteisaula tai portaikko, josta olemme olemme kiivenneet ylempiin kerroksiin enintään metrin levyisiä portaita. Mutta paronittaren ulko-oven takana avautuu viiden metrin levyinen portaikko, joka johtaa monen kymmenen neliön suuruiseen arvokkaasti kalustettuun aulaan: Aulan pöydillä kiiltelee kullakin puolimetrinen hopeakynttelikkö, seiniä reunustavat tummat isot kirjahyllyt täynnä nahkaselkäisiä kirjoja, aulan nojatuolit ovat kuin valtaistuimia. Aulasta nousee leveät portaat toisen kerroksen lehterille, josta voi ihailla ala-aulaa lintuperspektiivistä.

—  Vuokralaisen alue on tämän aidan sisäpuolella, paronitar ilmoittaa viitaten yläkerran lehteriä kiertävään takorautaiseen aitaan ja portaikon sulkevaan porttiin. — En halua, että te tai vieraanne jäätte oleskelemaan alakerran aulaan. Yleensä vuokraan tätä vain valkoihoisille diplomaateille. Nyt täällä asuu espanjalainen diplomaatti. Eihän teillä ole pieniä lapsia?

Asunnossa on kätevä pieni käytävä keittiön ja ruokasalin välissä niin, että palvelusväen ei tarvitse kulkea vieraiden keskellä.

Valoja paronitar ei saa syttymään juuri minnekään, mutta ne hän on tietysti valmis korjauttamaan ensi tilassa. Ilmeisesti espanjalainen diplomaatti ei kaipaa valoja.

—  Vaikuttava asunto hyvällä paikalla, muttei aivan meidän eikä huonekalujemme tyyliä, toteamme paronittarelle. Ehkei hänkään pitänyt meitä asuntonsa tyyliin sopivina.


../xml/Bruxelles/asunto-2.jpg

Ilmoitusten kuvat eivät aina kerro kovin olennaista asunnosta …

Surffaan päiväkausia immoweb:in ja muiden vastaavilla sivuilla. 2-3 makuuhuoneen asunnoista on satoja ilmoituksia, mutta vain harvasta on osoite tai kuvia. Jos ilmoituksessa on kartta, siinä oleva nuoli ei osoita tarjolla olevaa asuntoa vaan kaupunginosan maantieteellistä keskikohtaa. Ja sillä kun on täällä vähemmän merkitystä kuin esimerkiksi Helsingissä. Välittäjät haluavat asunnonhakijan paikan päälle siinä toivossa, että aina joku kuitenkin väsyy ja hyväksyy jonkun välittäjän käteen jääneistä läävistä, vaikka se onkin sopimaton ja hankalassa osoitteessa.

Täällä välittäjille ei anneta yksinoikeutta asunnon välittämiseen, vaan tyypillisesti useampi välittäjä esittelee samoja asuntoja. Ellei ole tarkkana, voi joutua samaan läävään usean eri välittäjän kyydissä.


../xml/Bruxelles/omenat-2.jpg

… Tässä asunnossa voi pitää omenoita pöydällä.

Illat ja viikonloput haravoimme jalkaisin ja autolla Brysselin asuinalueita tähyillen "vuokrattavana" ilmoituksia ja vertaillen asuinalueiden tunnelmaa. Asiakasystävällisissä ilmoituksissa kerrotaan makuuhuoneiden lukumäärä, parhaimmillaan jopa asunnon koko. Monissa ilmoituksissa lukee kuitenkin vain "vuokrattavana" ja puhelinnumero. Parhaassa tapauksessa joku vastaa heti, useimmiten numero on näpyteltävä muistiin ja soitettava virka-aikana.

"Se on valitettavasti yksiö.", "Valitettavasti se on jo vuokrattu.", "Se on teille juuri sopiva! Sovitaan tapaaminen!" … Tapaamisiin ja potentiaalisiin asuntoihin alkaa seota.

Toisinaan tapaamiseen pitää sovittaa meidän ja välittäjän lisäksi omistajan edustaja ovia avaamaan.


../xml/Bruxelles/maison-modern.png

Tämän olisimme ottaneet, mutta se ei mahtunut budjettiimme. Onneksi, sillä parin päivän päästä löysimme halvemmalla hauskemman ja toimivamman asunnon.

—  Moneenko asuntoon olette jo tutustuneet?, uusi välittäjä kysyy.

—  Pariinkymmeneen, vastaamme väsyneesti.

—  Taidatte olla vaikea asiakas.

—  Haluamme terassin, parvekkeen tai pihan, jolle mahtuu vähintään neljän hengen pöytä. Tarvitsemme 2-3 huonetta. Emme halua "nukkumalähiöön vaan ihmisten ja palvelujen keskelle. Asunnossa pitää olla riittävän suuri olohuone vieraiden vastaanottoon.

—  Ei teidän budjetilla tuollaista saa, välittäjä vastaa. Pitäisi kait osata iloita hänen tarjonnastaan.

Onneksi taas seuraavana päivänä meitä palvelee Cedric. Cedric ei ole pessyt Skodaansa sitten maalla käynnin: Harmaata kuraa on roiskunut katolle asti. Cedric nostaa reppunsa ja muut varusteensa penkeiltä takakonttiin niin, että mahdumme kyytiin. Pikkutakki ja suorat housut on välittäjän univormu, mutta Cedric ei sellaista käytä. Cedric ei olekaan ollut pitkään asunnon välittäjänä eikä taida jäädäkään alalle: Hän on tutustumassa alaan ja keräämässä kokemuksia. Siksikö hänellä on varaa olla rento ja avulias?

Cedric on luvannut näyttää meille yhden lupaavan asunnon, mutta hänellä onkin esitellä kolme. Jommastakummasta jälkimmäisestä saattaa tulla uusi kotimme. Ei kumpikaan täytä kaikkia toiveitamme, muttei asuntoa loputtomiin jaksa eikä ehdi hakea.

../xml/Bruxelles/tervurlaan-2.png

Merodea. Uusi kotimme — jos vuokrasopimus syntyy — on kahdessa kerroksessa keskellä olevan vanhan talon "ullakolla". Ylinnä on kattoterassi "kaikkiin ilmansuuntiin".

—   Minulla on juuri teille sopiva asunto, P. — taas uusi välittäjä — lupaa seuraavana aamuna.

—  Missä osoitteessa? Minkä hintainen?

—  Siellä käyminen ei kestä kauaa, P. lupaa.

"Juuri meille sopiva asunto." Hinta oli lähes kaksi kertaa ilmoittamamme yläraja. P. ei kertonut osoitetta — kämppä siis on jossain hornan tuutissa tai ihan slummissa. Ei kiinnosta. P. ehdottaa sinnikkäästi toista kohdetta. Sovimme tapaamisen, kun hän suostuu kertomaan osoitteen.

—  Olemme pahoillamme, mutta joudumme perumaan tapaamisemme, ilmoitamme P.lle seuraavana päivänä.

Meille on tullut tilaisuus tutustua samaan aikaan Meroden metroaseman vieressä olevaan lupaavanoloiseen asuntoon. Emmekä kuitenkaan olisi halunneet P.n välityksellä vuokrata asuntoa.

—  Olen kymmenestä yhteentoista etsinyt teille sopivaa asuntoa ja nyt te perutte esittelyn, P. vaahtosi. — Minulla on tärkeämpääkin tekemistä: Etsin edustusasuntoa X:n suurlähetystön kakkosvirkamiehelle. Missä asemassa te olette?

../xml/Bruxelles/tervurlaan-3.png

Näkymä Cinquantenairen puiston laidalta uuden kotimme suuntaan.

En tiedä, oliko kiivastuminen normaali belgialainen tapa ilmaista turhautumistaan, vai oliko tämä P.:lle opetettu myyntitaktiikka. Tuolla tavalla käyttäytyviä asunnonvälittäjiä olen tavannut Suomessakin. Yhden miehen yrityksiä. En ymmärrä, ovatko he burn-out, vai onko kyseessä taktiikka, jolla he onnistuvat säikyttelemään jonkun väsyneen ja epätoivoisen asiakkaan käyttämään palveluksiaan? Surullista, jos joku ylikiltti alkaa sääliä tällaisten tekemiä "uhrauksia".

P.:n jälkeen tuntui hyvältä tavata miellyttävä nainen, joka esitteli meille vaatimuksemme täyttävän asunnon ja jossa mikään ei ensinäkemältä "tökkinyt". Pikkupuutteita toki löytyi, mutta parempi muutama kauneusvirhe — pienet ikkunat, katumelu, … — kuin kalliilla hankittu täydellinen.

Harmi, ettei Cedric saanut kauppoja, mutta onneksi hyvä palvelu ei sentään saanut meitä hyväksymään huonoa asuntoa.


(16 heinäkuuta 2009)

Ellei olisi hiiriä

Kaavailin tämän jutun kuvitukseksi satimeen jäänyttä hiirtä, vaan eipä ollut aamulla satimessa edes syötiksi laittamaani juustoa.


Naapurit kertoivat valittaneensa hiiristä jo vuoden ajan, mutta huoltoyhtiö vakuutti, että hiiriongelma on hoidossa: Hiirten vastainen kampanja on ollut käynnissä jo neljä kuukautta ja vuoden kuluttua ne on tuhottu.

Kaupungin "rottapoliisi", kertoi, että hiiret saa tuhottua parissa viikossa — Ainakin joksikin aikaa. Huoltoyhtiön veijari puolustautui sanomalla, että hiirten tuhoamisesta tehtyyn sopimukseen sisältyy takuu. Jotkut jaksavat luottaa sopimusyhteiskuntaan.

Huoltoyhtiön veijarin vierailun päätarkoitus oli sopia uusien ritilöiden asentamisesta terassillemme. Syystalvesta sovittiin, että lahot ritilät uusitaan, tammikuussa vanhat ritilät pinottiin naapurin terasille ja uudet luvattiin toukokuun loppuun mennessä. Kaveri kertoi lähettäneensä neljä tarjouspyyntöä, mutta saaneensa vain yhden tarjouksen. Nyt ei kai voi kuin odotella kilpailevaa tarjousta.

Huomautin terassin lattialla olevista painaumista, joihin kertyy sateilla isoja lammikoita. "Vika on rakenteellinen, joten sille ei voi mitään", hän vastasi. Muistutin, miten viime kesänä lammikoissa seisonut vesi tuli katon läpi sisään. "Vuoto on paikattu ja kattohuovalla on 20 vuoden takuu."

Naapuri pyydysti huoltoyhtiön veijarin katsomaan railoa asuntonsa seinässä. Neljä kuukautta sitten seinään on jostain syystä piikattu viitisentoista senttiä leveä ja vielä syvempi railo. Railo ulottuu olohuoneen lattiasta kattoon ja jatkuu samanlaisena yläkerrassa. Toisen naapurimme olohuoneessa on vastaava "ratkaisu".

Seuraavana päivänä ovelle pölähtää rakennusporukka terassilautoineen. Heille oli kerrottu, että tilaus oli unohtunut huoltoyhtiön pöydälle. Valitettavasti he eivät voi uusia kuin meidän terassimme, koska laudan myyjät ovat lomilla.

Asioiden roikkumista, selittelyä ja venkoilua voisi erehtyä väittämään tyypillisen belgialaiseksi, ellei olisi kokenut samaa Suomessa.





()

Puudelin elämää

"Vaimon palkalla eläviä miehiä kutsutaan puudeleiksi."; "Rohkea valinta mieheltä."; "Kateeksi käy."; "MITÄ AIOT TEHDÄ SIELLÄ?"; "Onko sinun pakko tehdä siellä jotain?"; "Bryssel on mielenkiintoinen."; "Bryssel on tylsä."



()

Puudelin arkea

Pääseekö puudeli lopultakaan kissanpäiville?


Vielä en ole ehtinyt sulatella, miltä "puudelin" elämä tuntuu. Pari ensimmäistä viikkoa on kulunut loman oloisissa tunnelmissa tunisialaista Numa-kissaa hoidellen, koska saimme pariksi viikoksi asunnon kissanhoitoa vastaan. Oman asunnon haku on muistuttanut elämän arkirutiineista: Numa viettää kissanpäiviä, puudeli ei.

../xml/Bruxelles/Numa.png

Pulu!

Kissa pyöräyttää astianpesukoneen "propellia"; kerran, kaksi, mutta kolmannella vauhti ei riitä — propelli jää tassujen ulottumattomiin.

—  Miaauu! Käännä propelli!

Vartin verran jaksan pyöräytellä propellia Numan ulottuville, mutta sitten kyllästyn. Olenko huono "puudeli"?

Ostin vettä, Pierveliä. Numa vaatii Spa:ta. Haen kaupasta itselleni olutta. Katti mokoma oppikoon juomaan Pierveliä tai kuivukoon.

Jo muinaiset roomalaiset osasivat valuttaa akvedukteja ja vesijohtoja pitkin kelvollista juomavettä kaikkien saataville — rikkaille kotiin asti. Nyt juomavesi pitää kantaa kaupoista muovipulloissa. Tyhjät muovipullot rutistetaan isoon siniseen muovisäkkiin, joka pitää kantaa kadulle tiistaisin klo 17:00 - 19:00. No, minulle kelpaa Brysselin hanavesi. Kahvinkeitin vaati, että suodatan hanavedestä kalkin pois.

Kas, sinulla on siellä paprikaakin, vaimo toteaa kun kaivelen jääkaapista aamiastarvikkeita. Olen jo leimautunut jääkaapin täyttäjäksi!

Päätän tarjota jotain eksoottista vaimolle ja poikkean kauppaan viereisessä Matonge-korttelissa. En ymmärrä mitään kaupan tarjonnasta: Esimerkiksi tällaiset toukat ovat kuulemma herkullinen ja ekologinen proteiinilähde, mutta nautitaanko nämä tällaisenaan vai keitetäänkö ensin? Pitää ostaa Afrikka keittokirja tai tutustua paikallisiin perheenemäntiin. Toistaiseksi syömme ulkona.


Minä kuljen vaimon perässä tämän työpaikalla. Vain hänellä on avaimet. Vain hän tuntee paikan.

Puudeli kipsuttaa emännän vierellä ja vilkuilee tätä: "Onko emäntä tyytyväinen minuun? Mitä emäntä aikoo seuraavaksi?"

Vaimo osaa kieltä paremmin kuin minä. Vaimo kyselee työpaikalta vinkkejä arkeen. Minä yritän pysyä perässä ja tehdä minulle jätetyn osuuden. Uhkaako puudeloituminen? Pitänee ryhtyä hoitamaan nekin arkirutiinit, jotka vaimo hoitaa vanhasta tottumuksesta.

Vaimo on ajanut autoa satojatuhansia kilometrejä enemmän kuin minä ja paljon eksoottisemmissa paikoissa. Vaimolla on parempi suuntavaistokin. Joko torkun hanttimiehen paikalla ja vaimo ajaa tai sitten minä ajan ja vaimo neuvoo vieressä. Yksin ajaessani olen navigaattorin Catherinen armoilla: "Käänny oikealle 300 m:n päästä, käänny vasemmalle, pysyttele vasemmalla, …" Mitä teen, jos Catherine vie minut jonnekin lähiöön ja aloittaa mykkäkoulun?



()

Puudelin tulevaisuus

Työn jättäminen antaa tilaa suurille suunnitelmille.

Työhuolten tilalla löytää helposti vastaavan määrän muita huolia. Huolten määrä riippuu persoonasta, ei reaalitodellisuudesta.


Töissä — vaikka miten hyödyllisissä, mielenkiintoisissa ja kehittävissä — olen tuntenut halua tehdä jotain suurempaa ja historiallisesti merkittävämpää. Nyt ei työ vie aikaa maailman parantamiselta!

Pysäyttäisinkö ensin ilmastonmuutoksen ja sitten vaikka auttaisin maailman kansoja löytämään ikuisen rauhan? Vai ryhtyisinkö maalaamaan? Mitähän sitä maalaisi?

Vaimon palkalla saatamme tulla toimeen ulkomaankomennuksen ajan, mutta viimeistään Suomeen palatessa minun on hankkiuduttava töihin. Vaan ketä kiinnostaa palkata muutaman vuoden itseään ulkomailla toteuttanutta yli 50 vuotiasta puudelia? Ja pitää töissä yli eläkeiän: Puudelin virassa ei kerry eläkettä ja ainoa pesämuna on myymätön ja velkainen asunto Helsingissä.

Pitää syöttää vaimolle terveellisiä salaatteja ja juottaa raikasta lähdevettä niin, että hän jaksaa hakea vielä toistakin ulkomaanpostia.

Hyvinvoiva vaimo saattaa haluta vaihtaa vanhan puudelin nuoreen leijonaan. Eihän tässä voi itsekään nauttia kuin salaattia ja lähdevettä! Belgialainen olut ainakin maistuu niin täyteläisen kalorikkaalta, ettei sitä nauttimalla pysy haluttavan solakkana.



()

Sapattivapaa

Olen alkanut kutsua olotilaani sapattivapaaksi. Eihän se ihan totta ole, mutta "sabbatical" on helppo lausua ja ohjaa kuulijan oikeille jäljille. Keskustelun avauksena sapattivapaa saa ihmiset juttelemaan mukavia omista haaveistaan.

Sapattivapaalla voi tehdä — itse sopivaksi katsomallaan aikataululla — kaiken sen omasta mielestä hyödyllisen, mitä on aina halunnut tehdä, mutta työ on estänyt.

Näin luulin.


Sapattivapaani:

../xml/Bruxelles/kirkko_hylly-2.jpg

"Verryttelen taitojani käsitellä kuvia"

Trollien ja myrskylintujen yhteinen hiljentymispaikka yksinäisen Stormön länsijyrkänteellä Lofoottien edustalla.

Joka asian teen minulle sopivaan tahtiin — pinnallisen ripeästi tai kunnolla syventyen.

Onneksi satuin workshopiin, jossa vaihdoimme kokemuksia ajankäytön tehostamisesta ja asioiden priorisoinnista. Vaan miten tässä näin kävi? Enhän edes nuku pitkään.



()

Kaksi viikkoa kulttuurishokkiin

Muuttajan oppaan mukaan kulttuurishokki iskee kolmen kuukauden kuluttua asemapaikalle saapumisesta. Siihen saakka uutuuden viehätys pitää virkeänä — kenties ylivirkeänä.

Mitä meille mahtaa tapahtua ensimmäinen marraskuuta?


Millaista olisi muuttaa oikeasti erilaisen kulttuurin pariin?

Itäinen tulkinta auringonlaskuun ratsastavasta lännen sankarista: "Paha mies on jätetty yksin."

Jos 1800-luvun Suomesta muutti Afrikkaan tai muutaman miljoonan asukkaan kaupunkiin sisä-Kiinassa, varmaan koki kulttuurishokin: "Eihän nämä ymmärrä edes yksinkertaista elekieltä! Suuttuivat, kun vilkutin ystävällisesti?" "Mistä täällä saa ruokaa?" "Voiko tätä syödä?" "Mitä ne nyt kaikki katsovat?"

Kielitaidon karttumisen myötä alkoi kalvaa epäilys, että asemamaassa arvostetaan erilaisia asioita kuin vanhassa kotimaassa. Kotona opittu fiksu käytös olikin naurettavaa tai peräti sopimatonta.


Täkäläisen kaurahiutalepaketin kyljessä hymyilee Elovena-tytön sijasta pyöreäposkinen kveekarimies. Kaupasta ei löydy juustokimpaletta, josta olisi helppo höylätä siivu aamiasleivän päälle, koska täällä juusto napostellaan pieninä kuutioina. Ei tällaisten erojen luulisi kummoista kulttuurishokkia aiheuttavan. Täkäläiset tuntuvat leppoisan mutkattomilta, joten arkiset kömmähdyksetkin hoituvat loppujen lopuksi kevyesti.

Muutos voi silti väsyttää. Alkuinnostuksessani päätin ottaa täydellisen kielikylvyn: Hoidan kaikki asiani ranskaksi, luen vain ranskankielisiä lehtiä ja kirjoja katson vain ranskankielisiä tv-ohjelmia. Tietokoneeni käyttöliittymän kielen vaihdoin ranskaksi: File on fichier ja hiiri on souris. 'Sourire' taas on hymyillä joten :-) lienee 'surio' ranskaksi. Supprimer tarkoittaa tuhoa kertakaikkiaan äläkä unta nää, että sen fichier:n voisi onkia turvaan corbeillesta — Kantapään kautta opittu jää mieleen. Help on Aide. Kun ensin lukee Aide:n ja sitten suorittaa komennon ja sitten lukee Aide:n uudestaan, voi saada hämärän käsityksen siitä, mitä Aide-teksti tarkoittaa.

Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen luen ranskankielisiä lehtiä, mutta varmistan HeSarista, mitä maailmalla oikeasti on tapahtunut. (Juuri nyt päätin siirtyä seuraamaan uutisia TV5:n web-sivuilta.) Suomen tv-uutisia katson perusteellisemmin kuin täkäläisiä. Vasta reilu kuukausi tv-liittymän avaamisesta jaksoin kaivaa esille ranskankielisen tekstityksen täkäläisiin lähetyksiin. (Sain näkyviin saksalaisen Siska-dekkarin ranskaksi dupattuna ja tekstitettynä. En katsonut loppuun.)

En enää jaksa yrittää tavata joka tiskillä nimeäni ranskaksi vaan vilautan henkilökorttiani. Kaupassa en jaksa tihruta kolmen pisteen fontilla painettuja ranskankielisiä tuoteselosteita. En tiedä, onko viimeksi ostamani levite eläin- vai kasvisrasvaa, mutta kannessa näyttää olevan aurinkoinen kuva oliivilehdosta. Vai onko se sittenkin normandialainen laidun omenapuineen?

Ellen ymmärrä myyjän tai virkailijan kysymystä vastaan 'oui' siinä toivossa, että kyseessä on vain "sopiihan tämä teille" kohteliaisuus. Täällä kyllä pitäisi jaksaa jutella ja kysellä saadakseen kaiken oleellisen tietoonsa.

Aluksi eksyminen tuntui mukavalta tilaisuudelta tutustua kaupunkiin vähän laajemmin. Nyt muistelen kaiholla Helsingin aikoja, kun tiesin minne mennä asioitani toimittamaan ja löysin suoraan perille.

Kadunkulmassamme oli elokuun alussa sympaattinen vanha herra soittamassa posetiivia. Yhä edelleen se veivata vinguttaa siellä epävireistä toosaansa. Mokoma kuuluu sisälle asti.

Aluksi halusin kaikin tavoin imeytyä paikalliseen elämänmuotoon. Tuntui kiehtovalta kokeilla uudenlaista elämäntapaa. Nyt tuntuu, ettei täällä mitään oikeasti erilaista ole, mutta vieraan kaupungin ja oudon kielen takia kaikki on vähän vaikeampaa.

Posetiivin soittaja lakkaa ärsyttämästä. Hän veivaa posetiivia aamulla. Ja hän veivaa posetiivia illan pimeydessä, vaikka sataisi. Vain lounasaikaan joku vanha herra työntää hänet tauolle. Hän ojentaa vihaisena kerjuukuppiaan ohikulkijoille. Joko hänen on paha olla tai sitten hänen kehitysvammansa saa hänet näyttämään vihaiselta. Olisi kohtuullista, että hän ansaitsisi elantonsa työtä tekemättä. Ellei hän nyt sitten kaikesta huolimatta nauti työstään.



()

Teekutsuilla

"… on kunnia saattaa tietoisuuteenne että xxx:ssä tarjotaan 1. joulukuuta kello 15 teetä uusien kollegoidemme puolisoille. Vastaanoton tarjoaa N.N."

"… on onnellinen voidessaan saada tietoonsa suvaitsetteko…"

Muistatte kai englantilaiset tv-sarjat, joissa vanhat rouvat juovat kello viiden teetä.


—  Muista sitten esitellä itsesi kuuluvasti, vaimo evästää.

—  Olenko mielestäsi liian puudelinoloinen?

—  N.N:n pitää saada tietää, että puolisoni otti ilolla hänen teekutsunsa vastaan.

—  Just, joo. Varmaan minäkin haluan kailottaa kaikille suuren iloni.

N.N:llä oli töitä, eikä hän ehtinyt paikalle. Miehet kai harvoin ehtivät rouvien teekutsuille. Meidät toivotti tervetulleeksi N.N:n rouva protokollapäällikkö, minkä jälkeen Lady's Committee'n puheenjohtaja toivotti meidät uudet tervetulleeksi mukaan toimintaan.

Ajaudun yleensä juttelemaan naisten kanssa, mutta nyt — sadan naisen ja kymmenen miehen keskellä — hakeuduin aluksi kahden nuoren miehen seuraan.

—  Olin vielä muutama kuukausi sitten juristina kotiseudulla.

—  Ja minä olin siellä poliisina. — Vielä en aina ihan tiedä, mitä tässä uudessa roolissani tekisin.

Heillä roolin muutos lienee isompi kuin minulla. Luulenpa, että heidän kotiseudullaan ei ole naispoliiseja, eikä muutenkaan naisia "miesten töissä". Eikä miehiä "naisten hommissa". Vaan mistäpä minä tiedän, kun en rohjennut ottaa asiaa puheeksi: "Anteeksi, mutta tunnetteko tämän puudelijutun?"

Nuori nainen katsoo huvittuneena meitä: Viisi miestä tiiviissä ringissä. Vedän henkeä ja kutsun hänet — ujon varovaisesti — mukaan rinkiimme. Me miehet olemme tyytyväisiä: Onnistuimme saamaan mukavaa naisseuraa elävöittämään keskusteluamme. Pysyttelemmekin hänen turvissaan loppu ajan. Sata muuta naista jäävät vieraiksi.

Mitä opimme häneltä? "Jos Pariisi on uudet korkeakorkoiset kengät, niin Bryssel on vanhat mukavat tohvelit."

"Jos Pariisi on korkeakorkoiset kengät, niin Bryssel on vanhat mukavat tohvelit."

Jo kättelyjonossa sisään tullessa Lady's Committee:n jäsen ojensi minulle juhlahuoneiston historiasta kertovan monisteen. Kun aloin silmäillä sitä, hän vitsaili ettei minun tarvitse sitä heti lukea, hymyili ja tönäisi käsivarteen. Rouva, joka antoi minulle Lady's Committee:n jäsenanomuskaavakkeen, taputti olalle ja sanoi: "Otamme miehiäkin jäseniksi." Lopuksi juttukaverimmekin taputti minua olalle.

Olen kuvitellut, että naiset taputtelevat minua, koska olen vastustamattoman komea. Mutta entä jos he eivät taputtelekaan komeaa miestä vaan söpöä pikku puudelia? Mukava niinkin, mutta tuntuu aika eriltä.


Kotona puudeli tarttuu päivän lehteen.

—  Lehdessä kerrotaan perheenäidistä, jonka mielestä on mukava että aviomies hoitaa ajattelun, puudeli lukee vaimolleen.

—  Annanhan minäkin sinun ajatella ihan mitä haluat, vaimo vastaa.




(Elokuu 2009)

Musiikkia?

Brysselin elomme ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi katoimme päivällisen terassille ja istutin kameran jalustaansa tallentamaan juhlaa sukulaisille.

Videolle tallentuu kummallinen tunnelma. Skoolatessa vilkaisen vaimoa, mutta sen jälkeen näytän keskittyvän lautaseeni.

Todellisuudessa olen vielä kauempana: Ajatukseni pyörivät "musiikkia" säveltävässä ohjelmassa, jota olen ohjelmoinut jo useamman päivän. Puolen tunnin pohdiskelun jälkeen — pääruokaan siirrtyessämme — oivallan, miksei ohjelma ennen päivällistä toiminut niin kuin halusin. En kuitenkaan lähde kesken päivällisen tietokoneelle testaamaan oivallustani, koska ei ole hyvä rynnätä suin päin koneelle toteuttamaan ideoitaan vaan miettiä ensin ratkaisu vähän valmiimmaksi. Mielessä häivähti sekin, ettei ole ollut hyvä jättää vaimoa yksin syömään. Päivällisen aikana keksin monta uutta piirrettä ohjelmaani. En muista, mitä söimme.


Jo vuosia sitten huomasin, että tietokoneellani on Timidity-niminen ohjelma, joka kykenee tuottamaan melkein minkä hyvänsä istrumentin ääntä kunhan sille syöttää sopivia Midi-komentoja. Aavistelin MIDI-komentojen olevan muotoa: "Ala soittaa nuottia X voimakkuudella Y", "lopeta nuotin X soittaminen", "ala soittaa instrumenttia Z jne". Aavistukseni ei ollut aivan väärä, mutta kovin vajavainen: MIDI esittely

Olisiko koneellinen musiikki minun lajini? Pianon soittaminen osoittautui vaikeaksi oppia. Juuri kun Ukko Nooa alkoi mielestäni sujua, huomasin, että nuoteissani oli jotain soitettavaa myös vasemmalle kädelle. Vasen käteni ei suostunut tekemään eri asiaa kuin oikea. Ei edes sitä vähää, mitä Ukko Nooan nuotit vaativat.

MIDI-komentoihin perehtyminen ja niitä tuottavan ohjelman laatiminen kesti monta päivää, mutta sitä hienommalta tuntui, kun itse tehty ohjelma paukutti rumpuja, näppäili kitaraa tai soitti urkuja valintani mukaan. Mutta kovin yksitoikkoista "musiikkia" ohjelmani tuotti. Intuition varaiset yritykseni monipuolistaa musiikkia ohjelmani palkitsi riitasointuisella kakofonialla. Jätin ohjelman sikseen ja palasin sen pariin vasta tänä kesänä.

Ehkä rytmi ei ollut oikein kohdallaan? Webistä löysin teoreettista tietoa tahtilajeista sekä afrikkalaisista, intialaisista ja latinalaisista rytmeistä, jotka kaikki halusin mukaan ohjelmaani. Hassua kyllä, alkeiden esittelyssäkin käytettiin minulle vaikeita musiikkitermejä. Miksei asioita voi selittää tyvestä puuhun? Nyt kuitenkin luulen ymmärtäväni, mitä tarkoittaa 3/4, 4/4, 5/4 tai vaikkapa (3+2+3)/8 tahti tai polyrytmisyys.

Vähä vähältä minua vietiin yhä syvemmälle matematiikkaan ja yhä kauemmas vaimoni maailmasta, johon tekniikka ja matematiikka eivät kuulu. Mainitsin kerran vaimolle, että automme moottorissa on viisi sylinteriä. Minusta se oli kovin mielenkiintoista, koska kun olin pieni poika, moottoreissa oli yleensä 1, 2 tai 4 sylinteriä. Tosi isoissa moottoreissa oli 6 tai 8 sylinteriä, muttei koskaan paritonta määrää.

—  Minua ei ihan hirveästi kiinnosta mikä on sylinteri, vastasi vaimoni.

3/4 tahdissa tahdin pituus on 3 1/4 nuottia ja tahti jaetaan kolmeen osaan, joista ensimmäinen on painollinen — minun ohjelmassani, en tiedä miten oikeilla muusikoilla. 4/4 tahdissa tahdin pituus on 4 1/4 nuottia ja tahti jaetaan neljään osaan — beatiin, joista ensimmäinen on painollinen ja kolmas vähän kevyemmin painotettu. Jaan nämä osat edelleen osabeateiksi ja sovellan samaa painotussääntöä, joskin kevyemmin.

Ohjelmassani on nyt kahdeksan sääntöä miten jakaa tahti osiin — beateiksi — beatit edelleen osabeateiksi ja nämä lopulta säveliksi. Ohjelma vaihtaa satunnaisesti tätä sääntöä kolmen 4/4 tahdin — säkeeksi kutsumani jakson — välein. Halusin välttää yksinkertaisia tylsiä rytmejä, mutta ohjelmani tuottaa nyt niin monimutkaisia rytmillisiä rakenteita, etten tunnista rytmiä kuin harvoin.

Rytmin selventämiseksi lisäsin tahtien väliin 1/4 nuotin tauon ja lyhensin jokaisen subbeatin viimeistä nuottia yhdellä neljäosallaan. En ole varma, huomaanko eron.

Rytmin lisäksi sävelten korkeudellakin on merkitystä. Kutsunevat melodiaksi korkeuden vaihtelun tuottamaa efektiä. MIDI-komennoissa nuotin korkeudeksi voi valita luvun väliltä 0-127 mikä kuulemma vastaa oktaaveja 0-10, 12 nuottia kussakin. Mitenköhän säveltäjät asettelevat nuottien korkeuksia? Webistä löysin pitkälti tarinaa, miten jazzia soittaessa improvisoidaan melodiaa, mutta se oli kirjoitettu toisille jazzmuusikoille enkä ymmärtänyt siitä mitään.

Arvelin, että mitä yksinkertaisempi sääntö, sitä varmemmin vältän kakofonian. Asetin kunkin tahdinosan alkamaan edellistä osaa vähän ylempää, alempaa tai samalta korkeudelta. Samaa sääntöä sovelsin kunkin tahdinosan yksittäisille sävelille. Eli jos ohjelma tuottaa kolmen tai neljän samankestoisen nuotin "jonon", ne nousevat tai laskevat elleivät ole kaikki samoja.

Soitanto kuulosti kovin "säröiseltä". Onko vika kauittimassa vai syntetisaattoriohjelmassa? Olenko laittanut syntetisaattorin kaiun liian isoksi, koska halusin musiikkini kuulostavan siltä kuin sitä soitettaisiin isossa salissa.

Vai onko "särö" riitasointuja? Kun painaa yhtä aikaa kahta pianon kosketinta, ääni kuulostaa välillä paremmalta, välillä huonommalta. Ehkä kaikki sävelet eivät ole oikein kavereita.

Webissä kerrottiin mollista, duurista yms. Niissä ei käytetä kaikkia 12 nuottia vaan vain sopivasti valittua seitsemää — jotkut pärjäävät viidenkin nuotin asteikolla. Aloin käyttää vain "valkoisia koskettimia" ja riitasoinnut vähenivät. Vai tulinko samalla korjanneeksi jonkin muun virheen ohjelmasta?

Tähän asti olen luullut, että nuottiviivastolla on paikka kullekin oktaavin 12 nuotille ja olen ihmetellyt — nuottiavaimien yms. lisäksi erityisesti ylennys- ja alennusmerkkejä: Miksei laittaa nuottia rivistöllä ylemmäs tai alemmas jos sen paikka ei ole siinä, mihin se on piirretty? Vaan eipä viivastolla taidakaan olla paikkaa kaikille 12 nuotille. Nuottiviivasto lienee kätevä säveltäjälle ja soittajalle, mutta minun ajatuksiani se on lähinnä sekoittanut.

Säveltäjän on ehkä mukava käyttää duuriasteikkoa, mutta ohjelmallisesti tuli kovin raskaaksi ylläpitää tietoa siitä, mitä midiasteikon nuoteista 0-127 sopii käyttää. Pitkän webin kaivelun jälkeen minulle selvisi, mitkä sävelet soivat harmonisesti samanaikaisesti tai peräkkäin soitettuna. Nuotilla ei ole väliä vaan niiden välisellä erolla, intervallilla. Aivan helppo ei ollut selvittää, mitkä sävelet soivat harmonisesti yhteen, koska asiaa selitettiin niin monella eri tavalla ja monella erilaisilla merkinnöillä. Esimerkiksi C-E-G on yhtä kuin I III V on puhdas kolmisointu. Eli kolme säveltä X1,X2,X3 soivat harmonisesti mm. kun X2 on neljä puolisävelaskelta X1:tä korkeammalla ja X3 edelleen X2:ta kolme puolisävelaskelta korkeammalla. 12 puolisävelaskelta taas on oktaavi, mikä tarkoittaa, että oktaavin hyppy kaksinkertaistaa ääneen taajuuden. (Taas on hyvä muistuttaa, että tämä ei ole musiikin oppikirja vaan kuvaus tämän hetkisestä käsityksestäni musiikin teoriasta.)

Riitasointuja rajoittaja sääntöni määrää, että minkään yhtäaikaa soivien sävelien välinen intervalli ei saa olla puolisävelaskelina 1,6,8 eikä 10. Mikäli eroa on yli oktaavin, vähennetään ensin erotuksesta kokonaiset oktaavit. Samaa sääntöä sovellan osabeatin nuoteille. Ohjelma saa asetella peräkkäin soitettavat osabeatin sävelkorkeudet vapaasti kunhan ei käytä riitasointuisia nuotteja ja pysyttelee yhden oktaavin sisällä.

Minulle syntyi webissä surfatessa vaikutelma, että säestettäessä voidaan käyttää kolmi- tai nelisointuja vahvistamaan tahtia. Aluksi ohjelmani hyytyi yrittäessään sovittaa eri soittimien kolmisointuja harmonisesti yhteen, mutta suostui lopulta sen tekemään.

Millä tempolla ohjelmani kannattaisi sävellyksiään soittaa? Ja miten kertoa haluttu tempo midi-kielellä?

Midi-kielisen kappaleen alussa pitää kertoa 1/4 nuotin kesto käyttämissäni midi-komennoissa. Se voi onneksi olla mikä hyvänsä numero. Päätin aikoinaan, että 4/4 tahtini on 288 midin aikayksikköä pitkä, joten tuo luku on 72. Voin tietysti huijata midi-syntetisaattoria soittamaan kappaleeni hitaammalla tempolla väittämällä, että neljäsosanuottini on vaikkapa 48 yksikköä pitkä, mutta kesken kappaleen tempoa ei voi kuitenkaan näin muuttaa.

Midi-komentojen sekaan midi kappaleeseen voi laittaa käskyn, joka määrittää tempon. Musiikin "perustempo" on kuulemma 120 beatia minuutissa. Midi-komennoissa tämä kerrotaan ilmoittamalla, että 1/4 nuotti kestää 500000 mikrosekuntia eli puoli sekunttia. Esimerkiksi allegro (120-160 beatia minuutissa) tarkoittaa, että 1/4 nuotti kestää 375000—500000 mikrosekuntia. 500000 mikrosekuntia per 1/4 nuotti ei ole ihmiselle järkevä tempon ilmaisu, mutta sopii midi-laitteille.

Laitoin ohjelman vaihtelemaan tempoa 60%—140% perustemposta, mutten ollut varma, huomasinko sitä. Meneekö komento perille vai onko vaihtelu liian pientä minun havaita? Onneksi vaimo sanoi kuulevansa tempon vaihtelun. Siitä rohkaistuneena kehitin ohjelmaa niin, että sillä on taipumus aloittaa kappale hitaalla tempolla, soittaa keskiosat vauhdikkaammin ja hidastaa taas loppua kohti.

Ohjelmani intoutuu laittamaan välillä enemmän, välillä vähemmän nuotteja tahtiin, mikä kuulostaa tempon vaihtelulta sekin. Säveltäjät näyttävät pitäytyvän valitsemaansa sääntöön jakaa tahti osiin kun taas ohjelmani vaihtaa sääntöä muutaman tahdin välein. Pitääkö minun rajoittaa sääntöjen valikoimaa?

Haluan useamman instrumentin soittavan yhtäaikaa jo siksikin, että halusin kuulla polyrytmistä musiikkia, mutta kovin harva instrumenteistani sopi toisen kaveriksi. Ohjelmallisen syntetisaattorini useimmat instrumentit soivat siedettävästi vain muutamalla oktaavilla — eivätkä tietenkään samoilla oktaaveilla. Vain muutama kelpaa yleiskäyttöiseksi soittimeksi. Lisäsin ohjelmaan mahdollisuuden kertoa, millä oktaaveilla se saa mitäkin instrumenttia soittaa.

Ohjelman kehittely jatkui ja jatkui: Välillä olin tyytyväinen. Tunsin tyhjentäneeni kaikki ideani ja voivani jättää ohjelman jäähylle. Sitten sain taas jonkin uuden ajatuksen, jota lähdin suinpäin toteuttamaan. Ensin korjaus yleensä epäonnistui turhauttavasti. Ideani ei toiminut ollenkaan tai lopputulos kuulosti aikaisempaa huonommalta. Vanhaan versioon en halunnut palata, mutta uuden toimimaan saaminen tuntui tuskaisen ylivoimaiselta. Kunnes ohjelma taas toimi — ehkä jopa pikkuisen entistä paremmin.


Musiikin teorian ihmeiden pohdiskelua vielä etäämmälle inhimillisestä elämästä viekin ohjelmointi.

Seuraava esimerkki on musiikin kannalta epäolennainen, mutta ohjelmoinnin esittelyn kannalta sopivin löytämäni. Numerot 0-49 edustavat minulle seitsemää duuriasteikon nuottia seitsemällä eri oktaavilla. En halunnut kuulla kaikkein matalimpia mörinöitä enkä kaikkein pahimpia kimityksiä, joten jätin alimmat ja ylimmät oktaavit pois. MIDI-komentoja varten ohjelman pitää laskea, mikä MIDIn nuotti (numero välillä 0-127) vastaa mitäkin duuriasteikon nuottia ja toisinpäin.

Jos minun nuottini on 22, olemme oktaavilla kolme, koska 22/7 on 21 ja vähän päälle. Jakojäännös on 1, joten kyseessä on kolmannen oktaavin toinen duuriasteikon sävel eli d. MIDI komennoissa oktaavissa on tietysti 12 säveltä. Hyppään möreimmän oktaavin yli, eli lisään 12, sitten lisään 12 kertaa oktaavien määrän — siis 3 esimerkkissä — ja vielä nuotin numeron 12-pykäläisellä asteikolla 0-11 — eli d on 2. Seuraavassa laskentasäännöt prolog-ohjelmointikielellä:

duuri(Oktaavi,Savel,Nuotti,Midi_nuotti):-     Oktaavi #=# Nuotti // 7,     X #=# Nuotti rem 7,     duuri_asteikko(X,Y,Savel),     Midi_nuotti #=# 12 + 12*Oktaavi + Y. duuri_asteikko(0,0,c). duuri_asteikko(1,2,d). duuri_asteikko(2,4,e). duuri_asteikko(3,5,f). duuri_asteikko(4,7,g). duuri_asteikko(5,9,a). duuri_asteikko(6,11,b). duuri_asteikko(_,1,_):- !,write('c# ei kuulu duuriin'),nl,fail. duuri_asteikko(_,3,_):- !,write('d# ei kuulu duuriin'),nl,fail. duuri_asteikko(_,6,_):- !,write('f# ei kuulu duuriin'),nl,fail. duuri_asteikko(_,8,_):- !,write('g# ei kuulu duuriin'),nl,fail. duuri_asteikko(_,10,_):-!,write('h# ei kuulu duuriin'),nl,fail.

Alla olen testaillut tätä pientä ohjelmanpätkää. Prolog-tulkki osaa soveltaa sääntöjä etu- ja takaperin, mistä on tällaisessa ohjelmoinnissa paljon hyötyä.

Kolmannen oktaavin sävel d siis on MIDI-nuotistolla numero 50 ja minun duuri-numeroinnissani nuotti numero 22. MIDI-nuotiston sävel numero 51 ei sensijaan kuuluu duuriasteikkooni.

GNU Prolog 1.3.1 By Daniel Diaz Copyright (C) 1999-2009 Daniel Diaz | ?- duuri(3,d,Nuotti,Midi_nuotti). Midi_nuotti = 50, Nuotti = 22 | ?- duuri(Oktaavi,Savel,Nuotti,50). Nuotti = 22, Oktaavi = 3, Savel = d | ?- duuri(Oktaavi,Savel,Nuotti,51). c# ei kuulu duuriin

Viikon kuluttua luovuin duuriasteikosta, joten tämäkään palanen ei enää ole ohjelmassani. Silti se esittelee hyvin käyttämääni ohjelmointikieltä.

Ohjelmoinnista innostuneille liitän ohjelmani tähän.


Vieläkö muistat terassimme juhlapäivällisen , jonka aikaisista mietteistäni tässä kirjoittelen?

Ohjelmointi täyttää mielen kokonaan ja vie ajattelun aivan omaan, inhimilliselle elämällä vieraaseen moodiin. Vaimon ja tietokoneen kanssa ei osaa seurustella samana päivänä. Aivovoimisteluna ohjelmointi on monipuolisempaa kuin sudokut, sanaristikot tai tietokoneiden pasianssit ja miinaharavat, mutta aiheuttaa myös voimakkaamman riippuvuuden.


"Bändini" oli kaatua internet-levityksen teknisiin ongelmiin. Musiikin tiedostomuotoja on kymmeniä ja niistä on yhtä vaikea ottaa selvää kuin musiikin teoriasta: Jotkut muodot on patentoitu, jotkut vain yhden valmistajan suosimia ja jotkut vapaita, harrastajien yhdessä kehittämiä ja yleiseen käyttöön antamaa open sourcea. Tuskin minulta alettaisiin perätä lisenssimaksua mp3 tiedostojen jakamisesta, mutta minä tuen open source softwarea, koska sitä itsekin hyödynnän.

Microsoft ei mielellään tue kuin omia kehitelmiään — siltä vaikuttaa. Eli windowsiin saattaa joutua lataamaan lisäosan . Sen lataamisen jälkeen ainakin kotimme Windows-kone osasi toistaa allaolevat. Kussakin näytteessä on enimmän aikaa äänessä kaksi eri soitinta, jotka soittavat joko molemmat 3/4 tai 4/4 tai sitten toinen soittaa 3/4 ja toinen 4/4 tahdissa.

(Päivitys syyskuu 2010: Kun kokeilin, toimiiko musiikkiohjelmani uudessa tietokoneessani, löysin ohjelmasta muutaman virheen. Samalla virittelin vähän sointia. Lopputulos kuulosti aikaisempaa paremmalta, joten laitoin uudet musiikkinäytteet kuultavaksi.)

kitarat, tahtilaji 1 puhaltimia, tahtilaji 1 piano+harppu, tahtilaji 1 huiluilua ja kilkutusta, tahtilaji 1 puhaltimia, tahtilaji 2 oboet piano+harppu, tahtilaji 2 urut, tahtilaji 1 huiluilua ja kilkutusta, tahtilaji 2 jouset, tahtilaji 1 jouset, tahtilaji 2 kitarat, tahtilaji 2 palikat

Mekaaniseltahan tuo kuulostaa. Mieli tekisi saada soitantoon inhimillistä elävyyttä, vaan sellaisen yrittäminen lienee kuin ikiliikkujaa alkaisi puuhata. Rytmille ja harmonialle voi laatia sääntöjä, mutta melodian annetaan ymmärtää olevan jotain taiteellisempaa.

Kaj Stevall on havainnollistanut, miten taiteen perusasioiden hallitseminen ei vielä tuota taidetta. vaan lisänä pitää olla joku sykähdyttävä inhimillinen oivallus. Tässä jo on joku pikku sykähdys ;-)

Varsinaisen melodian kehittelyn sijaan olen yrittänyt lisätä vaihtelua. Välillä käytetään beatin sävelille nousevaa, välillä laskevaa järjestystä ja joskus taas vapaata. Tahti jaetaan välillä isompiin, välillä pienempiin osiin.


Minun ohjelmointiharjoitukseni oli — toivottavasti saan jätettyä ohjelman edes muutamaksi kuukaudeksi — joutavanpäiväinen leikki, mutta vastaavan innostuksen voi löytää moniin työtehtäviinkin: Motivoida voi muutenkin kuin rahalla. Usein riittää, kun varoo demotivoimasta työkavereitaan, alaisiaan — ja esimiehiään.

"Oikeassa työssä on paljon ikäviä tehtäviä, jotka on pakko tehdä että syntyisi tulosta, kun taas harrastelija voi tehdä vain mukavia juttuja." Näin perustellaan piiskaamalla motivointia.

Vai olisiko toisinpäin? Harrastelijalla ei useinkaan ole hyödyllisyyden tunteen eikä rikastumisen toivon tuomaa motivaatiota, mutta aikaansaamisen halu vaatii kuitenkin puurtamaan tylsiäkin hommia.

Melkein sain kiinni jostain motivaatioon liittyvästä ajatuksesta. Ehkä ajatus kypsyy ja antaa myöhemmin aihetta omaan juttuunsa.




()

Belgia ja belgit — ensivaikutelmia

Minun juttuni ei tietenkään kerro mitään belgeistä vaan siitä, miten minä heidät ja tapansa näen.

En edes tiedä kuin harvoista näkemistäni ja tapaamistani, ovatko he "aitoja" belgialaisia. En aina sittenkään vaikka kysyisin, koska en välttämättä ymmärrä vastausta oikein.



()

Arkisia kohtaamisia

Vieraalle ensivaikutelman maasta antavat tarjoilijat, myyjät ja hotellivirkailijat. Sekä tietysti se, miltä tuntuu kulkea kaduilla ja kaupoissa muiden joukossa.


Helsingin kaduilla kävellessä tuntuu toisinaan kuin olisi turnajaisissa. Ei täälläkään kävellä sotilaallisen täsmällisesti kadun oikeaa laitaa, mutta pikku vilkaisulla varmistetaan, mitä kautta luovia ohi. Järjellä ajatellen ihan mitätön juttu, mutta tuntuu ystävälliseltä: Ihan kuin olisin noteerattu pulua korkeammalle. Tuollaisen jälkeen puhkeaa spontaaniin anteeksipyyntöön, jos tulee törmäilleeksi.

Parin kuukauden päästä Bryssel alkaa tuntua Helsingiltä. Ehkä olin alussa vieraskorea ja väistelin onnellisena siitä, että onnistuin puikkelehtimaan kadulla toikkaroivien välistä. Täkäläiset jalankulkijat edellyttävät autojen väistävän heitä myös silloin, kun he kävelevät päin punaista. Jonkimmoinen itsekkyyden häivähdys?

Erään kirjan päähenkilö oli syntynyt Suomeen, vaikka oli sielultaan ruotsalainen. Sama tilanne, kuin miehen ruumiiseen syntyneellä naisella. Olenkohan minä Eurooppaan syntynyt japanilainen, koska jouhevimmin muistan liikkumisen sujuneen Tokiossa. Kuljin usein maailman vilkkaimmalla metroasemalla, josta luikahtaa päivittäin läpi ainakin pääkaupunkiseudullinen väkeä, ellei koko Suomen asujaimiston verran kulkijoita. Heille toisten huomioonottaminen oli yhtä luonnollista kuin meille hengittäminen.

Turistioppaan mukaan belgialaiseen kanssakäymiseen kuuluvat vuolaat — ainakin suomalaisittain vuolaat — kohteliaisuudet. Siitä huolimatta täkäläiset suhtautuvat hyvin ystävällisesti siihen, että minä osaan hädin tuskin töksäyttää muutaman asiaani liittyvän sanan. Ääntämykseni on niin kaukana ranskalaisesta, että harva minua on aikaisemmin ymmärtänyt, mutta täkäläiset ovat ilmeisesti tottuneet kaikenlaiseen mongerrukseen.

Tilasimme kotiinkuljetuksen sohvalle. Sanoimme, että ulkonosturia ei voi käyttää, koska meillä on niin pienet ikkunat, mutta meillä on lupa käyttää hissiä ja portaita.

—  Eihän tämä mahdu hissiin, pienempi sohvan kantajista totesi.

—  Onneksi rappu on väljä, iloitsin.

—  Emme saa kantaa tavaroita kuin alakertaan asti. Jos teemme yhdenkin poikkeuksen, kohta kaikki vaativat meitä kanniskelemaan tavaroita ties minne, eikä kukaan enää tilaa nosturia.

—  Eihän näistä ikkunoista saa nosturilla mitään sisälle, intin. — Muuttomiehetkin kantoivat isot huonekalut ylös. Kuljetusta tilatessamme kerroimme, että sohvat ei mahdu ikkunoista sisään.

Kaveri soittaa IKEAlle.

—  Ette kuulemma kertoneet hissin mittoja.

—  Asiakaspalveluun kuuluu kysyä, jos joku olennainen tieto jää saamatta.

—  Olisi hirveä vaiva kysellä jokaiselta ostajalta hissin korkeutta. Jokaisen pitää itse kertoa olennaiset tiedot.

Jossain kulttuurissa olisi luontevaa sanoa vaikkapa: "Kuljetusfirmamme kaverit eivät yleensä suostu kantamaan tavaroita rapussa. Oletko varma, että sohva mahtuu hissiinne?" Mutta täällä ei ajatella asiakkaan puolesta. Harmitellaan vaan, että aina sama juttu näiden ulkomaalaisten kanssa.

Soitin avuksi paikallista kieltä kunnolla osaavan tutun.

—  Mikä kuningatar hän luuli olevansa? Muuten olisin voinut yrittääkin sohvan kantamista ylös, mutta en enää tämän jälkeen.

Enpä usko, että hän missään tapauksessa olisi suostunut. Muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen päädyimme siihen, että kaverit nostivat sohvat talon ala-aulaan. Sanoin, että pyydän kavereita auttamaan niiden ylöskantamisessa. Kannoimme sohvat illalla vaimon kanssa ylös. Vähän tuli hiki ja kerran jouduimme lepäämään matkalla.

Alunperin kaverit tuntuivat minusta työnpakoilijoilta. Sellaisilta, joita seurasin rakennustyömaalla Helsingissä, kun tavarantoimittajan pakettiauto juuttui lumeen.

—  Harmi, ettei voida tulla työntämään näin kahvitauolla, naureskeli joukko työmaan väkeä.

Työnsin kaverin liikkeelle ja pakenin paikalta herjausten saattelemana.

Loppujen lopuksi aloin ymmärtää kuljetusfirman kavereita. Sohvan saaminen perille asti olisi vaatinut heiltä paljon tavallista enemmän ponnistelua. Olisiko siitä pitänyt tarjota ylimääräistä? Sekään kuin ei tunnu täällä normaalilta käytännöltä.


Brysselissä ajelemaan tottunut kaveri joutui Helsingissä hankaluuksiin: "Sunnuntaiaamuna katu oli lähes tyhjä. Laitoin vilkun oikealle. Takana lähin auto oli parinkymmenen metrin päässä. Vaihdoin rauhallisesti kaistaa. Seuraavassa risteyksessä takaatullut ajoi rinnalle ja syytti minua kiilamisesta hänen kaistalleen.

Kymmenen miljoonan asukkaan Belgiassa kuolee liikenteessä yli tuhat henkeä vuodessa. Jos suomalaiset autoilijat ahdettaisiin yhtä ahtaaseen maahan, ehkä tilanne olisi yhtä huono.



()

Politiikka

Ranskan- ja flaaminkielisen Belgian raja seurailee antiikin Rooman valtakunnan rajaa. Belgian politiikan taustoja joutunee kaivamaan kaukaa historiasta.

Belgian politiikan ymmärtämiseksi pitäisi seurata sekä ranskan- että flaaminkielisiä lehtiä. Flaaminkielestä tiedän sen verran, että voetganger on jalankulkija. Vähän kuin savolainen puhuisi ruotsia (fotgängare). Niistä palasista, mitä ymmärrän ranskalaisista lehtijutuista, kykenen keittämään kokoon uskottavan oloisen tarinan. Aina kuitenkin nakertaa epäilys, että minun tarinani ei ole sama kuin toimittajan. Mutta sellaistahan kommunikaatio aina on.


Minun "arvaukseni" eräästä lehtijutusta: Puhdaskielisyyttä vaalivat flaamit kävivät tussaamassa yli kaikki ranskankieliset teksti eräästä hajuvesiliikkeestä.

Wallonit — ranskankielisellä alueella asuvat — ovat ylimielisiä ja elävät meidän kustannuksellamme, väittävät fanaattisimmat flaamit. Wallonian talous ei tällä hetkellä ole yhtä hyvässä kunnossa kuin Flanderin.

Kolumnisti spekuloi Brysselin käytävällä. Hän ehdottaa, että jos Belgia jakaantuu kahtia, Brysselin yhteys Walloniaan pitää varmistaa samoin kuin aikoinaan Länsi-Berliinin yhteys länteen ja Kaliningradin yhteys äiti-Venäjään.

Kaveri kertoi flaamien vuotuisesta pyöräretkestä Brysselin ympäri. Kyse ei ole harmittomasta sunnuntaipyöräilystä vaan voimanosoituksesta. Vastavetona fanaattisimmat ranskankieliset käyvät kääntelemässä opasteviittoja osoittamaan harhapoluille. Saattavatpa jopa ripotella nastoja reitille. Eräällä virallisella vierailulla yksi isännistä oli edellisenä viikonloppuna murtanut kätensä Brysselin ympäriajossa.

Expatien lehdessä Maltalainen diplomaatti valitti täkäläistä kielipolitiikkaa. "Ymmärsimme toisiamme englannin kielellä varsin hyvin, mutta virkailija kieltäytyi ottamasta muuttoilmoitusta vastaan englanniksi. Virallisen määräyksen mukaan pitää kuulemma ottaa hollanninkielinen tulkki mukaan, ellei itse osaa hollantia."

Le Soir on toistaiseksi ollut pääasiallinen tietolähteeni. Odotan innolla internet-yhteyttä ja mahdollisuutta perehtyä Flanders today-sivustoon.

"Jos luulet ymmärtäväsi Belgian sisäpolitiikkaa, olet saanut väärää informaatiota", valisti ranskan opettajani. Minä en tiedä vielä juuri mitään Wallonian, Flanderin enkä Brysselin puolueista enkä poliitikoista. Silti aika ajoin yllätän itseni tuntemasta sympatiaa jotain osapuolta kohtaan. Ihmismieli kehittää vaikka tyhjästä perustelut puolen valinnalle.



()

Rikollisuus

Uusia tulokkaita varoitetaan, että Bryssel on pikkuisen keskimääräistä rikollisempi kaupunki. Monella ei ole muuta toimeentuloa kuin näpistely, murrot tai ryöstöt.


Taskuvarkaat ovat kuulemma näppäriä — monelta on lompakko hävinnyt povitaskustakin aivan huomaamatta. Asuntomurtoihin pitää kuulemma varautua. Varkaat saattavat olla erikoistuneita vaatteisiin, hopeaan, koruihin tai elektroniikkaa ja jättävät heille sopimattomat tavarat rauhaan. Autoryöstäjä voi odottaa pimeässä parkkihallissa.

Suurta huomioita sai oikeudenkäynti, jossa kaksi nuorta sai pitkät tuomiot, koska he MP3-soitinta ryöstäessään puukottivat kuoliaaksi soittimen nuoren omistajan.

Muutaman päivän kaikki varoitukset olivat tuoreessa muistissa ja pidin jokaista kadulla minua vilkaisevaa tai lähelle tulevaa miestä potentiaalisena taskuvarkaana. Viikon päästä aloin taas hymyillä rennosti.

En ole kuullut, että täällä pahoinpideltäisiin sivullisia huvin vuoksi, enkä ole nähnyt aggressiivisia humalaisia. Helsingin yössä kuulee usein jonkun potkivan roskiksia ja pahimmillaan vielä huutavan: "Haluan tappaa jonkun."

Olen ehkä ymmärtänyt väärin, mutta käsittääkseni täkäläinen humalainen käyttäytyy silmiinpistävän hillitysti ja askeltaa huomiotaherättävän varovaisesti ettei liika juominen paljastuisi. Sammuneita ei makaa kaduilla.




()

Pistäytymisiä Brysselin ulkopuolella

Lontoo ja Pariisi eivät ole juurikaan kummemman junamatkan päässä Brysselistä kuin Tampere on Helsingistä eikä matka autollakaan kestä montaa tuntia. Täältä on melkein yhtä näppärä päästä Pariisiin kuin lapsuudenkodistani Turkuun — tai Loimaalle ;-)

Mutta joskus on käytävä kaueampanakin.



(Huhtikuu 2009)

78 astetta pohjoista leveyttä

Tyttäreni I. ja JP ovat lähteneet jäätikölle minun vielä nukkuessani. Kävelen kevätauringossa tien poikki naapuriparakkiin I:n kämpille. Ryhmä opiskelijoita pakkaa parakin edessä rekeään. Teltankin yrittävät saada mahtumaan mukaan suksien ja bensakanisterien sekaan. Suunnittelevatko viikonloppuretkeä vai pitääkö täällä olla aina teltta mukana? Pahassa lumipyryssä ei voi kuulemma muuta kuin kököttää lumikuopassa tai teltassa.

Tiedän, että retkellä lähtijöillä on ajohaalareissaan mukavan lämmin, ellei peräti hiki, mutta silti ajatus ulkoilmaretkestä puistattaa. Olen sisävaatteissa ja -20 asteinen viima tuntuu pysähtyvän vasta luihini. Kipaisen sisälle lämpimään, keitän kahvit, istahdan I:n tietokoneen äärelle ja katselen ikkunan takana kevätauringossa pöllyävää lunta. Tänään en kaipaa arktisisia olosuhteita tämän lähemmäksi.


Tromssasta noustua näen talvisen Jäämeren: Valkoinen laiva halkoo sinistä tyyntä ulappaa kirkkaassa auringon paisteessa. Näkymä on kuin Itämeren risteilyn mainoksesta. Onhan jo maaliskuun viimeinen päivä, mutta olin silti odottanut jotain arktisempaa.

Longyearbyeniin laskeuduttaessa kone pöllyttää irtolunta. Pakkasta on 22 astetta. Kentän poikki kävellessäni kuulen korvissani tasaisen napatuulen suhinan.

../xml/Bruxelles/Arktis-lasku.png

Svalbardin yllä pääsen vihdoin arktiseen tunnelmaan.

Matkalaukkuhihna on sisään tultaessa heti oven pielessä. Oikeastaan se on rinkkahihna — vain minulla ja Bergeniläisellä eläkeläispariskunnalla on matkalaukku. Salin vastakkaisella laidalla lähtevät matkustajat jonottavat turvatarkastukseen. Esimerkillisen selkeä ja helposti hahmotettava ratkaisu. Brysselin kentän labyrintissä joutuu mennen tullen ravaamaan kilometritolkulla tietämättä missä on.


../xml/Bruxelles/mainari.png

Hiiltä nakertamassa.

Longyearbyenin lentokenttä avattiin 1975. Lentokoneet alkoivat tuoda tuoreita hedelmiä, vihanneksia, sanomalehtiä, nauhoitettuja TV-ohjelmia, flunssia, virkamiehiä ja kansanedustajia. Vanhan ajan elämänmeno hävisi ja Longyearbyenissä alettiin elää kuin missä hyvänsä Norjalaisessa kaupungissa. Hallinto siirrettiin kaivosyhtiöltä yhteiskunnalle ja alettiin rakentaa perheasuntoja, päiväkoteja ja sen sellaista.

../xml/Bruxelles/tarha.png
../xml/Bruxelles/unis.png

Myöhemmin tänne houkuteltiin yliopisto ja annettiin periksi turismin houkutuksille. Vanhat parakit uudistettiin opiskelija-asunnoiksi ja hotelleiksi, joihin houkuteltiin henkilökuntaa Thaimaasta asti. Montaa kymmentä muuta kansallisuutta täällä jo asuikin.

../xml/Bruxelles/kengat.png

Vanhan Svalbardilaisen tavan mukaan ulkokengät riisutaan oven pieleen. SAS-hotellin baarissakin ainakin konkarit tepsuttelivat sukkasillaan. Tässä yliopiston kenkähyllyä.


../xml/Bruxelles/Nybyen.png

Nybyen

Lentokentän oven pielessä odottaa bussi.

—  Siellä on vain yksi bussi eikä se lähde ennenkuin kaikki ovat kyydissä”, on I. opastanut, mutta varmuuden vuoksi kysyn kuitenkin kuljettajalta:

—  Es-kö Ni åker till Nybyen?

Edellisen päivän ranskan kokeen jäljiltä kieli ei pysy skandinaaviskalla.

—  Yes, vastaa kuljettaja.

Kuulostikohan kysymykseni englannilta?

Olen päättänyt, etten puhu englantia kuin hätätilassa. Yritys pärjätä norjan kielellä tuo mukavasti mieleen parinkymmenen vuoden takaisen Norjassa asumisen.

Kallistamalla päätäni sopivasti oikealle kuulen napatuulen suhinan bussin sisälläkin. Mutta sitten korvissani naksahtaa ja ”napatuuli” tyyntyy.

Nybyen on yhtä kuin muutama kaivosmiesten parakki Longyearbyenin laidalla. Osa parakeista on hotelleja, osa opiskelija-asuntoja. Pari sataa metriä kauimmalta parakilta jäätikön suuntaan nököttää hangessa yksinäinen teltta. Saman oloinen kuin Nuuskamuikkusella muumikirjoissa. Teltassa asuu opiskelijaneitonen — ainakin silloin tällöin. Yksi arvelee hänen säästävän, toinen arvostavan omaa rauhaa. Kaverinaan teltassa hänellä on kivääri jääkarhujen varalta.

../xml/Bruxelles/teltta.png

Pari sataa metriä kauimmalta parakilta jäätikön suuntaan nököttää hangessa yksinäinen teltta. Saman oloinen kuin Nuuskamuikkusella muumikirjoissa.

Kirjaudun hotelliini ja menen tien toiselle puolelle I:n kämpille. Kohta sisään tulee kaveri, joka kertoo lumivyöryn tukkineen keskustasta tulevan tien. Olen siis jutellut kaverin kanssa, jonka auton editse on pyyhkäissyt lumivyöry! Sankari melkein itsekin ;-)

../xml/Bruxelles/lavine-2.png

… sisään tulee kaveri, joka kertoo lumivyöryn tukkineen keskustasta tulevan tien.

Tämä ei näytä olleen mikään James Bond lumivyöry, joka pyyhkii rinnehotelleja alas laaksoon kuin tulitikkuaskeja, mutta vaarallinen kuitenkin. Samanlainen on tappanut moottorikelkkailijan viime viikolla, joten Sysselman suljetuttaa tien. Seuraavana päivänä loput kinokset säikytellään dynamiitilla alas rinteiltä. Hotellini kohdalla lumet kuitenkin jätettiin rinteelle ja hotellini takapiha suljettiin TV:n poliisisarjoista tutulla nauhalla.

../xml/Bruxelles/lavine.png

Sysselman tuntuu olevan kaikessa mukana kuin ahkera talkkari. Minun kielitaitoni mukaan ”syssla med” tarkoittaa puuhastelua, joten Sysselman lienee puuhastelijan tapainen puuhamies. Englanniksi Sysselman on Governor - kuvernööri. Vieraiden kielten vivahteista ei aina saa selvää.


—  Se on tuo lähin kelkka, jonka keulassa lukee vihreällä ECO, vuokraamon kassa osoittaa pihalle. — Espen tulee kohta perästä opastamaan teitä.

Espen tulee ja katselee vaieten, kun JP esittelee kelkkaa.

—  En ole aiemmin ajanut tällaista vehjettä, sanon Espenille avatakseni keskustelun.

—  Eipä tuo ole sen kummempi kuin muutkaan kelkat, Espen vastaa.

../xml/Bruxelles/zone.png

"Taajama päättyy"

Ajaessani kelkkaa kämpille en riko kolmenkympin taajamarajoitusta ja keskustaa halkovalla joella jätän reilun marginaalin viidenkympin rajoitukseen. Väylä on kuoppainen ja lisäksi kelkka suikertaa omavaltaisesti oikealle ja vasemmalle. Tällä pätkällä en siis valitettavasti vielä kokenut miltä ajoviima tuntuu, kun ajetaan taajaman ulkopuolella sallittua kahdeksaakymppiä.

Vuokraamo antoi kypärän alle laitettavaksi Norjassa ”finlandshättanina” tunnetun naaman peittävän villahupun, jossa on vain silmien kohdalla aukko. Kukaan paikallinen kelkkailija ei käytä moista talvisodan aikaista varustusta. Kaulaliinalla vahvistettuna se pitää posket sulina, mutta ohjaa hengitysilman huurruttamaan niin ajolasit kuin omatkin lasini. Eikä huurre kuivu itsestään vaan jäätyy niin, että laseja pitää aika ajoin sulatella.

Seuraavana aamuna lähdemme retkelle. JP ajaa edellä, I perässä ja minä istun I:n kyydissä. En tuntenut tarvetta kysellä, minne mennään. 20 vuotta sitten — autolomilla — minä ajoin ja I. istui siskonsa kanssa takapenkillä isommin kyselemättä minne olimme menossa ja mitä oli odotettavissa.

../xml/Bruxelles/retki-1.png
../xml/Bruxelles/retki-2.png

Kirjoittajakurssilla opastettiin, että omia luontoelämyksiään ei kannata yrittää kopioida lukijan päähän. Mitä yksityiskohtaisemmin kirjoittaja kuvaa esimerkiksi lapsuutensa mökkirannan herättämiä tuntemuksia, sen varmemmin lukija puutuu. Kullakin on oma tapansa kokea, joten kirjoittaja voi vain antaa lukijalle aineksia luoda oman kokemuksensa. Harmi kyllä, en muista, miten se neuvottiin tekemään. Kuvitelkaa siis itsenne päiväksi kuvien maisemiin lämpimästi pukeutuneena. Vauhtia on 40-70 km/t reitin kuoppaisuuden mukaan. Kelkan moottorin hurina estää keskustelun, joten maisemia katselee omassa rauhassaan. Takapenkkiläisenä minun ei tarvinnut keskittyä ajamiseen. Riitti, että pidin kunnolla kiinni.

../xml/Bruxelles/retki-3.png
../xml/Bruxelles/retki-4.png

—  Voisinko aikani kuluksi kavuta ottamaan pari kuvaa parakin takana olevalta kukkulalta?, kysyn I:ltä.

—  Kylän ulkopuolelle ei voi mennä, ennen kuin JP palaa kotiin pyssyn kanssa.

../xml/Bruxelles/isbjorn.png

"Ota jääkarhuvaara todesta."

../xml/Bruxelles/kielto.png

Kielto pankin ovessa.

Yhden pyssyn talous on täällä kuin yhden auton talous Suomen maaseudulla tai lähiöissä. Kylän ulkopuolelle ei saa mennä ilman kunnollista kivääriä, koska Svalbardilla — pinta-alaltaan noin viidesosa Suomesta — elää kolmisentuhatta jääkarhua, jollaiselle ihminen voi kelvata välipalaksi, ellei pyyntionni ole suonut hylkeitä. Toki jääkarhu voi lähestyä vain uteliaisuuttaan tai leikkiäkseen — Husky ja jääkarhu — mutta ohjeiden mukaan on parasta olettaa, että se lähestyy syöntiaikeissa.

Jääkarhu on rauhoitettu ja jääkarhun tappamisesta joutuu oikeuteen, jossa arvioidaan, oliko kyseessä aito hätävarjelu.

Täällä voi jäädä auton, moottorikelkan tai lumivyöryn alle, eksyä sokkona lumipyryssä ja paleltua, pudota jäihin, humpsahtaa jäätikkörailon päälle kinostuneen lumikannen läpi jne. Miksi kaikista vaaroista jääkarhu säväyttää eniten? Ehkä siksi, että jääkarhun kohtaamiseen voi kuvitella vahvan draaman kaaren. Rutinoitunut Hollywood käsikirjoittaja luo jännitystä vaikka moottorikelkalla hölmöilyyn, mutta jääkarhun ja ihmisen kohtaamiseen ei tarvitse keinotekoisesti luoda jännitteitä. Riittää, että lukee varautumisohjeet ja kuvittelee mielessään tilanteen, jossa joutuisi niitä soveltamaan.


Kuulen I:n huoneeseen, kuinka nuoripari keskustelee käytävällä:

—  Mene sinä pukemaan vanhempiasi sillä välin minä käyn hakemassa kypärät UNISista, nainen sanoo. — Muuten tässä menee koko päivä.

Jotkut muutkin ovat saaneet sukulaisvieraita hyysättäväkseen.

../xml/Bruxelles/keskipaiva.png

Keskipäivä, 25. tammikuuta.

../xml/Bruxelles/keskiyo.png

Keskiyö, 2. huhtikuuta



(Lokakuu 2009)

Viikko Atlantin takana

Vaimo esitteli minulle viikon ajan yhtä entisistä kotikaupungeistaan ja sikäläisiä vanhoja tuttujaan. Vaimon tuttujen kautta opin vaimosta uutta, mietiskelin amerikkalaisuutta ja siinä sivussa katselin kaupunkia.


Lomamme kolmantena päivänä naksautin New Yorker hotellin tv:n "maailman parhaalle uutiskanavalle", koska halusimme tietää, miten irlantilaiset olivat äänestäneet Lissabonin sopimuksesta. Uutisissa kerrottiin, että talk shown vetäjä David Letterman oli edellisenä iltana tunnustanut harrastaneensa seksiä alaistensa kanssa. Kiristäjä oli vaatinut Lettermanilta kahta miljoonaa jättääkseen julkaisematta "raskauttavat todisteet".

Minulle uutinen oli se, että talk-show on iso organisaatio alaisineen kaikkineen. Olin luullut, että talk-show on halpaa täytettä mainosten väliin — juontaja tai kaksi piipahtaa studioon höpisemään kylmiltään joutavia. Suomen radiossahan on näitä musiikkiohjelmia, joiden täytteenä on kaikenlaista höpinää.

Ruudun alalaidassa vilahti teksti, joka kertoi että irlantilaiset äänestävät Lissabonin sopimuksesta.

../xml/Bruxelles/NewYork/varainkeruu.JPG

Letterman pahoitteli talk-showssaan seksisuhteittensa ja niiden paljastumisen muille aiheuttamaa vahinkoa. Heti seuraavana päivänä yksi koditon käytti tätä varainkeruussaan.

Seuraavan aamun uutisissa käsiteltiin aamuyöstä humalassa kotiin tulleen baseball-pelaajan tapausta: Kuinka humalassa hän mahtoi olla? Miksi paikalle kutsuttiin poliisi? Onkohan mies peleissä kunnossa? Katsokaas, toisin kuin jalkapallossa, baseballissa pelejä on monena iltana viikossa ja …

Lisäksi uutisissa pohdittiin sitä, olisiko Lettermanin pitänyt pyytää vaimoltaan anteeksi kasvotusten eikä television välityksellä.

Ruudun alalaidassa vilahti teksti, joka kertoi että irlantilaiset äänestävät Lissabonin sopimuksesta.

Sitä seuraavana aamuna ruudun alalaidassa ei enää mainittu Lissabonin sopimusta.


Yhdysvalloilla on kummaa psykologista symboliarvoa, minkä takia tuntuu, että esimerkiksi thaimaalaisen kulttuurin herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista voi puhua vapaammin kuin amerikkalaisuudesta. Mitä sanotkin, se on jonkun mielestä amerikanvastaisuutta, toisen mielestä naiivia amerikkalaisuuden ihailua.

Oli antoisaa keskustella paikallisten kanssa. Kun on kasvotusten mukavan, älykkään asioihin perehtyneen ihmisen kanssa, näkemys- ja asenne-eroja ei voi selittää leimaamalla "väärinajattelija" tyhmäksi, tietämättömäksi tai huijariksi. On pakko myöntää, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää ja ajatella. Vai emmekö ole vielä löytäneet yhtään ihan oikeaa tapaa elää. Silti kasvotusten keskusteleminen vahvistaa uskoani siihen, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat hyvin samanlaisia.

Amerikkalaisessa dokumentissa väitettiin, että monelle poliittisen mielipiteen muodostamiseen riittävät "ignorance and arrogance". Siis kuin missä tahansa muuallakin. Mutta Yhdysvalloissa osataan myös käsitellä tärkeitä asioita yhtä ansiokkaan avoimesti, perusteellisesti ja monipuolisesti kuin talkshow-uutiset käsittelivät Lettermanin tapausta. Sillä kieltämättä Lettermanin tapaus analysoitiin perusteellisen monipuolisesti.

Jotkut amerikkalaisista uskonevat väitteitä, että Euroopassa valtiolliset eutanasiakomiteat päättävät, keitä yli 75-vuotiaita hoidetaan, mutta julkisuudessa esitetään myös syvällisiä ja asiantuntevia analyyseja niin amerikkalaisesta kuin eurooppalaisestakin terveydenhuollosta. Lisäksi eri osapuolten perusteelliset mainokset varmistavat, että kukaan ei voi olla kuulematta muutakin kuin oman totuutensa.

Ymmärtääkseni erään amerikkalaisen Afganistan-puheenvuoron, jouduin perehtymään siihen, mitä Afganistanissa tapahtui ennen kuin Neuvostoliitto miehitti sen 70-luvun lopussa. En tiedä, kuinka suurta osaa amerikkalaisista näin syvällinen perehtyminen kiinnostaa.

Minun mielestäni on tärkeää pitää mielessä, millä eri tavoin ulkopuoliset ovat omaa lyhytnäköistä etua ajaessaan edistäneet valtioiden romahtamista ja kuinka usein on jätetty edistämättä vapautta ja demokratiaa. Muuten samoja virheitä tehdään yhä uudestaan.

Tähtiliput olivat monena päivänä puolitangossa ilmeisesti Afganistanin sodassa kuolleiden muistoksi. Erään kirkon aidassa oli huiveja isänmaan puolesta kuolleiden muistolle.

Kovin vahva isänmaallinen paatos herättää minussa halun muistuttaa valtavasta määrästä siviiliuhreja ja Irakissa ja Afganistanissa kidutetuista. Mutta samalla lailla uhreja kaikki sodassa kuolleet ovat.

Tuttu väitti värvärien vahtineen koulujen ympärillä tunneilta lintsaavia ja tarjoavan heille pestiä Afganistaniin. Tarmokas äiti oli estänyt poikansa lähdön: "Ihan sama, mitä poika on allekirjoittanut, mutta Afganistaniin hän ei lähde." Loppujen lopuksi värvärit olivat poistuneet koulujen liepeiltä.

Kodittomista jotkut sanovat olevansa sotaveteraaneja.

Kahdeksan vuotta Afganistanin sotaa. Moni haluaa joukot kotiin. Minusta tuntuu väärältä jättää afganistanilaiset oman onnensa nojaan. Toisaalta en tiedä, mitä joukot siellä tekevät ja onko niistä hyötyä vai haittaa.

Välillä ajattelen, että syvällinen keskustelu vaikkapa Afganistanista kuuluu amerikkalaiseen kulttuuriin ja monen suomalaisen poliitikon vakuutteluja ja lausuntoja pidettäisiin täällä tyhjänpäiväisenä puolivillaisena demagogiana. Sitten taas tuntuu päinvastaiselta.


../xml/Bruxelles/NewYork/auto1.JPG

Mielenkiintoista, ettei New York herättänyt minussa yhtä suuria tuntemuksia kuin jotkut muut kaupungit. Ehkei New York ollut kyllin eksoottinen. Sehän oli minulle jo tv:stäkin tuttu.

../xml/Bruxelles/NewYork/brooklyn-riitu.JPG

Brooklyn Bridge

Joka kaupungissa tunnelma kaduilla on omanlaisensa eikä koskaan sellainen kuin olen kuvitellut. Ei ollut edes tv:stä tutussa New Yorkissa. Jokaiselle vieras maa herättänee henkilökohtaisia tuntemuksia, enkä ainakaan minä osaa omiani kuvailla. Yksittäinen toisarvoinen havaintokin voi olla opettavainen:

En osaa ajatella Manhattanin kaduilla kulkevia amerikkalaisia rekkoja Pariisin kaduille. Tietysti Pariisissakin kuljetellaan tavaroita, mutta sitä ei niin huomaa. Manhattanille sen sijaan tuntuu kuuluvan isokeulainen krominkiiltoinen amerikkalainen rekka. Elokuvien takia kaiketi yhdistän ne maskuliiniseen uhoon. Ristiriita sekin, ettei täkäläisistä kuljettajista henkinyt minkäänmoista uhoa. Noloa, mitä kaikkea sitä päästään löytää.

Champs Elyseellä olen nähnyt sotilasparaatin, mutta New Yorkin kaduille en osaa sellaista kuvitella.

Koko ajan näki ja kuuli uutta niin, että pitkätkin kävelyt sujuivat kuin huomaamatta. Ja mehän kävelimme. Pidemmillä matkoilla metro oli joutuisa ja bussit kulkivat sujuvasti ja niistä näki kaupunkia, mutta kävely oli silti paras tapa kokea kaupunkia. Samalla tuli poltettua tukevammankin aamiaisen liikakalorit. Ei jäänyt pannukakku siirappeineen vyötärölle.

../xml/Bruxelles/NewYork/service.jpg

Eräänä aamuna Olga-tarjoilija huolehti ruokavaliostamme.

../xml/Bruxelles/NewYork/mina.JPG

New Yorkia pidetään pilvenpiirtäjien alkukotina vaikka ensimmäiset kai rakennettiin vallan muualle. Manhattanin kävijän siis täytyy olla jotain mieltä pilvenpiirtäjistä.

../xml/Bruxelles/NewYork/katukuilu.JPG

Lienee rationaalinen ratkaisu rakentaa isoja taloja kun kaupunkikin on niin iso. Kun pilvenpiirtäjien väliin jättää riittävästi tilaa kaduille leveine jalkakäytävineen, ei pienelle ihmisille tule ahtaan paikan kammoa ja valoakin riittää, vaikka suora auringonpaiste yltääkin kadulle asti vain sen hetken, kun aurinko paistaa kadun suuntaan. Eri vuosikymmenien pilvenpiirtäjät tuovat mukavaa vaihtelua katukuvaan. Monet Manhattamin matalampien osien kadut vihreine puineen tuntuivat kuitenkin viihtyisämmiltä.

../xml/Bruxelles/NewYork/brunch-katu.JPG
../xml/Bruxelles/NewYork/chrysler.JPG

Olen naimisissa naisen kanssa, joka vaihto-oppilasaikanaan ihastui Chrysler buildingiin, eikä ole vieläkään luopunut ihastuksestaan. Lienee yleistä, että aviopuolisossaan ei ymmärrä kaikkea.

Väki New Yorkissa tuntui välittömältä ja avuliaalta. Uskon sieltä löytyvän kaikkea mahdollista tavaraa, ruokaa, ajatusta ja elämäntapaa. Monen New Yorkilaisen arvomaailma lienee kaukana omastani, mutta kaikelle tuntui olevan tilaa. Tuntui itsestäänselvältä, että sieltä löytyisi myös hengenheimolaisiani.

Minun on siis helppo uskoa vaimoni todistusta, että New York on hyvä paikka asua ja tehdä töitä.

Aistin aavistuksen "kansojen sulatusuunista". Ihmisiä oli selvästi tullut eri puolilta maailmaa, mutta kaikki olivat kuitenkin jotenkin amerikkalaisia. Tai ainakin New Yorkilaisia. Vaikka espanjaa kuulikin paljon, kaikki tuntuivat puhuvan ainakin toisena kielenään sujuvaa amerikan englantia. Totuus lienee, että läheskään kaikki eivät englantia osaa, mutta sitä ei kadulla huomannut.

../xml/Bruxelles/NewYork/brooklyn-riitu-2.JPG
../xml/Bruxelles/NewYork/auto2.JPG

Erikoisuuden tavoittelu ei katukuvaa leimannut eikä huomion herättäminen liene helppoa. Jotkut kuitenkin yrittivät.

../xml/Bruxelles/NewYork/riitu-brunch-1.JPG
../xml/Bruxelles/NewYork/central-park-1.JPG

Central Park. Ihme. Sen rakentaminen ja ylläpito on vaatinut monta kädenvääntöä.

../xml/Bruxelles/NewYork/central-park-2.JPG
Joka paikassa pyydettiin: "Tee lahjoitus tai ilmoittaudu vapaaehtoiseksi puistotyöntekijäksi." Liekkö täällä lainkaan kaupungin puisto-osastoa?

../xml/Bruxelles/NewYork/riitu-talo-1.JPG

Tarrytownissa. "Minun taloni. Minun puutarhani." Pesukarhuperhe tosin valtasi ullakon.

../xml/Bruxelles/NewYork/huckley.JPG

Koulu

../xml/Bruxelles/NewYork/schoolbus.png
../xml/Bruxelles/NewYork/plataani.JPG

Toinen harmaantuu rungosta, toinen latvasta.

../xml/Bruxelles/NewYork/hudson.JPG

Hudson joki

../xml/Bruxelles/NewYork/pumpkin-ale.JPG
../xml/Bruxelles/NewYork/halloween-1.JPG
../xml/Bruxelles/NewYork/halloween-riitu.JPG

Mutrusuut

../xml/Bruxelles/NewYork/halloween-mina-2.JPG



(Kesäkuu 2011)

Kaasua

Vieläkö kävisin vaihtamassa grillin kaasupullon täyteen? Montaa kertaa ei enää ehdi grillata. Toisaalta, huomenna olisi mukava grillata vieraiden kanssa, ellei satu satamaan. Jonain iltana voisi kaksinkin grillailla ja muistella terassilla nautittuja aterioita. Toisaalta, pääseekö lähdön tohinassa enää tunnelmaan?

Kaasu maksaa vaivaiset parikymppiä. Parasta käväistä samantien huoltamolla ettei koko päivä kulu jahkailuun.


Tarkistan vielä webistä, että lähihuoltamolla varmasti on kaasua. Webin mukaan lähihuoltamoakaan ei ole olemassa. Googlaan "gaz liquide Bruxelles". Ei löydy kaasua, mutta ällisyttävän moni yritys näyttää myyvän nesteytettyä ilmaa. "Shell" ja "Total" vievät pääkonttorien sivuille. Lopulta jostain pullahtaa lista "totalgazia" myyviä huoltamoita. Tallennan navigaattoriin parin lähimmän osoitteet.

Ensimmäinen "huoltamo" näyttää puutyöverstaalta, mutta ei se mitään. Pihassa on kaasupulloja. Punaisia kaasupulloja.

—  Bonjour. Myyttekö myös sinisiä kaasupulloja? 90-luvun kesälomilla etelä-Ranskassa opin, että kaasua on kahdenlaista ja sekaannusten välttämiseksi pullot maalataan eri värisiksi. Olisi kuitenkin kannattanut palauttaa mieleen kaasujen nimet. Kaveri näyttää siltä, että olen ensimmäinen, joka ostaa kaasua pullon värin perusteella.

—  Meillä ei ole muuta kaasua, mutta St. Gillesissä on pakistanilaisten, turkkilaisten ja intialaisten kauppoja, joissa myydään aivan kaikkea. Sinne ei kestä ajaa kuin kymmenen minuuttia. Kaveri auttaa minua näppäilemään osoitteen navigaattoriin.

Heti ensimmäisen isomman risteyksen ylittäminen tuntuu kestävän kymmenen minuuttia. Joku on taas änkeytynyt keskelle risteystä liikenteen tukkeeksi. Mistä näitä muista piittaamattomia tonttuilijoita riittää joka risteykseen?

Jaksaapa tuo tyytätä. Sori vaan, että juutuin tähän risteyksen tukkeeksi. Ellen minä olisi tullut tähän, joku tuolta oikealta olisi kiilannut eteeni enkä olisi ikinä päässyt eteenpäin.

Tässähän näitä, itämaisen oloisia puoteja. "Uusia ja vanhoja huonekaluja", "pita durum", "pesula", "Nightshop"… Ellei sataisi näin hirveästi ja löytyisi parkkipaikka, voisin kierrellä kyselemässä kaasua. Yksikään kauppa ei tosin näytä siltä, että sieltä saisi kaasua. Nopeammin saan kaasua, kun ajan suoraan huoltamoon, jonka osoitteen talletin kakkosvaihtoehdoksi navigaattoriin. Huoltoasema on lähellä kotia, mutta päinvastaisella suunnalla kuin St. Gilles ja monen tukkoisen risteyksen takana.

Onnisti. Perinteinen huoltoasema. Täällä on selkeä asioida. Pihalla on oikeaoppinen häkki täynnä kaasupulloja. Punaisia kaasupulloja. Nyt olen jo kypsä ostamaan punaista kaasua. Lämpiää grilli silläkin, kunhan vaihtaa grillin kaasuletkun päähän punaiselle kaasulle sopivan paineensäätäjän. Eiköhän täältä saa sellaisenkin.

Mistä tänne mennään sisälle? Ei mistään. Ovien ja ikkunoiden eteen on laskettu metalliset kaihtimet. Siesta? Loma? Lopetettu? En ehdi selvittää. Pitää rientää kotiin vastaanottamaan laseja ja lautasia huomista varten.

Kotona web-surffailemassa. Soitan ja varmistan, ennen kuin ajan enää metriäkään. Ei ole kaasua ensimmäisessä paikassa. Eikä toisessa. Bricossa on, mutta vain bonbon. Karkkia? Vai retkikeitin?

Shell-huoltamon myyjän kanssa keskustelen pitkään, mutten lopultakaan saa selvää, onko heillä kaasua enkä varsinkaan, millaista. Missä lie sekään tyyppi oppinut ranskaa puhumaan? Ei ainakaan Suomessa. Pitää ajaa paikan päälle tarkistamaan tilanne.

Matkalla Shellille näen Texacon pihalla häkillisen harmaita ja sinisiä kaasupulloja. Sinisissä lukee butaani, harmaissa propaani. Riennän kassalle ja ilmoitan haluavani pullollisen butaania ja kerron, että minulla on vaihtopullo ja paljonko maksaa ja…

Kassa nostaa kätensä pystyyn ja ilmoittaa, että pullot ovat tyhjiä. Ehkä ensi viikolla.

Juuri kun olen lähdössä Shellin suuntaan, puhelin soi. Tibor muistuttaa tulevansa puolen tunnin kuluttua huoltamaan huoneistomme lämmityspoltinta. Sen olin unohtanut.

Onneksi Tiborin kanssa on hauska jutella. Muuten voisi alkaa hermostuttaa. Haluan välttämättä kaasua ja haluan sitä pian. Vaikkei sitä oikeastaan tarvita.

Shellin pihassa on sinisiä kaasupulloja. Varmistan vielä, että niissä lukee butaani. Saan kassalta avaimen, otan häkistä täyden pullon ja laitan tyhjän tilalle.

Kantaessani pulloa terasille päätän laittaa grillin heti lämpiämään. Ihan vaan huvin vuoksi.

Grillin kaasuletkun päässä olevassa paineentasaajassa on kierteet ulkopinnalla. Samoin kaasupullon liittimessä. Uroksia molemmat. Pullon liitin on Shell compatible ja paineentasaaja Total compatible. Paineentasaaja väittää olevansa standardin mukainen, mutta ehkä se ei koske kierteitä.

Lähdin aamulla kaasun ostoon vaimon lähdettyä töihin. Vaimon tullessa illalla töistä kotiin pyydän häntä soittamaan Shellille ja kysymään, myyvätkö he Shellin pulloihin sopivia paineentasaajia. Ihan selväksi ei käynyt, mitä myyvät, mutta hinta on 15.90€. Seuraavana aamuna onnistun ostamaan Shelliltä paineentasaajan. Pihalla tyhjien Shellin kaasupullojen joukossa on minun sinne ujuttamani Totalin pullo. Pikku harmi niillekin.

Illalla grillataan. Sataa tihuuttaa ja makkarat palavat karrelle. Uunissa ne olisivat paistuneet tasaisemmin.

En saa unta. Mietin, mitä kaasua ensimmäisen kaupan punaisissa Totalin pulloissa mahtaa olla. Jospa Total on vaihteen vuoksi maalannut vanhat siniset butaanipullonsa punaisiksi.



Creative Commons License
This work is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License.

sposti