Vajaan kahden tunnin lennon jälkeen Kuun valaisemien pilvien lomasta pilkistää pitkulainen, litteänsoikea, pyöreänpullea ilmalaiva.
— Huh, Keala sanoo. — Perspektiivi heittää kummasti. Onko tuo lähellä vai hirmu iso?
— Se on vielä kaukana, Vairea vastaa. — Yötaivaalla sitä ei voi verrata kuin pilviin, joiden kokoa ei voi mistään päätellä, joten sen näkeminen hämää aistit. Se on Diomedea, minun tämän hetkinen kotini.
— Diomedea. Kaunis nimi.
— Ehkä turhankin kaunis ihmistekoiselle lentolaitteelle. Aivan Teollisen Kukoistuksen Kauden loppuun asti maailmassa eli Diomedea-heimoon kuuluvia isoja ulappalintuja, jotka viettivät enimmän osan elämästään liitelemällä valtamerien yllä. Ilmalaivat on suunniteltu matkaamaan vähällä energialla ilmavirtojen mukana, mutta entisajan ulappalinnut olivat sellaisessa vielä taitavampia ja liikkuivat vielä paljon sulavammin.
Ilmalaivan alla riippuu kolmessa jonossa pieniä litteänsoikeita kapseleita.
— Söpöä. Kuin ilmalaivan pentuja tarrautuneena emon mahan alle maitoa imemään, Keala sanoo.
— Keskimmäisen jonon etummainen 'pentu' on yhdistetty ohjaamo ja kanttiini. Loput ovat yhdistettyjä työtiloja ja asuinkapseleita, Vairea selittää. — Ohjaamo ja asuinkapselit on ripustettu ilmalaivan alle niin, että vetyräjähdyksen sattuessa ne on helppo pudottaa turvaan liitovarjojen varassa. Vairea vilkaisee Kealaa ja lisää:
— Viimeisestä ilmalaivan tuhosta on jo kymmenen vuotta. Kaikki pelastuivat.
Kun liitokopteri on ehtinyt ilmalaivan alle, Keala sanoo:
— Sehän on valtavan kokoinen. Olemme kuin kärpäsiä lihavan lehmän mahan alla.
— Ilmalaiva on vielä laiskempi käänteissään kuin lehmä, eikä se muutenkaan voi liiskata meitä, koska allamme on tyhjää yli kaksi kilometriä. Eikä ilmalaivalla ole edes häntää millä huiskaista meitä, Vairea sanoo.
— Silti tuntuu hurjalta olla näin ison möhkäleen alla. Eikö tuulenpyörre voi iskeä meidät ilmalaivan pohjaan? Keala kysyy.
— Tuonne edemmäs on meitä varten laskettu ritilä, joka synnyttää tasaisen pehmeää pyörteilyä.
Kun liitokopteri on enää viitisen metriä ilmalaivan alapuolella lähellä taaimmaisia asuinkapseleita, ilmalaivasta laskeutuu kehikko, joka tarttuu liitokopterin etu- ja takasiipien tyvessä oleviin kahvoihin ja nostaa liitokopterin kiinni ilmalaivan pohjaan.
— Hups. Sepä kävi hätäisesti, Keala sanoo.
— Ripeästi ja täsmällisen pehmeästi, eikö totta. Automatiikkaa on turha ohjelmoida jahkailemaan – odottelemaan puuskia saati jättää liitokopteria niihin kieppumaan. Lupakirjakokeessa jouduin kiinnittymään ilmalaivaan käsiohjauksella. Korjailin tuulenpyörteiden vaikutusta liian hätäisesti: Säikähdin, että pamautan telakointitelineen rikki ja päästin hätäisesti alas. Jouduin yrittämään monta kertaa. Ravistelusta tuli paha olo.
— Miten kellään on tullut mieleen, että tällainen on mahdollista? Telakoitua liitokopterilla ilmalaivaan!
— Teollisen Kukoistuksen alkuaikoina – isojen sotien väliajalla – rakennettiin pienille lentokoneille tukialukseksi ilmalaiva. Sotimistarkoituksiin. Koneet saattoivat pyrähtää ilmalaivan suojista lentoon ja palata sinne. Se sujui hyvin, mutta muuten hanke oli hyödytön. Ei tätä sen mallin mukaan ole kehitetty, mutta emme ole ensimmäisiä.
— Olen luullut, että Teollisen Kukoistuksen Kaudella onnistuttiin kaikessa.
— Onnistuivat kokeilemaan ihan uskomattomia juttuja.
Vairea ja Keala nousevat asuinkapseleihin vievään käytävään. Keala vie kasvonsa kiinni käytävän ikkunaan niin, että käytävän valaistus ei häiritse ulos hämärään katselua. Etuviistossa näkyy lähimpien asuinkapseleiden valaistuja ikkunoita ja taustalla jo tutuksi tullutta kuutamon valaisemaa vuoristomaisemaa.
Käytävän laidasta alas vievien kapeiden portaiden kohdalla Vairea sanoo: — Tästä pääsemme keskirivin takimmaiseen asuinkapseliin.
— Ja tällä saamme matka-arkkusi kätevästi alas, Vairea lisää ja nostaa seinätelineestä kevyen vaunun, asettaa sen portaiden laidoille asennetuille kiskoille ja kiinnittää vaunun portaiden yläpään alle kätketyn vintturin köyteen. — Haluatko veivata?
Portaat vievät pitkulaiseen ja litteänsoikeaan hämärästi valaistuun halliin. Hallin keskiviivalla on katkonainen rivistö kaappeja. Hallissa on matalia kevyen oloisia kenttävuoteita, joista useimpien vieressä nököttää pieni lipasto. Keala ei kykene hahmottamaan, minkä mahdollisen säännön mukaan makuusijat on halliin aseteltu.
Joillain vuoteista istuu joku selailemassa sähveliään. Yksi lipastoista on avattu pöydäksi, jonka äärellä viiden hengen seurue istuu huteron näköisillä kookontaitettavilla tuoleilla. Pöydällä on kaksi isoa näyttöä. Useimmilla vuoteista nukutaan. Vanha rouva näyttää torkahtaneen mukavaan takakenoon yhdelle harvoista nojatuoleista.
Keala katselee nukkujia ja melkoisen hiljaisuuden jälkeen toteaa: — Olen aina luullut, ettei ihminen osaa nukkua kuin pienessä suojaisassa kolossa. Tämähän on kuin torilla nukkuisi.
— Kun viettää vaikka kuukauden ilmalaivaan suljettuna, ei halua nukkua missään pikku lokerossa.
Keala katselee ylös hallin katon keskilinjaa seuraavaa pullistumaa, jota reunustaa luhtikäytävän tapainen.
— Parvella on muutama hytti siltä varalta, että joku pariskunta tai pikku ryhmä haluaa viettää yönsä rauhassa tai päinvastoin palaveerata muita häiritsemättä. Sinäkin voit sinne asettua, ellet halua majoittua viereeni tälle 'torille', Vairea selittää.
Oma nukkumasoppi houkuttaa. Voisi rentoutua omassa rauhassa. Olisiko noloa olla erilainen, eristäytyjä? Eiköhän nämä ole tottuneet kaikenlaisiin tyyppeihin ja tapoihin … Mutta omassa kopissa ei saisi olla Vairean lähellä. Jutella sängyssä ennen nukahtamista.
— Leirisi ikkunan ääressä näyttää viihtyisältä, Keala sanoo.
— No hyvä. Ota tuosta seinätelineestä itsellesi sänky. Ylhäällä parvella on liinavaatevarasto. Siellä on myös tyynyjä.
Keala istuu vuoteellaan ja katselee ikkunasta alas maahan.
— Kun olin pieni, isä luki minulle iltaisin satua, jossa tyttö lenteli öisin sängyllään kaukomaiden yllä, Keala kuiskaa Vairealle.
— Ei kuulosta kovin jännittävältä. Entä jos tyttö olisi kesyttänyt itselleen ratsuksi nuoren virkeän lohikäärmeen ja lähtenyt sen selässä jahtaamaan nopeilla ja ketterillä luudilla ratsastavia pahoja noitia?
— Lapsi nukkuu huonosti, jos nukahtaa lohikäärmeen selkään kesken noitajahdin. Isän satu oli lämpöisen turvallinen. Pääsin kaukomaille omassa sängyssäni.
— Minusta on mukava nukahtaa ja herätä maisemia katsellen, Vairea jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen. — No, teillä täällä pohjoisessa on pimeää paitsi näin kuutamolla.
— Mutta kesällä täällä on valoisaa läpi yön.
Unenpöpperöistä väkeä alkaa nousta vuoteilta.
— Kanttiinissa alkaa aamiaistarjoilu. Jaksatko lähteä? Vairea kysyy. — Aamiaisen jälkeen voimme tulla aamunokosille.
Ohjaamo-kanttiinin keskellä on iso lattiaikkuna ja salia kiertävät seinän korkuiset maisemaikkunat. Alhaalla näkyy hämärästi Kuun valaiseman vuoriston ympäröimää tasankoa, mutta ylös katsoessa ei näy avointa tähtitaivasta vaan enemmän aistii kuin näkee valtavan tumman varjon – kaistaleen ilmalaivan mahaa. Ilmalaivan kaasusäkit ovat niin kevyitä, etteivät ne vedystä tyhjinäkään litistäisi asuinkapseleita, mutta sitä ei ihmisen intuitio käsitä. Mikä hyvänsä valtavan iso ihmisen yläpuolella pelottaa. Onneksi katonrajaan ikkunoiden eteen on asennettu isoja näyttöjä, jotka rikkovat vaikutelmaa yläpuolella olevasta rusentavan valtavasta massasta.
Vairean ja Kealan saapuessa aamiaiselle näytöillä on sääkartta ja ilmalaivan reittisuunnitelma.
Vairea ohjaa Kealan aamiaisbuffetin äärelle:
— Meillä ei ole tarjolla mitään eksoottisia ruokia. Käytämme helposti varastoitavia raaka-aineita ja yksinkertaisia vähätöisiä reseptejä.
Moni raaka-aine ja vielä useampi ruokalaji on kuitenkin Kealalle vieras ja tuoksuista päätellen tutun näköisiäkään ruokia ei ole maustettu niin kuin kotilaaksossa.
Kaikki ovat selvästi osanneet odottaa Vairean vierasta. Moni aamiaisvieras poikkeaa tervehtimään Vaireaa ja Kealaa ja suosittelee samalla Kealalle omia mieliruokiaan. Kealalla on niin nälkä, että hän noudattaa jokaista suositusta. Kotona ennen lähtöä ei maistunut iltapala eikä aamiainen.
Salissa on täyttä, kaikki ikkunapöydät ovat varattuja. Vairea nyökkää salin keskelle kohti pyöreää seitsemän hengen pöytää, jossa istuu vanhahko rouva, vanha herra, nuorehko mies ja kaksi nuorta naista, toinen pieni ja tumma, toinen pitkä ja vaalea. Tummalla on lyhyt sinimusta siilitukka, pitkällä on pitkät vaaleat hiukset. Keala vilkaisee blondia. Erityisesti tuollaisia naisia isä vilkuilee markkinakylämme torilla. Vairea asettuu vapaalle tuolille miesten väliin ja Keala istahtaa Vaireaa vastapäätä blondin ja siilitukan väliin. Kuin huomaamaton keskiarvo, Kealan mielessä välähtää.
Pöytäseurue on kiertäviä luonnonelvyttäjä-sadonkorjaajia. Esittäytymisten jälkeen Vairea tuntuu haluavan antaa Kealalle tilaa jutella. Keala on pikkuisen vaivautunut. Tutuista tietää, mitä heillä on meneillään ja mikä heitä kiinnostaa, mutta täysin vieraiden kanssa jutellessa on tyhjän päällä. Keala ei ole tottunut jutustelemaan tyhjänpäiväisiä, itsestään kertominen ei ole oikein kohteliasta, mutta luonnonelvyttäjien touhuistakaan ei oikein osaa jutella, kun ei niistä mitään tiedä. Tyhjästä on vaikea aloittaa. Esittäytyessä ei jäänyt edes kenenkään nimi mieleen.
— Kuinkahan pitkään matkaamme yhdessä? Keala kysyy katsomatta erityisesti kehenkään.
— Pudottaudumme muutaman tunnin matkan päässä olevaan laaksoon, vanha rouva sanoo. — Käymme tekemässä eräänlaisen vuosihuollon ja korjaamme sadon. Laakson ekosysteemiä on elvytetty reilut sata vuotta. Nyt se vihertää mukavasti ja tuottaa papuja, pähkinöitä ja hedelmiä.
— Pudottaudutte?
— Pudottaudumme. Ei meidän takia kannata koko ilmalaivaa laskea maahan. Sitten näet.
Kealan miettiessä, miten tuosta jatkaisi keskustelua, ilmalaivan keula alkaa hitaasti kääntyä alas. Keala tarttuu kaksin käsin aamiaistarjottimeensa, mutta pöytäryhmä ei kallistukaan ilmalaivan mukana, vaan pysyy vaakasuorassa vain pikkuisen huojahtaen. Vanha herra Kealaa viistosti vastapäätä kääntyy selittämään Kealalle:
— Ilmalaivalla kannattaa joskus lentää jojottamalla. Tehdään ilmalaivasta pikkuisen ilmaa raskaampi ja lasketellaan loivaa liukua alas. Ennen kuin maa tulee liian lähelle, tehdään aluksesta ilmaa kevyempi päästämällä kellukesäkit pullistumaan ja aletaan 'liukua' ylös. Hyvissä nosteissa hidastetaan vauhtia ja otetaan korkeutta. Laskevista virtauksista pujahdetaan läpi niin nopeasti kuin mahdollista. Jojottaminen on energiatehokas tapa edetä, ellei millään korkeudella ole hyvää myötätuulta tai pahaa vastatuulta.
Noin vanha ja vielä innostunut ilmalaivoista kuin Pikkuveli, Keala tuumaa. Ehkä isä ja äitikin jaksavat vielä vuosia olla innostuneita puuhistaan. Ilman aitoa innostusta itse asiaan mistään ei tule mitään, vaikka kuinka puskisi. Kun alkaa puurtaa hommia velvollisuudentunnosta, todistaakseen olevansa tarpeellinen tai vain siksi, että on pakko saada valmista, joutaa jo kuolemaan. Ei tietenkään äiti eikä isä, mutta noin periaatteessa. Eikä Vaarikaan, vaikka tuntuukin väsähtäneeltä. Ehkä Vaarikin vielä innostuisi, jos pääsisi ilmalaivaan – matkalle uusiin maisemiin.
Jojotus. Ilmaa raskaampina laskettelemme alamäkeä. Sitten annamme 'liitorakkojen' paisua ja laskettelemme ylös korkeuksiin, koska ilmaa kevyemmälle ylämäki on alamäkeä. Ylös noustessa mahdollinen nouseva ilmavirtaus antaa meille potentiaalienergiaa. Vai antaako, jos olemme ilmaa kevyempiä?
Keala huomaa tuijottavansa lautastaan: — Anteeksi, ajatuksillani on tapana karkailla. Mietin juuri, miksei koulun fysiikan tunneilla tutkittu ilmalaivojen jojotusta.
Juuri, kun vanha herra on sanomaisillaan jotain, isoille näytöille salongin katonrajaan ilmestyy graafisia esityksiä ja salin täyttää pehmeä ääni: ”Aloitamme viikkokatsauksen.”
Jotkut lopettavat keskustelun, loputkin madaltavat ääntään. Useimmat ainakin vilkaisevat näytöille.
”Maapallon lämpötila nousee yhä, samoin merien pinnat. llmakehän hiilidioksidipitoisuus laskee loivasti ja merien pintavedet ovat happamoituneet lisää vain hitusen. Se saattaa merkitä sitä, että maan ja merien kasvusto on alkanut sitoa hiilidioksidia entistä enemmän.
Teollisen kukoistuksen kauden loppuun verrattuna …”
Vanha herra Kealaa vastapäätä ei malta olla kommentoimatta esitystä:
— Emme tiedä tarkkaan, millainen oli ekokehän tila Teollisen Kukoistuksen Kaudella. Tuolta ajalta säilyneet tilasto- ja muut tiedot ovat paljolti hölynpölyä.
— Teollisen Kukoistuksen Kaudelta on säilynyt sekä tarkkoja oikeita tilastoja että hölynpölyä. Olemme seuloneet oikean tiedon hölynpölystä tarkalla salapoliisityöllä, blondi sanoo. — On arvioitu sen ajan voimalaitosten kapasiteettia, tuotettuja polttoainemääriä, eri seutujen väestöä, liikkumistarpeita ja tyypillistä polttoaineen ja muun energian kulutusta, – – .
— Hirveästi ylimääräistä selvitystyötä – ja arvailua – vain siksi, etteivät silloin huolehtineet luonnontalouden kirjanpidosta, vanha herra tuhahtaa. — Heidän arkistonsa ja tilastonsa ovat kuin jonkun populistisen kaikkien lukijoiden kaikkia toiveita epätoivoisesti miellyttämään pyrkineen kirjailijan roskakori.
— Onko mahdollista, että eri ihmisryhmät olisivat satuilleet omien haaveidensa mukaisen ”tieteellisen totuuden” ja siihen sopivat tilastot voidakseen katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen? vanha rouva pohdiskelee. — Ei tietenkään ihan oikeasti, mutta leikitelleet tällaisilla kuvitelmille, ehkä kuin rentouttavana seuraleikkinä rakennelleet pilvilinnoja.
— On tosiaankin outoa, miten Teollisen Kukoistuksen Kaudella on päästetty fiktio ja tieteen tuottama tieto sekoittumaan, blondi sanoo. — Ehkä kaikilla oli niin vahva tieteellinen sivistys, että he kykenivät erottamaan faktat fiktiosta. Ehkä se, mitä kutsumme hömpäksi oli sen ajan huvitaidetta.
— Kannattaako meidän tuhlata aikaamme arvuutteluun tuhoutuneen kulttuurin ajattelusta ja uskomuksista? Tulevaisuutemme turvaamisessa on kylliksi pohdittavaa, nuori mies toteaa.
— Historiasta voi oppia. ”Uusi sukupolvi tekee tuoreella tavalla vanhojen sukupolvien virheet.” varoittaa vuosisatojen takainen viisaus, blondi sanoo ja kurkottaa katsomaan siilitukkaa Kealan toisella puolella: — Sinähän olet perehtynyt Teollisen Kukoistuksen Kauden kulttuuriin.
— Tuskin koskaan tulemme ymmärtämään Teollisen Kukoistuksen Kauden ajattelua ja tapoja, siilitukka vastaa. — Ehkä silloin jotkut heittäytyvät narreiksi ja syöttivät ihmisille sellaista populistista hölynpölyä, johon ihmisten teki mieli uskoa. Se, joka sortui uskomaan narrien hömppään, joutui naurunalaiseksi. Ehkä narrit näin ilkeästi opettivat kriittistä ajattelua ja nöyrän tieteellistä totuuden etsimistä.
— Ei kai Teollisen Kukoistuksen Kaudella oltu ilkeitä? Keala huudahtaa.
— Ei todellakaan ja monet noiden 'narrien' väitteistä olivat niin naiiveja, ettei kukaan Teollisen Kukoistuksen Kaudella ole voinut sellaisia uskoa. Sehän oli tieteen ja sivistyksen kulta-aikaa, nuori mies Vairean vieressä arvelee.
— Ehkä pienet lapset, siilitukka ehdottaa. — Ehkä narrien väitteet oli tarkoitettu pienten lasten arvioitavaksi: ”Mitä arvelet, onko tuo tyypin puheissa järkeä?” Ehkä se on ollut leikkimielistä visailua.
Siilitukka kääntyy katsomaan Kealaa:
— Mitä teillä ajatellaan Teollisen Kukoistuksen Kauden arkistojen ristiriidoista?
Keala yllättyy. Noloa, en ole niistä paljoa lukenut, en keskustellut. Mieli tuntuu tyhjältä. Näin minulle on käynyt ennenkin vieraiden ihmisten seurassa. Kysymys – mitätönkin – vääntyy hahmottomaksi mustaksi pilveksi – möhkäleeksi, josta ei saa otetta.
Keala on painanut mieleensä kaksi niksiä tällaisia 'hätätilanteita' varten:
”Rauhoitu. Rentoudu. Laske mietteliään näköisenä kolmeen ja kerro sitten rehellisesti, ihan mitä ensimmäiseksi päähäsi pälkähtää. Älä päästä itseäsi hyytymään.”
— Lasten narraaminen ei tunnu sopivalta.
”Jatka, jos muilla ei näytä olevan sanottavaa ja mieleesi pälkähtää jotain lisättävää. Höpistessäsi saatat osua johonkin mielenkiintoiseen. Päähäsi saattaa vaikka pälkähtää joku järkevä kysymys.”
— Nolo myöntää, mutta meillä ei vanhoja internet-arkistoja tutkiskella tuolla tarkkuudella, Keala sanoo, arkailee hetken ja jatkaa:
— Pahaa pelkään, että vaarini on yhdenlainen narri. Hän kirjoittaa todentuntuisia juttuja, joissa irvailee tietynlaisten ihmisten tekemille typerille päätöksille. Kun mummini huomauttaa, että vaarin jutut ovat harhaanjohtavia, ettei kukaan ole oikeasti tehnyt niin typeriä päätöksiä, eikä tuollaisia tyyppejä edes ole kuin vaarin harhakuvitelmissa vaari vastaa: "Voi sellaisia olla, vaikkei meidän kylässä ja ne tekisivät moisia päätöksiä, jos saisivat vallan päättää" . Vaari selittää juttujensa olevan opettavaista satiiria. Ajatella, jos joku historioitsija saa vaarini juttuja tutkittavakseen parin sadan vuoden kuluttua ja luulee niiden olevan totta.
— Narrinpeliä, satiiria tai mitä hyvänsä, Teollisen Kukoistuksen Kauden sotkuisista arkistoista on meille hirveästi vaivaa, pöytäseurueen vanha herra sanoo. — Koulun täytyy varmistaa, ettei nykylapsista tule hömppäuskoisia.
Vairea vilkaisee Kealan tyhjää lautasta ja kysyy: — Mitä pidit? Haluatko jotain lisää?
Keala vilkaisee vaivihkaa ympärilleen. Vanha herra Vairean vieressä vielä syö, mutta muut seuraavat viikkokatsausta tyhjä lautanen edessään.
— Kiitos, hyvää oli. Juuri nyt vatsakin tuntuu täydeltä enkä halua häiritä viikkokatsausta. Ehkä sen jälkeen.
"… Näistä kuvaajista voimme päätellä, että kasveihin sitoutuu vuosi vuodelta lisää hiilidioksidia, vaikka vieläkin maan ja merien biomassa on ehkä vain puolet Teollisen Kukoistuksen Kautta edeltäneistä ajoista eikä aavikoituminen ole täysin pysähtynyt. Joillain merialueilla on aiempaa enemmän hiilidioksidia sitovaa leväkasvustoa, mutta harmi kyllä merien happamoituminen ja merivesien lämpeneminen hidastaa hiilidioksidin liukenemista ja levien kasvua.
Tilanne on siis yhä kriittinen varsinkin, koska ekosysteemeillä on vaikeuksia sopeutua lajistokatoon. Eliölajeja on ehkä puolet entisestä ja niistäkin monella on vaikeuksia sopeutua jatkuvaan ympäristön muutokseen. Usein ympäristö muuttuu aiempaa vaikeammaksi kasveille ja eläimille. Joillain seuduilla olot ovat muuttuneet helpommiksi tulla toimeen, mutta ei sekään välttämättä pysyvää ole. Kaikki muuttuu liian nopeasti evoluution seurata …"
Nuori mies Vairean oikealla puolella nostaa kättään, vilkaisee pyötäseuruetta ja alkaa puhua: — Tiivistäen voimme todeta, että keskimäärin ekosysteemien tila on ollut viime vuosisadat vakaa, mutta kriittinen. Joillain alueilla luonto pärjää hyvin, mutta emme tiedä, onko maapallon ekosysteemien verkostosta joku välttämätön lenkki pettämässä.
— Harmi, ettemme tiedä, paljonko biomassaa ja eri lajeja oli Teollisen Kukoistuksen Kaudella, vanha rouva huomauttaa. — Tuolloin ei piitattu lajistokadosta eikä siksi pidetty kirjaa lajien määrästä eikä biomassaakaan arvioitu kunnolla. Vain silloisten metsien pinta-alasta ja kasvusta ovat tehneet arvioita. Niitäkin monenlaisia.
Vaireaa hämmentävät vihjaukset Teollisen Kukoistuksen Kauden epätäydellisyyteen. Mielestään riittävän hyväksi kysymykseksi hän ei kuitenkaan ehdi hämmennystään muotoilla.
— Mummoni on kertonut, että hänen isovanhempansa noudattivat muinaisuskontoa, jossa kaikki kasvit olivat pyhiä ja tärkein uskonnon harjoittamisen muoto oli varjella kasvustoja ja laajentaa niitä: "Auttakaa kasveja lisääntymään ja täyttämään maat ja meret." Kasvit kiittivät antamalla ihmisille papuja, pähkinöitä, hedelmiä, – –
— Ei olisi ihme, vaikka Sinnittelyn Kaudella luonnon ja ravintolähteiden kuihtuessa olisi syntynyt uskonto, joka olisi pelastanut maailman.
— Olisivatko Sinnittelyn Kauden alkeelliset yhteisöt vaatimattomine tietoineen ja työkaluineen kyenneet vaikuttamaan ilmastoon? Maailman väestökin oli vielä nykyistäkin pienempi.
— Sinnittelyn Kautta kesti monta sataa vuotta. Ehtiihän siinä pikkuhiljaa. Eivätkö jo tuhansien vuosien takaiset alkeelliset kulttuurit muuttaneet ympäristöä? Tosin huonompaan suuntaan.
— Pienetkin oikean suuntaiset teot ovat saattaneet pelastaa maapallon – tähän asti. Maapallon luonto näyttää olleen veitsenterällä – lähellä isoa katastrofia. Saattaa vieläkin keikahtaa nurin.
— Nurin keikahtamisen vaara vähenee koko ajan, nuori mies Vairean vieressä sanoo. — Osa vanhoista lajeista ei ole pysynyt muutoksen vauhdissa, mutta uudet geenimanipulaatiolla jalostamamme lajit ovat toistaiseksi pärjänneet hyvin ja alkaneet viime vuosikymmeninä levitä omin avuin niin maalla kuin merissä. Alamme olla aika hyviä kasvinjalostuksessa. Vaikka muutama epäonnistunut kokeilu on ollut karata käsistä, hitusella hyvää tuuria saamme ekosfäärin jatkamaan elpymistään. Biomassa kasvaa ja biodiversiteettikin paranee vähitellen.
— Eihän tämä mikään varma tieteellinen totuus ole, hän jatkaa hetken mietittyään. — Ehkä luomamme biodiversiteetti ei olekaan riittävää ja kaikki mielestämme erilaiset lajit tappaa yksi ja sama pöpö tai yksittäinen olosuhteiden muutos.
— Uudet lajit ovat vieraslajeja sekä vanhoille lajeille että toisilleen. Tiedämme paljon ekosysteemeistä, mutta on mahdotonta ennakoida, miten sadat toisilleen vieraat lajit tulevat pidemmän päälle toimeen keskenään ja mitä ne aiheuttavat ihmisille. Joku uusi uljas lajimme saattaa syrjäyttää jonkin nykylajin, josta uusi lajimme on jonkun mutkan kautta riippuvainen. Joku laji, josta ylpeilemme, saattaa tulla tuhonneeksi edellytyksensä elää.
— Ruuassamme on ainesosia, joita ihmisruuassa ei ole aiemmin ollut, mutta ne näyttävät olevan terveydellä vaarattomia.
— Juuri niin, näyttävät vaarattomilta. On helppo testata, aiheuttavatko uudet ruokakasvit allergioita, mutta hitaasti kehittyviä terveyshaittoja ei ole aikaa testata laboratoriossa. Täytyy vain toivoa, ettemme ole tehneet virheitä. Epätodennäköisiähän sellaiset ovat.
Mielenkiintoista, mutta silti Keala pidättelee haukotusta. Huonosti nukuttu yö, aikainen herätys, täysi vatsa ja hämärä kanttiinin ikkunoiden takana väsyttävät. Aamuhämärää vai kaamoshämärää? Ehdimmekö jo tänään niin eteläksi, että näemme päivänvaloa?
Seuraavaksi 'viikkohartaudessa' näytetään uusiutuvien ja uusiutumattomien raaka-aineiden taseet ja huomautetaan poikkeamista:
"… Harvinaisten maametallien globaali kierrätysaste on vasta 90%. Nykyisellä kulutuksella tunnetut nykytekniikalla hyödynnettävissä olevat varannot riittävät noin kahdeksi sadaksi vuodeksi.
Tevarulla raaka-aineiden nettokulutus on aina vain noin neljäsosa keskimääräisestä.
EcoCityn territorion tiedot ovat jatkuvasti jonkin verran ristiriitaisia ja puutteellisia, mutta kulutus näyttää kasvavan …"
— Vietin EcoCityssä kolme kuukautta vuosi sitten, siilitukka alkaa kertoa. — Se on kehittynyt omaan suuntaansa niin pitkälle, että ulkopuolisen ei ole helppo ymmärtää heidän ajatusmallejaan. Ehkä heillä on resurssien arviointiinkin omat tapansa. He vaikuttivat uudistavan innokkaasti toimintatapojaan ja kehittävän uutta tekniikkaa. Kyselin, mikä on uudistusten perimmäinen tarkoitus ja mistä ideat uudistuksiin tulevat. He kertoivat, että heidän osaamishistorian ministeriönsä asiantuntijat opiskelevat Teollisen Kukoistuksen Kauden tietotaitoa ja toimintapoja ja antavat sen perusteella määräykset uudistuksista. "EcoCity on maailman dynaamisin yhteiskunta, koska paras arkistoista löytynyt tieto otetaan käyttöön hidastelematta."
Seuraavaksi viikkohartaudessa esitellään tavara- ja matkustajakuljetusten tilannetta ja lopuksi kaikki Diomedean salongissa keskustelevat, miten ottaa kantaa etäläsnä-foorumien keskusteluihin. Enimmäkseen keskustellaan siitä, miten parhaiten edistää luonnonvarojen hallintaa. Tulevaisuuden visiostakin puhuvat hetken.
Kealaa alkaa tosissaan väsyttää, eikä hän edes tiedä tarpeeksi ymmärtääkseen yksityiskohtia. Kotilaaksossa kaikki uskovat seuraavansa huolella maailman tapahtumia, vaikkeivät vaeltajiin verrattuna perehdy kuin pinnallisesti isoimpiin mullistuksiin.
Vairea vilkaisee Kealaa: — Haen meille jälkiruokaa ja sitten menemme aamunokosille.
Taruista haaveisiin, haaveista totta
Ainakin jo kolme sataa vuotta sitten jotkut historioitsijat tiesivät, että Teollisen Kukoistuksen Kaudella kaikki matkustivat lentokoneilla. Moni tavallinenkin ihminen oli kuullut lentokoneista, mutta arveli niitä muinaisten tarujen rekvisiitaksi. Kukaan ei uskonut, että ihmisillä vielä joskus olisi liitokopterin kaltaisia lentolaitteita.
Ihme nykyinen hyvinvointimme onkin, seurausta sarjasta onnenpotkuja. Ihme, että jotkut vastuulliset tahot ennakoivat Sekasorron Kauden ja onnistuivat arkistoimaan Teollisen Kukoistuksen Kauden viisaudet niin hyvin, että ne säilyivät meidän päiviimme. Ihme, että he onnistuivat varastoimaan teollisen kukoistuksen kauden tietoteknisiä laitteita niin hyvin, että niillä saattoi aloittaa arkistoihin perehtymisen. Ihme, että saivat tilaisuuden suunnitella ja valmistaa sellaisia laitteita, että niitä voi alkaa käyttää vaikka infrastruktuuriltaan 'kivikautinen' sivilisaatio. Ihme, että arkistoja ja varastoja pidettiin pyhinä – koskemattomina – kaikki nämä vuosisadat.
Tulevaisuutta ei tietenkään voi perustaa tuhat vuotta vanhoihin teknisiin laitteisiin. Tarvitaan tehtaita tuottamaan nykyaikaista tekniikkaa, tehtaiden rakentamiseen tarvitaan laitteita ja työkoneita, joiden tuottamiseen tarvitaan toisia tehtaita – – . Alkuun auttoi, että Sekasorron aikana ei romahdettu kivikaudelle vaan monissa sanctumeista onnistuttiin harrastamaan pajamuotoista tuotantoa. Kun sanctumien välinen säännöllinen tiedonvaihto tuli mahdolliseksi, alkoi vakaa teollinen kehitys.
Elektronisten laitteiden suunnittelun aloittamisesta sarjatuotannon käynnistymiseen kului sata vuotta, mikä yllätti iloisesti hanketta kannattaneet. Kaikesta arkistojen tiedosta huolimatta ihmisten enemmistö piti mahdottomana, että tyhjästä aloittamalla onnistutaan lainkaan. Teollisen Kukoistuksen Kauden tekniikka näytti niin käsittämättömän kehittyneeltä, ettei sellaista uskottu kyettävän valmistamaan enää koskaan.
Ohjelmistojen kehittäminen oli helpompaa kuin tietokoneiden, koska arkistoissa oli paljon ohjelmien lähdekoodia. Ohjelmistojen kehitystä saattoi jatkaa melkeinpä siitä, mihin Teollisen Kukoistuksen Kaudella oli jääty, kunhan riittävän laaja joukko koodaajia oli perehtynyt ohjelmointiin.
Ilman teollisen kukoistuksen kauden arkistoja eläisimme hyvin alkeellista elämään. Emme olisi edes osanneet saati rohjenneet haaveilla kaikesta siitä, mitä meillä nyt on. Arkistoista löytyneen tiedon omaksumiseen meiltä kului sata vuotta, mutta sen luominen omin avuin olisi vienyt meiltä ainakin tuhat vuotta.
Silti on suuri ihme, että meillä nyt on liitokoptereita, ilmalaivoja ja monia muita teknisiä apuvälineitä. Ihmeen tekemiseen ei riittänyt tieto teollisen kukoistuksen kauden tekniikoista, vaan perehdyimme myös Teollisen Kukoistuksen Kauden tapoihin organisoida teollinen toiminta ja miten sen ajan yhteiskunta yleensä toimi. Tämä tuotti mielenkiintoisia yllätyksiä.
Eri puolilta maailmaa löytyneistä arkistoista löytyi ristiriitaisia toimintaohjeita siitä, miten yhteiskunnan toiminnot kannattaa organisoida. Arkistojen hajauttamisella on tietysti maksimoitu niiden säilymisen todennäköisyys, mutta miksi eri puolille maailmaa arkistoitu tieto on erilaista?
Mielteistön avulla nykytutkijat ovat luokitelleet toimintaohjeet viiteen klusteriin. Kukin klusteri näyttää selkeältä kokonaisuudelta, jolla on jämäkät perustelut. Hassua vaan, että kussakin klusterissa on käytetty eri tosiasioita perusteluina: A on totta, koska a, b, c, f. B on totta, koska c, f, g, h, i – –
Mielteistö tuotti opettavaisen yllätyksen: Mielteistön avulla sosiaalipsykologian tutkijamme yrittivät luokitella Teollisen Kukoistuksen Kauden ihmisten personaallisuuden piirteet klustereihin. Mielteistö löysi tilastollisesti merkittävän korrelaation toimintaohjeiden ja eri persoonallisuustyyppien välillä. Ikäänkuin näkemykset oikeasta tavasta organisoida yhteiskunnan toiminnot ja näkemysten perusteluun käytetyt tosiasiat määräytyisivät sen mukaan, millainen ihmiskuva — käsitys ihmisluonnosta — toimintaohjeet ja niiden perustelut kirjanneella porukalla on ollut.
Kun mielteistö saa riittävästi monipuolista informaatiota selkeästä ilmiöstä, se kykenee selittämään johtopäätöksiään. Tässä tapauksessa mielteistö ei keksinyt tutkijoiden mielestä järkevää selitystä. Siksi tutkijat päättelivät, että ihmistyypit ja niiden korrelaatio toimintaohjeisiin oli tekoälyn luoma harha – esimerkki siitä, miten koneäly ylitulkitsee satunnaisia korrelaatioita.
Suuri enemmistö historioitsijoista pitää toteen näytettynä, että Teollinen Kukoistus perustui tiukkaan tieteelliseen ajatteluun ja maailmanlaajuisen harmoniseen yhteisymmärrykseen – siihen että kaikki rakastivat elää Ubuntun mukaan. Kaikilla oli samanlainen käsitys ihmisluonnosta. Sivilisaatio, jossa päätöksiin vaikuttavat eri tyyppisten ihmisten erilaiset ihmiskuvat, uskomukset ja mieltymykset, ei nouse kukoistukseen. Eripurainen sivilisaatio jää kiistelevien heimojen asteelle.
Eräs suosittu science-fiction tarina kuitenkin perustuu oletukseen, että mielteistön löydös eri ihmistyypeistä on totta. Tarinassa pieni eliitti suunnittelee, miten varmistaa, että juuri heidän arvomaailmansa uudestisyntyisi, vaikka he tuhoutuisivat. He keksivät arkistoida kaiken mahdollisen, minkä avulla sivilisaatio voisi syntyä uudelleen. Kaiken yleishyödyllisen perustiedon sekaan he ujuttavat oman arvomaailmansa mukaisia viisauksia.
Arkistointihankkeeseen tulee mukaan nuoripari, joka alkaa epäillä ideologian salakuljettamista tulevaisuuteen. He alkavat salaa keskustella verkossa hankkeesta. Tieto leviää ja sen seurauksena syntyy kilpailevia arkistointihankkeita. Useimmat syöttävät omaa ideologiaansa, mutta sankarillisen nuoren parin ympärille syntyy ryhmä, joka pyrkii tallentamaan tulevaisuuden sivilisaatiolle koko ristiriitaisen totuuden omasta ajastaan.
Koska ristiriitaisen totuuden kuvaaminen kattavasti vaatii paljon monimutkaisia selityksiä, heidän arkistostaan tulee niin paljon muita arkistoja vaativampi ymmärtää, että barbariasta nousevat tulevaisuuden ihmiset eivät ota sitä vakavasti. "Ken ei osaa selittää asiaansa yksinkertaisen selkeästi, ei ole ihan viisas."
Arkistoissa on paljon viisautta elämän tarkoituksen ja yhteisten tavoitteiden löytämisestä. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää moista ongelmaa. Vuosisatoja ilmiselvä yhteinen tavoite on ollut pitää ekosysteemi toiminnassa ja elinolot maapallolla siedettävinä ihmisille.
Arkistoista löytyneistä kirjoituksista ja videoista käy ilmi, että Teollisen Kukoistuksen Kaudella on kilvoiteltu säästämisessä. Hetken herpaantumista itsensä hemmotteluun on pidetty tuhlauksena. Jostain syystä kulutus henkeä kohti näyttää silti olleen monisatakertaista nykyiseen verrattuna.
Sanctumeissa säästäminen ja Ubuntu-askeesi olivat välttämättömiä, mutta perimätiedon mukaan 'hyödytön' huvittelu havaittiin jo satoja vuosia sitten sen verran hyödylliseksi, että siihen sopi kohtuudella tuhlata aikaa, luonnonvaroja ja energiaa. Ihmiset tylsistyivät, elleivät saaneet aika ajoin laulaa, soittaa, tarinoida ja unohtaa uhat ja tavoitteet. Taiteitakin voi harrastaa Ubuntu-askeesin hengessä.
Kun Keala ja Vairea palaavat aamiaiselta majoitustilaan, Keala pysähtyy heti portaiden alapäässä:
— Tulimmeko väärään asuinkapseliin?
— Miten niin?
— Ihan eri järjestys. Tämä näyttää avokonttorilta eikä makuusalilta. Tai kuntosalilta, Keala lisää vilkaistuaan hallin etuosaan. — Makuusalissa, josta lähdimme aamiaiselle, vuoteemme olivat tuossa, Keala sanoo ja osoittaa kohti jonkinlaista aamuvoimistelua suorittavaa ryhmää.
— Meidän vuoteemme on nostettu pois jumpaajien tieltä tuonne sivummalla. Vuoteissa ja lipastoissa on käyttäjän nimikyltti, etteivät ne mene sekaisin siirrellessä. Nosta vuoteesi pöytälipastosi päälle ja työnnä kamasi salin perälle. Sen on varattu niille, jotka haluavat nukkua päiväsaikaan.
— Kotona sänkyni ja pöytäni ovat olleet paikoillaan monta vuotta, Keala valittelee reviirinsä loukkausta.
— Tässä voimme nukkua rauhassa, jos haluamme, mutta kukaan ei ole niin lähelle, että häiriintyisi, jos juttelemme, Vairea kuiskaa, kun he ovat asettuneet salin perälle melkein lattiaan saakka ulottuvan ikkunan äärelle.
Keala heittäytyy vuoteelleen ja nukahtaa heti, mutta Vairea sinnittelee hereillä maisemia katsellen. Kun näkyviin ilmestyy kuolleen metsän peittämä laakso, Vairea silittää Kealan poskea. Kealan kasvoilla häivähtää hymy. Vairea katselee hetken Kealaa ja ravistelee hänet hellästi hereille.
Keala nousee hitaasti istumaan ja vilkaisee alas laaksoon: — Huh. Täystuho näin lähellä meidän laaksoamme. Yhdessä painajaisistani meidän laaksomme muuttuu tuollaiseksi puiden hautausmaaksi. Joskus painajainen herättää minut, enkä saa enää unta. Ahdistus helpottaa vasta aamiaispöydässä.
— Emme sentään ole enää ihan lähellä laaksoanne. Nukkuessasi ylitimme vuorijonon ja olemme nyt ihan eri ilmastossa, Vairea sanoo ja lisää:
— Paikka paikoin tuolla laaksossa jo vihertää luonnonelvyttäjien levittämiä varpuja, pensaita ja pieniä puitakin. Papuja, pähkinöitä ja muuta ruokaakin ovat kuulemma kasvattaneet puiden ja pensaiden suojissa.
— Luonnonelvyttäjien toimenpiteet ja niiden vaikutukset dokumentoidaan mielteistöön niin, että opitaan nopeasti parhaat käytännöt, Vairea selittää, näppäilee sähveliään ja alkaa kertoa, mitä tutkijat arvelevat laaksossa tapahtuneen.
— Laaksossa on harjoitettu maataloutta vielä Sekasorron Kaudella. Teollisen Kukoistuksen Kauden jälkeenkin vuoristojäätikön sulamisvedet kastelivat laakson kasvustoa, mutta lopulta jäätiköt sulivat. Talven lumet eivät enää varastoituneet jääksi kesää varten vaan hulahtivat kevättulvina läpi laaksoon. Satunnaiset kesäsateet eivät riittäneet tasaisesti virtaaviin jäätikön sulamisvesiin tottuneille kasveille. Liian lämminkin laakso alkoi niille olla. Kasvien kuihtuessa kevättulvat huuhtoivat entistä enemmän ruokamultaa mukaansa.
— Meidän laaksomme pelastus lienee se, että ilmastonmuutos on meillä lisännyt sateita, Keala toteaa. — Talvisin huipuille jopa kertyy lunta ja jäätä. Ehkä se on kuitenkin vain tilapäinen pelastus. Sadan vuoden päästä talvisinkaan ei ehkä ole pakkasta sateita jäädyttämään tai ei sada lainkaan.
— Tai sataa jatkuvasti ja on niin lämmintä, että saatte elää vehreässä sademetsässä.
— Tai koko laakso kuivuu.
Vairea lukee sähveliltään lisää mielteistöstä löytämäänsä laakson historiaa:
— Tätä laaksoa alettiin elvyttää sata vuotta sitten. Purojen ja jokien virtausta hidastettiin kivistä ja sorasta kasatuilla padoilla, jotta vesi ei hulahtaisi läpi laakson ja veisi mennessään vähäistä hedelmällistä multaa, vaan tihkuisi hitaasti lammista ja kosteikoista kostuttamaan laakson kasveja. Purot on laitettu kasvamaan veden virtausta hidastavaa kasvustoa ja lammikoihin ja kaikkiin vähänkin kosteisiin painanteisiin on juurrutettu vettä pidättävää kasvustoa. Kuivalle maaperälle on juurrutettu puita, pensaita, varpuja ja sammalta sitomaan maaperää ja kosteutta. Karuimmille rinteille on levitetty jäkälää sitomaan sadevettä.
— Tuollaista kuullessaan alkaa uskoa, että luonnonelvyttäjät onnistuvat ... Ehkä, Keala huoahtaa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Vairea sanoo:
— Niin kauan kuin ahertaa yhdessä muiden kanssa, kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta öisin yksin valvoessa alkaa ahdistaa: Pieniä ovat edistysaskeleemme.
— Sinuakin ahdistaa öisin? Keala kysyy.
— Kaikkia ahdistaa, luulisin. Ehkä siksikin nukumme mielellämme kaikki yhdessä.
— Miltä mahtoi tuntua elää silloin, kun tiesi varmaksi, että maapallo on turvallinen elinympäristö kasveille ja eläimille vielä kun itse on vanha, Keala aprikoi. — Silloin, kun kellään ei tullut edes mieleen, että jokin uhkaisi omaa tai tulevien sukupolvien hyvinvointia.
Keala ja Vairea tuijottavat alla lipuvaa laaksoa. Väsyttää, muttei nukuta.
Kaukaa ilmalaivan takaosasta pudotetaan tavarakontti, jonka ylle aukeaa liitovarjo.
— Siinä menee koneita ja tarvikkeita kiertäville sadonkorjaajille ja metsänelvyttäjille, Vairea sanoo.
Ensimmäistä seuraa vielä toinen ja kolmas tavarakontti, jotka kaikki kääntyvät liitämään loivasti vasemmalle ja alkavat jäädä taakse.
— Aina kun lapsena ollessani asuimme ilmalaivassa, isä toi minut katsomaan tavarakonttien pudotuksia, Vairea muistelee.
Vasemmanpuoleisen rivin loppupäästä pieni asuinkapseli levittää kahdeksan pitkää jalkaa kuin hämähäkki, pudottautuu irti ilmalaivasta ja avaa liitovarjonsa.
Pian se häviää alla olevaan poutapilveen.
— Siinä menee metsänelvyttäjien asuinkapseli. Toivottavasti pilven pyörteet eivät kieputtele heidän keittiötarvikkeitaan sekaisin, Vairea sanoo.
— Ovatko aamiaisseuralaisemme tuon kyydissä?
— Tuonnehan he sanoivat olevansa menossa.
— Huh. Eikö ilmalaiva voisi käydä laskemassa kontteja maahan? Keala kysyy.
— Niin tehdäänkin jos maasta pitää samalla kertaa ottaa mukaan jotain raskasta tai paljon matkustajia. Muussa tapauksessa kontit – myös asuinkontit asukkaineen – pudotetaan alas liitovarjoilla ja pikkupaketit ja pienet matkustajaryhmät haetaan alhaalta liitokopterilla. Joko insinöörit ovat laskeneet, että näin on edullisinta tai sitten insinööreistä on hauska leikkiä liitokoptereilla ja liitovarjoilla.
Sähvelin edeltäjät
Jokaisella oppilaalla oli helposti mukana kannettava rihvelitaulu, johon kirjoitettiin kivikynällä tai liidulla (Koulu ennen Teollisen Kukoistuksen Kautta).
Ehkä Teollisen Kukoistuksen Kautta ei olisi tullut ilman rihvelitaulua.
Teollisen Kukoistuksen Kaudella kaikki kantoivat mukanaan rihvelitaulun seuraajaa e-tablettia, johon saattoi tallettaa kirjoituksensa ja jakaa ne tietoverkon kautta kavereille. E-tabletin avulla saattoi missä hyvänsä milloin hyvänsä hakea tietoa maailmanlaajuisesta tietoverkosta. Puhelinkin laitteessa oli ja kamera ja kartta.
Elämäämme viimeiset viisikymmentä vuotta helpottanut sähveli toimii vähän kuin e-tablet, mutta e-tablet oli tietysti paljon kätevämpi. E-tabletin akku kesti, vaikka sitä olisi käyttänyt koko päivän sähköverkon ulottumattomissa. Ei tarvinnut polkea generaattoria, levitellä aurinkopaneelia tai pystyttää tuuliroottoria. Sähveli lisävarusteineen kulkee kevyesti ja kätevästi selkärepussa, kunhan säätää hihnat oikein, mutta e-tabletti kulki huomaamatta vaikka taskussa.
E-tabletin tietoverkon tarvitsemia tukiasemia oli kaikkialla, joten e-tabletilla sai yhteyden milloin hyvänsä, kehen hyvänsä kaikkialla maailmassa ja vieläpä tuhatkertaisella nopeudella sähveliin verrattuna. Sähveliverkon tukiasemia on maahan ankkuroiduissa vetypalloissa ja tarkoitukseen rakennetuissa pienissä ilmalaivoissa. Lisäksi kaikissa rahtia ja matkustajia kuljettavissa isoissa ilmalaivoissa on tukiasema. Tukiasemien verkko on kuitenkin toistaiseksi niin harva, että yhteys katkeilee ja tukiasemien täytyy puskuroida isojakin tietomääriä odottamaan yhteyden saamista. Teollisen kukoistuksen kaudella tieto kulki merien ali valokaapeleissa, mutta sellaisten valmistamiseen ja asentamiseen meillä ei ole resursseja.
Onneksi sopivalla aallonpituudella radioaallot heijastuvat korkealla ilmakehässä olevasta ionosfääristä ja voivat hyvällä tuurilla edetä vaikka maapallon toiselle puolelle. Tätäkin käytetään hyväksi, vaikka näillä aallonpituuksilla tiedonsiirto on hidasta ja epävarmaa.
Tiedämme melko tarkkaan, miten e-tabletteja valmistettiin, muttemme ole keksineet, miten valmistaa yhtä hyviä ja pieniä laitteita ekologisesti. Muutamaa e-tablettien huippupienissä komponenteissa käytettyä raaka-ainettakaan ei ole enää kuin syvällä maan uumenissa ja Teollisen Kukoistuksen Kauden jäljiltä hajalleen hylätyissä laitteissa. Tekniikkaa pitää kehittää vielä pitkään ennen kuin huippupieniä komponentteja voidaan valmistaa nykyisten ympäristövaatimusten mukaisesti.
Sähvelien ja sähvelitehtaiden kehitystyö kesti melkein sata vuotta, vaikka niiden valmistuksessa tarvittava tekniikka oli keksitty jo Teollisen Kukoistuksen Kaudella lukuun ottamatta tuotannon ympäristöystävällisyyden vaatimia uusia ratkaisuja. Sähvelien tuotannon aloittamiseksi piti käynnistää tarvittavien komponenttien tuotanto, komponenttien raaka-aineiden valmistamiseksi piti – – .
Kahdenkymmenen vuoden ajan sähveleitä valmistettiin neljässä tehtaassa eri puolilla maailmaa. Kun sähveleitä ja varasosia oli riittävästi, tehtaat pysäytettiin muutostöitä varten. Kahdessakymmenessä vuodessa on keksitty monia parannuksia ja uutta tekniikkaa on kehitetty. Uusia sähveleitä ei voitu alkaa tuottaa ennen kuin oli rakennettu laitokset vanhojen sähvelien kierrätykseen.
Ensi kesänä – kymmenen vuoden suunnittelu- ja muutostöiden jälkeen – ensimmäinen tehtaista koekäynnistetään tuottamaan uudenlaisia sähveleitä, joilla ihmiskunnan pitäisi pärjätä ainakin viisikymmentä vuotta. Kun koekäytössä havaitut viat on korjattu, laitetaan kolme muutakin tehdasta kuntoon.
Liitovarjojen kadottua näkyvistä Keala asettuu makuulle ja torkahtelun lomassa nostaa aika ajoin päätään ja vilkaisee ikkunasta. Väsyttää hirveästi, mutta syvä uni ei tule. Parin kolmen tunnin torkahtelun jälkeen Keala havahtuu.
— Laakso avautuu pölyävälle tasangolle. Hurja näky. Olen tiennyt, että maapallolla on paljon aavikkoa, mutta omin silmin näkeminen tuntuu silti yllättävän pahalta, Keala sanoo.
— Tilastotiedot herättävät toisella tapaa pahan tunteen kuin omin silmin näkeminen. Tilastot herättävät rationaalisen tunteen, joka ei taida edes olla ihan oikea tunne, Vairea aprikoi.
— Montakohan tuhatta vuotta tuo on ollut aavikkoa?
— Odotahan, sanoo Vairea samalla kun näppäilee sähveliään. — Eiköhän tätä ole tutkittu. Oho, löytyipä nopeasti. Suoraan Diomedean mielteistö-puskurista. Joku muu täällä on ehtinyt kysellä samaa.
— Mielteistön mukaan tuo on Teollisen Kukoistuksen Kauden aikaista peltoa, Vairea sanoo. — Silloin melkein kaikki maa oli peltoa. Viljelystä vailla puita ja pensaita, väittää mielteistö. Allaolevilla pelloilla viljely on loppunut Sekasorron kaudella.
— Katso. Tässä on muutama valokuva noista pelloista muutama vuosi viljelyn loppumisen jälkeen. Maa on autiota ja tyhjää horisontista horisonttiin. Mikään ei viherrä. Aurinko paahtaa ja harmaa pöly nousee ylös taivaalle. Tässä lyhyellä videolla taas sataa rankasti ja paksu harmaa velli kaivertaa syviä uomia peltotasangolle.
— Onko se ollut oikeaa Sekasortoa, jos kuviakin on onnistuttu ottamaan ja tallentamaan?
— Maailman mullistukset iskevät harvoin kaikkiin yhtä aikaa tasapuolisesti, Vairea sanoo. — Sekasorron Kaudella tuuri ja itsekkyys auttoivat pitkälle. Joillakin elämä oli vielä ennallaan, vaikka nälkä ja luonnonmullistukset olivat jo tappaneet kymmeniä miljoonia.
— Väitätkö, että ihmiset olivat silloin erilaisia kuin me? Ahneita ja itsekkäitä, Keala kysyy tiukasti.
— Arkistoissa on Sekasorron alkuajoilta videoita, joissa hyvinvoivista oloista poiketaan auttamaan hädänalaisia tai vain dokumentoimaan hätää ja hävitystä, Vairea toteaa.
— Mutta miten me toimisimme vastaavissa oloissa?
— Voikohan siitä päätellä mitään, että olemme Sekasorron Kaudesta selvinneiden jälkeläisiä?
— Tosi monen sukupolven takaa, Keala huomauttaa. — Meillä on nyt ihan eri arvot ja tavat. Eri kulttuuri.
— Teollisen Kukoistuksen Kaudellakin kaikki edistivät yhteistä hyvää minkä taisivat, mutta silti barbarisoituivat Sekasorron alettua. Arvot, tavat, kulttuuri ja muu pintakiilto karisi muutamassa vuosikymmenessä.
Keala ähkäisee ja alkaa katsella ilmalaivan ikkunasta alla näkyvää autiomaata.
— Kunhan kyynistelin, Vairea hymähtää. — Meiltä jäi kesken juttu peltojen autioitumisesta.
— Odotahan … Niin, on outoa, että hylätyt pellot aavikoituivat, Keala sanoo. — Niille luulisi levinneen vaikka mitä kasveja. Onko parempaa kasvualustaa kuin metrin kerros juurakkoa ja muhevaa multaa täynnä ravinteita ja seassa pientä ja isoa ötökkää bakteereista lieroihin? Eihän sellaiseen pysty sade, tuuli eikä kuivuus. Niiden luulisi rehevöityneen, kun sadonkorjuu lakkasi niitä kuormittamasta.
— Katsotaanpas, Vairea sanoo sähveliään näppäillen. — Mielteistössä on kuvia silloisista viljelykasveista ja viljelyssä käytetyistä koneista. Näyttävät kasvattaneen yksivuotisia kasveja, maata on yritetty muokata kuohkeaksi isoilla koneilla, ravinteet on lisätty koneellisesti, typpibakteerien puutteessa typpikin.
— Kuulostaa, kuin pelto olisi ollut vain kuollut kasvualusta. Voiko mitään viljellä niin? Keala epäilee.
— En tiedä, mutta ei se ainakaan kestävältä kuulosta.
— Olikohan entisajan ihmisten vaikea ymmärtää aavikoitumisen vaaraa. Kun ilmasto lämpeni, meristä alkoi haihtua enemmän vettä, joten oli kai luontevampaa varautua rankkasateisiin ja tulviin, Keala aprikoi.
— Olisi pitänyt varautua kaikkeen: kuivuuteen, tulviin, myrskyihin, merien happikatoon, tuhohyönteisiin, lajien ja biotooppien häviämiseen, – –. Arkistoista on löytynyt juttuja varautumisesta ilmaston muutoksiin, mutta epäselväksi on jäänyt, mitä loppujen lopuksi tulivat tehneeksi, Vairea huomauttaa. — Joka tapauksessa näyttää siltä, että iso osa entisaikojen pelloista aavikoitui. Mahdollisesti osasta peltoja tuli ruohotasankoa elleivät peräti metsittyneet. Ehkä jotkut nykyajan aukean maan bioviljelyksistä ovat olleet peltoa Teollisen Kukoistuksen Kaudella.
— Mitä meren alle jääneille alavan maan pelloille mahtoi tapahtua? Huuhtoivatko aallot irtomaan vai syntyikö pelloista meriruohoa kasvavia matalikkoja? Keala miettii.
— On tosi jännä miettiä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Miksiköhän? Muistatko, miten aamiaisella yksi vaeltajista piti menneiden tapahtumien pähkäilyä turhana? Tulipa vaan mieleeni. Pohdimme menneitä niin paljon, että tuntuu kuin eläisimme selkä menosuuntaan.
— Menneestä on helpompi puhua kuin tulevaisuudesta, koska siitä meillä on sentään jotain tietoa arkistoissa, Keala naurahtaa. — Ja olihan Teollisen Kukoistuksen romahtaminen valtava mullistus. Olisi outoa, ellei moinen kiinnostaisi.
— Onhan sitä tärkeäkin miettiä. Luonnonlait pysyvät samana, joten niistä voi oppia perehtymällä menneisiin tapahtumiin. Ehkei ihminenkään ole perusluonteeltaan muuttunut, Vairea pohdiskelee. — Kun sovittaa luonnosta ja ihmisistä opitun nykyisiin olosuhteisiin, näkee tulevaisuuden.
— Aika vähän silti mietimme tulevaisuutta, tavoitteita. Meillä ei ole mitään vetävää visiota tulevaisuudesta. Mennään tuuliajolla.
— Kunhan selvittäisiin. Tavoitteena ekosfääri tasapainoon. Harvalla on rohkeutta haaveilla enemmästä.
Keala ja Vairea hiljentyvät mietteisiinsä. Miksi tulevaisuus on niin hankala aihe pohdittavaksi? Vairea kohauttaa hartioitaan, karistaa mietteet tulevaisuudesta ja ilmoittaa: — Tänään meidän pitäisi ehtiä tasangolle, jonka myrskytulvat pitävät vehreänä. En tiedä, onko se entistä peltoa vai mitä lie. Tosin, jos siellä on myrsky, joudumme kiertämään koko tasangon. Ilmalaivat eivät kestä kummoisiakaan puhureita.
He vuoroin torkkuvat, vuoroin tähyilevät alas aavikolle. Matkan edetessä aavikko alkaa vihertyä. Aluksi näkyy paikka paikoin hennon vihreitä, sitten vahvemman vihreitä laikkuja ja lopulta maa on kauttaaltaan ruohikkoisen pensaston peitossa.
Keala vilkaisee ikkunasta alas ja havahtuu luettelemaan unenpöpperöisellä äänellä: — Suota, rämettä, umpeen kasvaneita patoaltaita.
— Olemme ehtineet tulvatasangon ylle.
Vairea ynähtää, mutta jää lojumaan vuoteelleen. Keala ottaa esiin sähvelinsä: — Minäpä katson vuorostani, mitä mielteistö tuosta kertoo.
— Nuo eivät oikeastaan ole patoaltaita vaan pengerviljelystä. Pengerryksillä estetään tulvavesiä viemästä hedelmällistä maata mereen ja estetään pyörremyrskyjen nostattaman suolaisen meriveden nousua sisämaahan. Tästä yli pyyhkäisee usein pyörremyrskyjä, mutta välillä on pitkään kuivaa. Patoaltaisiin kerääntyvän lietteen lannoittama kasvusto varastoi vettä sienen lailla. Padot ovat isoista kallionlohkareista kasattuja röykkiöitä, joiden raoista lietteinen vesi tihkuu kostuttamaan ja lannoittamaan padon alapuolisia alueita.
Vairea avaa silmänsä ja sanoo unenpöpperöisellä äänellä: — Pienenä haaveilin, että minusta tulee isona maansiirtokoneen kuljettaja.
— Mitä sanoit?
Vairea vääntäytyy ylös ja vilkaisee ikkunasta alas tulvatasangolle: — Nuo padot tuovat mieleeni lapsuuden haaveeni. Halusin pienenä maansiirtokoneen kuljettajaksi. Kun minulle selvisi, että isoilla työmailla koneet toimivat automaattisesti ja niitä valvotaan keskitetysti, intoni laimeni. Olisi tietysti suurta hallita montaa isoa konetta, mutta haaveeni hienous oli juuri saada hallita isoa konetta sen hytissä istuen ja keikkua sen liikkeiden mukana. Olen päässyt sellaistakin kokeilemaan. Se oli hauskaa, vaikka vaikea oppia.
— Maansiirto haaveena. Aha. Okei.
Vairea naurahtaa: — Kuulosti, kuin et olisi onnistunut eläytymään minun haaveeseeni. Sinulla on tainnut olla ihan muunlaisia haaveita.
— Joo. Ihan päinvastaisia. Availin lumisohjon kevätpuroille muodostamia patoja.
Keala asettaa päänsä tyynylle, mutta nousee hetken kuluttua istumaan, kurottaa käsillään jalkateriään ja venyttää pohkeitaan. Asettuu kesken venytyksen takaisin makuulle, ensin vasemmalle, sitten oikealle kyljelle ja lopuksi selälleen.
— Näin hämäränä päivänä elimistö ei tiedä, pitäisikö nukkua vai touhuta. Väsyttää, mutten saa unta, Keala sanoo. — Tuntuu, kuin pääni pursuaisi tärkeitä ajatuksia, jotka pitäisi heti kirjoittaa muistiin, mutta en jaksa pitää vikkeliä ajatuksiani kasassa niin kauaa, että saisin niistä selkoa.
— Yleensä ihmisen tarve ja into tehdä jotain mielekästä helpottaa elimistön väsyessä, mutta joskus intoa on liikaa, Vairea sanoo. — Opetan sinut rentoutumaan. Asetu mukavasti makuulle. Hae rentoa asentoa kaikessa rauhassa.
— Mutta kun juuri se ei onnistu, Keala harmittelee. — Hartioita kiristää ja jalat ovat ihan levottomat.
Vairea mittailee katsellaan etäisyyttä lähimpiin nukkujiin ja alkaa näppäillä sähveliään. Kaiuttimista alkaa kantautua vaimeaa rauhallista musiikkia.
— Sulje silmäsi. Keskity kuuntelemaan musiikkia. Hengitä rauhallisesti. Keskity kehoosi. Jännitä ja rentouta lihas kerrallaan. Vasemman jalan varpaat: Koukista … suorista … koukista … suorista … koukista … suorista … koukista … suorista …
— Vedä kolmesti syvään henkeä … Rentoudu … Siirry oikean jalan varpaisiin … Keskity ajattelemaan rentoja varpaita … Unohda kaikki muu.
— Hartioita kiristää.
Kun he ovat ehtineet vasemman pakaran rentouttamiseen, Keala huomaa Vairean tarkkailevan häntä:
— Teenkö tämän jotenkin väärin?
— Et. Anteeksi. Unohduin tuijottamaan.
— Minä puolestani taisin unohtua ajatuksiini, mietiskelin – siis tavallaan rentouduin. Mitä kohtaa minussa tuijotit? Keala kysyy huolestuneen kuuloisesti ja vilkaisee ympärilleen. Vain pari nukkujaa lähistöllä. Kukaan muu ei tuijota.
— En minä mitään erityisesti. Mukavalta näytit.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Vairea jatkaa:
— Poissaoleva ilmeesi toi mieleeni videopalaverimme. Olit omissa mietteissäsi, eikä sinusta saanut selvää, mitä ajattelit tai miltä sinusta tuntui. Et paljoa puhunut, mutta kirjoitit koko ajan jotain.
— Eikö meidän pitäisi tyhjentää päämme ajatuksista ja tuntemuksista ja keskittyä vasempaan pakaraan? Keala huomauttaa.
— En ole kovin hyvä rentoutumaan jos minulla on juttukaveri, Vairea myöntää. — Ajatukseni alkavat karkailla ja haluan heti jutella kaikesta, mitä päähäni pälkähtää.
— Toisin kuin minä, Keala huokaa. — Haluan sanoa ääneen vain valmiiksi miettimiäni ajatuksia.
— Kauanko ajatustesi valmiiksi miettiminen kestää? Vairea kysyy.
Keala miettii hetken, naurahtaa, huokaisee syvään ja alkaa selittää:
— Palavereissamme kirjoitin muistiin juttuja, joita halusin sulatella kaikessa rauhassa. En osaa reagoida uusiin tilanteisiin varsinkaan vieraiden ihmisten seurassa. Päähäni pälkähtää monenlaisia ajatuksia, mutta muiden ihmisten aiheuttamat tunneimpulssit sotkevat ne. Kun pohdiskelen asioita omassa kammiossani, tuntemukseni rauhoittuvat ja ajatukseni selkiintyvät. Siksi en halua puhua keskeneräisistä ajatuksistani, vaan esittelen ne vasta mietittyäni ne kaikessa rauhassa 'valmiiksi'.
— Joko ajatuksesi palavereistamme alkavat olla valmiita? Vairea kysyy ja toivoo, että se tuntuu ystävälliseltä pukkaukselta.
Keala naurahtaa vienosti hymyillen: — Yritän saada valmista ennen leirin loppumista. Tiedän, että on höpsöä kuvitella, että yksinään ajattelemalla saisi jotain valmiiksi, mutta tietäminen ei auta.
— Niinpä. Sitä luulee kehittyneensä, kun oivaltaa höpsön tavan itsessään, vaan ei. Höpsöstä tavasta pääsee eroon vain harjoittelemalla ja se on tylsempää ja työläämpää kuin oivaltaminen … Haluaisitko kokeilla? Vairea kysyy ja hiljentää musiikkia.
— Kokeilla mitä? Harjoitella jotain vaikeaa näin väsyneenä?
— Niin. Voisit kertoa minulle muistiinpanoistasi. Kylmiltään. Valmistautumatta.
Keala nousee istumaan patjallaan ja kysyy: — Haittaako, jos oikea pakara jää rentouttamatta?
Vairea taputtaa Kealan reittä. — Tuskin meistä tulee pahasti toispuoleisia, vaikka pidämme pienen tauon.
— Emme taida enää nukahtaa. Pitäisikö meidän hipsiä pois täältä nukkujien puolelta?
— Porukka on tottunut nukkumaan pikku hälinässä, mutta on kohteliasta siirtyä, Vairea myöntää. — Otetaan kuitenkin vuoteemme mukaan.
Keala kaivaa sähvelinsä esiin ja alkaa selailla sitä. — No niin.
— Harrastan kirjoittamista. Aloin kirjoittaa kokouksistamme juttuja, joilla kerron mielipiteistäni ja tuntemuksistani. Tosipohjaisia fiktiivisiä novelleja.
— Hieno idea.
— Idea oli hyvä, mutta jutut kuitenkin vääntyivät enemmän pöytäkirjoiksi kuin novelleiksi. Minusta tuntui, että minun pitää kirjata kaikki kokouksen tapahtumat totuudenmukaisesti ja kertoa kaikki, mitä henkilöt sanoivat, etten vaan anna väärä todistusta kenestäkään. Kirjasin myös omia tuntemuksiani. Jos ei muista omaa mielentilaansa, tulkitsee muistiinpanonsa muiden sanomisista väärin.
— Luepa, niin kuulen, millaisen todistuksen olet minusta antanut.
— No huh. Minäpä luen.
Tuntuu tosi hyvältä päästä tiedeleirille. Ajatus yhdessäolosta yli viidenkymmenen uuden tuttavuuden kanssa kutkuttaa hauskasti mahanpohjasta.
Leirillä on oma keskustelufoorumi. Hienoa päästä kertomaan muille, mitä ajattelee.
Haluaisin kommentoida muiden kirjoituksia, mutta minusta tuntuu etten oikein ymmärrä heidän ajatuksiaan.
Looane on esittänyt foorumillamme tosi hienon idean:
Leiritarina
Looane + kaverit
Mitä jos alkaisimme porukalla kirjoittaa tarinaa huippuhienon leirin tapahtumista? Millaisia jänniä tyyppejä leirille tulee? Miten kaikenlaiset tyypit saadaan nauttimaan leiristä? Mitä kaikkea yllättävää hauskaa leirillä tapahtuu? Kirjoittaessa ehkä oppisimme jotain toistemme ajatuksista, toiveista ja kuvitelmista.
Animaatioita
Looane + kaverit
Porukka täällä keksi, että tarinoista voisi tehdä animaatioita.
— Se oli hieno idea, Vairea sanoo Kealan silmäillessä juttuaan eteenpäin.
Innostuin kirjoittamaan tarinanpätkiä siitä, mitä kaikkea hienoa leiriläisille voisi järjestää, mutta en ole rohjennut julkaista sitä foorumillamme. Muiden tarinoissa tapahtuu asioita, joihin en haluaisi joutua mukaan. Entä jos muut pitävät minun ideoitani yhtä epämukavina?
Uskalsin. Julkaisin keskustelufoorumillamme leiritarinaan kohtauksen, jossa ohjaamme koti-ikävän väsyttämän leiriläisen pois leirin hälystä lepäämään rauhalliseen majaan puussa.
Looane kommentoi eilistä jutun pätkääni: ”Hyvä huomio, että joku saattaa kärsiä koti-ikävästä, mutta täytyy huolella tutkailla, mikä kenenkin oloa helpottaa. Minut yksinäisyys tekee levottomaksi, se ahdistaa. Jos minulle tulee ikävä olo, haluan lojua läjässä kaverien kanssa, en tulla eristetyksi puun latvaan.”
Yllättävän suorasukainen tyrmäys Looanelta. Onneksi Damisi on toistellut: "Jos jonkun mielestä ideasi on huono, älä ota sitä henkilökohtaisesti."
Juuri nyt Damisin neuvo ei kyllä paljoa lohduta.
Nolottaa. En onnistunut välittämään ajatustani. Minustakin on mukava saada lohtua kavereilta, mutta silti joskus tuntuu turvallisemmalta vetäytyä omaan rauhaan vaikka lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Esimerkiksi juuri nyt tuntuu hyvältä, etten ole porukan keskellä.
Toisaalta voisi olla terapeuttista nukkua ensi yö muiden kanssa siskonpedissä – rankkaa, nolottavaa, mutta terapeuttista.
Aluksi ajattelin, että saamme aikaiseksi huippuleirin, kun pääsemme yhdessä toteuttamaan hienot ajatuksemme. Vaan mitäs nyt tehdään, kun kaikilla on ihan erilaisia käsityksiä hienoista ajatuksista?
On rankkaa huomata, että omat hienot ajatukset eivät olekaan kovin hienoja, vaan jonkun muun ihan muunlainen ajatus voi olla hienompi – hienompi ainakin joidenkin muiden mielestä, mutta joskus omastakin mielestä.
Vairea heilauttaa kättään : — Anteeksi keskeytys. Minäkin olin innoissani kun aloitimme leirivalmistelun. Olen vieläkin innostunut, mutta rauhallisemmin.
— Olen osallistunut parin vuoden ajan dialogipajaan, jossa opettelemme ymmärtämään toinen toistemme ajattelua, Vairea alkaa kertoa. — Harjoittelemme pienissä ryhmissä, miten sekalainen joukko monella eri tavalla ajattelevia ihmisiä voi oppia ymmärtämään toistensa ajattelua. Olemme jopa onnistuneet kirjaamaan yhteisen näkemyksen parista asiasta.
— Odota. Minulla on on tallessa sähköposti, jossa annoit vinkkejä rakentavaan vuoropuheluun.
Vuoropuhelusta
Vairea:
Vairea puistelee päätään: — Huh, kuivakkaan opettavaista. Oivalluksen hetkellä, kun tuntee synnyttäneensä jotain maailmoja mullistavaa, tuollainen näyttää hienolta. Ja onhan se. Itselle. Sillä hetkellä.
— Vetämäsi harjoitukset olivat hyödyllisiä.
— Muistaakseni ne saivat porukan hämmennyksiin.
— Videopalaverit tyyppien kanssa, joita ei ole koskaan tavannut, ovat joka tapauksessa hämmentäviä. Parempi, että porukka hämmentyy hassussa harjoituksessa kuin itse asiasta – leirin suunnittelusta – vängätessä.
— Mitä olet kirjoittanut niistä?
— Ööööh, tuota. No joo.
Vairean harjoituksista osa oli mukavia ja meillä oli hauskaa, mutta useimmat olivat outoja, hämmentäviä ja vaivaannuttaviakin. Siitä huolimatta niidenkin jälkeen minun oli helpompi olla oma itseni porukassa. Leikillisessä harjoituksessa mokaaminen ei tunnu kovin nololta ja jotenkin kummasti yhdessä vaivaantuminen karisti porukasta turhan aristelun ja tosikkouden.
Kun Nielek valitti, että alkaa kohta epäillä tervettä järkeään, Vairea naurahti, että kunhan muutkin alkavat epäillä ennakkoluulojaan, alamme ehkä ymmärtää toisiamme.
Harjoitukset eivät aina edenneet Vairean toivomien dialogin sääntöjen hengessä. Erään kerran Looane keskeytti lähes puoli tuntia jatkuneen kiistelyn sanomalla, että hänestä ilmapiiri tuntuu vihamieliseltä – hän haistaa adrenaliinia. Looane ei kuulostanut syyttävältä. Ehkä avuttomalta.
Yritin lohduttaa Looanea, Thuan näytti kokevan myötähäpeää moisesta heikkouden näyttämisestä, My-Linh näytti lähinnä hämmästyneeltä, Ronin kasvoilla vilahti pilkallinen ilme. Muut katsoivat ohi neuvottelukameroidensa.
Aikansa muiden reaktioita seurattuaan Looane naurahti: "Ei minulla ole mitään hätää. Halusin vain kertoa, että mielestäni kiistelymme vie fiiliksen koko hommasta niin, että kohta ketään ei kiinnosta yhteinen tahtotila."
Tuohon asti olin keskittynyt vain omiin tuntemuksiini, mutta Looane sai minut tarkkailemaan muidenkin tuntemuksia. Olo keveni, kun siirsi katseensa omasta navasta itse homman etenemiseen.
Keala lopettaa yhtäkkiä lukemisen:
— Dialogipaja tekisi hyvää Vaarille ja Pikkuveljelle. Pahimmillaan he eivät saa jänkkäämiseltään selvää, ajattelevatko samalla vai eri tavalla.
Edellispäivänä Vaari uhosi, että "lopulta terve järki voittaa" , kun ei enää keksinyt muita perusteluja väitteilleen.
"Mutta kenen 'terve järki' mahtaa voittaa ja millä perusteilla?" , Mummi letkautti. "Jokaisella näyttää olevan omanlaistaan 'tervettä järkeä' sen mukaan, millaisia kuvitelmia on itselleen sepittänyt maailman tapahtumista ja millaisia uskomuksia haluaa elätellä."
"Minulla on elämänkokemusta kymmenen kertaa enemmän kuin Pikkuveljellä." Vaari vastasi Mummille.
"Sinuun eniten vaikuttaneet elämänkokemuksesi ovat menneestä maailmasta." Mummi huomautti.
— Jännä ajatus, että joskus viidenkymmenen vuoden päästä minun pitäisi ruveta miettimään, onko käsitykseni maailmanmenosta vanhanaikainen, Vairea toteaa. — Anteeksi keskeytys. Jatka vaan.
— No, sitten Vaari sanoi: "Pikkuveli voisi silti kuunnella loppuun, mitä minä sanon."
"Vaari keskeyttää, jos hetkeksi pysähdyn miettimään." Pikkuveli huomautti.
— Mummi nauroi ja kysyi: "Yritättekö oikeasti ymmärtää toisianne vai kuunteletteko vain tilaisuutta napata puheenvuoro? Menkää metsään – toinen etelään, toinen pohjoiseen – niin saatte saarnata viisauksianne kenenkään keskeyttämättä."
— Yllättävää. En osaa kuvitella perhettäsi tuollaisena, Vairea toteaa.
— No, ehkä sanailussa oli mukana ripaus Mummin ja Vaarin välistä huumoria. Ehkä tulin kertoneeksi niin, että harmistuksen aiheeni varmasti tulivat selväksi.
— Ehkä ihmisiä pitäisi totuttaa rakentavaan vuoropuheluun pienestä pitäen. Ei siitä mitään tule, jos osa porukasta on tottunut väittelemään, tottunut arvostamaan väittelyn voittamista enemmän kuin totuutta.
— Dialogipajassa tutkimme omaa ja toistemme ”tervettä järkeä”, Vairea kertoo. — Innostumme aina, kun löydämme erimielisyyksiä: ”Taas mainio tutkimustilanne!” . "Terveen järjen" tutkiminen on kuin arkeologiaa, juttukaverin elämänkokemuksen kerrostumien tutkimista. Kaivamme esiin, mistä ja miten mikin vakaumus, ennakkoluulo, stereotypia ja tulkinta on hänen uskomusmaailmaansa iskostunut.
Vairea asettuu mukavammin risti-istuntaan, hiljentyy hetkeksi pohtimaan ja jatkaa: — "Terve järki" on kuin intuitiomme tuottama hypoteesi maailman menosta. Teoriaksi sitä ei voi kutsua, koska emme kykene systemaattisesti tarkistamaan sen perusteluita: Oman intuition tuotokset tuntuvat niin itsestäänselviltä, että niitä on mahdoton arvioida kriittisesti. Aina ei haluakaan: Vaikeilta moraalipohdinnoilta säästyy, kun elää "terveen järkensä" määräämän vakaumuksen ja omantunnon mukaan sen kummempia miettimättä.
— Vain muutaman kerran olen onnistunut selittämään ajatteluni perusteita kavereille, jotka eivät ole olleet valmiiksi samaa mieltä kanssani, Keala sanoo. — Yleensä, kun selitän jotain itsestäänselvää, kaverit puistelevat päätään ja pyörittelevät silmiään. Kun ilmiselvä totuuteni ei mene perille, hermostun tai ahdistun ja luovutan: Turha on tuputtaa helmiä sioille.
Keala miettii hetken ja lisää: — Sama juttu toisinpäin. Logiikka ja 'faktat', joilla oudosti ajattelevat kaverini perustelevat mielipiteitään, ovat usein vielä oudompia kuin itse mielipiteet. Lisätodisteeksi saattavat kertoa jonkun ihan uskomattoman 'tositarinan'. Joskus olen loukkaantunut: "Pitävätkö ne minua ihan tyhmänä, kun tuollaisilla höpinöillä uskovat vakuuttavansa minut."
Ilmalaiva alkaa kääntyä loivasta laskusta loivaan nousuun.
— Tämän takia osa laittaa patjansa Diomedean pituussuuntaan, osa leveyssuuntaan. Toisia häiritsee enemmän se, että veri menee päähän, toisia se, että vierähtää pediltään. Jotkut nukkuvat tällaisen alla, Vairea sanoo ja ottaa lipastonsa alalaatikosta mytyn verkkoa ja loksauttaa sen reunoissa olevat koukut kiinni lattiaan. — Myös tavarat, joita ei saa mahtumaan kaappiin, on hyvä verkottaa lattiaan. Välttelemme myrskyjä, mutta hyvien nosteiden ja myötätuulen houkutusta on vaikea vastustaa.
Vairea jatkaa keskeytynyttä selitystään: — Kuvittelin, että dialogipajassa oppimani ansiosta olisin suureksi hyödyksi leirin valmistelussa. Kuvittelin itseni leirille jonkinlaiseksi dialogin profeetaksi, mutta videopalavereissamme minulle valkeni, että dialogipajassa vuoropuhelumme sujui vain, koska olimme kaikki niin innostuneita sitä harjoittelemaan. Näyttämään toisillemme, kuinka hyviä olimme.
— Oletko sinä koskaan itseltäsi puolisalaa haaveillut olevasi ihmeitä tekevä ylivertainen sankari? Vairea kysyy Kealalta.
— Enpä taida kehdata myöntää edes itselleni, että kuvittelisin olevani jotenkin merkittävä, Keala aprikoi. — Ehkä kuitenkin juuri tuolla lailla, "itseltäni puolisalaa" ... Eivätkö ihmiset yleensä usko olevansa jonkinmoisia guruja? Jos kysyt joukolta ihmisiä, ”Kuinka hyvä asteikolla 1..5 arvioit olevasi lajissa X”, saat keskiarvoksi vähintään nelosen ... Mikä muu saisi ihmiset tuomaan ajatuksiaan ja ideoitaan esille kuin usko niiden ainutkertaiseen ja ratkaisevaan merkitykseen. Into parantaa maailmaa lässähtää, jos alkaa ajatella, että niin vaativa homma on paras jättää itseään viisaammille.
— Kiva, kun et keskeytä, vaikka pysähtelen miettimään, Keala kiittelee Vaireaa.
— Sitä jouduin harjoittelemaan dialogipajassamme tosi paljon, Vairea sanoo. — Ajatuksesi oli jännä. Mieleeni ei ole tullut, että ihmiset pitäisi käynnissä usko omaan ylivertaisuuteen. Olen ajatellut, että itseluottamus johtaa ylimielisyyteen: "Ei tietämättömyys johda vaikeuksiin vaan se, että 'tietää' varmaksi totuudeksi jotain, mikä onkin oikeasti ihan hömppää." Oli miten oli, nipistä minua, jos alkaa näyttää siltä, että uskon olevani jonkinmoinen profeetta.
— Miltä sinusta oikeasti tuntuu, jos joku näkee asiat ihan eri tavalla kuin sinä? Keala kysyy. — Miltä sinusta tuntuu sen hetken ennen kuin ehdit järkeillä, että tässäpä mielenkiintoinen tutkimustilanne.
— Riippuu siitä, ollaanko turvallisesti kaverien kesken vain vieraiden keskellä oudossa tilanteessa. Ehkä varon sanomasta mitään. En halua loukata … En halua kiistellä mukavan tyypin kanssa … vielä vähemmän haluan kiistellä hankalan tyypin kanssa … Osaisinko alkaa epäillä omaa ajatteluani? … Ärtyisinkö inttämään? … Nousisinko 'tyhmästi' ajattelevan yläpuolelle … No enhän minä sentään ylimielisyyteen sortuisi, mutta joku muu saattaisi vetäytyä norsunluutorniinsa, Vairea naurahtaa pähkäilynsä päätteeksi.
— Pääsee helpolla, kun ei ala väitellä, vaan nyökkää kohteliaasti ja on hiljaa mielessään oikeassa, Keala toteaa.
— Juu, ihan turha on kaikesta ruveta vääntämään, mutta harmi sekin jos erimielisyys jää kytemään ja minua kaivamaan uteliaisuus: Millä perusteella tuo on löytänyt niin oudon näkökulman asiaan? Entä jos kaikki muutkin ajattelevat samalla lailla oudosti? Entä jos minä olenkin se oudosti ajatteleva?
— Entä jos käy ilmi, että minä ajattelen sinun mielestäsi ihan oudosti? Keala kysyy arasti. — Etten ole väärässä jossain pikkuasiassa vaan pohjimmiltani ihan outo.
— Se olisi mielenkiintoista. Toivottavasti novellikokoelmasi paljastaa ajatuksistasi jotain minun mielestäni ihan kummallista, Vairea sanoo. — Jännittävän tutkimuskohteen.
— Eihän tästä novellikokoelmaa tullut, eikä ehkä sellaista päiväkirjaakaan, mistä paljastuisi outoja ajatuksia, Keala virnistää. Katsotaan:
Olemme saaneet ylelliset kaksi tuntia videopalaveriaikaa.
Damisi – toinen meidän leiriohjaajien valmentajista – ehdotti etukäteen, että näyttäisimme, millaisesta paikasta kukin meistä osallistuu kokoukseen. ”Voitte myös kertoa jotain päivänne kuulumisia. Se auttaa pääsemään paremmin samalle aaltopituudelle.”
Damisi vakuutteli, että ellei yhteyksissä ole pahoja häiriöitä, videopalaveri on melkein yhtä tehokas kuin keskustelu kasvotusten. Kuva on heikkolaatuinen ja siitä jää yleensä pätkiä pois, mutta puhe tulee perille kokonaisuudessaan, vaikka saattaakin viivytellä matkalla jossain puskurissa.
Olen kantanut sähvelini ylös vuorelle minun ja Siaslan majalle. Se on mielipaikkani ja sieltä saan näytettyä laaksomme maisemia. Ovatkohan kaverit nähneet lunta edes videoilla?
— En muista sinun esitelleen laaksoasi, Vairea keskeyttää Kealan.
— Kaikki meni pieleen ennen minun vuoroani:
Sovimme, että Looane saa aloittaa, koska yhteys Tevarulle oli alttein katkeamaan.
Looane istui katoksessa, jota kutsui kylätaloksi. Etelä-Meren saarilla kaikki talot lienevät katoksia, joita ympäröi vyötärön korkuinen bambuaita. Tevarulla oli ilta ja kylätalo oli täynnä päivällistään sulattelevia kyläläisiä, joista lähimmät kokoontuivat Looanen sähvelin äärelle seuraamaan kokoustamme. Taustalta kuului huutoja ja Looane käänsi kameran kohti katoksen perällä olevaa näyttämöä. Meneillään oli jokin teatteriesityksen tapainen, johon yleisö osallistui innokkaasti.
Kun Looane alkoi puhua, näytölleni – varmaan muidenkin näytöille – pulpahti teksti: ”Leiriprojektin tavoite: Emotirobien opettaminen” ja taustalta kuului Thuanin ääni: ”Eikö jo voitaisi siirtyä asiaan. Käynnistänkö?”
Videoneuvottelu voi mennä sekaisin, elleivät kaikki malta odottaa vuoroaan tai ovat varomattomia ohjauskomentojen kanssa.
Seuraavaksi Ronin ääni sanoi: ”Odota. Joku taitaa puhua. Tai no, anna mennä kun aloitit.” Roni ja Thuan olivat ilmeisesti samassa huoneessa sähveleineen.
”Sopiiko kaikille, että katsotaan Thuanin esitys, kun se jo lipsahti liikkeelle ja yhteys tänne toimii hyvin juuri nyt.” Roni sentään kysyi.
Taustalta kuului Looanen äänellä ”hetkinen”, mutta Thuan ei siitä piitannut.
EcoCitystä tulevat Roni ja Thuan ovat alusta saakka tuntuneet enemmän vierailta kuin muut. Muutkin ajattelevat ja käyttäytyvät välillä oudosti, mutta varovaisen kunnioittavasti, kuin tutkaillen muiden tuntemuksia. Ronia ja Thuania sen sijaan eivät muiden ajatukset ja tuntemukset tunnu edes kiinnostavan. Tuntuu kuin heidän Ubuntu-vaistonsa torkahtelisi.
Pikkulapsetkin nolostuvat, jos huomaavat saaneensa jotain muita enemmän tai aiheuttaneensa muille ylimääräistä työtä. Vielä nolompaa, jos huomaavat ahnehtineensa itselleen jotain ylimääräistä. Sellaistahan lapsille sattuu. Mutta Roni ja Thuan ottivat usein muilta puheenvuoron mitenkään nolostumatta. Melkein kuin olisivat edellyttäneet muiden pitävän puoliaan – kuin olisivat suhtautuneet vuorovaikutukseen ihan takaperoisesti.
Thuan vaati meitä sopimaan leirin oppimistavoitteet, jotta varsinainen leirin suunnittelu voisi alkaa. Hän ehdotti leirin oppimistavoitteeksi emotirobien oppimistyyleihin perehtymistä.
Oppimistavoitteet? Emotirobit? Miten tämä on mennyt minulta tyystin ohi?
Thuan jakoi nähtäväksi dokumentin, jota kutsui projektisuunnitelmaksi (???) ja alkoi lukea sitä ääneen.
Siitäkään ei minulle selvinnyt, mitä ovat emotirobit, mikä on projekti.
Thuan jatkoi lukemista ja välillä Roni tarkensi kai mielestään tärkeimpiä kohtia, mutten silti ymmärtänyt, miten heidän juttunsa liittyi leiriimme.
En jaksa seurata. Tunnen olevani ulkopuolinen. Kuin katsoisin ulkoa ikkunan takaa yön pimeydestä toisten jutustelua sisällä valaistussa mökissä. Näen heidän puhuvan, mutten saa selvää sanoista. Ymmärtävätkö muut jotain? Tietävätkö, mitä ovat emotirobit, mikä on projektisuunnitelma? Miksen ole päässyt mukaan?
Mielestäni todella pitkän ajan kuluttua Damisin ääni häivytti alleen Thuanin puheen: ”Pahaa pelkään, ettei kukaan ymmärrä, mitä puhut. Tuskin edes kuuntelee.”
Roni ja Thuan eivät lopettaneet, mutta heidän esityksensä muuttui epävarmemmaksi ja muut rohkaistuivat kommenttiruutuun kirjoittamalla torjumaan Ronin ja Thuanin ehdotuksia. Minäkin yritin, mutta Ronin ja Thuanin 'yllätyshyökkäys' oli sekoittanut ajatukseni. Hätäisen sekavia olivat muidenkin kommentit.
Illalla: En saa unta. Harmittaa. Damisi oli melkoinen nössö, kun ei heti pysäyttänyt Thuania ja Ronia, ottanut selkeämmin johtajuutta palaverissamme. Damisi on sentään kouluttajamme.
— Voidaanko pysähtyä tähän hetkeksi? Vairea pyytää ja kallistaa päätään, muikistelee suutaan, vilkaisee ilmalaivan ikkunasta alas laaksoon ja sanoo varovasti:
— Ehkä Damisi teki sen tahallaan – antoi meille tilaisuuden harjoitella hankalasta tilanteesta selviämistä. Ehkä valmentajat annostelevat meille oppimisen kannalta sopivan määrän oikeanlaisia hankaluuksia.
— Siis mitä. … Niin, mutta … no joo … totta kyllä … meidän kokoushan se oli … kuten kokoukset leirilläkin tulevat olemaan … meidän vastuulla … Keala pohdiskelee harvakseltaan ja tuijottaa Vairean katseen suuntaan alas tasangolle. Yhtäkkiä hän kääntää katseensa Vaireaan:
— Tarkoitatko, että Damisi olisi sopinut Ronin ja Thuanin kanssa tuosta välikohtauksesta? Projektisuunnitelman esittelystä?
— En usko … En tiedä … Tuo ei tullut mieleeni … Pitänee kysyä, Vairea sanoo ja jatkaa:
— Minua harmitti, että Thuanin ja Ronin tapaiset ulkopuoliset olivat änkeytyneet mukaan valmistelemaan leiriämme. Eiväthän he osallistuneet valmistelevaan kurssiin, eivätkä siksi tienneet mitään meidän ajatuksistamme eivätkä tiedeleirin periaatteista … Tai no, saahan sitä olla ulkopuolinen ja tietämätön, mutta minua ärsytti, etteivät he tuntuneet välittävän meidän näkemyksistämme. Ei tuntunut, että tehdään yhteistä juttua.
— Minä syytän aina ensimmäiseksi itseäni, jos jokin menee vikaan, Keala huokaa. — Jospa olisin osannut paremmin, ollut paremmin kuulolla, tiennyt enemmän. Miksen tiennyt, mitä emotirobit ovat? Miksen ollut perehtynyt projektisuunnitteluun? Miksen avannut rohkeasti suutani?
— No, etpä tule harkitsemattomasti haukkuneeksi syyttömiä, Vairea sanoo. — Paitsi itseäsi.
— Pettyikö Damisi meihin, kun joutui puuttumaan palaverimme kulkuun? Pelastamaan meidät? Keala pohtii.
— Ei kai valmentajilla sovi olla ennakko-odotuksia, jotka voisimme pettää, Vairea arvelee. — Ei heitä pitäisi kiinnostaa arvioida, olemmeko hyviä vai huonoja vaan ainoastaan, miten parhaiten auttaa meitä oppimaan niin paljon kuin mahdollista.
— Toivottavasti eivät pettyneet itseensä, kun emme olleet vielä oppineet selviytymään hankalasta tilanteesta, Keala aprikoi.
— Ei kai sentään. Ei siltä vaikuttanut. Joku tyhmempi valmentaja tosin saattaisi projisioida epäonnistumisensa valmennettaviinsa.
— Mitä? Projisioida?
— Joku, joka ei osaa opettaa, saattaa syyttää oppilaitaan tyhmiksi.
— Ai jaa, Keala toteaa hajamielisesti ja alkaa katsella alla avautuvaa tulvatasankoa.
Vaireakin pysähtyy katselemaan maisemia, mutta pyytää hetken kuluttua:
— Jaksaisitko lukea lisää kirjoitelmiasi?
— Ai, oikeastiko sinua kiinnostaa? Mielelläni. Alan jo tottua ajatusteni avaamiseen.
Lopulta Damisi ehdotti, että Looane jatkaisi juttuaan Tevarulta. Toivoin Looanen näyttävän huoletonta paratiisisaarten elämää, mutta Looane kavereineen alkoikin kysellä, mitä Roni ja Thuan tarkoittavat oppimistavoitteilla:
”Miten voi etukäteen määrätä, mitä leirillä opitaan? Eihän löytöretkellekään kannata lähteä, jos jo tietää, mitä tulee löytämään."
"Mitä opitaan, riippuu siitä, mitä innostutaan tekemään. Eikö leiriohjaajien homma ole ennen kaikkea kysellä, tekevätkö leiriläiset mielestään jotain järkevää ja opettavaista ja miten he mielestään pärjäävät? Neuvoa, jos ei saa järkeviä vastauksia tai jos leiriläiset pyytävät apua.”
”Porukka oppii, kun se hämmästelee itselleen outoja ilmiöitä ja ratkoo jotain mielestään tärkeitä kinkkisiä juttuja. Pääasia, että innostuvat tekemään jotain uutta ja jännää, jossa riittää hämmästeltävää. Jos ketä kiinnostaa, voi leirin lopuksi yrittää miettiä, mitä tuli opittua.”
”Porukka oppii, jos tekee jotain sellaista, mikä kiinnostaa ja mitä jo pikkuisen melkein osaa. Porukkaa pitää auttaa löytämään mielenkiintoiselle lähioppimisen alueelleen. Pois kotipihalta, muttei suoraan ulkoavaruuteen.”
— Paljon muutakin he sanoivat oppimisesta, mutten ehtinyt kirjoittaa muistiin, Keala sanoo.
Vairea virnistää ja nyökkää kevyesti: — Innostuessaan Tevarulaiset alkavat puhua toistensa päälle. Looane sanoikin, että puhua ja kuunnella voi yhtä aikaa ja pienellä harjoittelulla oppii kuuntelemaan vasemmalla korvalla yhtä juttua ja oikealla toista. Hihitti puhuessaan ja venytteli korvalehtiään, Vairea sanoo hilpeästi ja Looanen eleitä matkien venyttää vuoroon vasenta vuoroin oikeaa korvalehteään.
— Kesti aikansa ennen kuin opin saamaan selvää siitä pulinasta. He esittivät hirveää vauhtia ajatuksiaan – Yleensä hyvin mietittyjä ajatuksia. Tai eiväthän he voineet ehtiä mitään miettiä, Keala tuumii.
— Ehkä he pulisevat jatkuvasti keskenään niin paljon, että heillä on kaikesta yhdessä mietitty ajatus valmiina.
— Pulinansa lomassa tevarulaiset kyselivät ihan yllättäviä, Keala sanoo päätään puistellen. Kyselivät enemmän kuin esittivät omia ajatuksiaan. — Menin usein ihan sanattomaksi. Kysymykset olivat niin outoja.
— Jo yhdenkin tevarulaisen ajatus hyppelee minulle liian vikkelästi, Vairea myöntää — ja porukassa he hypyttävät yhtä aikaa montaa ajatusta toinen toisilleen. Aina kun he kysyivät minulta jotain, sanoin, etten ymmärrä kysymyksestä mitään. He selittivät ja minä kysyin lisää.
Keala nyrpistää nenäänsä ja sanoo pikkuisen harmistuneen kuuloisesti: — Koska en ole tottunut sanomaan mitään ilman harkintaa, en kyennyt tuollaiseen kyselemiseen. Jos kysyin, en ainakaan kehdannut sanoa, etten ymmärtänyt heidän vastaustaan. Onneksi he ovat hauskoja. Muuten olisin hermostunut.
— Totta. Tevarulaiset ovat sympaattisia ja puhuvat iloisen innostavasti, Vairea myöntelee.
Niin, mutta ottavatko he mitään riittävän vakavasti, Keala aprikoi. — Järkeni sanoo, että heidän ajatuksensa ovat usein viisaita, mutta silti tuntuu, että ne ovat kuitenkin vain huolettomien luonnonlasten kevyitä heittoja. Mitä paratiisisaarten rannoilla lekottelevat kukkaislapset ymmärtävät elävän elämän realiteeteista?
— Puhutaanko teillä tärkeistä asioista aina vakavalla naamalla? Vairea kysyy.
— Joo. Hilpeä ei saa olla kuin erityisen kauniina kesäpäivänä uimalammella telmiessä, Keala naurahtaa. — Ei sentään, mutta tuntuu kummalta, kun tärkeästä asiasta puhutaan hilpeän huolettomasti.
— Roni ja Thuan eivät puhuneet hilpeän huolettomasti, Vairea hymähtää.
— He puhuivat vakavasti, tuntuivat ajoittain jopa ylimielisiltä tosikoilta, mutta silti heidän ehdotuksensa oudosti houkutti minua, Keala sanoo epäröiden. — Thuanin esitys oli tylsä enkä siitä paljoa ymmärtänyt, mutta silti projektisuunnitelma tuntui vakuuttavalta. Itselle ei tuntunut jäävän mitään mielenkiintoista tehtävää, mutta tarkan suunnitelman ansiosta ei liioin tuntunut olevan pelkoa "mitäs nyt tehdään?"-tilanteista – tyhjäkäynnistä. Jokaiselle tuntui suunnitellun joku tehtävä. Tuli turvallinen olo, että Ronin ja Thuanin suunnitelmaa seuraamalla leirin lopuksi olisi saavutettu jotain konkreettista.
— Hiekan lapiointi paikasta toiseen olisi selkeää konkreettista tekemistä sekin ja tulos olisi helppo mitata: Kerrotaan hiekan määrä siirretyllä matkalla. Lisäpisteitä voisi antaa kasan korkeudesta, Vairea heittää.
Keala kurtistaa kulmiaan.
— Anteeksi, tavoittelin kevyttä sarkasmia, Vairea sanoo.
— Tuntui, kuin olisit oikeasti närkästynyt puheistani ja pilkannut minua, Keala sanoo vakavana. — Olen tosiaankin tottunut ajattelemaan, että pääasia on saavuttaa jotain konkreettista ja että ihmisten tekemisiä on arvioitava selkeästi mitattavien konkreettisten tuotosten perusteella.
— Se on helppoa, selkeää ja siksi turvallisen tuntuista, Vairea nyökkää. — Jos A:n tuotosten arvoksi on mitattu 2.7 ja B:n 3.5, voittaja on helppo valita, vaikkei itse asiaan ehtisikään perehtyä eikä edes tietäisi, mitä on mitattu, miten ja miksi.
— Okei. Ei riitä, että saavutetaan jotain konkreettista, Keala sanoo kuuliaista oppilasta imitoiden. — Eikö silti ole noloa, ettemme osaa kertoa, mitä oppimisleirillämme opitaan? Tai edes, mitä teemme?
— Entä jos leirillä aluksi opeteltaisiin ajattelemaan? ”Mietitäänpä yhdessä, mitä meidän kannattaisi opetella tekemään.”
— Osaisivatko leiriläiset itse keksiä järkeviä tavoitteita? Keala kysyy.
— Opettelisivat. Me tietysti auttaisimme.
— Voisi kestää monta päivää.
— Tai viikkoa. Eikä tulosta lopultakaan voisi mitata numerolla, Vairea virnistää.
— Entä jos he innostuvat yrittämään jotain, missä eivät onnistukaan?
— Hiekan lapiointi tietysti onnistuisi varmemmin, Vairea sanoo. — Anteeksi, taas lipsahti.
— Kun tosissaan yrittää, oppii takuulla paljon hyödyllistä, vaikka lopputulos jäisi vajaaksi, Vairea jatkaa. — Meidän tehtävämme on rohkaista kokeilemaan uutta, auttaa ohi jumeista ja vihjata, jos ovat lähteneet yrittämään mahdottomia.
— Kuten rakentaa ikiliikkujaa, Keala sanoo.
— Ikiliikkujaa?
— Eikö joskus ole yritetty keksiä koneita, jotka pyörivät ilman käyttövoimaa. Parhaimmillaan tuottavat energiaa tyhjästä?
— Tuollaisista en ole kuullut, Vairea sanoo, — mutta esimerkiksi hiilidioksidin imurointiin ilmakehästä on ehdoteltu ratkaisuja, jotka muistuttavat tuollaista ikiliikkujaa. Jos joku moista alkaisi rakentaa, voisi pyytää tarkistamaan, noudattaako se nykyfysiikan lakeja. Toki fysiikan laitkin voivat olla pielessä, mutta mistä sitten selitys sille, että nykyfysiikan lakien varaan rakentuva tekniikka toimii. Ikiliikkujan keksijöiden aika tulee, jos nykytekniikka lakkaa toimimasta.
— Sori syrjähyppy ikiliikkujiin, Keala sanoo. — Et siis pidä Ronin ja Thuanin ehdottamasta emotirob-projektista, vaan haluat antaa leiriläisten päättää, mitä yrittävät saada aikaiseksi?
— Roni ja Thuan puhuivat vakuuttavan itsevarmasti, mihin on yleensä syynä suuren innostuksen tai jonkin muun seikan aiheuttama sokeus omien ajatusten heikkouksille, Vairea sanoo. — Sellaiselta pohjalta ei kannata mitään hommaa käynnistää.
— Minulle ei edes tullut mieleen, että heidän ehdotuksessaan voisi olla heikkouksia. Luotin heidän miettineen ehdotuksen valmiiksi, Keala sanoo, sulkee silmänsä ja on hetken hiljaa. — Outoa. Miten saatoin luottaa tyyppeihin, joiden puheita en edes ymmärtänyt? Taasko tunneimpulssini tekivät minulle tepposet?
— Ehkä nekin, mutta ennen kaikkea huonot puhujat, Vairea sanoo. — Hyvä puhuja esittää ehdotuksensa niin, että kuulijat inspiroituvat puntaroimaan sen riskejä ja heikkouksia ja parantelemaan sitä. Hyvä puhuja saa käyttöönsä yleisön viisauden. Huono puhuja harhaanjohtaa yleisön uskomaan johonkin hömppään eikä itsekään opi mitään.
— En jaksa ajatella. Voisimmeko ottaa nokoset? Keala ehdottaa. — Vaikka tuskinpa saan unta.
— Laitan tulemaan valaiden laulua. Se rauhoittaa.
— Ellei ala harmitella, ettei niistäkään ole enää jäljellä kuin laulua mielteistön muistissa.
Vairean herätessä Keala istuu ikkunan ääressä sähveli sylissään.
— Lähdetäänkö tutustumaan muuhun porukkaan? Vairea kysyy.
— Väsyttää vielä, Keala huokaa. — Olin juuri tulossa viereesi lojumaan, mutta kun kerran heräsit, voisit kuunnella, mitä vielä löysin muistiinpanoistani:
Thuan ehdotti, että äänestettäisiin, mitä leirillä tehdään. Looane pyysi Thuania selittämään, mitä tämä tarkoittaa äänestämisellä: ”Varmuuden vuoksi, että kaikki ymmärrämme samalla tavalla, mitä olemme tekemässä. Tevarulla ei ole tapana äänestää.”
Looane oli ilmeisesti jakanut videopalaverimme koko kylätalon nähtäväksi ja kuultavaksi, koska Looanen ympäriltä kuului kova pulina Thuanin selittäessä, miten äänestetään. Tevarulla kaikki lienee yhteistä eikä mikään luottamuksellista.
Thuanin lopetettua esityksensä Tevarulta ryöpsähti kysymyksiä: "Mistä tulevat vaihtoehdot, joista äänestetään?" "Entä jos kaikki vaihtoehdot ovat tyhmiä?"
”Meidän ehdotuksemme … ”, Thuan aloitti vastaamisen, mutta Roni keskeytti hänet ja sanoi, että kuka hyvänsä, joka luulee tietävänsä muita paremman ratkaisun, voi tuoda ehdotuksensa mukaan äänestykseen.
My-Linh sanoi tähän, että ainakin Yalawalla kaikki luulevat tietävänsä muita paremmin oikean ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan, joten sekavasti perusteltuja huonoja äänestysvaihtoehtoja tulisi yhtä monta kuin äänestäjiäkin.
Looane sanoi, että äänestäminen kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta hän tuskin ymmärtää sitä kokeilematta.
"Siis kokeillaan ja äänestetään emotirob-projektista”, Thuan ehdotti käskevästi.
Minä sanoin, etten ymmärtänyt siitä mitään, joten en voi äänestää. Roni sanoi, että äänestää saa, vaikkei asiasta mitään ymmärtäisikään ja lupasi neuvoa minua äänestämään oikein.
My-Linh virnisti ja sanoi, että useimmat ihmiset kykenevät muodostamaan vahvan mielipiteen sellaisestakin asiasta, josta eivät mitään ymmärrä. Yleensä tieto vain rajoittaa mielipiteen vapaata muodostamista.
Ja sitten Thuan käski meidän äänestää:
”No niin. Ne, jotka kannattavat emotirobeihin keskittymistä, painakoon kyllä nappia. … Minä ja Roni. Sami varmaan myös, vaikkei onnistunutkaan painamaan nappia. Kuka vastustaa? Ei kukaan. Me siis keskitymme emotirobeihin.”
”No hyvä. Keskittykää te niihin”, Looane sanoi ja jatkoi: ”Me muut ilmeisesti mietimme vielä. Emmehän vielä edes tiedä mitään leiriläisten toiveista. Jää nähtäväksi, mikä heitä kiinnostaa.”
Roni nousi seisomaan. Se näytti hassulta, koska Ronin pää hävisi kuvasta. Roni kumartui kameraansa kohti, mutta se näytti hankalalta. Lopulta Roni istahti takaisin: ”Thuan vähän hätiköi äänestämisen kanssa, mutta eikö silti olisi järkevintä noudattaa demokraattisen äänestyksen tulosta? Päästäisiin eteenpäin.”
Looane sanoi, ettei sittenkään taida ymmärtää äänestämisestä yhtään mitään. ”Tuntuu oudolta tehdä päätös, joka ei miellytä kaikkia. Tuntuu kummalta jättää vatvomatta, miksi Roni ja Thuan tykkäävät emotirobeista, mutta muut eivät.”
Roni huomautti, että aina ei voi ajaa vain itseään miellyttäviä asioita.
”Meitä miellyttää mukava yhdessäolo ja kaikkien mielestä järkevä yhdessäpuuhailu. Mitä väärää siinä on?” kuului Tevarulta. "Kaikkien pitää saada tehdä mielestään järkevän tuntuisia asioita."
"En tiedä, mitä Looane tarkoittaa vatvomisella, mutta kuulostaa neuvottelemiselta", My-Linh sanoi. "Yalawalla neuvotellaan usein pitkäänkin ennen äänestystä, mutta neuvotteleminen muistuttaa yalawalaista köydenvetoa:"
"Joukko vahvoja miehiä vetää kevyttä tyhjää köyttä, mutta eivät aluksi saa sitä liikahtamaan, koska vetävät eri suuntiin. Joskus köydenveto päättyy tasapeliin, mutta yleensä toinen joukkue on vahvempi ja kykenee lopulta vetämään heikompansa joukkueiden väliseen mutalammikkoon. Ottelun jälkeen voittajat juhlivat ja hävinneet menevät suihkun kautta kotiin eikä kukaan tee mitään hyödyllistä."
Tämän jälkeen Tevarulta ryöpsähti selityksiä tevarulaisesta "vatvomisesta", Keala muistelee. — Sitä kuunnellessa tunsin oivaltavani jotain olennaista tevarulaisten ajattelusta, mutta muistiin en ehtinyt kirjata mitään.
— Sinä tykkäät pohtia ajatuksesi valmiiksi, ennen kuin avaat suusi. Tevarulaiset taas pohtivat pulisemalla ääneen. Kuin heillä olisi yhteinen hajautettu mieli, jonka osat kommunikoivat pulisemalla. Heidän pulinansa ei ole valmista viisautta, mutta jotenkin se tuottaa viisautta heidän yhteiseen mieleensä.
— Poimin kokouksemme nauhoituksesta tevarulaisten repliikeistä mielestäni olennaisimmat, mutta kirjoitukseni jäi vaisuksi. Tärkein – asenne, fiilis, mikä liekään – jäi puuttumaan.
— Ehkä Tevarulaisen pulinan tunnelma ei välity kuin näyttelemällä. Kokeillaan.
— Kokeillaan mitä?
— Improvisoidaan jotain vastaavaa kuin se vatvomiskeskustelu etäläsnäpalaverissamme. Lukaistaan muistiinpanosi, aletaan pulista ja nauhoitetaan koko juttu. Keiden rooleja pitää esittää?
— Tevarulta osallistui aika moni. Lisäksi olen kirjannut Ronin ja Thuanin kommentteja. Muut eivät ehkä saaneet suunvuoroa tai ehkä kirjasin vain näiden ääripäiden ajatuksia.
— Tarvitsemme näyttelijöitä ja yleisöä, Vairea sanoo.
Kierros oleskelutilassa tuottaa toistakymmentä kiinnostunutta.
Keala jakaa kirjoitelmansa mukaan lupautuneiden sähveleihin ja lukee sen ääneen pätkä kerrallaan. Puolen tunnin keskustelun jälkeen he tuntevat olevansa valmiina improvisoimaan kirjoitelman henkeä noudattavan palaverin.
— Olisiko hyvä, jos minä ja te kolme olisimme Tevaru – heittelisimme Tevaru-tyyppisiä kommentteja? Vairea ehdottaa.
— Minä voisin olla teidän kanssanne Roni ja Thuan, Keala sanoo kolmelle EcoCitystä eniten kiinnostuneen oloiselle. — Kummallakin varahenkilö, niin juttu ei hyydy.
Yleisö asettuu istuskelemaan lattialle näyttelijöiden eteen lukuunottamatta vanhempaa rouvaa, joka asettaa tuolinsa muiden taakse.
— Alkuperäinen tapahtuma oli videopalaveri. Tuntuu alastomalta seisoa näin teidän kaikkien näkyvillä ja jutella kasvotusten, Keala sanoo.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
EcoCity:
— Äänestys siis tuottaa kaksi numeroa, toinen puolesta ja toinen vastaan. Isompi numero voittaa.
Tevaru:
— Eihän hommasta tule valmista, jos osa porukasta on puolesta, osa vastaan.
— Varsinkaan, elleivät ymmärrä minkä puolesta, mitä vastaan.
— Idea on huono, ellei se kelpaa kaikille.
— Siis keskeneräinen. Miksi kilpailuttaa keskeneräisiä ideoita?
EcoCity:
— Miten te saatte aikaiseksi kaikkia sitovia päätöksiä?
— Homma ei etene – ei lähde edes käyntiin – ilman jämäkkää päätöstä, jota kaikki noudattavat.
Tevaru:
— Emme edes halua sitoa ketään mihinkään.
— Emme tee päätöksiä, vaan haeskelemme, muovailemme ja kirkastamme yhteistä tahtotilaa. Jos porukalla ei ole yhteistä tahtotilaa, yhteistyöstä tulee hajanaista ja poukkoilevaa touhuilua.
— Jämäkkäkään päätös ei auta, ellei porukassa jokainen ole sisäistänyt, mitä ollaan tekemässä ja miksi. Ymmärtänyt, hyväksynyt ja innostunut.
— Yhteisellä päätöksellä ei ole merkitystä, jos joku jälkikäteen huomaa erehtyneensä. Silloin tahtotila ei enää ole yhteinen. Pitää varmistaa, että kaikki huomaavat epäilyksensä ja negatiiviset tunteensa ja ne vatvotaan yhdessä, osaksi yhteistä tahtotilaa.
— Ideoita kannattaa jalostaa yhdessä: Täydentää, yhdistellä, arvioida, karsia, – –. Ideat paranevat, ajatusvirheet karsiutuvat ja yhteinen ymmärrys lisääntyy.
— Myös homman edetessä. Koko ajan opitaan.
EcoCity:
— Tuohan johtaa loputtomaan jaaritteluun.
— Ja loputtomaan sinne tänne haahuiluun.
— Me pyrimme tehokkuuteen vastuuttamalla kunkin alan asiantuntijat suunnittelemaan ja päättämään, miten kehittää yhteiskuntaa omalla sektorillaan. Tietysti ylimmän johdon linjausten mukaisesti.
Tevaru:
— Kutsumme jaaritteluamme vatvomiseksi. Se on mielenkiintoista ja opettavaista.
— Vatvomisen ansiosta kaikki tiedämme mistä hommassa on kyse. Kaikki tiedämme missä mennään ja mitä tehdä uusissa ja oudoissa tilanteissa. Ripeä täyskäännös oikeaan suuntaan onnistuu tarvittaessa.
— Tosin vain harvoin tarvitse tehdä isoja käännöksiä, koska olemme homman perin pohjin vatvoneet.
— Tiedämme toistemme toiveet ja näkemykset niin hyvin, että osaamme toimia yhteisen haaveen hyväksi yllättävässäkin tilanteissa, vaikka erossa muista.
— Vatvoessa jokaisen ymmärrys, vähäinenkin, laitetaan yhteiseen kasaan.
— Annamme mielikuvituksen lentää. Ihan oudotkin ajatukset saattavat liittyä aiheeseen. Ehkä jonkun intuitio on löytänyt mielleyhtymän, jota kenenkään järki ei vielä ole havainnut.
— Mutu-pohjalta emme tyrmää 'järjettömän' tuntuisiakaan ideoita, koska oma intuitio ei riitä todistamaan toisen intuition liikkeitä harharetkeksi.
— Minun mielestäni jännintä onkin vatvoa sitä, kun jonkun ajatus harhailee muiden mielestä ihan hullusti.
— Pitää malttaa odottaa. Yhdessä vatvoen yksittäisistä intuition pilkahduksista saattaa syntyä viisautta.
— Usein ei tietenkään synny. Iso osa kasaan kokoamastamme 'viisaudesta' on höttöistä hömppää, joka perustuu ajattelun harhoihin, ennakkoluuloihin, väärinkäsityksiin, – –. On ideoita, visioita, suunnitelmia, tavoitteita, hypoteeseja, filosofioita, – –.
— Mitään emme kuitenkaan tapa idullaan. Hoivaamme, kunnes rikkaideat erottuvat hyötyideoista.
— Kerran kunnolla vatvottuun asiaan ei tarvitse palata, joten vatvottavat asiat ovat aina uusia ja siksi mielenkiintoisia.
— Usein iltaisin kylätaloissa juttelemme siitä, mikä kenenkin mielestä on oikeasti tärkeää elämässä. Kun tietää toisten haaveet, halut ja toiveet, on helppo toimia yhteiseksi hyväksi. Kun vaeltelee kylästä toiseen, pääsee kuulemaan aina uusien ihmisten haaveita.
EcoCity:
— No huh. Siinä sitä oli vatvomisen vatvomista. Tuolla menolla kestää päästä töihin käsiksi.
— Suu ajatusta nopeampi, ajatus korvia nopeampi.
— EcoCityssä ei haaveilla eikä haahuilla kylästä toiseen. Äänestyspäätöksen jälkeen asiantuntijat laativat kirjallisen kehityssuunnitelman, jota lähdetään rivakasti toteuttamaan ja jonka toteutumista valvomme viikoittain. Sillä lailla varmistetaan, että jokainen etenee suunnitelman mukaan. Tekee oman osuutensa.
Tevaru:
— Yhteistyömme sujuu ilman byrokraattisia suunnitelmia ja valvontaa, kun kaikki tietävät, mitä muut ajattelevat, mistä innostuvat, millaista maailmaa haluavat ja mitä sen hyväksi haluavat ja osaavat tehdä.
— Kellään ei ole varsinaista omaa osuutta hommasta. Kukin tekee mitä osaa ja ehtii sen mukaan, kuin tarvetta on. Mitä innovatiivisempaan hommaan ryhdymme, sitä vaikeampi on jakaa tehtäviä etukäteen järkevästi.
— Vatvoessamme hitsaudumme tiimiksi. Olemme nopeita ja tehokkaita toimimaan yhdessä, koska opimme ymmärtämään – melkeinpä lukemaan – toistemme ajatuksia. Touhuillemme löytyy kaikkia miellyttävä suunta kuin itsestään.
— Eikä aina tarvitse löytää yhtä kapeaa yhteistä suuntaa. Kun porukalla on ymmärrys kaikkien toiveista ja osaamisesta, porukka venyy täyttämään monensuuntaisia toiveita ja tavoitteita.
— Emme aina ole samaa mieltä kaikesta, mutta kun tunnemme toistemme ajatukset, yhteistyö on helppoa.
— Kaverille, jonka tuntee läpikotaisin, haluaa hyvää.
EcoCity:
— Vatvominen kuulostaa tuottavan sekavia, höttöisiä haaveita. EcoCityssä homma on jo hoidettu ennen kuin te edes saatte selville, mistä konkreettisesta – jos mistään – olette haaveilleet.
— Haaveilijat uskovat toteuttamiskelpoisiksi ihan epärealistisetkin ideat.
Tevaru:
— Totta. Mielikuvitus ja toivejattelu vie meidät usein harhaan.
— Mutta kun mielikuvituksemme on ammennettu kuiviin, höttöinen sekasorto alkaa häiritä. Silloin nukumme yön yli ja alamme systemaattisesti hakea virheitä ja ristiriitoja kokoon kasaamastamme 'viisaudesta'.
— Nöyrä totuuden etsiminen on tylsempi osa vatvomista. Pitää hyväksyä, että kaikki kiva ei ole totta eikä kaikki vastenmielinen valhetta. Pitää nöyrästi ja herkeämättä epäillä tervettä järkeään ja jaksaa systemaattisesti tarkistaa, voiko edes joku osa luovuutemme tuotoksista olla totta – edes teoriassa. Mitä vahvemmin joku tuntuu oikealta, sitä suurempi syy epäillä.
— Ihan helppoa ei ole päästä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on tärkeää. Ekosysteemin pitäminen hengissä on yhteinen tavoite, mutta sitä voi yrittää eri tavoin, mistä seuraa eri asioita.
— Siitä, mitä jää jäljelle, kun höttö ja hömppä on heitetty sivuun, onnistumme kuitenkin yleensä sommittelemaan yhteisen näkemyksen, joka usein neroudessaan ylittää kaikkien alkuperäiset odotukset. Vatvominen on tehokas tapa oppia ja viisastua yhdessä.
— Tiedämme, mikä on yhteinen haaveemme.
— Opimme sekä itse asiasta että toistemme näkemyksistä, tavasta ajatella, toiveista, peloista, epäilyksistä, osaamisista, inspiraation lähteistä, – –.
— Tiedämme, mitä kukin osaa ja haluaa tehdä haaveemme toteuttamiseksi.
EcoCity:
— Tavoitteet, työvaiheet, aikataulu ja kunkin henkilön työtehtävät pitää kirjata ja homman etenemistä pitää seurata systemaattisesti. Muuten jokainen tekee omassa kammiossaan mitä sattuu.
— Teidän tapanne ei vastaa käsitystämme kunnollisesta projektisuunnitelmasta.
Tevaru:
— Tuskinpa mitkään tavoistamme ovat EcoCityn mielestä järkeviä ja kunnollisia.
— Emme sulkeudu kammioihin omien tehtäviemme pariin.
— Vatvomiseen kuuluu yhteisten tarinoiden luominen. Improvisoimme tarinan siitä, miten hanke tulee etenemään, kuka mitäkin tulee tekemään ja millä mielellä. Haaveilemme siitä, miltä tuntuu, kun kaikki on valmista. Keksimme tarinaan ikäviä ja mukavia yllätyksiä.
— Yleensä syntyy muutama vaihtoehtoinen tarina.
— Tarinoimme piirissä jutustellen, mutta yleensä myös näyttelemme joitakin kohtauksia. Roolihenkilönä on kiva tuoda esiin omia fiiliksiään.
— Kun tarina on kerrottu, hanke on toteutusta vaille valmis.
EcoCity:
— Töiden valmistumisesta haaveileminen on tietysti mukavampaa kuin töiden tekeminen.
— Entä, jos ryhdytte työhön, eikä homma sujukaan niin kuin tarinassanne? Thuan kysyy.
Tevaru:
— Harvoin sujuu. Korjailemme tarinaamme, ehkä haavettakin. Luomme uuden tarinan, Looane selittää.
EcoCity:
— Meillä on projektisuunnitelmissa tarkistuspisteitä, joissa varmistetaan, että projekti etenee aikataulun ja suunnitelman mukaan ja seuraa johdon määräyksiä.
— Miten voitte seurata, eteneekö projektinne nuotiopiirillä improvisoidun tarinan mukaan?
Tevaru:
— Töitä tehdessä pulisemme kaiken aikaa keskenämme. Lintuparvikin pysyy koossa sirkuttamalla. Ajattelemme ääneen, koska on mukava tietää, mitä kenenkin mielessä liikkuu.
— Työn kuluessa vatvomme tekemisiämme ja haaveitamme. Pitäisikö tarinaamme tai peräti haavettamme hienosäätää vai olisiko hyödyllisempää, mielenkiintoisempaa tai hauskempaa tavoitella jotain vallan muuta?
EcoCity:
— Emme jaksaisi, emme sallisi moista jahkailua ja haaveiden perässä poukkoilua.
— Tuloksellisen toiminnan resepti on: Nopea äänestyspäätös + konkreettinen suunnitelma + jämäkkä suoraviivainen toteutus.
Tevaru:
— Noin varmasti syntyy valmista, vaan kuinka hyödyllistä.
— Nopeita päätöksiä syntyy helposti, koska ihmiset innostuvat helposti kaikesta uudesta.
— Näette vasta lopuksi, tuliko innostuttua jostain järkevästä.
— Työtä hidastaa, jos osa porukasta epäilee touhun mielekkyyttä tai alkaa kesken kaiken epäillä innostuneensa hyödyttämästä hankkeesta.
— Jos tahtotila ei ole yhteinen, motivaatio on heikko.
— Ja jos kaikki eivät ole ymmärtäneet tavoitetta tai suunnitelmaa samalla lailla, jokainen saattaa vetää eri suuntaan.
— Ellei joku ole tehnyt täydellisen yksityiskohtaista suunnitelmaa. Ohjelmaa kuin roboteille.
— Sellaisen tekeminen saattaa kestää.
— Ja sitten pitää löytää robotit, jotka tyytyväisina suorittavat suunnitelman määräämät tehtävät.
🌴🌴 🌴 🌴🌴
Kun näyttelijöiden inspiraatio näyttää hiipuvan, yleisö alkaa kommentoida esitystä:
— Jännästi tuli esille kaksi eri ajatusmaailmaa.
— Ja eri asennetta. 'Tevarun' ilmeet ja eleet herättivät minussa erilaisia tuntemuksia kuin 'EcoCityn' olemus, kuuluu yleisöstä.
— 'EcoCity':n esiintyi melko virallisesti, tuntui hakevan asiallista tyyliä. Sellaista, kuin jämäkkään, systemaattiseen ylhäältä ohjattuun toimintaan sopii.
— 'Tevaru' taas oli hilpeän hyppelehtivä, leikkisä, lämminhenkinen. Jos pieni liioittelu sallitaan.
— Oletteko oikeasti noin erilaisia?
— Taisi mennä vähän överiksi, mutta tietoisesti en väännellyt naamaani, elehtinyt erityisesti, enkä yrittänyt luoda mitään erityistä vaikutelmaa, Keala sanoo. — Tässä tuntui turvalliselta tuoda esiin sellaisiakin ajatuksia ja tunteita, jotka palavereissamme kätkin muilta. Osa fiiliksistä ja ajatuksista pulpahti nyt ensimmäistä kertaa esiin mieleni syövereistä.
— Turvalliselta, vaikka etukäteen arvelit pelottavaksi seistä yleisön edessä ja puhua toisten kanssa kasvotusten, kuuluu yleisöstä.
— Juu, koska teistä välittyi tunne, että suhtauduttu ystävällisesti sanomisiini, Keala selittää.
— Etäläsnäyhteydessä tunteista iso osa jää matkalle.
— Minäkin koin nyt kirkkaaksi pelkistettynä tuntemuksia, joista minulle oli vain hämärä aavistus videopalavereissamme, Vaireakin innostuu pohtimaan. — Ei tarvinnut näytellä. Riitti, kuin antoi jutun, ilmeiden ja liikeiden tulla.
— Tunnutte pitävän enemmän Tevarulaisten tyylistä.
— Niinpä kai, vaikka oikeasti sekin on minusta vähän outoa, Keala sanoo.
— Tässä oli helppo tuoda esiin sellaista, mikä jäi harmittamaan Ronista ja Thuanista.
— Me 'tevarulaiset' puhuimme pikkuisen ristiin ja sekavasti. Näytelmämme antoi huonon kuvan vatvomisesta.
— Noooh, ei tuo paljoa totuudesta poikennut, Keala hymähtää.
— Vielä meiltä on näkemättä, saako Tevarun tyylillä mitään valmista aikaiseksi.
Keala silmäilee sähvelinsä ruutua: — Tuo palaveri inspiroi meitä kirjoittamaan Tevarulaisesta päätöksenteosta keskustelufoorumillemme. Ja näköjään paljosta muustakin.
— Ovatko postaukset salaisia? Olisi mielenkiintoista tietää, miten tuosta etenitte, yleisö kyselee.
— Emme ole sopineet, että niitä jaettaisiin eteenpäin, Vairea epäröi. — Toisaalta totesimme, että meidän on tärkeää imuroida ideoita ja kommentteja mistä vaan mahdollista. Ei niitä saa, ellei paljasta omia ajatuksiaan ja ideoitaan.
— Sovimme avoimuuden yleisperiaatteeksi, Keala vahvistaa. — Ei näissä postauksissa taida olla mitään senkään vertaa henkilökohtaista kuin äskeisessä improvisaatiossamme.
— Voimme näyttää teille, jos teitä kiinnostaa, Vairea päättää.
Vatvokaamme leirillä
Keala:
Vatvominen voisi olla mukavaa, mielenkiintoista ja opettavaista leiripuuhaa.
Luotatte toisiinne
My-Linh:
Tevarulla tunnutte luottavan kaikkien pyrkivän yhteiseen hyvään. Onhan se hienoa. Jos on oikeasti aihetta luottaa kavereihin.
Kenestä tuomari?
Thuan
Kiistely kestää helposti loputtomiin. Kuka päättää ja käskee, mitä tehdään sitten, kun on aika ryhtyä toimeen?
Miksi kiistellä?
Looane:
Vatvominen on kiistelyn vastakohta. Sovitellaan erimielisyydet, haetaan yhteinen tahtotila, kaikille sopiva ratkaisu. Kun kaikki tietävät, mitä muut ajattelevat ja kaikki haluavat yhteistä hyvää, jokainen tietysti joustaa ja muut arvostavat sitä. Meistä ei ole käskijöiksi eikä käskettäviksi, mutta onneksi aina ei ole pakko tehdä yhteistä päätöstä, jos porukalla on monenlaisia näkemyksiä ja toiveita.
Esimerkiksi, kun kauan sitten 'vatvominen' tuotti kolme erilaista ideaa, miten hoitaa viljelyksiä vuorten rinteiden metsissä, kunkin vaihtoehdon kannattajat päättivät kokeilla omaa suosikkiaan.
Kilpailu kannustaa
Roni:
Meillä johtajat olisivat saman tien valinneet ehdotetuista viljelymenetelmistä parhaan ja antaneet määräyksen sen noudattamisesta, mutta noinhan siitä tuli kannustava kilpailu. Miten kilpailu eteni? Voittiko ennakkosuosikki?
Kilpailu = tiedon pimittäminen
Looane:
Kaikki kertoivat aina toisilleen, mitä oppivat omista kokeiluistaan. Eivät lopultakaan päätyneet yhteen menetelmään, mutta kaikki vuosien kuluessa tietoa jakamalla kehitetetyt viljelymenetelmät olivat alkuperäisiä ehdotuksia parempia.
Kelle kunnia?
My-Linh:
Entisajan Yalawalla kaikki opittu olisi pidetty toisilta salassa ja kilpailtu siitä, kuka saa kunnian parhaan viljelymenetelmän keksimisestä.
Kukoksi tunkiolle
Looane:
Kuin kaksi muurahaista kiistelemässä siitä, kumpi saa suuremman kunnian aluillaan olevan keon joskus ehkä valmistuessa: "Minä raahasin tänne tämän neulasen. Tämä on isompi kuin sinun tuomasi."
Onko tämä vatvomista?
Jahir + Nielek:
Kilpaillaanko täällä siitä, kuka keksii älyttömimmän vertauksen?
Itsenäinen työskentely
Keala:
Meillä on paljon perheviljelmiä ja pienyrityksiä. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Pitäisikö leiriläisille antaa tilaisuus harjoitella itsenäistä työskentelyä? Antaa kullekin tehtävä itsenäisesti hoidettavaksi.
Extreme-kokemukset opettavaisia
Looane:
Itsenäinen työskentely saattaisi olla mielenkiintoinen kokemus. Oikeassa elämässä yksinään ei saa mitään aikaiseksi, mutta yksinään puurtaminen kuulostaa sellaiselta extreme-kokemukselta, joka varmasti opettaisi jotain itsestä.
Sokeat viisaat
Damisi:
Vanha satu kertoo sokeista viisaista miehistä, jotka yrittivät käsikopelolla selvittää, mikä on elefantti:
Häntäpäähän eksynyt vakuuttui siitä, ettei elefantti ole köydenpätkää kummempi.
Jalan juureen osunut piti elefanttia tukevan puun kaltaisena.
”Elefantti on oivasti vilvoittava viuhka” ilmoitti korvan juureen joutunut.
Kärsäpäästä elefantti tuntui aluksi letkulta, mutta hetkeä myöhemmin kuulosti trumpetilta.
En muista, mitä syöksyhampaisiin tutustunut sanoi tai jäikö edes henkiin kertomaan arveluistaan.
Ei satu muutenkaan tainnut ihan noin mennä, mutta ehkä sadun 'opetus' kävi tästäkin selväksi.
Yhteistyö on voimaa
Looane:
Sokeus on hirveää. Onneksi heitä oli monta ja yhteistyöllä saivat selville elefantin muodon. Jännittävästi auki jäi, ehtivätkö kaikki saada varoituksen syöksyhampaista.
Täsmennys
Thuan:
Elefantit olivat vaarallisia, vaikkei niillä olisi ollut syöksyhampaita.
Sori, pieleen meni
Damisi:
Unohdin mainita, että sokeat viisaat alkoivat kiistellä siitä, millainen elefantti todellisuudessa oli. Se oli jutun juju.
Ihmettelinkin sopua
My-Linh:
Ei tuntunut juttu todelta.
Mikä ongelma?
Looane:
Siis mistä he alkoivat kiistellä? Elefantin ruoansulatuksesta? Eikö sitä voinut selvittää samalla lailla yhteisvoimin kuin selvittivät elefantin ulkonäön?
Unohtakaa koko juttu
Damisi:
Jokainen uskoi olevansa ainoa, joka oli saanut selville, minkä muotoinen elefantti oikeasti on. Mutta unohtakaa koko juttu. Kerroin huonosti. Osaan jutun niin hyvin ulkoa, etten huomannut, että pääasia jäi kertomatta.
Koetetaanpa, miten onnistun kuvailemaan käsitystäni oppimisesta.
Vastasyntyneen mieli on tyhjä, mutta meidän ”terve järkemme” kertoo suurella varmuudella, mitä on oppiminen, mitä pitää oppia ja miten leiriläiset parhaiten oppivat. Vaan mistä olemme viisautenne ammentaneet, kuinka luotettavasta lähteestä? Olemmeko itse päätelleet näkemänne ja kokemanne perusteella? Jos, niin mitä olemme nähneet ja kokeneet? Entä niiden ”terve järki”, jotka ovat elämänsä varrella nähneet ja kokeneet aivan muuta kuin me?
Ruusunpunaiset lasit päässä maailma näyttää ruusunpunaiselta: Koska näen maailman ruusunpunaisena, maailma on ruusunpunainen. Kaveri, joka näkee kaiken sinisenä sinisten lasiensa läpi on ihan tyhmä – liian tyhmä juttukaveriksi. Toivoton tapaus.
Jos ”terve järkemme” sanoo ihmisten olevan pohjimmiltaan laiskoja tai ahkeria, näemme vain laiskuutta tai ahkeruutta ja selitämme sujuvasti kaiken ihmisten laiskuudella tai ahkeruudella.
Sekasorron Kaudella ihmisten – joidenkin ihmisten – "terve järki" pelkäsi vierasheimoisia ja piti heidän outoja tapojaan omiaan primitiivisempinä. Toki silloin kannattikin olla varovainen, mutta pelko johti turhiin tappeluihin. Hyviä ihmisiä tapettiin.
Saatamme oppia, jos rohkeasti yhdessä kaverien kanssa tongimme terveen järkemme perusteita, mutta rehelliseen oman ajattelun tutkiskeluun ei tule ryhdyttyä kuin pakon edessä – vasta kun kaikki menee pieleen, saatamme nöyrtyä arvioimaan tervettä järkeämme, mikäli meissä silloin vielä henkeä on.
Leirillä voisimme opetella tonkimaan mieltämme ihan huvin vuoksi. Kun oppii katsomaan ennakkoluulojaan ulkopuolelta, saa monet naurut.
Nyyttikestit
Keala:
— Voiko ajatella, että vuoropuhelu on kuin ruuanlaittoa nyyttikesteillä uusien kaverien kanssa? Jokainen laittaa keittiön – ruokailukatoksen – pöydälle eksoottiset tuomisensa ja sitten yhteisvoimin sommitellaan niistä jännittävä ateria. Jos kaikki menee hyvin, jokainen saa syödäkseen tuttuja mieliruokiaan ja uusia herkkuja, oppii valmistamaan jotain uutta mieleistään ja oppii tuntemaan toisten makutottumuksia.
Mitä tutkisimme?
Jahir ♥ Nielek:
Eikö tiedeleirillä ole tarkoitus tutkia jotain? Eikö meidän pitäisi määrätä leiriläisille 'tutkimusaihe' etukäteen? Olisi hyvä luetella mahdollisia aiheita ja arvioida niiden hyödyllisyys maailman tulevaisuuden kannalta. Työohjeitakin voisi antaa alkuun pääsyn vauhdittamiseksi.
Antaa leiriläisten miettiä
Vairea:
Valmiita ohjeita ja määräyksiä seuraamalla oppii seuraamaan valmiita ohjeita ja määräyksiä. OK jos haluaa työmuurahaiseksi tai orjaksi.
Tulevaisuuden maailmassa tarvitaan tiimejä, jotka osaavat ajatella ja toimia itsenäisesti. Leiriläisiä pitää ohjata ja valmentaa luomaan omat ajatusmallinsa. Heidän pitää oppia pähkäilemään, mitä tehdä uusissa ja oudoissa tosielämän tilanteissa.
Autetaan leiriläisiä selvittämään itselleen, mitä he leiriltä haluavat ja sen jälkeen tarpeen mukaan autetaan heitä valitsemaan sopiva tutkimusaihe.
Leiriläisiä ei voi auttaa kehittämään ajatteluaan, ellei ensin tutustu heidän tapaansa ajatella. Siksi etukäteen kirjoitetut ohjeet ovat huteja eikä niiden seuraaminen kehitä ajattelun taitoja.
Selkeä määräys välttämätön
Roni:
Ei leiriläisten voi antaa päättää, mitä tutkia. Eiväthän he tiedä mitään tällaisista leireistä. Ei heille kannata lähettää rasti-ruutuun toivomuslistaa leirin ohjelmasta. Ohjaajien velvollisuus on johtaa, päättää ja määrätä.
Emme tunne leiriläisiä, emme siis voi päättää
Vairea:
Totta. Alkuosa. Vaikea on leiriläisille edes selittää, millainen kokemus leiri voi olla, mitä se voi tarjota. Siksi meidän pitää tutustua leiriläisiin ja heidän toiveisiinsa niin, että ymmärrämme edes vähän, millaisesta leiristä he saattaisivat hyötyä ja että osaisimme auttaa heitä löytämään itselleen järkevää tekemistä. Oli meistä apua tai ei, on tärkeää, että leiriläiset saavat harjoitella mielekkään tekemisen keksimistä, harjoitella ajattelemista.
Tekemällä oppii, jos tekee opettavaisia asioita.
Damisi:
(Sekalaisia ajatuksiani oppimisesta. Olen jo kaksi vuotta yrittänyt koota näistä julkaisukelpoista juttua. Kertokaa, saako näistä selvää.)
Leiriläiset tulevat elämään aikuisuutensa maailmassa, josta emme tiedä juuri mitään. Vanhojen viisauksien tuputtaminen heille saattaa olla karhunpalvelus, vaikka kaiken vanhan viisauden hylkääminen ei liene viisasta sekään.
Uutta harjoitellessa tärkeintä ei ole näyttävä lopputuotos vaan se, mitä tapahtuu oppijan päässä. Mestari voi tuottaa tehokkaasti sitä, minkä jo osaa, oppimatta mitään. Jos taas mestari yrittää jotain aivan uutta, hän saattaa oppia paljon, vaikka lopputuotos joutaisi roskiin.
Ohjeita seuraamalla oppii seuraamaan ohjeita, mutta leiriläisten on opittava selviytymään meille vieraassa tulevaisuudessa. Miten ennakoida tekojensa seurauksia maailmassa, joka ei toimi nykyisillä säännöillä? Minkä verran tämän ajan viisauksista on heille hyötyä elämässään – minkä verran haittaa?
Miten auttaa leiriläisiä löytämään sellaista tekemistä, mikä valmentaa heitä tulevaisuuteen?
Leiriläisten elämä tulee olemaan löytöretki tuntemattomaan:
Haluaisin innostaa leiriläiset tarkkailemaan, mitä kaikkea mielemme tekee meiltä salaa, ellemme pidä varaamme. Yleisen teorian tasolla kaikki tietävät ihmismielen harhat, mutta miten havahduttaa itsemme tarkkailemaan, ettei "terve maalaisjärkemme" tuuppaa meitä luottamaan itsestäänselvyyksiin vailla perusteita.
Entä yhteinen hauskuus?
Looane:
Eikö kaikkien ajatuksena ole, että leirillä tehdään hauskoja ja jänniä asioita?
Entä konkreettiset taidot?
Roni:
Eikö tiedeleirillä olekaan tarkoitus oppia elämässä hyödyllisiä konkreettisia taitoja?
Ken tietää tulevaisuuden
Vairea:
Olisi hienoa opetella tulevaisuudessa tarvittavia käytännön taitoja. Harmi, ettemme vielä tiedä, millaisia ne ovat. Paras mihin pystymme, on opetella kuvittelemaan, millainen tulevaisuus voi olla. Lisäksi on hyvä opetella oppimaan uusia, mielikuvituksellisiakin taitoja.
Tämän päivän konkreettisille nippelitaidoille ei liene käyttöä montaakaan vuotta. Tulevaisuudessa tarpeelliset nippelitaidot oppii – on pakko opetella – sitä mukaa, kun niitä tarvitaan.
Ennustajiksi!
Looane:
Tosiaankin, olisi hienoa osata kuvitella, millainen tulevaisuus meitä saattaa odottaa. Ennustajiksi meistä ei ole, mutta voimme ohjata leiriläisiä kuvittelemaan, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua ja miten tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Leiriläiset voisivat kehittää vaihtoehtoisia skenaarioita tulevaisuudesta. Ehkä se auttaisi huomaamaan, mitä tulevaisuuden varalle kannattaa opetella ja ennenkaikkea miten ohjata tulevaisuutta haluaamansa suuntaan.
Teoriat ovat kaiken perusta
Jahir & Nielek:
Entä teorioiden opiskelu? Teollinen kukoistus perustui luonnontieteellisiin teorioihin. Mihinkään ei kannata ryhtyä perehtymättä teorioihin.
Tekemällä oppii
Looane:
Totta. Mitään oikeasti hyödyllistä ja järkevää ei saa aikaiseksi ilman kunnollista teoriaa – muiden kehittämää tai itse kehitettyä.
Harmi vaan, että teorioita on valtavasti ja niihin perehtyminen on tylsää. Eihän niistä tahdo saada sen vertaa selvää, että ymmärtäisi, mihin käyttöön ne sopivat. Ei kukaan jaksaa odotella hommiin ryhtymistä niin pitkään, että ehtii ensin opetella kaikki maailman teoriat.
Esimerkiksi sosiaalipsykologia tutkii ihmisten välistä kuplintaa, mutta yhteistoimintaa ei opi teorioista vaan toimimalla yhdessä. Sitten, kun yhteistoimintaan tule kupruja, sosiaalipsykologian teoriat voivat auttaa oivaltamaan, miten löytää mukava yhdessä tekemisen fiilis.
Hommiin voi ihan hyvin ryhtyä porukan oman intuition – uskomusten ja kuvitelmien – varassa. Ongelmien kanssa tuskaillessa ja virheitä tehdessä tieteellisten teorioiden tarkoitus ja hyödyt alkavat valjeta. Siinä samassa porukan uskomukset korjautuvat lähemmäs todellisuutta. Vatvomista se kyllä vaatii.
Tavallaan teorioiden oppiminen on teorioiden rakentelua omaan mieleen. Parhaiten se sujuu, kun yrittää kavereiden kanssa tehdä jotain vaikeaa ja siinä samalla perehtyy kirjaviisauteen ja pyytää mielteistön kautta apua asiantuntijoilta.
Ei ihan mun juttu
My-Linh
Minä en näe teorioilla ja käytännön elämällä mitään yhteyttä ellei elämä ole liitokopterin suunnittelua tai jotain muuta sellaista. Silloin pitää osata laskea, miten ilma virtailee kopterien siipien ympäri ja turbiinin läpi. Suunnittelijan täytyy tietää, mitä kaavaa käyttää. Muuten teoriat ovat teoriaa, käytäntö käytäntöä ja elämä elämää.
Terve järki tärkeintä
Roni:
EcoCityssä emme sitoudu sellaisiin teorioihin tai matemaattisiin malleihin, jotka ennustavat jotain terveen järkemme vastaista. Leirillä on syytä korostaa terveen maalaisjärjen ensiarvoisuutta tieteen tuloksia arvioitaessa. On ajan hukkaa ruveta todistelemaan päätöksiä kuin matematiikan teoreemia, jos Klaanin asiantuntijakomitealla jo on oikea vastaus valmiina.
Luuleminen/toiveajattelu vie harhaan
Nielek & Jahir:
Terve 'maalaisjärki' on kokoelma vanhentunutta perimätietoa, harhaluuloja ja väärinkäsityksiä. 'Maalaisjärkeilyn' ainoa tarkoitus on saada meidät tuntemaan, että mielipiteemme ja päätöksemme perustuvat johonkin luulemista vahvempaan.
Monimutkaisten järjestelmien kuten ilmaston toiminnan hahmottaminen 'terveellä järjellä' – päässälaskuna luulemalla – johtaa taatusti harhaan. Monimutkaisten ilmiöiden ymmärtämiseen tarvitaan matemaattisia malleja. Mallintamisen tarkoitus on osoittaa, missä terve järkemme on viemässä meitä harhaan.
Ihmismieli kykenee tarkistamaan ilmastomalleja yhtälö kerrallaan ja ihmismieli on hyvä keksimään testejä ilmastomalleille, mutta ihmismieli ei kykene hahmottamaan monimutkaisen järjestelmän kaikkien keskinäisriippuvuuksien yhteisvaikutusta, ei varsinkaan vaikutusten suuruuksia.
Usein luonnon ilmiöt yllättävät 'terveen järjen'. Siinä on tieteen tekemisen vaikeus. Pitää hyväksyä, että omat kuvitelmat eivät aina ole totta, eivät noudata luonnonlakeja.
Käyttöteoriat
Vairea:
Mikään ei toimi käytännössä niin hyvin kuin teoria, vaikka hyvällä tuurilla intuitiomme tuottamat arvauksetkaan eivät mene aivan pieleen. Intuitiomme perustuu kokemaamme ja lukemaamme, joten ei se kaikessa voi ihan pielessä olla. Riippuu tietysti siitä, mitä on kokenut ja lukenut ja paljonko jää luulemisen varaan.
Intuitiomme – uskomuksemme – tuntuvat niin tosilta, ettemme edes osaa epäillä niitä, vaikka olisivat millaista höttöä. Oman intuition epäileminen ja tarkistaminen oman intuition varassa lienee jo periaatteessa mahdotonta: Ihmisen pää kestää huonosti omien uskomusten epäilyä. Ei sellaiseen tule ryhdyttyä kuin äärimmäisessä hädässä. Ehkä ihmismieli selittää tieteelliset teoriatkin epäkäytännöllisiksi, koska tiede tylysti pakottaa meidät epäilemään omia uskomuksiamme – korjaamaan intuitiotamme. Mukavampi on kaivaa jostain esiin vahvistusta omille uskomuksillemme.
Faktat eivät intuitiotamme heilauta, mutta porukkaolioina saatamme korjailla uskomuksiamme niin, että arvelumme maailman menosta sopivat yhteen kaverien arvailujen kanssa, koska toisinarvailijoita pidetään outoina ja oudoksi leimautuminen kuluttaa itseluottamusta vielä pahemmin kuin omista uskomuksista luopuminen.
Leirillä voisimme nimetä uskomuksemme käyttöteorioiksi ja harjoitella niiden arviointia ja kehittämistä tieteen keinoin.
Terve järki, intuitio ja ajatusmallit
Damisi:
Tämä on kopio muutaman vuoden takaisesta kirjoitelmastani. Tulee vähän toistoa, sori.
Kutsumme usein intuitiotamme terveeksi järjeksi. Se on sekoitus tieteellistä tietoa, stereotyyppisiä ennakkoluuloja, osin vanhentunutta perimätietoa ja muita sekalaisia uskomuksia, joihin turvaudumme, kun meillä ei ole kunnollista tietoa maailman menosta tai tietoa on liikaa ja se on rasittavan monimutkaista. Varmaan jo kivikaudella ne, joiden itseluottamus = luottamus oman ajattelun harhoihin, ei venynyt suojaamaan tietämättömyyden aiheuttamalta ahdistukselta, kuolivat stressiin ennen lisääntymisikää.
Terve järkemme yksinkertaistaa ja yleistää, kunnes kykenee toimimaan. Jos yrittäisimme todistaa jokaisen päätöksemme tieteellisen täydellisesti oikeaksi, maailma pysähtyisi ja kuolisimme nälkään. Olisiko ihminen edes rohjennut laskeutua puusta, jos olisi ymmärtänyt, kuinka vähän tietää ympäröivästä maailmasta?
Toisaalta, vaikka todellistakin tietoa olisi helposti saatavilla, turvaudumme mieluummin omaan "terveeseen järkeemme", jos se tuottaa miellyttävämmän tuntuisia johtopäätöksiä kuin tosiasioiden tunnustaminen. “Ihmisellä on luja luottamus siihen, mitä toivoo.”
Kun intuitiomme tuottaa moraalisen tuomion tai muun johtopäätöksen, "terve järkemme" rakentaa sille jälkikäteen rationaalisen perustelun sopivasti valikoitujen uskomustemme ja ajattelun vinoutumiemme varaan. Rationaalinen ajattelumme on paljon intuitiotamme hitaampaa, joten se ei ehdi mukaan johtopäätösten tekemiseen. Koska on raskasta ja ahdistavaa myöntää erehtyneensä, käytämme rationaalista ajattelua ahdistuksen torjuntaan – johtopäätöstemme selittelyyn, emme johtopäätöstemme järkevyyden varmistamiseen.
Väittelyn tiimellyksessä manaamme, että tyhmemmät eivät ymmärrä järkipuhettamme, siis johtopäätöstemme selittelyjä. Koska emme osaa ajatella porukalla, päädymme äänestykseen ja ihmisiä jostain toisarvoisista syistä eniten miellyttävä vaihtoehto voittaa.
Systeemiteorian harrastajana ajattelen, että mielemme on ajatusmalli maailmasta sellaisena kuin sen uskomme toimivan. Ajatusmallimme perusteella tulkitsemme havaintojamme ja teemme toimintasuunnitelmia. Ajatusmallimme kuvaa käsityksemme niin fyysisen maailman kuin ihmismielen ja ihmisyhteisöjen toiminnan lainalaisuuksista. Sen perusteella tulkitsemme ihmisten ilmeitä, eleitä ja puheita ja päättelemme, miten milloinkin kannattaa reagoida, jotta saavutamme tavoitteemme. Tietysti ajatusmallimme sisältää myös käsityksemme luonnonilmiöiden syistä ja seurauksista.
Koska aisteihimme tulee informaatiota paljon enemmän kuin kykenemme tietoisesti käsittelemään, evoluutio on kehittänyt suodattimen, joka päästä tietoisuutemme vain eloonjäämisen kannalta hyödyllisen informaation. Hyödylliseksi suodatin arvio informaation, minkä ajatusmallimme voi käyttää hyödyksi maailman menoa tulkitessaan, eli informaation, mikä sopii uskomuksiimme. Muu informaatio on hyödytöntä hölynpölyä. Suodatin nostaa punaisen aggressiolipun, kun se kohtaa informaatiota, joka uhkaa paljastaa ajatusmallimme rajoitukset. Sellainen informaatio nakertaa itseluottamustamme, ahdistaa ja saattaa lamauttaa, ellei elimistö eritä tarpeeksi adrenaliinia.
Havainnot vahvistavat tätä: Elon taistossa näyttävät selvinneen ne, joilla on taipumus kiinnittää huomiota uskomuksiaan ja toiveitaan vahvistaviin ilmiöihin ja tapahtumiin ja hylätä muu havaitsemansa hölynpölynä.
Evoluutio ei tuota höhliä
Roni:
Damisi, kirjoitit, että "… jo kivikaudella sukupuuttoon kuolivat …" Väitätkö, että evoluutio on jalostanut mielemme vahvistamaan ennakkoluulojamme – vääriä tai oikeita kunhan ovat kivoja? Miten evoluutio olisi voinut eksyä moiselle harharetkellä? Eihän tuollainen auta darwinistisessa selviytymiskilpailussa.
Kerran luolamies aina luolamies
Damisi:
Evoluutiolla ei ole järkeä eikä tavoitteita. Evoluutio ei näe sekuntiakaan tulevaisuuteen. Evoluutio tuottaa mitä sattuu. Kivikaudella ennen kaikkea sattuma määräsi, kuka selvisi hengissä. Sopivan lainen terve järki tietysti auttoi pikkuisen selviytymisessä ja siten ohjasi pikkuisen luonnonvalintaa.
Kivikauden jälkeen ihminen lisääntyi ja muutti elinympäristöään niin nopeasti, että evoluutio ei pysynyt perässä ja ihmismielen kivikautiset piirteet hidastivat ja haittasivat kulttuurin kehitystä. Esimerkki: Kivikaudella ihmisiä oli niin harvassa, että heimo kohtasi toisen ehkä kerran sukupolvessa. Ei siinä kehity globaalin yhteisöllisyyden vaatimia vaistoja.
Toisaalta evoluutio kuitenkin tuotti kivikaudella aivot, joilla pärjäämme vielä nykyäänkin, vaikka mikään ympäristössämme ei muistuta kivikaudesta. Ihmismieli ei ole sopeutunut tiettyyn ympäristöön vaan evoluutio on kehittänyt siitä välineen sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Opetuksen pitäisi toimia kuin evoluution: Kehittää ominaisuuksia, joilla selviää ympäristöstä ja tehtävistä, joita emme osaa edes kuvitella.
Ihminen, joka täysin ymmärtäisi, kuinka vähän tietää mistään mitään, kuolisi stressiin. Jos taas yrittäisi ottaa kaiken saatavissa olevan informaation huomioon, ylittäisi aivojensa kapasiteetin ja lamaantuisi.
Koska ihmisen on aina pitänyt selviytyä sellaisistakin tilanteista, joista ei oikeasti mitään ymmärrä, ihmismieli on oppinut luottamaan mistä hyvänsä tarjolla olevista aineksista kokoon kaapimaansa käyttöteoriaan. (Vairea, kiitos hyvästä termistä.)
Tiukoissa paikoissa – sapelihammastiikerin hyökätessä – hengen pelasti varmemmin nopea toiminta, vaikka väärän käyttöteorian varassa, kuin pysähtyminen puntaroimaan kaikkea käytössä olevaa tietoa.
Jos sapelihammastiikeri söi yhden porukasta, oli mukavampi uskoa, että se vei tyhmemmän, kuin ajatella oman pelastumisen johtuneen sattumasta.
Evoluutio on saattanut kehittää myös täysin toisarvoisia ihmismielen piirteitä. Oletetaan, että kivikautinen heimo oli jakautunut niin, että jostain kumman syystä osa piti enemmän vaaleatukkaisista, osa tummatukkaisista. Ero ei vaikuttanut mihinkään oleelliseen ennen kuin heimon alueelta loppui riista. Heimo päätti jakaantua, koska se arveli, ettei millään suunnalla ole riistaa koko heimolle. Heimo jakaantui tukan värin mukaan, koska ulkonäköä kummempaa perustetta jakoon ei ollut. Heimon puolikkaat lähtivät vastakkaisiin suuntiin.
Tummatukkaiset sattuivat lyhyen vaelluksen jälkeen ison kalaisan järven rannalle. He saivat vähällä pyyntityöllä riittävästi proteiineja ja terveellistä kalaöljyä, joten heille jäi aikaa kehittää tieteitä, taiteita ja sotataitoja barbaareja vastaan. Siksi tummatukkaiset pärjäsivät hyvin "darwinistisessa elon taistossa."
Vaaleatukkaiset joutuivat kuivalle arolle, jossa he kituivat nälän ja tautien kourissa. Moni kuoli ja loput päätyivät vaeltavien kauppiaiden orjiksi tai palvelijoiksi. Vaaleatukkaiset pärjäsivät huonosti "darwinistisessa elon taistossa."
Ihmisen taipumus uudistaa uskomuksiaan varovaisesti on sekin evoluution tulosta. Liian ennakkoluulottomista uuden kokeilijoista suuri osa kuoli. Kokonaan vanhaan pitäytyvät taas eivät selvinneet elinolosuhteiden muutoksista, koska eivät rohjenneet kokeilla mitään uutta.
Luolamiehen eväillä ei pärjää
Nielek & Jahir:
Enää ei ole tarvetta "muuttaa uskomuksiaan varovasti" välttääkseen tyhmyyksiä. Tieteellinen luovuus perustuu oivallukseen, että uusia ajatuksia ei tarvitse pelätä, koska niiden mielekkyyden voi tieteen menetelmin tarkistaa ennen niiden soveltamista.
Yhdistellään ja jalostetaan rohkeasti epämääräisiäkin aavistuksia. Jos mielemme pelkää niiden epämääräisyyttä, ei paeta vanhan totutun turviin vaan pohditaan, miksi uudet ajatukset pelottavat ja selvitetään kaikessa rauhassa, onko pelkoon aihetta.
Nykyään ei tarvitse kiirehtiä pakoon sapelihammastiikereitä ja esimerkiksi kasvihuoneilmiö oli – on – tosi hidas tapahtuma sapelihammastiikerin hyökkäykseen verrattuna. Sapelihammastiikerin havaitsemisesta tappoon kuului vain muutama sekunti. Pelastautuminen oli enintään muutaman kymmenen sekunnin mittainen ponnistus.
Ilmastomuutoksen vaaran oivaltamisesta ensimmäisiin selkeästi mitattaviin seurauksiin kului ehkä sata vuotta ja kiistämättömiin vakaviin haittoihin ehkä toiset sata vuotta. Pelastautuminen on tuhatvuotinen ylisukupolvinen ponnistus eivätkä ensimmäiset sukupolvet edes voineet aistia uhkaa – ainoastaan kuvitella sen vaikutuksia tutkimusartikkelien perusteella. Luolamiehen vaistojen tilalle piti ottaa tieteelliset teoriat, mallinnus ja systemaattisen perusteellinen päätöksenteko.
Ehkä ihmisillä ei Teollisen Kukoistuksen Kaudella ollut intuitiivistä ymmärrystä hitaasti hiipivästä tuhosta. Ehkä heidän vaistonsa olivat virittyneet sapelihammastiikerien nopeudella iskeviin samantien ohimeneviin uhkiin. Pedon murahdus säikäytti kivikautisen heimon pakosalle, mutta Teollisen Kukoistuksen Kaudella ihmiset eivät säikähteneet torjumaan ilmastonmuutoksen uhkaa. Kasvoiko uhka niin hitaasti, että siihen totuttiin, lamaantuiko porukka uhan edessä vai tuntuiko aikaa olevan niin, että torjuntatoimet jätettiin seuraavalla sukupolvelle?
Miksi luonnonlait eivät kelvanneet
Looane + kaverit:
Teollisen kukoistuksen loppuvaiheissa tieteilijät saarnasivat fysiikan lakien mukaista totuutta, mutta se ei pelastanut ”terveen järjen” houkutuksilta. Luonnontiede olisi tarvinnut avukseen ihmistieteilijöitä, jotka olisivat tutkineet ja selittäneet, mikä sai ihmiset uskomaan mieluummin terveeseen järkeensä kuin rationaalisen ajatteluun.
Käytännön tiede on selkeää
Jahir ♥ Nielek:
Ihmisen ”terve järki” taipuu kyllä totuuteen, kun ihminen kohtaa tosimaailman silmästä silmään, joutuu esimerkiksi selvittämään, mitä ilmastolle tapahtuu, kun sekaan tuprutellaan lisää hiilidioksidia:
Mitkä luonnonlait vaikuttavat ilmastoon? Miten saada selville, mitä luonnonlaeista ja hiilidioksidin tupruttelusta seuraa?
Tietokoneen huomaa välttämättömäksi, koska ihmismieli ei kykene hahmottamaan monimutkaisten yhtäaikaisten dynaamisten ilmiöiden keskinäisiä vaikutuksia saati laskemaan, mitä niistä seuraa.
Melko yksinkertaisellakin mallilla oppii ymmärtämään perusasiat siitä, miten ilmasto toimii. Leirillämmekin voisi tehdä riittävän seikkaperäisen mallin.
Menneet jääkööt sikseen
My-Linh:
Okei. Kauan sitten taisivat töpätä, koska eivät osanneet reagoida ilmastonmuutoksen uhkaan. Selvä tapaus. Tai sitten ei. Ihan sama. Mitä sitä enää kaivelemaan?
Ei kai leirillä tarvitse miettiä mitään noin tylsiä vanhoja juttuja? Eikö nykymaailmassa ole mitään sopivaa pähkäiltävää? Tai tulevaisuudessa? Jotain, missä me vuorostamme saatamme töpätä.
Lentämään oppiminen
Vairea:
Lentämään on helppo oppia, joten käytän sitä havainnollistamaan omaa ajatusmalliani oppimisesta.
Aivoni ovat hermoverkko, johon oppiminen tuottaa hyödyllisiä kytkentöjä. Lentäessäni aivoihini muodostuu lentokoneen toiminnasta jonkinlainen malli. Malli tarkentuu lentokokemukseni karttuessa niin, että tiedän yhä tarkemmin, miten kone reagoi ohjaimiin, miten saan kieputeltua sitä haluamallani tavalla.
Mallin avulla tulkitsen havaintojani. Takapuolituntuma kertoo, milloin kone luistaa sivulle, milloin lennän puhtaasti. Näköhavaintoni tukee tulkintaa ja kokemuksen myötä sivuluisun oppii kuulemaankin. Oppimisessa olen tietysti tarvinnut mittaritaulun keinohorisonttia, joka kertoo koneen asennon.
Sakkauksen olen oppinut aistimaan, kuulemaan nopeuden, löytämään nousevia ilmavirtauksia ja väistämään laskevia.
Lentämisen ja meteorologian teorian tankkaaminen ei olisi opettanut minua lentämään. Mieleen irrallisena säilötty tieto on turhaa painolastia. Harjoituksen myötä teoriaopinnotkin – mekaniikan ja virtausdynamiikan lait – integroituvat jollain kummalla tavalla ajatusmalliini lentämisestä.
Joskus olen katsonut hidastettuna, miten ohjaan konetta. Tällainen itsensä sivusta katsominen on hyvin opettavaista.
Leirillä ei opetella lentämään eikä muutakaan yksilösuoritusta, mutta ehkä ajatusmalliani voi silti sovittaa leirillekin. Meillä on joku ajatusmalli ihmisistä ja ihmisyhteisön toiminnasta. Tulkitsemme toistemme äänenpainoja, ilmeitä ja eleitä. Luulemme tietävämme, mitä kaverit ajattelevat ja tuntevat. Luulemme tietävämme, miten parhaiten saada yhdessä aikaiseksi jotain hyödyllistä. Luulemme tietävämme, mikä on hyödyllistä.
Lentäessä ajatusmallin virheet tulevat helposti esille, koska kone ei edes yritä sopeutua vääriin käsityksiini. Kone sakkaa kesken silmukan, jos olen aliarvioinut tarvittavan vauhdin. Se ei jousta ja heitä silmukkaa vain siksi, että haluaa olla minulle kiltti, koska minulla on ollut stressiä. Ihmismielen ja ihmisyhteisöjen toiminnan teorioihin kannattaa perehtyä. Ne eivät ole samalla lailla mekanistisen eksaktia tiedettä kuin insinöörifysiikka, mutta yhtä tärkeitä ajatusmallien rakennusaineksia.
En tiedä, miten opimme lentämistä monimutkaisempia asioita, mutta tarpeellisia kytkentöjä – mielleyhtymiä – syntyy vain tekemällä ja kokemalla.
Seuraamalla ohjeita ja matkimalla oppii seuraamaan ohjeita ja matkimaan. Ehkä sentään vähän muutakin. Pysäyttäkää leiriläiset arvioimaan toimintaansa. Tarkkailkaa, kyselkää, haastakaa.
— Kuvaat hienosti, miten opitaan lentämään, Keala sanoo, — mutta mistä tiedät, että se tapahtuu noin? Liitokopteriahan ohjasi tietokone. Osaatko lentää itse? Oletko oikeasti opetellut lentämään tuolla tavalla?
— Vähän tuo minuakin häiritsi, mutta kaikki oli totta, paitsi päähenkilö – lento-oppilas on fiktiivinen henkilö. Olen perehtynyt lentämiseen ja siihen, miten lentäjät Teollisen Kukoistuksen Kaudella ennen automaattiohjausta opettelivat ohjaamaan lentokoneita, joten tosiasioihin tuo perustuu.
Keala mutristaa suutaan, kohauttaa olkiaan, sanoo "Okei" ja jatkaa sähveliään selaillen. — Täällä on vielä paljon lisää kirjoittelua malleista ja teorioista, mutta eipä juuri mitään uusia ajatuksia.
— Paljon toistelimme samoja ajatuksia. Omia tai toisten. Porukan ajatukset olisi kannattanut tiivistää yhteiselle sivustolle, Vairea pohtii. Ei olisi tarvinnut toistella juttuja esimerkiksi "terveestä järjestä".
— Sellaista se on ihmisten kanssa, yksi Vairean ja Kealan seuraan liittyneistä hymähtää. — Omia ajatuksiaan toistelee, kun tuntuu, etteivät ne mene perille. Muiden ajatuksia taas alkaa toistella, kun oivaltaa, mitä ne tarkoittavat, kun ne loksahtavat osaksi omaa ajattelua, alkavat tuntua omilta. Tuntuu tärkeältä – tai ainakin hienolta – jakaa uusi 'oma' oivalluksensa.
Keala sulkee sähvelinsä, haukottelee ja nousee venyttelemään: — Lähestymme meren rantaa.
— Yksitoikkoista aavikkoa, hetki vähän vaihtelevampaa tulvatasankoa ja sitten yksitoikkoista merta monta päivää, Vairea sanoo.
— Eikö aaltoja voi olla vaihtelevan kokoisia, pilviä monen näköisiä ja jokainen auringon nousu ja lasku olla oman näköisensä, Keala virnistää. — Voiko ilmalaivassa saada suljetun paikan paniikin? Tai päinvastoin, voiko yksitoikkoisuus vaivuttaa horrokseen?
— En ole kuullut paniikista, mutta useimmat lähtevät mielellään ulos kävelemään aina kun laskeudumme maahan. Kuntosalilla rehkiminen rauhoittaa, jos ilmalaiva alkaa tuntua ahtaalta. Riittävän uuvuksissa ei kaipaa omaa sänkyä enempää tilaa. Haluatko kuntosalille?
— Väsyttää, Keala sanoo, asettuu makuulle ja avaa sähvelinsä.
— Sulje se, Vairea komentaa. — Otat nokoset, jatkamme rentoutusharjoituksia tai lähdemme kävelylle kanttiiniin juttelemaan muiden kanssa.
— Odottakaa kaikki! Teoriapähkäilyjen jälkeen täällä on ihan lyhyt jännä viesti.
Spontaanius
Damisi:
Tuntuuko teistä, että teillä on sisäinen minä, jonka ajatuksia ja tuntemuksia sensuroitte muilta ja ehkä itsekin vähän nolostelette sisäisen minänne seuraa?
Kuunteletteko sisäistä minäänne vain joskus kun rentoudutte yksinäisyydessä unelmoimaan tai kertoessanne iloistanne ja suruistanne päiväkirjallenne? Oletteko koskaan päästäneet sisäistä minäänne juttelemaan kaverienne kanssa? Millaisessa tilanteessa? Mitä sisäinen minänne on kertonut kavereillenne?
— Spontaaniutta olisi mielenkiintoista pohtia. Harmi, että valvomovuoromme alkaa kohta. Toivottavasti ehdimme jutella toistekin.
Muun yleisön kaikottua Vairea kysyy arasti Kealalta:
— Tuota. Ööööh. Et kerro mielipidettäsi porukalle, ennen kuin olet miettinyt asian valmiiksi omassa rauhassasi. Tarkoittaako tuo, ettet ole kovin spontaani.
Keala virnistää, miettii hetken ja sanoo: — Tuota minun täytynee miettiä kaikessa rauhassa. Damisi kai varoitti siitä, että peittelee muilta sisintään, teeskentelee muuta kuin mitä sisimmässään on, Keala arvelee. — Vielä pahempaa, jos peittää sisimpänsä itseltäänkin. Eikö se ole eri asia kuin töräyttää heti julki kaiken mitä päähän pälkähtää?
— Taitaa olla. Joka tapauksessa jatkuva teeskentely lienee raskasta. Luulisi, että sellaisesta tulisi nolo olo.
— Tulisi kai, jos älyäisi, mitä tekee, Keala arvelee. — Kun ei älyä, tuntunee vaan jotenkin epämääräisesti hankalalta.
— Olinko liian tunkeileva, kun kommentoin spontaaniuttasi? Vairea kysyy Kealalta.
— Ihan ok. Ehkä minun on hyvä pohtia tuota. Kysy joskus uudestaan.
Keala huokaa, siirtää sähvelinsä sivuun, jännittää ja rentouttaa pakaroitaan levottomasti ja kysyy Vairealta:
— Osaammeko järjestää leiriläisille niin hauskan, miellyttävän ja opettavaisen kokemuksen kuin olemme luvanneet?
Vairea läpsäisee kevyesti Kealan pakaroita ja kysyy:
— Saanko hieroa näitä?
Keala vilkaisee ympärilleen. Kukaan ei näytä huomanneen … Ei ainakaan tuijota … Menköön siis.
— Outo ajatus, Keala sanoo hartioitaan kohauttaen. — Otan tämän dialogin fyysisenä vastineena. Jos pitää tutustua kaverien outoihin ajatustapoihin, kai sitten muihinkin outoihin tapoihin.
— Minusta tuntuu turvallisemmalta puhua, kun minulla on toiseen fyysinen kosketus. Läheisemmältä. Jännitys vähenee, Vairea selittää.
— No puhu. Minulta tämä ei tosin vähennä jännitystä.
Vairea levittää Kealan jalkoja sen verran, että mahtuu istumaan niiden väliin jalat kahta puolen Kealan vyötäröä.
— Meillä ei ole Ronin vaatimaa yhteistä päätöstä, ei Looanen toivomaa yhteistä tahtotilaa, mutta emmekö sentään ymmärrä toisiamme vähän paremmin kuin alussa? Vairea arvioi samalla kun alkaa hieroa Kealan reisiä, pakaroita ja alaselkää. — Yritämme ainakin.
— Minä olen viime videokokouksissamme onnistunut muutaman kerran sanomaan ääneen mitä ajattelen, enkä enää koe niin suuria tunnejäristyksiä kuin aluksi, Keala sanoo. — Eri maailmoissa kasvaneilla on erilainen käsitys maailmanmenosta. Ei se sen kummempaa ole. Tai on se aika kummallista, mutta ei siitä kannata hermostua eikä ahdistua.
— Ihmisten välillä ilmenee monenlaista kuplintaa, mutta ei sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, Vairea sanoo samalla kun hieroo kaksin käsin Kealan vasenta yläreittä.
— Tuo tuntuu henkilökohtaiselta, mutta alan tottua, Keala sanoo pakaroitaan heilauttaen. — Onko meillä mitään juteltavaa, joka antaisi aihetta hieroa hartioitani? Tuo tuntuu mukavalta, mutta hartiani tarvitsisivat hierontaa.
Mielteistö
Mielteistön tarkoitus on olla ihmismielen jatke, silta ihmisen ajattelun, tietokoneiden laskentakapasiteetin ja tietokoneisiin varastoidun tietämyksen välillä. Mielteistö auttaa ihmistä tulkitsemaan tilanteita ja tekemään toimintasuunnitelmia. Emme tarkkaan tiedä, miten ihmisen mieli toimii, mutta saattaa olla, että mielteistö toimii samansuuntaisesti.
Mielteistön perusratkaisuja kehiteltiin jo Teollisen Kukoistuksen Kaudella, mutta siihen aikaan kehitettiin nopealla tempolla niin paljon kaikenlaista uutta, ettei kellään jäänyt aikaa pitkäjänteiseen työhön saattaa isoja ideoita valmiiksi. Arkitouhuissa Teollisen Kukoistuksen Kaudella tyydyttiin syntaktiseen sanahakuun eli haettiin sisältöjä, joissa oli käyttäjän valitsemia sanoja välittämättä niiden merkityksestä tai asiayhteydestä. Sellainen haku antaa nopeasti vastauksen, mikä Teollisen Kukoistuksen Kaudella oli pääasia.
Mielteistö ei tarkastele sanoja vaan käsitteitä – sanojen merkityksiä – ja niiden välisiä monenlaisia yhteyksiä. Mielteistö perehtyy meidän maailmankuvaamme ja käyttöteorioihimme voidakseen paremmin tukea ja kehittää ajatteluamme. Mielteistö on 'syvämietteinen', mutta hidas. Mielteistöltä vastausta odotellessa ehtii itsekin miettiä, mitä oikeasti tavoittelee.
Kun hakee verkosta tietoa syntaktisella sanahaulla 'vene', vastauksesta saa käsityksen, mikä on vene, mutta meidän mieleemme 'vene' voi lisäksi tuoda vallan muuta. 'Vene' saattaa herättää mielleyhtymän verkkojen nostamisesta sateella, loikoilusta aurinkoisella kannella, pahassa aallokossa soutamisesta, – – . Puutarhassa hikoilevalle ’vene’ saattaa tuoda mieleen pulahduksen soutuveneestä vilvoittavaan veteen. Veneenrakentajan ja himopurjehtijan mielessä 'vene' herättää lisäksi vain heille ymmärrettäviä mielleyhtymiä tuulen ja veden virtauksista.
Lause ”pikkusisko lähti melomaan kohti naapurisaarta” herättää kuulijasta ja tilanteesta riippuen erilaisia mielikuvia ja kysymyksiä. Minulle tulee mieleen melojan siluetti takaa katsottuna. Pienten lasten äiti voi hätääntyä. Pikkusiskon kaverissa uutinen voi herättää kateutta. Pienen tytön vähän isommasta veljestä saattaa tuntua mukavalta, kun pikkusisko ei ole häiritsemässä vähään aikaan – –.
Alkeellinen sanahaku löytää mitä hyvänsä tekstiä, missä esiintyy lauseen sanoja. Mielteistö kertoo, millaisia mielleyhtymiä lause ihmisissä tyypillisesti herättää. Pikkusisko voi tehdä vaarallisia tyhmyyksiä, mutta voi myös olla hankala. Melominen on mukavaa, mutta pitää pukea pelastusliivit ja olla muutenkin varovainen. Naapuri tuntuu turvalliselta, saari saattaa herättää ajatuksen seikkailusta tuntemattomaan. Mitä enemmän tietää lauseen lukijasta, sitä tarkemmin voi päätellä, millaisia mielleyhtymiä lause hänessä herättää.
Mielteistön avulla voin suunnitella vaikkapa miten rakentaa köysirata kotini läheiselle vuorelle. Köysiradan rakentaminen on selkeä tekninen ongelma, joten mielteistön on siihen kerääntyneen luonnontieteellisen ja teknisen tietämyksen perusteella helppo auttaa minua selvittämään, mitä tarkkaan ottaen haluan ja millaisilla ratkaisuilla toiveeni voidaan toteuttaa. Mielteistö myös auttaa minua löytämään muita, jotka saattaisivat innostua osallistumaan projektiini.
Mielteistö esittää hyviä ja huonoja puolia suunnitelmastani ja päätöksistäni ja odottaa minun esittävän niistä oman perustellun arvioni. Mielteistöllä on aiempaa 'kokemusta' rakennusprojekteista, joten se osaa vähintäänkin vihjata, keille projektini voi tuottaa harmia ja haittaa ja keiltä minun pitää saada hyväksyntä köysiradalleni. Mielteistö kertoo, mitä mieltä ihmisten enemmistö on hankkeestani, mutta kertoo myös äärimielipiteistä perusteluineen.
Mielteistö osoittaa minulle, miltä osin ja millä perusteilla minun pitäisi arvioida kriittisesti arkiajatteluani.
Mielteistöön talletetaan tietämystä käsitteinä, niiden kuvauksina ja niiden välisinä assosiaatioina – mielleyhtyminä. Mielteistö heijastaa – paljon muun lisäksi – meidän käsityksiämme siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa.
Mielteistön tietämys perustuu eri alojen tieteiden tuntemiin lainalaisuuksiin, joita mielteistö täydentää vapaamuotoisia tekstejä analysoimalla. Tärkeä tietämyksen lähde on maailman ihmisten mielteistöön syöttämät käsitykset isoista ja pienistä asioista ja ilmiöistä. Mielteistö voi kertoa, että fysiikan lakien mukaan tapahtuu näin, mutta ihmisten enemmistö näyttää ajattelevan, että … kun taas romanttisessa kaunokirjallisuudessa usein …
Kommunikoidessaan meidän kanssamme mielteistö oppii, miten ajattelemme asioista ja mikä meitä kiinnostaa. Mielteistö ei kuitenkaan automaattisesti pidä meidän ajatuksiamme totena eikä kiinnostuksiamme järkevinä. Mielteistö selittää meille, millä tavalla ajatuksemme poikkeaa totutusta arkiajattelusta tai tieteellisestä totuudesta ja mistä meidän pitäisi olla kiinnostunut, jos haluamme ymmärtää oikeasti tärkeitä ilmiöitä. Mielteistön selitys on yleensä sen verran hyvä, että harvoin jään siihen uskoon, että olen ainoa, joka on oivaltanut totuuden. Jos en kuitenkaan halua luopua omintakeisesta ajattelustani, mielteistö yrittää löytää muita, jotka ehkä ymmärtäisivät minua.
🌴🌴 🌴 🌴🌴